Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Menetin uupumuksen takia kaikki ystävät
25.06.2023 |
Minulla oli ennen noin kymmenen ihmistä ystävinä, kaikki monen vuoden ajan. Uuvuin (syinä työ ja perhe-elämä), ehkä masennunkin. Enkä uupumuksen takia jaksanut pitää keneenkään yhteyttä. Hyvä kun selvisin hengissä nuo uupumuksen vuodet. Kaikki energia meni selviytymiseen. Nyt olen parantumassa, ja huomaan, että minulla ei ole enää yhtään ystävää. Menetin heidät kaikki. Kenellekään en ollut millään tavalla ilkeä, en pettänyt lupauksia, ei mitään sellaista. En vain jaksanut pitää mitään yhteyttä. Olen nyt laittanut heille viestejä ja kysellyt kuulumisia, yrittänyt soittaa. Eivät vastaa. Kaksi estänyt facebookissakin näköjään. Näinkö tämä sitten menee? Että uupumalla todella menettää kaiken?
Kommentit (576)
Mulle oli hyvä, että ystävät tarjosivat pohjakosketuksen. Koin jääneeni niin yksin, että oli pakko kivusta toettuani vaan sisuuntua ja lähteä yksin kiipeämään ylös. Olisihan se ollut kiva, että olisi rinnallakulkija, mutta kun ei ole niin ei ole. Terapeutti toki on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen on yksin. Muu on teatteria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Todella hienoa, että olet auttanut ystävää. Olet mahtava ja kullanarvoinen! Mutta juuri tuollaisen avun odottaminen ei valitettavasti yleensä ole realistista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Tarkoitin hoivalla itseasiassa juuri tuollaista käytännön hoivaamista. Joku tekee ruuan, siivoaa jne. Terapiaa en näe hoivana vaan rankkana työnä itsensä kanssa vaikeita asioita läpikäyden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Todella hienoa, että olet auttanut ystävää. Olet mahtava ja kullanarvoinen! Mutta juuri tuollaisen avun odottaminen ei valitettavasti yleensä ole realistista.
Niinpä. Ilmeisesti ei ole, siksi sitä varmaan uupuikin, kun on auttanut itse todella montaa, mutta siinä vaiheessa, kun itsellä on se avuntarve niin vain tuo yksi oli vastavuoroinen. Toinen oli aina sanonut olevansa, mutta toden paikan tullen feidasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Tarkoitin hoivalla itseasiassa juuri tuollaista käytännön hoivaamista. Joku tekee ruuan, siivoaa jne. Terapiaa en näe hoivana vaan rankkana työnä itsensä kanssa vaikeita asioita läpikäyden.
Tarkoitin, että sen henkisen hoivan halu poistetaan terapiassa rankalla työllä, ei saamalla hoivaa. Mutta just näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.
Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.
Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.
Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.
Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.
Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"
Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.
Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua.
Eli toisin sanoen siis et halua?
Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä.
Noin ne ystävyyden loppuvat.
Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.
Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.
Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.
Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??
Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.
Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.
Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti.
Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.
Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶
Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.
Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.
Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.
En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.
Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.
Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti.
Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)
Itsekästä.
No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo).
Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.
Ei sitä tiedäkään. Mutta tässä ketjussa moni kuitenkin olettaa "uupumisen" olevan sitä, että ohimenevästi väsyttää ja stressaa, vaikka pahimmillaan uupumus voi olla upottava suo, joka vain pahenee ja pahenee.
En kyllä tuon edellisen kirjoittajan kokenut missään vaiheessa tekevän muuta kuin selventävän, että uupumus on vakava tila, joka ei ole verrattavissa mihinkään elämän normaaliin kiireisiin.
Toki ne elämän kiireet voivat laukaista uupumuksen, mutta se on silti eri asia kuin ne kiireet itsessään.
-eri
Ihminen saattaa katsos sanoa sinulle että on kiireitä, koska hän ei pysty sanomaan olevansa uupunut. Niinhän tässä on just sivutolkulla puhuttu että uupunee toimivat. Siitähän tässä on kyse. Uupunut ei saa sanottua ystäville että on uupunut, mutta toisen ystävän joka on uupunut pitää kuitenkin saada sanottua. Miksi tämä kaksoisstandardi?
Ainakaan itse en puhu kaksoisstandardista. Minulla on ystävä, joka voi sanoa olevansa uupunut tai masentunut yhtä lailla kuin minäkin. Minä tiedän, että näin on. Sairaslomalla ollaan molemmat ja tehdään sitä mitä jaksetaan ja pystytään. Sitten on ystävä, joka matkustaa ympäri maailmaa 6 viikkoa vuodessa, tapaa ihmisiä siellä ja täällä ja hoitaa kodin ja työn ja organisoi lasten monet harrastukset ja kertoo, miten stressaa ja ahdistaa, kun ei ole ehtinyt laittaa vielä kesäkukkia. Hänellä on lämmin ruoka joka päivä pöydässä ja koti siistinä ja vierailukelpoisena. Sori, mutta mun mielestä ei ole rinnasteista eikä auta sanoa, että ehkä hän ei kerro uupumuksesta, kun jos toimintakyky on faktisesti tuo, ei ole pitkän sairasloman tarpeessa eikä diagnostisesti uupunut tai masentunut.
Tottakai kaveriasi voi ahdistaa ja stressata, et sinä ole mikään jeesus joka määrittelee muiden puolesta heidän tunteensa.
Loistava esimerkki yleisestä uupuneiden tai masentuneiden itsekkyydestä.
MINUN paha olo ja kun kukaan ei ota MINUUN yhteyttä (vaikka en itsekkään moneen vuoteen ole ottanut) ja kun kaveri kehtaa puhua omistakin vaikeuksistaan vaikka ne eivät ole täsmälleen samat kuin MINUN MINUN MINUN ja muistattehan varmasti että MINULLA on tässä nyt kaikkein vaikeinta
Ei ole mitenkään itsekästä tiedostaa, että tietyillä häiriöillä on diagnostiset kriteerit jotka joko täyttyvät tai ei, ja täyttyessään vaikeuttavat elämää huomattavasti.
Pointti ei ole edelleenkään se, kenellä on elämässä vaikeinta. Henkilöiltä A ja B kuolee läheinen, ja se on molemmille rankka kokemus. Henkilö A:lla surun eri vaiheet etenevät normaalisti. Henkilölle B kehittyy komplisoitunut suru, ja myöhemmin vaikea masennus. Kummallakin on ollut vaikeaa, mutta B:n elämä vaikeutuu, ongelma pitkittyy pitkittymistään. B:llä on lopulta elämänhallinta täysin hukassa, A:lla elämä pyörii normaalisti. Vaikka kumpikin on käynyt läpi saman lähtötilanteen.
Kumpikaan ei ole parempi ihminen tai tärkeämpi suruineen. Joskus nyt vaan käy noin.
-eri
Ja tällä pätemisellä on väliä tähän keskusteluun...?
Ei ollut tarkoitus päteä (päteä miten?) vaan ihan vain vastata tuohon edelliseen viestiin.
Ei se ole itsekkyyttä, vaan ihmisten kyky kestää vastoinkäymisiä vaihtelee paljon. Usein samalla ihmiselläkin vaihtelee elämän aikana. Joku pärjää hienosti, menee elämässä eteenpäin ja elämänhalua riittää, kunnes tulee yksi vastoinkäyminen liikaa, liian lyhyellä aikavälillä, ja sitten upotaankin suohon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä oikean ystävän pitäis ymmärtää, jos toinen on uupunut,ettei silloin jaksa pitää välttämättä yhteyksiä. Itse ymmärtäisin ainakin. Sanotaankin,että hädän hetkellä ystävät tunnetaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Todella hienoa, että olet auttanut ystävää. Olet mahtava ja kullanarvoinen! Mutta juuri tuollaisen avun odottaminen ei valitettavasti yleensä ole realistista.
Niinpä. Ilmeisesti ei ole, siksi sitä varmaan uupuikin, kun on auttanut itse todella montaa, mutta siinä vaiheessa, kun itsellä on se avuntarve niin vain tuo yksi oli vastavuoroinen. Toinen oli aina sanonut olevansa, mutta toden paikan tullen feidasi.
Minulla on itseasiassa sama kokemus. Olin aina auttamassa ihan pienestäkin väsymyksestä. En tehnyt mitään ylitsevuotavaa, mutta pientä arkista apua oman jaksamiseni mukaan. Ajattelin itsestäänselvyytenä että ystävää autetaan.
Uupuneena sitä sai yllättyä ikävästi aika monesta "läheisestä ystävästään", mutta toisaalta tuli joku ihana iloinenkin yllätys, kun ihminen jota en pitänyt niin läheisenä auttoikin todella paljon. Hädässä todellakin ystävät mitataan!
Yritän ajatella, että siinä oli tilaisuus seuloa jyvät ja akanat. Elämä jatkuu pienemmillä, mutta luotettavimmilla piireillä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Todella hienoa, että olet auttanut ystävää. Olet mahtava ja kullanarvoinen! Mutta juuri tuollaisen avun odottaminen ei valitettavasti yleensä ole realistista.
Niinpä. Ilmeisesti ei ole, siksi sitä varmaan uupuikin, kun on auttanut itse todella montaa, mutta siinä vaiheessa, kun itsellä on se avuntarve niin vain tuo yksi oli vastavuoroinen. Toinen oli aina sanonut olevansa, mutta toden paikan tullen feidasi.
Minulla on itseasiassa sama kokemus. Olin aina auttamassa ihan pienestäkin väsymyksestä. En tehnyt mitään ylitsevuotavaa, mutta pientä arkista apua oman jaksamiseni mukaan. Ajattelin itsestäänselvyytenä että ystävää autetaan.
Uupuneena sitä sai yllättyä ikävästi aika monesta "läheisestä ystävästään", mutta toisaalta tuli joku ihana iloinenkin yllätys, kun ihminen jota en pitänyt niin läheisenä auttoikin todella paljon. Hädässä todellakin ystävät mitataan!
Yritän ajatella, että siinä oli tilaisuus seuloa jyvät ja akanat. Elämä jatkuu pienemmillä, mutta luotettavimmilla piireillä eteenpäin.
Minä olen ollut apuna ystävien muutoissa, kuunnellut kaikki huolet ja murheet, tehnyt pari kertaa kaasona ison työn ystävän häiden ja polttarien eteen, ollut kummina, olen auttanut työnhaussa jne. Kun omaa elämääni kohtasi ekan kerran iso kriisi ja avuntarve niin kukaan näistä ystävistäni ei auttanut. Ei tullut edes käymään, jotta minulla olisi ollut joku jolle puhua. Siinäpä se elämän raadollisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.
Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.
Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.
Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.
Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.
Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"
Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.
Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua.
Eli toisin sanoen siis et halua?
Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä.
Noin ne ystävyyden loppuvat.
Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.
Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.
Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.
Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??
Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.
Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.
Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti.
Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.
Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶
Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.
Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.
Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.
En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.
Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.
Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti.
Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)
Itsekästä.
No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo).
Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.
Ei sitä tiedäkään. Mutta tässä ketjussa moni kuitenkin olettaa "uupumisen" olevan sitä, että ohimenevästi väsyttää ja stressaa, vaikka pahimmillaan uupumus voi olla upottava suo, joka vain pahenee ja pahenee.
En kyllä tuon edellisen kirjoittajan kokenut missään vaiheessa tekevän muuta kuin selventävän, että uupumus on vakava tila, joka ei ole verrattavissa mihinkään elämän normaaliin kiireisiin.
Toki ne elämän kiireet voivat laukaista uupumuksen, mutta se on silti eri asia kuin ne kiireet itsessään.
-eri
Ihminen saattaa katsos sanoa sinulle että on kiireitä, koska hän ei pysty sanomaan olevansa uupunut. Niinhän tässä on just sivutolkulla puhuttu että uupunee toimivat. Siitähän tässä on kyse. Uupunut ei saa sanottua ystäville että on uupunut, mutta toisen ystävän joka on uupunut pitää kuitenkin saada sanottua. Miksi tämä kaksoisstandardi?
Ainakaan itse en puhu kaksoisstandardista. Minulla on ystävä, joka voi sanoa olevansa uupunut tai masentunut yhtä lailla kuin minäkin. Minä tiedän, että näin on. Sairaslomalla ollaan molemmat ja tehdään sitä mitä jaksetaan ja pystytään. Sitten on ystävä, joka matkustaa ympäri maailmaa 6 viikkoa vuodessa, tapaa ihmisiä siellä ja täällä ja hoitaa kodin ja työn ja organisoi lasten monet harrastukset ja kertoo, miten stressaa ja ahdistaa, kun ei ole ehtinyt laittaa vielä kesäkukkia. Hänellä on lämmin ruoka joka päivä pöydässä ja koti siistinä ja vierailukelpoisena. Sori, mutta mun mielestä ei ole rinnasteista eikä auta sanoa, että ehkä hän ei kerro uupumuksesta, kun jos toimintakyky on faktisesti tuo, ei ole pitkän sairasloman tarpeessa eikä diagnostisesti uupunut tai masentunut.
Tottakai kaveriasi voi ahdistaa ja stressata, et sinä ole mikään jeesus joka määrittelee muiden puolesta heidän tunteensa.
Loistava esimerkki yleisestä uupuneiden tai masentuneiden itsekkyydestä.
MINUN paha olo ja kun kukaan ei ota MINUUN yhteyttä (vaikka en itsekkään moneen vuoteen ole ottanut) ja kun kaveri kehtaa puhua omistakin vaikeuksistaan vaikka ne eivät ole täsmälleen samat kuin MINUN MINUN MINUN ja muistattehan varmasti että MINULLA on tässä nyt kaikkein vaikeinta
Ei ole mitenkään itsekästä tiedostaa, että tietyillä häiriöillä on diagnostiset kriteerit jotka joko täyttyvät tai ei, ja täyttyessään vaikeuttavat elämää huomattavasti.
Pointti ei ole edelleenkään se, kenellä on elämässä vaikeinta. Henkilöiltä A ja B kuolee läheinen, ja se on molemmille rankka kokemus. Henkilö A:lla surun eri vaiheet etenevät normaalisti. Henkilölle B kehittyy komplisoitunut suru, ja myöhemmin vaikea masennus. Kummallakin on ollut vaikeaa, mutta B:n elämä vaikeutuu, ongelma pitkittyy pitkittymistään. B:llä on lopulta elämänhallinta täysin hukassa, A:lla elämä pyörii normaalisti. Vaikka kumpikin on käynyt läpi saman lähtötilanteen.
Kumpikaan ei ole parempi ihminen tai tärkeämpi suruineen. Joskus nyt vaan käy noin.
-eri
Ja tällä pätemisellä on väliä tähän keskusteluun...?
Ei ollut tarkoitus päteä (päteä miten?) vaan ihan vain vastata tuohon edelliseen viestiin.
Ei se ole itsekkyyttä, vaan ihmisten kyky kestää vastoinkäymisiä vaihtelee paljon. Usein samalla ihmiselläkin vaihtelee elämän aikana. Joku pärjää hienosti, menee elämässä eteenpäin ja elämänhalua riittää, kunnes tulee yksi vastoinkäyminen liikaa, liian lyhyellä aikavälillä, ja sitten upotaankin suohon.
Niin. Suurin osa ei sairastu, mutta osalla on pohjatekijöitä, jotka laukaisevat sairauden. Sitä nämä jotkut eivät ymmärrä. Ei jokainen sureva masennu eikä jokainen trauman kokenut saa PTSD:tä. Muistaakseni joka kolmas saa PTSD:n ja sen vakavuus ja kestoaikakin varmasti vaihtelevat paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Todella hienoa, että olet auttanut ystävää. Olet mahtava ja kullanarvoinen! Mutta juuri tuollaisen avun odottaminen ei valitettavasti yleensä ole realistista.
Niinpä. Ilmeisesti ei ole, siksi sitä varmaan uupuikin, kun on auttanut itse todella montaa, mutta siinä vaiheessa, kun itsellä on se avuntarve niin vain tuo yksi oli vastavuoroinen. Toinen oli aina sanonut olevansa, mutta toden paikan tullen feidasi.
Minulla on itseasiassa sama kokemus. Olin aina auttamassa ihan pienestäkin väsymyksestä. En tehnyt mitään ylitsevuotavaa, mutta pientä arkista apua oman jaksamiseni mukaan. Ajattelin itsestäänselvyytenä että ystävää autetaan.
Uupuneena sitä sai yllättyä ikävästi aika monesta "läheisestä ystävästään", mutta toisaalta tuli joku ihana iloinenkin yllätys, kun ihminen jota en pitänyt niin läheisenä auttoikin todella paljon. Hädässä todellakin ystävät mitataan!
Yritän ajatella, että siinä oli tilaisuus seuloa jyvät ja akanat. Elämä jatkuu pienemmillä, mutta luotettavimmilla piireillä eteenpäin.
Sanotaan, että on ihmisiä, jotka
- jättävät sinut hädän hetkellä
- ovat rinnallasi hädässä
- aiheuttavat hätäsi (toki kaikki hätä ei ole toisen aiheuttamaa, mutta osa on)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Todella hienoa, että olet auttanut ystävää. Olet mahtava ja kullanarvoinen! Mutta juuri tuollaisen avun odottaminen ei valitettavasti yleensä ole realistista.
Niinpä. Ilmeisesti ei ole, siksi sitä varmaan uupuikin, kun on auttanut itse todella montaa, mutta siinä vaiheessa, kun itsellä on se avuntarve niin vain tuo yksi oli vastavuoroinen. Toinen oli aina sanonut olevansa, mutta toden paikan tullen feidasi.
Minulla on itseasiassa sama kokemus. Olin aina auttamassa ihan pienestäkin väsymyksestä. En tehnyt mitään ylitsevuotavaa, mutta pientä arkista apua oman jaksamiseni mukaan. Ajattelin itsestäänselvyytenä että ystävää autetaan.
Uupuneena sitä sai yllättyä ikävästi aika monesta "läheisestä ystävästään", mutta toisaalta tuli joku ihana iloinenkin yllätys, kun ihminen jota en pitänyt niin läheisenä auttoikin todella paljon. Hädässä todellakin ystävät mitataan!
Yritän ajatella, että siinä oli tilaisuus seuloa jyvät ja akanat. Elämä jatkuu pienemmillä, mutta luotettavimmilla piireillä eteenpäin.
Sanotaan, että on ihmisiä, jotka
- jättävät sinut hädän hetkellä
- ovat rinnallasi hädässä
- aiheuttavat hätäsi (toki kaikki hätä ei ole toisen aiheuttamaa, mutta osa on)
Enpä tiedä, minulle riittäisi ihan sellaiset ihmiset, jotka hyväksyvät minut takaisin hädän jälkeen. En ole ikinä oikein halunnut mitään aktiivista tukea vaan selvitä yksin ongelmistani; minulle ystävät edustavat sitä mukavaa tavallista elämää minne haluan takaisin, en halua heitä jakamaan surkeuttani.
Ehkä pärjäisin elämässä paremmin jos osaisin jakaa surunikin. Mene ja tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Todella hienoa, että olet auttanut ystävää. Olet mahtava ja kullanarvoinen! Mutta juuri tuollaisen avun odottaminen ei valitettavasti yleensä ole realistista.
Niinpä. Ilmeisesti ei ole, siksi sitä varmaan uupuikin, kun on auttanut itse todella montaa, mutta siinä vaiheessa, kun itsellä on se avuntarve niin vain tuo yksi oli vastavuoroinen. Toinen oli aina sanonut olevansa, mutta toden paikan tullen feidasi.
Minulla on itseasiassa sama kokemus. Olin aina auttamassa ihan pienestäkin väsymyksestä. En tehnyt mitään ylitsevuotavaa, mutta pientä arkista apua oman jaksamiseni mukaan. Ajattelin itsestäänselvyytenä että ystävää autetaan.
Uupuneena sitä sai yllättyä ikävästi aika monesta "läheisestä ystävästään", mutta toisaalta tuli joku ihana iloinenkin yllätys, kun ihminen jota en pitänyt niin läheisenä auttoikin todella paljon. Hädässä todellakin ystävät mitataan!
Yritän ajatella, että siinä oli tilaisuus seuloa jyvät ja akanat. Elämä jatkuu pienemmillä, mutta luotettavimmilla piireillä eteenpäin.
Sanotaan, että on ihmisiä, jotka
- jättävät sinut hädän hetkellä
- ovat rinnallasi hädässä
- aiheuttavat hätäsi (toki kaikki hätä ei ole toisen aiheuttamaa, mutta osa on)
Enpä tiedä, minulle riittäisi ihan sellaiset ihmiset, jotka hyväksyvät minut takaisin hädän jälkeen. En ole ikinä oikein halunnut mitään aktiivista tukea vaan selvitä yksin ongelmistani; minulle ystävät edustavat sitä mukavaa tavallista elämää minne haluan takaisin, en halua heitä jakamaan surkeuttani.
Ehkä pärjäisin elämässä paremmin jos osaisin jakaa surunikin. Mene ja tiedä.
Kuinka hyvin pääset sieltä yksin aina takaisin pinnalle ja tiput takaisin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Todella hienoa, että olet auttanut ystävää. Olet mahtava ja kullanarvoinen! Mutta juuri tuollaisen avun odottaminen ei valitettavasti yleensä ole realistista.
Niinpä. Ilmeisesti ei ole, siksi sitä varmaan uupuikin, kun on auttanut itse todella montaa, mutta siinä vaiheessa, kun itsellä on se avuntarve niin vain tuo yksi oli vastavuoroinen. Toinen oli aina sanonut olevansa, mutta toden paikan tullen feidasi.
Minulla on itseasiassa sama kokemus. Olin aina auttamassa ihan pienestäkin väsymyksestä. En tehnyt mitään ylitsevuotavaa, mutta pientä arkista apua oman jaksamiseni mukaan. Ajattelin itsestäänselvyytenä että ystävää autetaan.
Uupuneena sitä sai yllättyä ikävästi aika monesta "läheisestä ystävästään", mutta toisaalta tuli joku ihana iloinenkin yllätys, kun ihminen jota en pitänyt niin läheisenä auttoikin todella paljon. Hädässä todellakin ystävät mitataan!
Yritän ajatella, että siinä oli tilaisuus seuloa jyvät ja akanat. Elämä jatkuu pienemmillä, mutta luotettavimmilla piireillä eteenpäin.
Sanotaan, että on ihmisiä, jotka
- jättävät sinut hädän hetkellä
- ovat rinnallasi hädässä
- aiheuttavat hätäsi (toki kaikki hätä ei ole toisen aiheuttamaa, mutta osa on)
Enpä tiedä, minulle riittäisi ihan sellaiset ihmiset, jotka hyväksyvät minut takaisin hädän jälkeen. En ole ikinä oikein halunnut mitään aktiivista tukea vaan selvitä yksin ongelmistani; minulle ystävät edustavat sitä mukavaa tavallista elämää minne haluan takaisin, en halua heitä jakamaan surkeuttani.
Ehkä pärjäisin elämässä paremmin jos osaisin jakaa surunikin. Mene ja tiedä.
Kuinka hyvin pääset sieltä yksin aina takaisin pinnalle ja tiput takaisin?
En ole vielä päässyt pinnalle ollenkaan.
Aiemmin ongelmani ovat olleet tarpeeksi pieniä, että olen selvinnyt niistä ihan itse. Nyt oli vaan suru liikaa ja tässä sitä ryömitään edelleen kaivon pohjalla.
[/quote]
Sanotaan, että on ihmisiä, jotka
- jättävät sinut hädän hetkellä
- ovat rinnallasi hädässä
- aiheuttavat hätäsi (toki kaikki hätä ei ole toisen aiheuttamaa, mutta osa on)[/quote]
Enpä tiedä, minulle riittäisi ihan sellaiset ihmiset, jotka hyväksyvät minut takaisin hädän jälkeen. En ole ikinä oikein halunnut mitään aktiivista tukea vaan selvitä yksin ongelmistani; minulle ystävät edustavat sitä mukavaa tavallista elämää minne haluan takaisin, en halua heitä jakamaan surkeuttani.
Ehkä pärjäisin elämässä paremmin jos osaisin jakaa surunikin. Mene ja tiedä.[/quote]
Tämä!: "En ole ikinä oikein halunnut mitään aktiivista tukea vaan selvitä yksin ongelmistani; minulle ystävät edustavat sitä mukavaa tavallista elämää minne haluan takaisin, en halua heitä jakamaan surkeuttani."
Sama minulla.
Vaikea palata, kun osa on jotenkin piiloaggressiivisia. Eivät kommentoi somessa takaisin, vaikka muille kommentoivat. Eivät tykkää mistään mitä teen. Harmillista, koska luulin heitä erilaiseksi ja siksi pidin heistä aiemmin. Mutta ei auta kuin olla tyytyväisiä kaikkiin muihin, jotka ymmärsivät ja antoivat anteeksi hiljaisuuden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla uupuneilla taitaa iskeä tietynlainen tarve siihen että ympäristö ottaisi vastaan ja hoivaisi kuin pientä lasta. Se varmasti tekisikin uupuneelle hyvää, mutta enpä usko että tuollainen toive on kovin realistinen. Valitettavasti uupuneenakin on jaksettava olla aikuinen ja kantaa vastuu asioista.
Se tarkoittaa sitä, että jos haluaa jonkun ihmissuhteen säilyvän, uupuneenakin on vastuullinen omalta osaltaan siitä suhteesta. Oman olotilansa ilmoittamisesta ja ystävyyden hoitamisesta oman jaksamisen mukaan. Se toinen ystävä saattaa päättää hyvästä yrityksestä huolimatta, että hänelle se pieni panos ei riitä ja ystävyys lopahtaa. Jos oikein aarteen on löytänyt, ystävä saattaa kannatella yksipuolisesti kauankin.
Sellaisesta ystävästä kannattaa pitää kiinni.
Ja moni uupunut tai masentunut lakkaa ottamasta yhteyttä juuri siksi, että ei halua olla mikään yksipuolinen taakka jota pitäisi hoivata ja sääliä.
Tämä ketju sai minut tajuamaan, että oli oikeastaan ihan hyvä, että lakkasin kuormittamasta yhtä ystävää, joka oli joskus vuosia sitten sanonut yhdestä toisesta ihmisestä "en usko masennukseen, on vain laiskuutta". En edes muistanut tuota kommenttia ennen kuin lueskelin tätä ketjua. Joten kiitos siitä, en tunne enää syyllisyyttä siitä, että hiljenin.
Se on totta että tuokin on yleistä ja väittäisin että nämä kaksi ajattelutapaa eivät myöskään sulje toisiaan pois. Mielessä voi olla toive hoivasta, ja kuitenkin kokemus siitä mitä "taakkana" oleville ihmisille tapahtuu. Jos joku oikeasti alkaisi hoivaamaan, saattaisi lähinnä kiusaantua.
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.
Todella hienoa, että olet auttanut ystävää. Olet mahtava ja kullanarvoinen! Mutta juuri tuollaisen avun odottaminen ei valitettavasti yleensä ole realistista.
Niinpä. Ilmeisesti ei ole, siksi sitä varmaan uupuikin, kun on auttanut itse todella montaa, mutta siinä vaiheessa, kun itsellä on se avuntarve niin vain tuo yksi oli vastavuoroinen. Toinen oli aina sanonut olevansa, mutta toden paikan tullen feidasi.
Minulla on itseasiassa sama kokemus. Olin aina auttamassa ihan pienestäkin väsymyksestä. En tehnyt mitään ylitsevuotavaa, mutta pientä arkista apua oman jaksamiseni mukaan. Ajattelin itsestäänselvyytenä että ystävää autetaan.
Uupuneena sitä sai yllättyä ikävästi aika monesta "läheisestä ystävästään", mutta toisaalta tuli joku ihana iloinenkin yllätys, kun ihminen jota en pitänyt niin läheisenä auttoikin todella paljon. Hädässä todellakin ystävät mitataan!
Yritän ajatella, että siinä oli tilaisuus seuloa jyvät ja akanat. Elämä jatkuu pienemmillä, mutta luotettavimmilla piireillä eteenpäin.
Sanotaan, että on ihmisiä, jotka
- jättävät sinut hädän hetkellä
- ovat rinnallasi hädässä
- aiheuttavat hätäsi (toki kaikki hätä ei ole toisen aiheuttamaa, mutta osa on)
Enpä tiedä, minulle riittäisi ihan sellaiset ihmiset, jotka hyväksyvät minut takaisin hädän jälkeen. En ole ikinä oikein halunnut mitään aktiivista tukea vaan selvitä yksin ongelmistani; minulle ystävät edustavat sitä mukavaa tavallista elämää minne haluan takaisin, en halua heitä jakamaan surkeuttani.
Ehkä pärjäisin elämässä paremmin jos osaisin jakaa surunikin. Mene ja tiedä.
Kuinka hyvin pääset sieltä yksin aina takaisin pinnalle ja tiput takaisin?
En ole vielä päässyt pinnalle ollenkaan.
Aiemmin ongelmani ovat olleet tarpeeksi pieniä, että olen selvinnyt niistä ihan itse. Nyt oli vaan suru liikaa ja tässä sitä ryömitään edelleen kaivon pohjalla.
Hae, rakas, apua <3 Minäkään en selvinnyt tästä surusta ja liiasta kuormasta yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.
Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään.
Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?
Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.
Ei syyllistäisi, mutta meinaatko että joku jos käy vaikka puoli vuotta syöpähoitoja jne, niin ihan ok että siitä ei moneen vuoteen kuulu tai ei vastaa mihinkään? Ymmärrettävää tietysti jos ei ole niin läheinen.
Mutta mitä jos kyseinen ihminen sairastaa useamman vuoden?
Kun siitähän tässä on kyse. Eikä siitä, että on uupunut tai masentunut puoli vuotta ja sitten viisi vuotta vain huvikseen pyörittelee peukaloitaan.
Eli joku on TÄYSIN toimintakyvytön monta vuotta putkeen? Jossain laitoksessa jossa muut auttavat suihkuun jne, sitäkö tarkoitat? Sitten jos niin käy niin voi olla väistämätön seuraus ikävä kyllä, että ne ihmissuhteet katoavat. Se on toki kurjaa, mutta aika harvoin niin taitaa käydä että joku ei vuosikausiin mihinkään pystyisi. Aika usein masentuneet ja uupuneet jaksaa kuitenkin jotain tehdä välillä. Ja aika harvoin se sänkyyn jääminen auttaa pidemmäksi aikaa, vaikka sellainen kausi tulisikin. Itsensä sieltä on vaan välillä nostettava lääkäreiden ym. avulla... sitä ei kukaan muu voi puolesta tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.
Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".
Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?
Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.
Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.
Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.
Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.
No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista?
Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä.
Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.
Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.
Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.
Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.
Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:
"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs.
Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.
Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään.
Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?
Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.
Ei syyllistäisi, mutta meinaatko että joku jos käy vaikka puoli vuotta syöpähoitoja jne, niin ihan ok että siitä ei moneen vuoteen kuulu tai ei vastaa mihinkään? Ymmärrettävää tietysti jos ei ole niin läheinen.
Mutta mitä jos kyseinen ihminen sairastaa useamman vuoden?
Kun siitähän tässä on kyse. Eikä siitä, että on uupunut tai masentunut puoli vuotta ja sitten viisi vuotta vain huvikseen pyörittelee peukaloitaan.
Eli joku on TÄYSIN toimintakyvytön monta vuotta putkeen? Jossain laitoksessa jossa muut auttavat suihkuun jne, sitäkö tarkoitat? Sitten jos niin käy niin voi olla väistämätön seuraus ikävä kyllä, että ne ihmissuhteet katoavat. Se on toki kurjaa, mutta aika harvoin niin taitaa käydä että joku ei vuosikausiin mihinkään pystyisi. Aika usein masentuneet ja uupuneet jaksaa kuitenkin jotain tehdä välillä. Ja aika harvoin se sänkyyn jääminen auttaa pidemmäksi aikaa, vaikka sellainen kausi tulisikin. Itsensä sieltä on vaan välillä nostettava lääkäreiden ym. avulla... sitä ei kukaan muu voi puolesta tehdä.
En minä jaksa tätä keskustelua enää, se kiertää pelkkää tahallisten väärinymmärrysten kehää.
En voi puhua kuin omasta puolestani. En tietenkään ollut vuosikausia "TÄYSIN toimintakyvytön", mutta täysin nurkkaanajettu kylläkin, kuin seinät olisivat jatkuvasti kaatuneet päälle yhä enemmän ja enemmän. Joo, pääsin sängystä ylös, en ollut laitoskamaa, en kuollut nälkään, mutta illalla olin paniikissa kun olin suunnitellut tekeväni 20 eri asiaa ja ehtinyt tehdä niistä ehkä 2. Seuraavana päivänä olikin sitten olevinaan jo 30 asiaa tehtävänä ja taas onnistui vain 2. Ja niin edelleen. Tekemättömät työt kasautuivat, ja oli pakko priorisoida ne joilla sai edes itsensä (ja sairaan läheisen) ravittua ja sähkölaskut maksettua.
Tämän lisäksi sitä ystävien kanssa kommunikointia esti oma sisäinen perfektionismi. Kerroin asiasta jo aiemmassa viestissä täällä, miten halusi kirjoittaa ystäville oikein hyvän selityksen siitä miten nyt ei ole mennyt oikein hyvin ja miten toivottavasti pian taas asiat kääntyvät paremmaksi, olkaa kärsivällisiä pyydän. Mutta aika kului eikä sitä hyvää viestiä saanut aikaiseksi, ja rimakauhu kasvoi sitä mukaa kun häpeä hiljaisuudesta kasvoi myös.
Itse asiassa minä alkuaikoina kirjoitinkin tuontapaisia viestejä. Tyyliin "hei, olen ollut vähän uupunut tähän tilanteeseen, vastaan ihan pian kun on tilanne vähän helpottanut". Lopulta alkoi ahdistaa ja hävettää että en vastannut ikinä mitään muuta kuin että PIAN asiat korjaantuvat, vaikka ne eivät ikinä korjantuneet vaan pahenivat vain.
Alue: Aihe vapaa
Se hoivantarve hoidetaan terapiassa, mutta ihan käytännön apua kaipaisi varmasti moni uupunut tai masentunut. Jos ystävän olisi mahdollista vaikka käyttää kaupassa tai muualla asioilla, jonne masentuneella suuri kynnys saada lähdettyä, tuoda vaikka valmis ruoka, joka syödään yhdessä tai auttaa vaikka siivoamaan kylppäri tai keittiö tai pesemään ikkunat. Ja tähän voi sanoa, että samaa apua kaipaisi varmaan kaikki ei-masentuneetkin ja niin se on. Silti on ihan kiva, jos voi auttaa ystävää. Olen itse käynyt pesemässä vauvakiireessä olevan ystävän ikkunat ja hän sitten taas vuosia myöhemmin auttanut minua jossain kotiaskareessa, kun itse olin sairaana.