Aina psykiatrinen hoito ei vain voi parantaa

Psykiatriassa vaikuttaa työskentelevän paljon ihmisiä jotka olisivat itse diagnoosin ja hoidon tarpeessa. Ala vetää puoleensa mielenterveysongelmaisia ihmisiä. Ja se näkyy ja tuntuu potilaille. Vaikuttaa "hoidon" laatuun. 

Henkilökunta osaa valita loukkaavat sanansa siten, että ne osuvat suoraan sieluun. Iskevät ihmisen heikoimpaan kohtaan. Rikkovat ja särkevät valmiiksi heikon ihmisen palasiksi.

Muu henkilökunta yleensä tietää osaston epäammatilliset julmat henkilökunnan jäsenet. Näkevät ja kuulevat. Katsovat kuitenkin sivuun. Ovat olevinaan kuin eivät huomaisi. Eivät tee asialle mitään. Eivätkä edes ymmärrä hävetä. 

Vierailija kirjoitti:

Niin, sanotaan, että toisen ihmisen käytöstä ei voi muuttaa, jos anoppi antaa 4 kuukautta vanhalle vauvallesi suklaata niin koita sopeutua, niin minulle sanottiin.

Työttömiä on tarhoissa töissä. Minulla on aina karkkia töissä mukana. Ja ajattelin, että voi olla sitten iloinen, kun 10 kuukautta vanha vauva hymyilee, kun saa maistaa karkkia.

Terapeutti voi sanoa sitten äidille, että hoitaja tarkoitti vain hyvää.

Ja tosiaan, kuten ollut aiemmissa viesteissä mainintaa, niin jokaisella mt-ongelmaisella on takanaan trauma/traumoja. Nykyinen hoito ei tunnista traumaa oireiden takana ja jos avun tarvitsija ei itse tunnista traumaansa, jää oikeanlainen hoito saamatta. 

Traumaoireet sekoittuvat monesti moniin muihin mt-ongelmiin ja siten vaikeuttaa monien ihmisten elämää tehottomalla "hoidolla". 

Suosittelen, ihan jokaiselle lukemaan ainakin pari opusta traumasta, ihan vain vaikka yleissivystyksen vuoksi, jos ei muuten koe tarvetta. Jokaisen ammattilaisen pitäisi ainakin osata tunnistaa traumaoireileva ihminen ja toimia työssään sitten siten, ettei aiheuta lisää traumaa asiakkailleen. 

Trauma vääristää ihmisen sisintä, ajattelua ja tuntemista ja kokemista ja kun ihminen itse tähän havahtuu, alkaa se paraneminen ja toipuminen voi tapahtua nopeastikin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, sanotaan, että toisen ihmisen käytöstä ei voi muuttaa, jos anoppi antaa 4 kuukautta vanhalle vauvallesi suklaata niin koita sopeutua, niin minulle sanottiin.

Työttömiä on tarhoissa töissä. Minulla on aina karkkia töissä mukana. Ja ajattelin, että voi olla sitten iloinen, kun 10 kuukautta vanha vauva hymyilee, kun saa maistaa karkkia.

Terapeutti voi sanoa sitten äidille, että hoitaja tarkoitti vain hyvää.

Terapeutti: emme voi vaikuttaa muiden ihmisten käytökseen. Voimme vaikuttaa vain omaan käytökseen joten turha suuttua jos hoitaja antoi 10 kuukautta vanhalle vauvallesi karkkia. Hoitaja tarkoitti vain hyvää, olisit onnellinen, että meillä Suomessa on päiväkotijärjestelmämä.

Tuo on asia, josta puhutaan vähän ja samalla poistetaan ihmisen oman osuuden merkitystä hoidossa.

Mikään psykoterapia ei esimerkiksi voi parantaa ketään väkisin, jos ihminen ei itse halua.

Jos ihminen myös oikeasti haluaa riistää hengen itseltään, on sekin vaikea loputtomiin estää.

Kiinnostava ketju ja kyllähän se valitettavasti varmasti niin on, että koskaan ei jokaista pysty riittävästi auttamaan vaikka mitä tekisi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että psykiatriassa nimenomaan kohdistuu ammattilaisiin sellaista demonisoimista mitä ei kyllä ikinä tapahdu millään muulla kentällä. Sanomattakin on selvää, että joka alalla on ihmisiä jotka eivät sinne kuuluisi, ovat epäpäteviä tai soveltumattomia. Mutta ei millään muullakaan ammattikentällä leimata koko ammattiryhmää niiden huonojen yksilöiden takia. Ihmisiä meistä on kaikki työstä riippumatta ja alalla kuin alalla varmasti joukkoon mahtuu monenlaista. Joku tuolla kirjoitti aiemmin hyvin, että jos ihminen kuolee parantumattomaan syöpään niin harvemmin silloin syytetään asiasta syöpälääkäriä tai julistetaan miten kaikki syöpälääkärit on epäpäteviä.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on asia, josta puhutaan vähän ja samalla poistetaan ihmisen oman osuuden merkitystä hoidossa.

Mikään psykoterapia ei esimerkiksi voi parantaa ketään väkisin, jos ihminen ei itse halua.

Jos ihminen myös oikeasti haluaa riistää hengen itseltään, on sekin vaikea loputtomiin estää.

Jos anoppi antaa 4 kuukauden ikäiselle vauvalle suklaata niin kyllä viranomaisen pitäisi ottaa se anoppi puhutteluun.

Nyt on kohta ongelma, kun on miljoona kuusisataa tuhatta eläkeläistä eikä omaiset hoida ilkeitä anoppeja jotka teki vain yhden lapsen. Jos ei sote hoida niin ei niitä hoida kukaan, mädäntyvät kotiinsa.

Tää on sairas yhteiskunta. Kalliiks tulee kun rakenteet saa merkittävän osan ihmisiä voimaan pahoin. Sitten jokaisen yksilön pitää käydä vuosien terapiat ja lääkekokeilut päästäkseen suosta. Eihän tässä oo mitään järkeä.

En tiedä saisko tätä sanoa ääneen mutta olen melko varma että tuleva hallituspolitiikkaa saa jotkut tekemään sen viimeisen ratkaisun. Se on myrkkyä sielulle kun näyttää että toivoa paremmasta ei ole näköpiirissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on asia, josta puhutaan vähän ja samalla poistetaan ihmisen oman osuuden merkitystä hoidossa.

Mikään psykoterapia ei esimerkiksi voi parantaa ketään väkisin, jos ihminen ei itse halua.

Jos ihminen myös oikeasti haluaa riistää hengen itseltään, on sekin vaikea loputtomiin estää.

Jos anoppi antaa 4 kuukauden ikäiselle vauvalle suklaata niin kyllä viranomaisen pitäisi ottaa se anoppi puhutteluun.

Nyt on kohta ongelma, kun on miljoona kuusisataa tuhatta eläkeläistä eikä omaiset hoida ilkeitä anoppeja jotka teki vain yhden lapsen. Jos ei sote hoida niin ei niitä hoida kukaan, mädäntyvät kotiinsa.

"Minkä taakseen jättää sen edestään löytää"

Viranomaiset ei ottaneet anoppia puhutteluun. Nyt on välit poikki ja anopin hoito valtion varassa.

Onnea sote työntekijöille, te voitte hoitaa anoppia tai jättää hänet hoitamatta, ihan miten haluatte

En ole asiantuntija, mutta ex-kumppani sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä (ja sairastaa siis edelleen).

Ymmärrän niin, ettei psyykkiset sairaudet ole parannettavissa. Ainoastaan hoidettavissa siten, että niiden kanssa tulee paremmin toimeen. Korjatkaa jos olen väärässä.

Sepä se on kun ei siellä kukaan työntekijä voi määrättömästi tehdä jos resursseja ei ole hoitaa tai jos henkilö itse ei pysty ottamaan apua vastaan. Yhteiskunnassa moni asia sairastuttaa ja niistä tehdään yksilön ongelmia. Ongelma on paljon laajempi. Pitäisi panostaa ennaltaehkäisyyn. Psykiatria on vielä kehittyvä tiede eikä ole lainkaan samalla tavalla tietoa tai keinoja hoitaa monia sairauksia kuin lääketieteessä. Näin se vain on. Toivottavasti ymmärrys ja hoitomuodot kehittyvät jatkuvasti.

Vierailija kirjoitti:

En ole asiantuntija, mutta ex-kumppani sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä (ja sairastaa siis edelleen).

Ymmärrän niin, ettei psyykkiset sairaudet ole parannettavissa. Ainoastaan hoidettavissa siten, että niiden kanssa tulee paremmin toimeen. Korjatkaa jos olen väärässä.

Vain skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä psykoosit lasketaan mielisairauksiksi. Muuta ovat mielialaongelmia tai häiriöitä. Mielisairauksia ei osata parantaa lainkaan, vain lievittää oireita.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä viittaako aloittaja Miki Liukkosen tapaukseen, mutta muistui mieleen hänen vuosien takainen haastattelunsa, jossa kertoi pitelevänsä jääpalaa kädessään ahdistuksen hetkellä, koska oli saanut sellaisen neuvon terapeutiltaan.

Itsekin harrastan kylmäaltistusta, ja toimiihan se, mutta jotenkin kuitenkin sydäntä särkevää kun ihminen tuntuu ponnistelevan itsekin ahdistuksen voittamiseksi, mutta se ei vaan riitä.

Ei, en viitannut tähän tapaukseen. En tiedä kyseisestä asiasta yhtään mitään ja toivonkin, ettei tähän keskustelua viedä. Pohdin siis ihan yleisellä tasolla psykiatrista hoitoa ja sen ympärillä käytävää keskustelua. Ap

Ei osata ei. Olin 7kk suljetulla ja kotiutuessa kuulin edelleen ääniä ja oli vainot päällä. Ne oli vain erilaisia kuin sairaalaan mennessä. Sain sähköhoitoakin, mutta ei se harhoja poistanut. Lähimuistin vaan vei. Pikkuhiljaa kotona sitten paranin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrinen hoito ei aina parannakaan kokonaan sairautta.

Silloin tarkoitus on löytää keinoja miten ihminen pystyy elämään oireidensa kanssa normaalia elämää.

Pitää kuitenkin olla kykenevä hoitoon, jotta siitä on apua.

Kerronpa sinulle tarinan itävaltalaisesta raskauteen ja synnytyksiin erikoistuneesta lääkäristä Ignaz Semmelweisista, jota painoi suuri kivi sydämmellä. 1840-luvulla hän johti kahta synnytysklinikkaa, joista toisella työskenteli lääkäreitä ja toisella kätilöitä. Näiden kahden klinikan välillä oli valtava ero lapsivuodekuolleisuudessa, eikä Semmelweis ymmärtänyt, miksi. Lääkärien ylläpitämällä klinikalla kuolleisuus oli peräti 10 %, kun se kätilöiden ylläpitämällä klinikalla oli 4 %. Synnyttävät nuoret naiset olivat kauhuissaan joutuessaan lääkärien ylläpitämälle klinikalle, koska olivat kuulleet huhuja sen suuresta kuolleisuudesta ja rukoilivat pääsevänsä kätilöiden ylläpitämälle klinikalle. Monet naiset synnyttivät jopa mieluummin kaduilla, kuin menivät synnyttämään kyseiselle klinikalle. 

Vuonna 1847 Semmelweis hoksasi, mistä erot kuolleisuudesta johtuivat, kun eräs kolega kuoli samantyyppiseen vaikeaan infektioon kuin naiset synnytysklinikalla. Kyseinen kollega oli saanut infektion haavasta, joka oli syntynyt ruumiinavauksen yhteydessä. Semmelweis hoksasi, että lääkärit usein siirtyivät suoraan ruumiinavauksesta synnytysklinikalle pesemättä käsiään, jolloin he tartuttivat nuoriin naisiin ruumiista saadun infektion. Määrättyään lääkärit pesemään kätensä kloorilla kuolleisuus romahti 2,2 %. Semmelweis innostui havainnostaan ja kertoi siitä lääketieteelliselle yhteisölle. Yllätyksekseen hän ei kuitenkaan saanut havainnostaan innostunutta vastaanottoa, vaan pilkkaa ja vastustusta. Moni lääkäri loukkaantui vihjauksesta, että he olisivat jotenkin epähygieenisiä. Toiset lääkärit taas vastustivat Semmelweisin havaintoa, koska se ei sopinut yhteen hallitsevien teorioiden kanssa. 

Psykiatrisista potilaista moni elää mieluummin  kadulla kuin joutuu psykiatriseen hoitoon samasta syystä, kuin nuo synnyttämään menevät naiset synnyttivät mieluummin kaduilla. Onko se mielisairaiden vika, jos psykiatrisen hoidon kehitys korreloi kohonneen suhteellisen kuolleisuuden ja toipumisasteen heikkenemisen kanssa? Monien potilaiden kohtalo ei mitenkään sovi yhteen hallitsevien teorioiden kanssa, sen takia niistä ei julkisuudessa juuri puhuta. Monet parantuvat spontaanisti ("aika parantaa haavat") paljon todennäköisemmin, kuin jos menisivät hankkimaan lääkkeiden aiheuttamia komplikaatioita psykiatriseen hoitoon. Psykiatria on niin kehittynyt tiede, että sen piirissä voidaan vuosikymmeniä sotkea itse hoidon vaikutukset hoidettavan pseudosairauden fysiopatologiaan: 

"However, we observed a pronounced general shrinkage effect of approximately 20% and a highly significant variation in shrinkage across brain regions. In conclusion, chronic exposure of non-human primates to antipsychotics was associated with reduced brain volume. Antipsychotic medication may confound post-mortem studies and longitudinal imaging studies of subjects with schizophrenia that depend upon volumetric measure"

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/15756305/

Kerropa minulle, miksi mielisairaat eivät halua hoitoa, joka aiheuttaa heille kognitiivista toimintakykyä heikentävän neurodegeneratiivisen aivosairauden? Onko se vain mielisairaan harhaa, ettei hän halua vaurioittaa kehoaan ja mieltään? Loukkaako ajatus siitä, että hoito aiheuttaa sairauden jota sen pitäisi hoitaa, lääkärikunnan ammattiylpeyttä niin paljon, että siitä halutaan vuosikymmenien ajan vaieta ja näin vahingoittaa miljoonia potilaita? Onko eettistä tappaa synnyttävä nuori nainen vain oman ammattiylpeyden takia tai tuhota ihmisten terveys terveyttä vaarantavilla psykoaktiivisilla, heikkotehoisilla lääkkeillä? Ei mitenkään ihme, että moni ei sellaiseen hoitoon mitenkään pysty sitoutumaan, vaikka kuinka pinnistelisi ja ponnistelisi. Harva ihminen on luonteeltaan niin masokisti. 

En pysty antamaan vastausta kysymyksiin.

En ole lääkäri, vaan kommentini perustuu siihen mitä olen kokenut, tiedän, kuullut, jutellut ja nähnytkin.

Itselläni on juttu joka tulee olemaan mukanani loppu elämän.

Luulin joskus, että siitä pystyy paranemaan pääsemällä terapiaan.

Kävikin ilmi ettei sitä pysty parantamaan, mutta oireita voidaan lievittää (muilla keinoin kuin lääkkeillä).

Vaikea asia se oli, mutta pitkällä aikavälillä oireet ovat kuitenkin lieventyneet huomattavasti.

Ilman sitoutumista hoitoon en olisi näin pitkälle päässyt.

Terapian jälkeen on oppinut elämään oireiden kanssa.

Helppo polku ei ole ollut ja ajoittain huonompia kausia ollut, mutta eteenpäin mennään.

Näkisin kuitenkin, että asioita pitäisi tutkia nykyistä enemmän.

Lisäksi joitakin oireita esimerkiksi ahdistuksen oireita yritetään liian herkästi hoitaa lääkkeillä ja niiden haittavaikutuksista puhutaan liian vähän.

Olen aika lailla luopunut toivosta sen suhteen, että psykiatrinen hoito voisi auttaa itseäni. Minulla ei ole mitään diagnooseja, mutta jonotan psyk.tutkimuksiin julkisella, koska työterveydessä niitä ei tehdä. On ahdistusta ja masennusta, joita työstressi pahentaa. Odotusaikana voidaan työterveydessä käytännössä kokeilla vain eri lääkkeitä ja lääkärin tapaamisia. Ongelmana on vain se, että reagoin kaikkiin kokeiltuihin lääkkeisiin täysin päinvastaisesti kuin pitäisi. Lääkäri veikkasi syyksi piilevää kaksisuuntaista ja ehkä jotakin muutakin häikkää. Reagoin esim. ahdistus- ja masennuslääkkeeseen manialla. Unilääkkeet eivät tee minulle yhtään mitään, nukahdan paremmin juomalla kupin kahvia ennen nukkumaanmenoa kuin yhdelläkään tähän mennessä minulle kokeillulla kolmiolääkkeellä. Unettomuus ei vaikuta minuun herkästi, sopivassa mielentilassa pystyn valvomaan kolme päivää ja yötä putkeen ja olemaan täysin toimintakunnossa.

Työterveydessä ehdotettiin myös, että ostaisin omilla rahoillani keskusteluapua. Olen ihminen, joka ajattelee paljon, joten psykiatrin ja psykologin kanssa käydyt keskustelut eivät merkittävästi eronneet niistä, joita joka tapauksessa käyn itseni kanssa pääni sisällä. Lisäksi riittävän tiheä terpaiarytmi maksaa satasia kuussa. Kellä on tuollaiseen rahaa? Eihän minulla ole edes mitään keinoa tietää kuin yrityksen ja erehdyksen kautta, mikä on minulle sopiva terapiamuoto.

Hoitojono tutkimuksiin julkisella on 2 vuotta, koska en ole itsetuhoinen ja olen (vielä) työelämässä. Kyllä minun pitää siinä ajassa osata hoitaa itseni, tai käy huonosti. Työt menee varmaan alta ennen kuin ehdin saada apua, sille ei mahda mitään, mutta yhteiskunta siinä menettää yhtä lailla kuin minäkin, koska työelämään tuskin palaan, jos nyt tipun ulkopuolelle. Syynä tutkimusjonoon on alan lääkäreiden mukaan resurssipula sekä se, että nyt on muotia itsediagnosoida itseään netissä ja tulla sitten lääkäriin sanomaan, että mulla on ADHD.

Vierailija kirjoitti:

Sukulainen sairasti skitsofreniaa ja ennen siellä hoidossa oltiin useammin ja pidempään. Oli ns. A- ja B-mielisairaalat.

Ei häntä mikään parantanut. Lääkitystä sai ja pystyi kotona asumaan, ja välillä oli pitkiä pätkiä hoidossa, mutta kun elämään tuli muutoksia niin sairaus paheni. 

Lääkkeet ovat kehittyneet ja niillä hallitaan oireita mutta väittäisin ettei esim. skitsofreniasta voi kovinkaan helposti parantua koskaan.

Skitsofrenia on lähtökohtaisesti etenevä ja parantumaton sairaus. Nykyisten lääkkeiden avulla moni potilas pystyy kuitenkin elämään melko normaalia elämää.

Suuri osa ongelmista ratkeaisi yhteisöllisyydellä. Meillä kökötetään yksin yksiöissä ja nuoret suorastaan häädetään kotoa.

Kun miettii omaakin sukua, niin kaikki ovat jotenkin jäykkiä ja etäisiä, ei tulisi mieleen viettää aikaa yhdessä, mutta katselin hiljattain puistoon säännöllisesti kokoontuvia ulkomaalaisia (selvästi sukua), joilla näyttää aina olevan hauskaa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan sitä edes kokeiltu Purraan ? Orpoon ? Koko perskokkarejengiin ?

Entäpä sinun sairaalloisen pakkomielteiseen vihaasi yhtä tiettyä puoluetta kohtaan, jota ilmaiset aina kun tilaisuus tulee?

Toimitko samoin tuolla todellisessa elämässäsi?

Vai vietätkö 24/7 internetin ihmeellisessä maailmassa suoltamassa vihaasi?

Vierailija kirjoitti:

Miksei voisi olla sellaista palvelua, että joku tulisi asumaan vakavasti masentuneen kanssa vaikka kahdeksi viikoksi tai kävisi joka päivä kylässä auttamassa tai kuuntelemassa. Ymmärrän, ettei tällaista voi olla yhteiskunnan puolelta, kun tulisi niin kalliiksi, mutta vapaaehtoispuolella voisi olla jotain tällaista. No, ehkä ei, kun omaisetkaan eivät tällaiseen tietääkseni rupea.

Sinähän voisit mennä!