Lue keskustelun säännöt.
Aina psykiatrinen hoito ei vain voi parantaa
05.07.2023 |
Ihan yleisesti muutamia ajatuksia psykiatrisesta hoidosta. Eri kommenttikenttiä lukiessa usein törmää siihen, että esimerkiksi itsemurhatapauksissa syytetään riittämätöntä tai huonoa hoitoa. Sehän on faktaa, että hoitoa on aivan liian vaikeaa saada ja resurssit ovat täysin riittämättömät. Aina kuitenkaan ei vaan riitä, vaikka hoitoa saisi kuinka paljon. Joku sairastaa syöpää jota ei yksikään lääkäri voi parantaa, toinen sairastaa mielen sairautta johon ei hoidot tehoa. Yksikään lääkäri tai terapeutti ei ole taikuri joka pystyy parannuksen ihmiselle antamaan ulkoapäin. Sellaisia taikakeinoja ei kertakaikkiaan ole. Voi tarjota tukea ja työkaluja avata solmuja, mutta aina toista ei vaan pysty auttamaan eikä aina ihminen myöskään itse pysty ottamaan hoitoa vastaan. Lopulta ainoastaan ihminen itse pystyy itsensä sieltä mustuudesta nostamaan, sitä ei voi kukaan muu sen ihmisen puolesta tehdä. Lisäksi jos ihan ruohonjuuritasolle mennään, niin siellä on yksittäinen työntekijä kyllä hyvin kädetön jos resurssipula on valtava. Vaikka työntekijä kuinka näkisi ja ymmärtäisi, että ihminen esimerkiksi tarvitsee osastohoitoa ei hän kertakaikkiaan voi sitä saada järjestymään jos paikkoja ei vain yksinkertaisesti ole. Siinä on isommat rattaat määrittämässä silloin hoidon kulkua. Myös syöpälääkärit joutuvat nostamaan joskus kädet pystyyn kun sairaus on edennyt siihen pisteeseen ettei parannusta ole. Samalla tavoin psykiatrisissa sairauksissa on tilanteita jolloin mikään ei vaan ole riittävää.
Silti psykiatrinen hoito on epäilemättä kriisissä ja isoin syy on resurssivaje. Sitä ei käy kiistäminen.
Kommentit (152)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Psykiatria tulee jäljessä muuta länsimaista lääketiedettä. Monia lainalaisuuksia on havaittu ja niitä osataan hyödyntää hyvin hoidossa, mutta todella olennaisia asioita on vielä aivan alkutekijöissään, esimerkiksi aivojen ja suoliston yhteys havaittu vasta hetki sitten, epigenetiikka hoksattu, jne. Psykiatria, psykologia ja psykoterapia tieteenä kehittyvät huimaa vauhtia, mutta ovat silti lapsenkengissä. Eikä ikinä päästä siihen, että jokainen parantuu. Todennäköisesti tulemme huomaamaan mitkä häiriöt ovat ne vakavimmat ja mitkä antavat paremman hoitovasteen. Se minkä en usko muuttuvan, on potilaan omat hoitoon sitoumisen kyvyt hoidon tehon muuttujana. Psykoterapia on kuin fysioterapiaa; se auttaa niitä, jotka tekevät harjoitteet ja siirtävät opit arkeen odottamatta poppakonsteja.
Mitä? Ihmiset, joille Kela maksaa pienen osan, tai maksavat jopa itse koko jumalattoman kalliin terapiansa, ottavat aivan varmasti siitä koko potentiaalin irti! Mistäköhän sinä puhut, jostakin terapialuonteisista keskusteluista? Tämän lisäksi vain ns koirakoulussa, eli kognitiivisessa terapiassa on *harjoitteita*.
Minä en myöskään ymmärtänyt koko kirjoitusta. Kuinka edes voisi olla sitoutumatta vaikkapa omakustanteiseen, kymmenvuotiseen analyyttiseen paykoterapiaan? Puhutteko te nyt jostakin puoskariterapioista?
Sitoutuminen ei ole vain sitä, että maksaa terapiamaksut ja saapuu paikalle. Todellinen muutos tapahtuu ihan muualla kuin siellä vastaanotolla. Aktiivisuus, sitoutuminen ja harjoitteiden tekeminen tarkoittaa montaa asiaa: itsereflektiota, avoimuutta uusille näkökulmille ja tulkinnoille, uusien toimintatapojen ja taitojen harjoittelua, tunteiden kohtaamista ja niiden sietotaitojen treenaamista, muun muassa. Ilman henkilön omaa halukkuutta sitoutua näihin asioihin ja nähdä niiden eteen vaivaa hoidosta tuskin hyötyy vaikka olisi minkälainen taikuri hoitoa tarjoamassa.
Olen eri, mutta ahdistavan syyllistäviä jotkut näistä kommenteista. Ei kaikilla riitä voimavarat noihin vaatimuksiin. Joskus juuri niillä, joilla on suurin tarve sille psykiatriselle avulle on kaikista vähiten voimavaroja käytössään. Väittäisin, että jopa useimmiten.
Tämähän on yksi syy miksi esimerkiksi psykoterapiaa ei suositella silloin jos on kovin huonokuntoinen eikä voimia ole ollenkaan. Silloinhan jo viikoittaiset tapaamiset terapeutin kanssa voivat olla liian raskaita. Silloin pitäisi olla saatavilla toisenlaisia hoitoja jotka paremmin sopivat siihen tilanteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miki sai potkut terapiasta ja nyt sitten päätyi kaiketi henkilökohtaiseen ratkaisuun. Aika karua ja pistää miettimään, mitä hoitoa hänelle oli tarjottu ja oliko mistään ollut apua.
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Psykiatria tulee jäljessä muuta länsimaista lääketiedettä. Monia lainalaisuuksia on havaittu ja niitä osataan hyödyntää hyvin hoidossa, mutta todella olennaisia asioita on vielä aivan alkutekijöissään, esimerkiksi aivojen ja suoliston yhteys havaittu vasta hetki sitten, epigenetiikka hoksattu, jne. Psykiatria, psykologia ja psykoterapia tieteenä kehittyvät huimaa vauhtia, mutta ovat silti lapsenkengissä. Eikä ikinä päästä siihen, että jokainen parantuu. Todennäköisesti tulemme huomaamaan mitkä häiriöt ovat ne vakavimmat ja mitkä antavat paremman hoitovasteen. Se minkä en usko muuttuvan, on potilaan omat hoitoon sitoumisen kyvyt hoidon tehon muuttujana. Psykoterapia on kuin fysioterapiaa; se auttaa niitä, jotka tekevät harjoitteet ja siirtävät opit arkeen odottamatta poppakonsteja.
Mitä? Ihmiset, joille Kela maksaa pienen osan, tai maksavat jopa itse koko jumalattoman kalliin terapiansa, ottavat aivan varmasti siitä koko potentiaalin irti! Mistäköhän sinä puhut, jostakin terapialuonteisista keskusteluista? Tämän lisäksi vain ns koirakoulussa, eli kognitiivisessa terapiassa on *harjoitteita*.
Minä en myöskään ymmärtänyt koko kirjoitusta. Kuinka edes voisi olla sitoutumatta vaikkapa omakustanteiseen, kymmenvuotiseen analyyttiseen paykoterapiaan? Puhutteko te nyt jostakin puoskariterapioista?
Sitoutuminen ei ole vain sitä, että maksaa terapiamaksut ja saapuu paikalle. Todellinen muutos tapahtuu ihan muualla kuin siellä vastaanotolla. Aktiivisuus, sitoutuminen ja harjoitteiden tekeminen tarkoittaa montaa asiaa: itsereflektiota, avoimuutta uusille näkökulmille ja tulkinnoille, uusien toimintatapojen ja taitojen harjoittelua, tunteiden kohtaamista ja niiden sietotaitojen treenaamista, muun muassa. Ilman henkilön omaa halukkuutta sitoutua näihin asioihin ja nähdä niiden eteen vaivaa hoidosta tuskin hyötyy vaikka olisi minkälainen taikuri hoitoa tarjoamassa.
Olen eri, mutta ahdistavan syyllistäviä jotkut näistä kommenteista. Ei kaikilla riitä voimavarat noihin vaatimuksiin. Joskus juuri niillä, joilla on suurin tarve sille psykiatriselle avulle on kaikista vähiten voimavaroja käytössään. Väittäisin, että jopa useimmiten.
Tämähän on yksi syy miksi esimerkiksi psykoterapiaa ei suositella silloin jos on kovin huonokuntoinen eikä voimia ole ollenkaan. Silloinhan jo viikoittaiset tapaamiset terapeutin kanssa voivat olla liian raskaita. Silloin pitäisi olla saatavilla toisenlaisia hoitoja jotka paremmin sopivat siihen tilanteeseen.
No minäpä kerron mitä tämä toisenlainen hoito on. Se on lääkärikontrolli puolen vuoden välein aina vaihtuvalla psykiatrilla, ja lääkeresepti kouraan. Tämä siis ihmisille, jotka ovat liian sairaita terapiaan. Miltä kuulostaa?
Hoidosta jos tosiaan kieltäydyt kerrankin tai jätät menemättä niin toiste ei tarjota. Ei psykoosipotilailla tai vaikeasti masentuneilla ole voimia ja kykyä sitoutua johonkin terapiaan ja muuten pärjäillä itsekseen. Sairaalahoitoa tarvisi moni, mutta kun sitä ei enää saa.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan näinkin. Mutta kun itsemurhaa yrittäneen psykoosissa olevan ihmisen fyysiset vammat vaan paikataan kerta toisensa jälkeen ja mitään apua psyykkiseen puoleen ei tarjota (paitsi lääkkeet), ja jätetään täysin omilleen tai omaisten valvonnan varaan niin selväähän se on, että joskus se itsemurha onnistuu. Ja sen estämällä oltaisiin voitu torjua niiden läheisten itsemurhasta seuraavat mt-ongelmat. Itse koin tilanteen näin, yhtään mitään apua ei saatu, pyynnöistä huolimatta. Psykiatri sanoi minulle, että kyllä valitettavasti potilas vaan on omaisten varassa, he eivät voi auttaa. Tämmöinen vastuuttaminen on ihan kohtuutonta kun kyse on psykoosipotilaasta tai henkilöstä joka on itselleen ja muille vaarallinen. Ja kun epäonnistut tässä tehtävässä, eli omaisen elossapitämisessä, kannat sitten sitä syyllisyyden raskasta taakka oman loppuelämäsi. Olen katkera yhteiskunnalle.
Uskon meidän kaikkien täällä olevan yhtä mieltä siitä, että näin ei pitäisi olla. Ei missään nimessä. Eikä "vastuuttamisella" suinkaan tarkoiteta tuota mitä olet kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaffebulla kirjoitti:
Miki sai potkut terapiasta ja nyt sitten päätyi kaiketi henkilökohtaiseen ratkaisuun. Aika karua ja pistää miettimään, mitä hoitoa hänelle oli tarjottu ja oliko mistään ollut apua.
Äläpä. Tämä on veetuttanut minua niin paljon tänään, että tekisi mieli parkua/repiä tapetit seiniltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Psykiatria tulee jäljessä muuta länsimaista lääketiedettä. Monia lainalaisuuksia on havaittu ja niitä osataan hyödyntää hyvin hoidossa, mutta todella olennaisia asioita on vielä aivan alkutekijöissään, esimerkiksi aivojen ja suoliston yhteys havaittu vasta hetki sitten, epigenetiikka hoksattu, jne. Psykiatria, psykologia ja psykoterapia tieteenä kehittyvät huimaa vauhtia, mutta ovat silti lapsenkengissä. Eikä ikinä päästä siihen, että jokainen parantuu. Todennäköisesti tulemme huomaamaan mitkä häiriöt ovat ne vakavimmat ja mitkä antavat paremman hoitovasteen. Se minkä en usko muuttuvan, on potilaan omat hoitoon sitoumisen kyvyt hoidon tehon muuttujana. Psykoterapia on kuin fysioterapiaa; se auttaa niitä, jotka tekevät harjoitteet ja siirtävät opit arkeen odottamatta poppakonsteja.
Mitä? Ihmiset, joille Kela maksaa pienen osan, tai maksavat jopa itse koko jumalattoman kalliin terapiansa, ottavat aivan varmasti siitä koko potentiaalin irti! Mistäköhän sinä puhut, jostakin terapialuonteisista keskusteluista? Tämän lisäksi vain ns koirakoulussa, eli kognitiivisessa terapiassa on *harjoitteita*.
Minä en myöskään ymmärtänyt koko kirjoitusta. Kuinka edes voisi olla sitoutumatta vaikkapa omakustanteiseen, kymmenvuotiseen analyyttiseen paykoterapiaan? Puhutteko te nyt jostakin puoskariterapioista?
Sitoutuminen ei ole vain sitä, että maksaa terapiamaksut ja saapuu paikalle. Todellinen muutos tapahtuu ihan muualla kuin siellä vastaanotolla. Aktiivisuus, sitoutuminen ja harjoitteiden tekeminen tarkoittaa montaa asiaa: itsereflektiota, avoimuutta uusille näkökulmille ja tulkinnoille, uusien toimintatapojen ja taitojen harjoittelua, tunteiden kohtaamista ja niiden sietotaitojen treenaamista, muun muassa. Ilman henkilön omaa halukkuutta sitoutua näihin asioihin ja nähdä niiden eteen vaivaa hoidosta tuskin hyötyy vaikka olisi minkälainen taikuri hoitoa tarjoamassa.
Olen eri, mutta ahdistavan syyllistäviä jotkut näistä kommenteista. Ei kaikilla riitä voimavarat noihin vaatimuksiin. Joskus juuri niillä, joilla on suurin tarve sille psykiatriselle avulle on kaikista vähiten voimavaroja käytössään. Väittäisin, että jopa useimmiten.
Tämähän on yksi syy miksi esimerkiksi psykoterapiaa ei suositella silloin jos on kovin huonokuntoinen eikä voimia ole ollenkaan. Silloinhan jo viikoittaiset tapaamiset terapeutin kanssa voivat olla liian raskaita. Silloin pitäisi olla saatavilla toisenlaisia hoitoja jotka paremmin sopivat siihen tilanteeseen.
No minäpä kerron mitä tämä toisenlainen hoito on. Se on lääkärikontrolli puolen vuoden välein aina vaihtuvalla psykiatrilla, ja lääkeresepti kouraan. Tämä siis ihmisille, jotka ovat liian sairaita terapiaan. Miltä kuulostaa?
Täällä on varmasti suurin osa sitä mieltä, että tuo on väärin. Eiköhän meistä valtaosa täysin allekirjoita sen, että psykiatrinen hoito on usein täysin riittämätöntä, siitä ei ole kysymystäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä todellakin usein voi olla kyse hoitavan työntekijän ammattitaidon puutteesta, toimimattomista henkilökemioista ja niin edelleen. Tietenkin voi ja usein onkin. Silloin tulisi olla mahdollisuus kokeilla muita vaihtoehtoja, tietenkin. Mutta on erikoista miten jotkut tuntuvat niin kovasti vastustavan sitä ajatusta, että hoidettavallakin on jonkinlainen oma roolinsa ja vastuunsa hoidon onnistumisessa.
Kyseessähän on HOITOSUHDE, jossa on kaksi tahoa. Tietenkin molemmilla on oma roolinsa ja vastuunsa. Silti valta-asema kyseisessä suhteessa on nimenomaan hoitavalla taholla, joka laatii diagnoosit ja hoitosuunnitelmat. Joskus ne ovat virheellisiä eivätkä toimi toivotulla tavalla eikä ihminen saa tarvitsemaansa apua. Sen sijaan, että aletaan syytellä potilasta, tai mikä vielä pahempaa, leimataan tilanne toivottomaksi, pitäisi vaihtaa hoitavaa tahoa, kyseenalaistaa diagnoosi ja tehdä muutoksia hoitoon. Hoidon onnistumisen mittari nimittäin on potilaan elämänlaatu.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin harva ihminen on psykiatrisessa mielessä mielenterveysongelmainen. Meillä vain on alettu luokitella melkein kaikki elämään kuuluvat asiat mt ongelmiksi ja siitä ruuhkat.
Tämä on oma kokemukseni.
27-vuotiaana minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä epävakaa persoonallisuushäiriö. Tämä diagnosointi tehtiin muutamalla käynnillä sairaanhoitajan luona, joka laittoi minut täyttelemään kaavakkeita. Lääkäriä näin tässä prosessissa vain ihan alussa ja sitten ihan lopussa, jolloin lääkäri näiden kaavakkeiden perusteella merkitsi minulle edellä mainitut diagnoosit. Olin itse tullut tutkimusten alussa möläyttäneeksi että voisikohan kyse olla kaksisuuntaisesta ja sitten sitä alettiin tutkia. Diagnoisointia tehtäessä olin kuitenkin ihan puulla päähän lyöty enkä saanut sanaa suustani. En uskonut diagnoosiin oikeasti. Välissä olen sitten kuitenkin yrittänyt uskoa diagnooseihin ja leikkinyt mukana, käynyt tapaamassa hoitajaa ja vertaistukiryhmissä.
Nyt vuosia myöhemmin olen lukenut aiheesta niin paljon että olen 99% varma että sain virheelliset diagnoosit. Olin nuori ja villi kuten moni muukin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen aikuistunut ja koen että tuo nuoruuden villi vaihe väkisin tulkittiin diagnoosien kautta.
Ikävintä on se ettei dignoosien purkuja oikeen tehdä.
Henkilökohtaisesti pahoittelen että olin yksi niistä jotka turhaan kuormittivat terveydenhuoltoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeasti psyykkisiin sairauksiin kehitetyt hoidot ovat heikkotehoisia ja näyttö on niin heikkolaatuista, ettei hoidon vaikuttavuudesta voida sanoa juuta eikä jaata. Vuonna 2022 julkaistun, 101 meta-analyysia ja 650 140 koehenkilöä käsittävässä laajassa verkostometa-analyysissa käsiteltiin sekä lääketieteellisiä hoitoja että psykoterapioita liittyen mielialahäiriöiden, ahdistuneisuushäiröiden, post-traumaattisen stressioireyhtymän, pakko-oireisen häiriön, somatisaatiohäiriön, ADHDn, päihdeongelmien, unettomuuden ja skitsofrenian hoitoon. Keskimäärin efektikoko eli vaste suhteessa plaseboon tai tavanomaiseen hoitoon (treatment as usual) oli 0,34 SMD (standardized mean difference) psykoterapioille ja 0,36 lääkehoidolle. Yhdessä nämä hoidot olivat tehokkaampia kuin yksin. Vinouman riski oli suuri ja monissa tutkimuksissa näytön aste heikko tai erittäin heikko.
Mitä suurempi efektikoko eli vaste, sitä suurempi vinouman riski eli sitä epäluotettavampaa näyttö oli. Mitä tulee kliiniseen merkitsevyyteen, niin esimerkiksi skitsofrenian käytössä olevien neuroleptien vaste tulisi olla suhteessa plaseboon 0,73 SMD ollakseen havaittavissa potilaan voinnissa (tämä tarkoittaa noin 15 pistettä, kun keskimääräinen ero plaseboon on noin 6 pistettä 210 pisteen skaalalla), kun se oli meta-analyysin mukaan keskimäärin 0,38 SMD. Masennuksen hoidossa sen tulisi olla 0,78 SMD, kun se meta-analyysin mukaan oli 0,30. Psykoterapiat eivät olleet sen tehokkaampia, joskin niihin liittyvä tutkimus ei ole suoraan verrannollinen plasebokontrolloituihin lääkekokeisiin. Monissa meta-analyyseissa ei kunnolla arvioida vinouman riskiä eikä painoteta efektikokoja, jolloin efektikokoja ja näytön astetta liioitellaan. Tässä tutkimuksessa tutkijat kiinnittivät erityistä huomiota siihen, että käytettiin kunnon kontrolliryhmää (plasebo tai TAU eli treatment as usual) ja että vinouman riskiä ja näytön astetta arvioitiin huolellisemmin.
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä. Kaikkia ei voi auttaa. Mua ei varmaan mikään voi parantaa. Syön lääkkeitä ja käyn terapiassa ja olen aivan loppu ja hajalla. On mulla siihen ratkaisu. Vielä täytyy keräillä vähän rohkeutta. Mutta mä oon oikeasti yrittänyt parantua. En vaan osaa.
Ei ehkä täysin parantua mutta voimaan paremmin! Sekin riittää monelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä todellakin usein voi olla kyse hoitavan työntekijän ammattitaidon puutteesta, toimimattomista henkilökemioista ja niin edelleen. Tietenkin voi ja usein onkin. Silloin tulisi olla mahdollisuus kokeilla muita vaihtoehtoja, tietenkin. Mutta on erikoista miten jotkut tuntuvat niin kovasti vastustavan sitä ajatusta, että hoidettavallakin on jonkinlainen oma roolinsa ja vastuunsa hoidon onnistumisessa.
Kyseessähän on HOITOSUHDE, jossa on kaksi tahoa. Tietenkin molemmilla on oma roolinsa ja vastuunsa. Silti valta-asema kyseisessä suhteessa on nimenomaan hoitavalla taholla, joka laatii diagnoosit ja hoitosuunnitelmat. Joskus ne ovat virheellisiä eivätkä toimi toivotulla tavalla eikä ihminen saa tarvitsemaansa apua. Sen sijaan, että aletaan syytellä potilasta, tai mikä vielä pahempaa, leimataan tilanne toivottomaksi, pitäisi vaihtaa hoitavaa tahoa, kyseenalaistaa diagnoosi ja tehdä muutoksia hoitoon. Hoidon onnistumisen mittari nimittäin on potilaan elämänlaatu.
Ilman muuta. Tottakai ensin tulee kokeilla eri vaihtoehdot ja tehdä tarvittavat muutokset. Ei kai täällä muuta ole väitettykään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä todellakin usein voi olla kyse hoitavan työntekijän ammattitaidon puutteesta, toimimattomista henkilökemioista ja niin edelleen. Tietenkin voi ja usein onkin. Silloin tulisi olla mahdollisuus kokeilla muita vaihtoehtoja, tietenkin. Mutta on erikoista miten jotkut tuntuvat niin kovasti vastustavan sitä ajatusta, että hoidettavallakin on jonkinlainen oma roolinsa ja vastuunsa hoidon onnistumisessa.
Kyseessähän on HOITOSUHDE, jossa on kaksi tahoa. Tietenkin molemmilla on oma roolinsa ja vastuunsa. Silti valta-asema kyseisessä suhteessa on nimenomaan hoitavalla taholla, joka laatii diagnoosit ja hoitosuunnitelmat. Joskus ne ovat virheellisiä eivätkä toimi toivotulla tavalla eikä ihminen saa tarvitsemaansa apua. Sen sijaan, että aletaan syytellä potilasta, tai mikä vielä pahempaa, leimataan tilanne toivottomaksi, pitäisi vaihtaa hoitavaa tahoa, kyseenalaistaa diagnoosi ja tehdä muutoksia hoitoon. Hoidon onnistumisen mittari nimittäin on potilaan elämänlaatu.
Ilman muuta. Tottakai ensin tulee kokeilla eri vaihtoehdot ja tehdä tarvittavat muutokset. Ei kai täällä muuta ole väitettykään.
Vaan suurimmaksi osaksi näin ei tehdä. Minä tiedän useamman tapauksen, jossa terapeutilla ei ole ollut minkään valtakunnan traumapätevyyttä tai - kokemusta. Niin vain puoskaroitiin väkisin asiakasta yhä syvenevään masennukseen, dissosiointiin ja ahdistukseen - kun ei ollut munaa myöntää omaa epäpätevyyttä. Ja tämä kognitiivista terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle ei auttanut terapiat toistuvaan vakavaan masennukseen. Venlafaxinia olen 41 vuoden ikään syönyt 3 ja 6kk. 225mg syödessä aloin piristymään liikaa.
Luin loputtomasti erilaisista vitamiineista ja hivenaineista. Nappailin milloin mitäkin ja lopetin lisätyn sokerin ja alkoholin. Lopulta pääsin synkkyydestä valon puolelle. Terve mieli terveessä kehossa. Ilmeisesti olin vuosikausia laiminlyönyt kehoni tarpeita ja siitä syntyi melkein kuolemaan johtanut kierre.
Niille asiantuntijoille nostan hattua, jotka yrittävät aidosti auttaa. Ei ole helppoa.
Uskon että auttaisi, jos masentuneille tehtäisiin kokonaisvaltainen hoivaohjelma, josta ei ruuan suhteen saa poiketa. Ruokasatsit tuotaisiin 2 kertaa viikossa kotiin ja se sisältäisi koko viikon ruuat. Moni masentunut syö roskaa, joka ylläpitää kehon huonoa vointia, joka ylläpitää mielen huonoa vointia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä todellakin usein voi olla kyse hoitavan työntekijän ammattitaidon puutteesta, toimimattomista henkilökemioista ja niin edelleen. Tietenkin voi ja usein onkin. Silloin tulisi olla mahdollisuus kokeilla muita vaihtoehtoja, tietenkin. Mutta on erikoista miten jotkut tuntuvat niin kovasti vastustavan sitä ajatusta, että hoidettavallakin on jonkinlainen oma roolinsa ja vastuunsa hoidon onnistumisessa.
Kyseessähän on HOITOSUHDE, jossa on kaksi tahoa. Tietenkin molemmilla on oma roolinsa ja vastuunsa. Silti valta-asema kyseisessä suhteessa on nimenomaan hoitavalla taholla, joka laatii diagnoosit ja hoitosuunnitelmat. Joskus ne ovat virheellisiä eivätkä toimi toivotulla tavalla eikä ihminen saa tarvitsemaansa apua. Sen sijaan, että aletaan syytellä potilasta, tai mikä vielä pahempaa, leimataan tilanne toivottomaksi, pitäisi vaihtaa hoitavaa tahoa, kyseenalaistaa diagnoosi ja tehdä muutoksia hoitoon. Hoidon onnistumisen mittari nimittäin on potilaan elämänlaatu.
Ilman muuta. Tottakai ensin tulee kokeilla eri vaihtoehdot ja tehdä tarvittavat muutokset. Ei kai täällä muuta ole väitettykään.
Vaan suurimmaksi osaksi näin ei tehdä. Minä tiedän useamman tapauksen, jossa terapeutilla ei ole ollut minkään valtakunnan traumapätevyyttä tai - kokemusta. Niin vain puoskaroitiin väkisin asiakasta yhä syvenevään masennukseen, dissosiointiin ja ahdistukseen - kun ei ollut munaa myöntää omaa epäpätevyyttä. Ja tämä kognitiivista terapiaa.
Tämä on luonnollisesti väärin, ammattilaisella tulee olla kyky tiedostaa ja tunnistaa myös oman ammattitaitonsa rajat. Näin ei tietenkään pitäisi tapahtua miten kerrot.
Vierailija kirjoitti:
Karu ketju.
Eikö! Joku hokee *näin ei tietenkään pitäisi tapahtua*, kun ihmiset kertovat yhä synkempiä terapia- ja hoitokokemuksia psykiatriasta. Kuolisin nauruun ellei lähinnä itkettäisi.
Vierailija kirjoitti:
Olen erimieltä tästä kohdasta:
"Lopulta ainoastaan ihminen itse pystyy itsensä sieltä mustuudesta nostamaan, sitä ei voi kukaan muu sen ihmisen puolesta tehdä."Otit vertailukohdaksi syövän. Samaa vertausta käyttäen, ihminen ei yleensä itse voi parantaa itseään mielen sairauksista yhtään sen enempää kuin syövästäkään.
Siitä olen samaa mieltä, että lääketiede tai muukaan apu ei aina toimi toivotusti, oli kyseessä millainen sairaus tahansa. Lääketiede on tarpeeseen nähden yhä lapsenkengissään vaikka edistystä onneksi toki tapahtuukin. Toisaalta monesti resurssien rajat tulevat vastaan paljon ennen lääketieteen kehityksen kulloisenkin hetken rajoja.
Syöpä on hyvä vertailukohta. Psykoterapiassa lienee tavallista, että potilas ei tee suositeltuja asioita, jos ne eivät tunnu hyvältä. Varsinkin, jos ne eivät tunnu hyvältä heti. Kuinka moni syöpäpotilas parantuisi, jos valitsisi vain miellyttävältä tuntuvat hoitomuodot? Tuskin syöpäpotilaatkaan sytostaateistaan tai sädehoidoistaan nauttivat.
Kaffebulla kirjoitti:
Miki sai potkut terapiasta ja nyt sitten päätyi kaiketi henkilökohtaiseen ratkaisuun. Aika karua ja pistää miettimään, mitä hoitoa hänelle oli tarjottu ja oliko mistään ollut apua.
Terapia vaatii voimavaroja. Akuutissa itsemurhariskissä oleva ei hyödy mitään terapiasta, jossa tavataan kerran viikossa ja muutos on tarkoitettu tapahtuvaksi potilaan arjessa. Osastohoito olisi kenties ollut ratkaisu. Sielläkään on vaikea pitää ketään väkisin.
Varmaan näinkin. Mutta kun itsemurhaa yrittäneen psykoosissa olevan ihmisen fyysiset vammat vaan paikataan kerta toisensa jälkeen ja mitään apua psyykkiseen puoleen ei tarjota (paitsi lääkkeet), ja jätetään täysin omilleen tai omaisten valvonnan varaan niin selväähän se on, että joskus se itsemurha onnistuu. Ja sen estämällä oltaisiin voitu torjua niiden läheisten itsemurhasta seuraavat mt-ongelmat. Itse koin tilanteen näin, yhtään mitään apua ei saatu, pyynnöistä huolimatta. Psykiatri sanoi minulle, että kyllä valitettavasti potilas vaan on omaisten varassa, he eivät voi auttaa. Tämmöinen vastuuttaminen on ihan kohtuutonta kun kyse on psykoosipotilaasta tai henkilöstä joka on itselleen ja muille vaarallinen. Ja kun epäonnistut tässä tehtävässä, eli omaisen elossapitämisessä, kannat sitten sitä syyllisyyden raskasta taakka oman loppuelämäsi. Olen katkera yhteiskunnalle.