Menetin uupumuksen takia kaikki ystävät

Tässä ketjussa kuten aina tällä palstalla jotkut puhuvat aidasta ja jotkut seipäästä.

Jos on oikeasti kyseessä sellainen surullinen sattuma, että kahdella ystävyksellä on molemmilla rankkaa samaan aikaan, ja toisen reaktio on eristäytyä. Niin on ihan ymmärrettävää, että se toinen kokee tulleensa hylätyksi kun olisi kaivannut molemminpuolista tukea. En silti ole sitä mieltä, että tuo on sen eristäytyjän vika. He vain käsittelivät rankkoja elämänkokemuksia eri tavoin, ja valitettavasti joutuivat tekemään sen samaan aikaan.

En silti usko, että tuollainen surullinen sattuma on kovin yleinen surullinen sattuma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä pointti tämäkin, että jos suhteessa ei ole tarpeeksi vastavuoroista avoimuutta, ei ystävälle voi kertoa totaalisesta uupumuksestaan ja siitä, ettei jaksa tehdä siinä tilassa mitään suhteen eteen.

Vierailija kirjoitti:

Ystävyyden pitäisi olla vastavuoroista. Jos aina on tunne ettei oma seura ole toivottua ja itse aina aloitteellinen ei se lopulta enää tunnu ystävyydeltä. Olen itse ollut masentunut ja useampi ystävä ollut masentunut ja ne ystävyyssuhteet ovat pysyneet joissa puolin ja toisin kerrotaan ilot ja surut rehellisesti. Ne suhteet joissa ei riittävää avoimuutta ole ollut ovat loppuneet.

Minä koin ystävieni kanssa aina, että voin kertoa heille kaikesta. Mutta olin liian uupunut puhuakseni. Liian uupunut kirjoitellakseni viestejä. Toisaalta, kukaan heistä ei koskaan suoraan kysynyt minulta että miten jaksan. Ehkä olisin saanut siihen vastattua lyhyesti, että huonosti.

Ap

Mielestäni et voi syyttää tilanteesta ystäviäsi. Jos toinen ilman mitään selityksiä vuosikausiksi katoaa kuin pieru saharaan, niin isolla todennäköisyydellä ystävyyssuhde katkeaa.

No ystävyyden kannattelu on ilmeisesti ollut apn harteilla koko ajan. Jos ap ei laita viestiä, silloin kukaan ei laita viestiä, näin ymmärsin. Usein vähintään läheiset kaverit tietävät esim masennus taustasta, eli silloinkaan ei katoamisen pitäisi tulla "yllätyksenä". Ehkä jotain välinpitämättömyyttä, jos masentunut tai uupunut kaveri vain katoaa, ja tämä on kaikille ok. Eipä ollut kovin tärkeä kaveri. Kavereita ehdin saamaan sitten, kun olen taas itseni kaveri. Ennen sitä en stressaa. Kiitos sille, joka kirjoitti tuon konseptin tähän keskusteluun. -eri

Kamalaahan tuollainen on, mutta samalla ymmärrän sun ystäviäsi. Mun yksi hyvä ystävä lähti ulkomaan komennukselle, kävi välillä Suomessa käymässä. Pari kertaa nopeasti nähtiin. En tiennyt koska hän oli Suomessa, jos hän ei minulla ilmoittanut mitään, yleensä ei ilmoittanut. En tiennyt miten häneen saa yhteyden siellä ulkomailla, hänen oma numeronsa ei ollut siellä käytössä. Ehkä hän loukkaantui kun en pitänyt enempää yhteyttä häneen, en vain tiennyt miten häneen yhteyden saisi. Nähtiin kuitenkin pari kertaa vielä hänen palattua Suomeen. Sitten sain somen kautta tietää, että hän oli lähtenyt uudelle komennukselle ulkomaille, ja muuttanut osoitteensa Suomessa toiseen kaupunkiin. Totesin että ehkäpä minä en sitten ole hänelle niin läheinen ystävä kuin hän oli minulle, enkä enää yrittänyt ottaa yhteyttä. Siihen se ystävyys sitten loppuikin.

En minä jaksa, jos toisella ei ole aikaa elämässään minulle, niin olkoon. En minä jää perään huutelemaan, ystävilläni on ihan täysi vapaus päättää paljonko he minua informoivat omasta elämästään. Jos he eivät sitä halua tehdä, niin en katso olleeni heille lopulta tärkeä ihminen. Niin ne välit sitten katkeaa. Kai se munkin ystävä ihmettelee miksi musta ei enää ole kuulunut (jos edes mua muistaa), mutta tuskin näkee omaa toimintaansa mun näkökulmasta. Jotakin samaa sun tapauksessa. He eivät ole saaneet suhun enää yhteyttä, joten ovat kai kokeneet etteivät ole olleet sulle tarpeeksi tärkeitä, ja he ovat jatkaneet elämäänsä ilman sua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

Miksi et halua hyväksyä sellaista tavallista ystävyyttä, että tavataan ehkä kuukauden välein, välillä siinä laitetaan joku viesti, käydään välillä yhdessä syömässä, välillä kävelyllä, ja siinä jutellaan kuulumisia ja jutellaan vaikka politiikasta ja tieteestä kiinnostavia asioita. Miksi pitää olla tuollaista ahdistavaa, että jaetaan toisilleen elämänsä?

Ei tarvitse, minulla on läheiset ystävät ja perhe joille jaan ikävät asiat ja ilot. Ei minun elämäni ole ollenkaan ahdistavaa vaikka eräs kaverini suree tällä hetkellä eroaan minulle, toisella sytot menossa, ja äidilläni alkaa muisti pätkiä, päinvastoin, kun on niitä läheisiä joiden kanssa voi puhua näistäkin asioista. Tuo exystävä ei ole minulle sellainen, eikä hänestä sellaista tule enää koskaan, eikä tarvi tullakaan, koskoa vaikka hän haluaisi, niin minä

 en haluaisi.

Tottakai voisin nähdä, mutta en enää ystäväksi alkaisi, kuten jo kirjoitin.

En tee mitään tuollaisella mainitsemallasi kaverilla, koska minulla on niitä ihan riittävästi jo nyt, ja heistä kukaan ei ole mitään selittelemätön pikkuhiljaa minut joskus feidannut exystävä.

Sinä puhut nyt jostain tietystä feidaajasta, jonka elämä ei välttämättä liity ketjun aiheeseen mitenkään.

Mutta ei tietysti ole ensimmäinen kerta, kun ketjut rönsyilevät. Kannattaa silti pitää mielestä, että ap:llä ja muilla samankaltaisessa tilanteessa olevilla ei välttämättä ole mitään yhteistä sinun ex-ystäväsi kanssa.

-eri

Rönsyilee joo, mutta en minäkään voi tietää vaikka tuo ystävä olisi ollut uupunut ja masentunut, jos oli, ei sitä minulle tiettäväksi tehnyt. Pointti onkin siinä että sanokaa hyvät ihmiset miksi ette jaksa, ja mitä toivoisitte ystävältä siinä tilanteessa, ei kukaan ole ajatustenlukija. Jos ette kommunikoi, oli syy ihan mikä hyvänsä, niin toiset eivät voi tietää asiain tilaa.

Minullakin on ollut todella rankkoja paikkoja joita ystävät eivät ole jaksaneet, ja se on ihan ok, onneksi on ollut niitä joiden kanssa on voitu jakaa asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teille kanssauupuneille: jokaisella meillä on omat syymme uupumiseen, mutta usein se ei ole se, että ystävät ovat hylänneet meidät vaan että kaikkien vaikeuksien keskellä ja niitä ystävyyssuhteita miettiessä ja yrittäessä ylläpitää, me unohdimme ja hylkäsimme itse itsemme. 

Jotta voi toipua, täytyy löytää itsensä ja suunnata ystävyyttä, rakkautta, hoivaa ja suojelua OMAAN ITSEEN. Ja paljon.

Tätä moni tässä ketjussa kutsuu itsekkyydeksi, mutta ei se ole vaan se on sairaan ihmisen normalisoitumista. Tietty muita harmittaa, että se ennen aina kiva myötäilijä sanookin nyt vastaan, onpa itsekäs. 

Tajusin, että olen kuvitellut, että voidakseni tuntea itseni rakkauden arvoiseksi, on jonkun rakastettava minua ensin. En tajunnut, että se oleellisin joku on minä itse, koska se arvottomuus ja näkymättömyys oli niin syvään istutettu lapsuuden alkumetreiltä asti. 

Uupuneet, alkakaa itse itsenne parhaiksi ystäviksi jo tänään. Kohdelkaa itseänne samalla lempeydellä ja huomiolla kuin hoivaisitte rakkaintanne. Sillä rakkaimpanne on te itse. Ongelmat alkavat, kun ihminen hylkää itsensä. 

Itse en ainakaan sanonut että uupunut on itsekäs uupuessaan, vaan jos hän sen jälkeen olettaa että ystävät ovat hänen käytettävissään vaikka ystävillä olisi mikä tilanne, niin se on itsekästä käytöstä.

"Käytettävissä" on omituinen sanavalinta tässä yhteydessä. En ole ap, mutta en minä ainakaan ole syöksymässä kenenkään aiemman ystäväni elämään tyyliin "moikkamoi, tässä olen taas, nyt tukekaa, viihdyttäkää ja kuunnelkaa minua kun olen vihdoin valmis oksentamaan kaikki aiemmat rankat kokemukseni teidän niskaanne".

Pikemminkin aikomukseni on kertoa lyhyesti aiemmista ongelmistani, kertoa että olen ikävöinyt heitä ja toivoa, että tulevaisuudessa voisimme taas pitää yhteyttä jos heillä on aikaa.

Tämän ketjun jälkeen kyllä aloin epäröimään tuonkin aikomuksen kanssa. Ehkä ei pitäisi kuitenkaan, sillä ei tämä palsta todellisuutta vastaa. Eihän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti. 

Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)

Itsekästä.

No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo). 

Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä pointti tämäkin, että jos suhteessa ei ole tarpeeksi vastavuoroista avoimuutta, ei ystävälle voi kertoa totaalisesta uupumuksestaan ja siitä, ettei jaksa tehdä siinä tilassa mitään suhteen eteen.

Vierailija kirjoitti:

Ystävyyden pitäisi olla vastavuoroista. Jos aina on tunne ettei oma seura ole toivottua ja itse aina aloitteellinen ei se lopulta enää tunnu ystävyydeltä. Olen itse ollut masentunut ja useampi ystävä ollut masentunut ja ne ystävyyssuhteet ovat pysyneet joissa puolin ja toisin kerrotaan ilot ja surut rehellisesti. Ne suhteet joissa ei riittävää avoimuutta ole ollut ovat loppuneet.

Minä koin ystävieni kanssa aina, että voin kertoa heille kaikesta. Mutta olin liian uupunut puhuakseni. Liian uupunut kirjoitellakseni viestejä. Toisaalta, kukaan heistä ei koskaan suoraan kysynyt minulta että miten jaksan. Ehkä olisin saanut siihen vastattua lyhyesti, että huonosti.

Ap

Mielestäni et voi syyttää tilanteesta ystäviäsi. Jos toinen ilman mitään selityksiä vuosikausiksi katoaa kuin pieru saharaan, niin isolla todennäköisyydellä ystävyyssuhde katkeaa.

No ystävyyden kannattelu on ilmeisesti ollut apn harteilla koko ajan. Jos ap ei laita viestiä, silloin kukaan ei laita viestiä, näin ymmärsin. Usein vähintään läheiset kaverit tietävät esim masennus taustasta, eli silloinkaan ei katoamisen pitäisi tulla "yllätyksenä". Ehkä jotain välinpitämättömyyttä, jos masentunut tai uupunut kaveri vain katoaa, ja tämä on kaikille ok. Eipä ollut kovin tärkeä kaveri. Kavereita ehdin saamaan sitten, kun olen taas itseni kaveri. Ennen sitä en stressaa. Kiitos sille, joka kirjoitti tuon konseptin tähän keskusteluun. -eri

Ap kirjoitti, ettei kertonut tilanteesta ystäville eikä muutenkaan jaksanut vastata viesteihin? Ei ystävät voi olla selvännäkijöitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

En tiedä tuosta sinun ystävästäsi mitään, mutta eikö sinun asenteeseesi vaikuttaisi yhtään jokin vakava syy yhteydenpidon loppumisen takana? Sehän tämän ketjun pointti oli. Ei ihmiset, jotka silkkaa ailahtelevaisuuttaan lakkaavat pitämästä yhteyttä.

Etenkin jos olet tuntenut jonkun ihmisen kauan aikaa, ja hän on aina ollut ystävänsä huomioonottava, yhteyttä pitävä ja vastavuoroinen. Sitten yhtäkkiä muuttuu eristäytyneeksi.

On käsittämätöntä, miten monen johtopäätös tuollaisesta tilanteesta tämän ketjun mukaan ei ole "voi ei, eristäytynyt ihminen on varmasti tosi yksin pahan olonsa kanssa" vaan "pahoitin mieleni ja luottamus meni, tuo ihminen ei koskaan ollutkaan mikään oikea ystäväni, se aiempi vastavuoroisuuskin oli varmasti aina pelkkää feikkiä".

Mistä se ystävä tietää onko kaveri eristäytynyt yksin jonnekin, vai onko koko ajan tekemisissä muiden kavereiden kanssa normaalisti? 

Kyllä se niin taitaa olla että mikäli tuollainen uupuminen iskee, niin sitten pitää vain etsiä uudet ystävät kun on paremmassa kunnossa, ja muistaa sitten niille uusille kertoa heti (siis kun ei ole uupunut, koska uupuneena ei jaksa kertoa) että voi olla että uuvun enkä vastaa vuosiin enää mihinkäään, mutta sitten kun paranen otan taas yhteyttä.

No ehkä siitä voi kuitenkin jotain yrittää päätellä, että hyvin tuntemasi ihmisen persoonallisuus näyttäisi muuttuneen aiemmasta?

Olet tuntenut jonkun vuosikausia, hän on aina pitänyt vastavuoroisesti yhteyttä ja ollut sinusta kiinnostunut, sitten yhtäkkiä hiljenee?

En vain ymmärrä, miten kenenkään ensimmäinen johtopäätös voisi olla "kai se sitten kyllästyi minuun" eikä "jokin on nyt huonosti".

Mistä sen tietää onko persoonallisuus muuttunut jos toinen vain ei enää ole tekemisissä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Nyt ei puhuta sellaisista ihmisistä, jotka unohtavat ystävänsä kun tulee jotain kiinnostavampaa elämään, esim. uusi mies.

Ketjussa on puhuttu uupumuksesta, masennuksesta, kaikenlaisesta minkä johdosta ihminen ei jaksa enää normaalia elämää.

Sinulta menee nyt täysin ohi, että tuolla hiljentyneellä ystävällä voi nimenomaan olla krooninen sairaus, kuollut äiti, vammainen lapsi tai sairasteleva mies, mutta hänellä ei ole rankassa elämäntilanteessaan ketään kuuntelijaa, koska hän ei ole pystynyt pitämään yhteyttä kehenkään. Minun "katoamiseeni" oli syynä omaishoitajuus, jatkuva unettomuus ja useamman läheisen kuolema toisensa jälkeen.

Kummallista, mutta tälle palstalle jotenkin tyypillistä, kantaa katkeruutta sellaista kohtaan joka on jo valmiiksi kärsinyt.

Pystytkö sinäkään  vastaamaan kysymykseen miksi sen kovia kärsineen ystävän pitää olla uupuneen käytettävissä silloin kun uupunut haluaa niin, mutta uupuneen ei tarvitse olla käytettävissä silloin kuin itselle ei sovi? Miten voi olla noin vaikeaa ymmärtää että sillä ystävällä on voinut kaikki mennä päin perää samalla kun uupunut on vetäytynyt ystävyydestä, mutta kun uupunut on paremmassa kunnossa, ei se ystävä sitä vielä olekaan, eikä siksi pysty pitämään yhteyttä entiseen uupuneeseen, vaikak tätä ei selittelekään mitenkään, koska ei jaksa, ihan kuten uupunutkaan ei jaksanut ollessaan uupunut. 

Vastaan ketjuun enää siinä tapauksesssa mikäli tähän löytyy joltain slitys, miksi sen uupuneen uupumus on kaiken ylittävää ja selittävää, mutta toisen ystävän tilanne ei.

Koska tässä puhutaan ihan diagnosoitavissa olevasta uupumuksesta, ei mistään että nyt on vähän rankkaa tai väsyttää. Silloin ihmisen voimavarat on mitä on (vähäiset) eikä se pysty tsemppaamallakaan lisäämään niitä piirun vertaa (hyvä lääke pystyy, mutta sitä ei kaikilla ole). 

Menetkö sinä Meilahteen sairaalahuoneeseen vaatimaan sytoletkuissa olevaa ystävää tulemaa tueksesi oman äitisi hautajaisvalmisteluihin vai toteatteko sovussa, että nyt vaan on näin. 

Syöpä tai vaikka raajan katkimeno on helppo käsittää, masennuksen tai uupumuksen invaliditeetti on monelle täysin käsityskyvyn ulkopuolella, vaikka se taitaa olla yleisin tai yleisimpiä sairauseläkkeiden syitä. 

Eli kyse on lopulta mielestäsi siitä että masennus ja uupumus menevät kaiken muun yli. Minun mielestäni eivät mene, vaan on paljon muitakin sairauskia vammoja ja tiloja jotka ovat ihan yhtä pahoja kuin uupumus. 

En mene kenenkään huonerisiin vatimaan mitään, ja vedän tiukan rajan siihen ettei kukaan tule minun huoneeseeni, oli sitten uupunut tai ei.

Kuka ihme tässä on sanonut, että uupumus on ainoa vastaavanlainen kokemus? Tai etteikö vaikka sairasteleva ihminen voisi samalla olla uupunut? Minä olen kirjoitellut tähän ketjuun ja kerroin jo aiemmin, että olin omaishoitaja, kroonisesti uneton ja sen jälkeen menetin monta läheistä peräjälkeen. En osaa sanoa olinko uupunut vai masentunut, ainakin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö minulla oli, ja sittemmin pitkittynyt suru. Tiedän vain etten pystynyt pitämään yhteyttä kehenkään enkä edes siivoamaan kotiani.

Oletko tosissasi? Lue viesti mihin vastasin, siinä on vastauksesi.

Luepa nyt itse se viesti, johon vastasit ja mitä vastasit. 

Lue vain ihan itse, niin et kysele asioita joihin on jo vastattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

En tiedä tuosta sinun ystävästäsi mitään, mutta eikö sinun asenteeseesi vaikuttaisi yhtään jokin vakava syy yhteydenpidon loppumisen takana? Sehän tämän ketjun pointti oli. Ei ihmiset, jotka silkkaa ailahtelevaisuuttaan lakkaavat pitämästä yhteyttä.

Etenkin jos olet tuntenut jonkun ihmisen kauan aikaa, ja hän on aina ollut ystävänsä huomioonottava, yhteyttä pitävä ja vastavuoroinen. Sitten yhtäkkiä muuttuu eristäytyneeksi.

On käsittämätöntä, miten monen johtopäätös tuollaisesta tilanteesta tämän ketjun mukaan ei ole "voi ei, eristäytynyt ihminen on varmasti tosi yksin pahan olonsa kanssa" vaan "pahoitin mieleni ja luottamus meni, tuo ihminen ei koskaan ollutkaan mikään oikea ystäväni, se aiempi vastavuoroisuuskin oli varmasti aina pelkkää feikkiä".

Mistä se ystävä tietää onko kaveri eristäytynyt yksin jonnekin, vai onko koko ajan tekemisissä muiden kavereiden kanssa normaalisti? 

Kyllä se niin taitaa olla että mikäli tuollainen uupuminen iskee, niin sitten pitää vain etsiä uudet ystävät kun on paremmassa kunnossa, ja muistaa sitten niille uusille kertoa heti (siis kun ei ole uupunut, koska uupuneena ei jaksa kertoa) että voi olla että uuvun enkä vastaa vuosiin enää mihinkäään, mutta sitten kun paranen otan taas yhteyttä.

No ehkä siitä voi kuitenkin jotain yrittää päätellä, että hyvin tuntemasi ihmisen persoonallisuus näyttäisi muuttuneen aiemmasta?

Olet tuntenut jonkun vuosikausia, hän on aina pitänyt vastavuoroisesti yhteyttä ja ollut sinusta kiinnostunut, sitten yhtäkkiä hiljenee?

En vain ymmärrä, miten kenenkään ensimmäinen johtopäätös voisi olla "kai se sitten kyllästyi minuun" eikä "jokin on nyt huonosti".

Mistä sen tietää onko persoonallisuus muuttunut jos toinen vain ei enää ole tekemisissä? 

Onhan se nyt selkeä muutos aiempaan, jos aina ennen huomioonottava ja vastavuoroisesti yhteyttä pitävä henkilö hiljenee?

Tietysti ei voi koskaan olla 100% varma, mistä hiljeneminen johtuu, mutta on se nyt outoa vain olettaa, että jaa se varmaan kyllästyi minuun.

Sanoin tämän saman täällä jo eilen, mutta pahimmassa tapauksessa joku makaa ruumiina kotonaan, ja palstalaiset vain olettavat että tyyppi kyllästyi olemaan tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ainakin huomannut joiltain kavereilta sellaista asennetta, että jos ihmisellä (=minulla) on parisuhde, ura ja lapsia, niin silloin on muka kaikki hyvin. Jokainen pienikin avunpyynnön kaltainen torjutaan samantien vähätellen, eihän mulla voi mikään olla huonosti kun on "peruspalikat hallussa". Heidän pariutumis-, ihmissuhde- ja rahaongelmansa ovat tärkeitä ja suuria, joista pitää jauhaa joka tapaamisella, mutta mulla ei vaan _voi_ mennä huonosti? Vaikka olen täysin murtumispisteessä, niin kukaan ei kuuntele. En tajua. Varsinkaan, kun ei kaikki tällä tavalla vähättelevät edes tavoittele samoja asioita.

Olen huomannut saman. Enkä keksi millä tavalla keskustelu tulisi aloittaa, että saisin jonkun muun reaktion kuin totaalisen hiljenemisrn tai pikaisen puheenaiheen vaihtamisen. Olen ollut hajalla ja eron partaalla parisuhdeongelmien takia, ja olisin kaivannut ystävää tueksi, mutta ystävien (jotka kyllä voivat minulle avautua ongelmistaan, ja tien ja kuuntelen) reaktio varovaiseen pyyntööni on ollut joko täysin torjuva ja vähättelevä, tai sitten vahingoniloinen mitäs läksit -tyylinen. Miksi juuri minä en saa tukea? Itseasiassa haluaisin vieläkin erota, mutta en tiedä miten selviydyn siitä yksin,joten olen venyttänyt päätöstä jo aika pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti. 

Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)

Itsekästä.

No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo). 

Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.

Voidaan sopia, että ihan kaikki ovat uupuneita niin ei tule kenellekään paha mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teille kanssauupuneille: jokaisella meillä on omat syymme uupumiseen, mutta usein se ei ole se, että ystävät ovat hylänneet meidät vaan että kaikkien vaikeuksien keskellä ja niitä ystävyyssuhteita miettiessä ja yrittäessä ylläpitää, me unohdimme ja hylkäsimme itse itsemme. 

Jotta voi toipua, täytyy löytää itsensä ja suunnata ystävyyttä, rakkautta, hoivaa ja suojelua OMAAN ITSEEN. Ja paljon.

Tätä moni tässä ketjussa kutsuu itsekkyydeksi, mutta ei se ole vaan se on sairaan ihmisen normalisoitumista. Tietty muita harmittaa, että se ennen aina kiva myötäilijä sanookin nyt vastaan, onpa itsekäs. 

Tajusin, että olen kuvitellut, että voidakseni tuntea itseni rakkauden arvoiseksi, on jonkun rakastettava minua ensin. En tajunnut, että se oleellisin joku on minä itse, koska se arvottomuus ja näkymättömyys oli niin syvään istutettu lapsuuden alkumetreiltä asti. 

Uupuneet, alkakaa itse itsenne parhaiksi ystäviksi jo tänään. Kohdelkaa itseänne samalla lempeydellä ja huomiolla kuin hoivaisitte rakkaintanne. Sillä rakkaimpanne on te itse. Ongelmat alkavat, kun ihminen hylkää itsensä. 

Itse en ainakaan sanonut että uupunut on itsekäs uupuessaan, vaan jos hän sen jälkeen olettaa että ystävät ovat hänen käytettävissään vaikka ystävillä olisi mikä tilanne, niin se on itsekästä käytöstä.

"Käytettävissä" on omituinen sanavalinta tässä yhteydessä. En ole ap, mutta en minä ainakaan ole syöksymässä kenenkään aiemman ystäväni elämään tyyliin "moikkamoi, tässä olen taas, nyt tukekaa, viihdyttäkää ja kuunnelkaa minua kun olen vihdoin valmis oksentamaan kaikki aiemmat rankat kokemukseni teidän niskaanne".

Pikemminkin aikomukseni on kertoa lyhyesti aiemmista ongelmistani, kertoa että olen ikävöinyt heitä ja toivoa, että tulevaisuudessa voisimme taas pitää yhteyttä jos heillä on aikaa.

Tämän ketjun jälkeen kyllä aloin epäröimään tuonkin aikomuksen kanssa. Ehkä ei pitäisi kuitenkaan, sillä ei tämä palsta todellisuutta vastaa. Eihän?

Ei ole omituinen valinta koska se viittaa ketjussa aiemmin puhuttuun. Ehkä et vain huomannut sitä? 

Minä ainakin vastaan kaikkiin yhteydenottoihin jotka tulevat entisiltä kavereiltani ja ystäviltäni, ja olisin vain iloinen jos joku heistä haluaisi nähdä. Niitä vain ei ole tullut.

Sen sijaan koen kyllä että saan itse päättää minkätasoiseen ystävyyteten ja yhteydenptioon olen ex-ystävän kanssa valmis.

Erikoista kyllä, että ilman mitään loukkaavaa käytöstä olisivat sinut estäneet!

Itselleni ei tulisi mieleen estää ketään, ellei hänellä ole todella loukkaavia päivityksiä tai hän tekisi suoraan minulle jotain pahaa tai ilkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

En tiedä tuosta sinun ystävästäsi mitään, mutta eikö sinun asenteeseesi vaikuttaisi yhtään jokin vakava syy yhteydenpidon loppumisen takana? Sehän tämän ketjun pointti oli. Ei ihmiset, jotka silkkaa ailahtelevaisuuttaan lakkaavat pitämästä yhteyttä.

Etenkin jos olet tuntenut jonkun ihmisen kauan aikaa, ja hän on aina ollut ystävänsä huomioonottava, yhteyttä pitävä ja vastavuoroinen. Sitten yhtäkkiä muuttuu eristäytyneeksi.

On käsittämätöntä, miten monen johtopäätös tuollaisesta tilanteesta tämän ketjun mukaan ei ole "voi ei, eristäytynyt ihminen on varmasti tosi yksin pahan olonsa kanssa" vaan "pahoitin mieleni ja luottamus meni, tuo ihminen ei koskaan ollutkaan mikään oikea ystäväni, se aiempi vastavuoroisuuskin oli varmasti aina pelkkää feikkiä".

Mistä se ystävä tietää onko kaveri eristäytynyt yksin jonnekin, vai onko koko ajan tekemisissä muiden kavereiden kanssa normaalisti? 

Kyllä se niin taitaa olla että mikäli tuollainen uupuminen iskee, niin sitten pitää vain etsiä uudet ystävät kun on paremmassa kunnossa, ja muistaa sitten niille uusille kertoa heti (siis kun ei ole uupunut, koska uupuneena ei jaksa kertoa) että voi olla että uuvun enkä vastaa vuosiin enää mihinkäään, mutta sitten kun paranen otan taas yhteyttä.

No ehkä siitä voi kuitenkin jotain yrittää päätellä, että hyvin tuntemasi ihmisen persoonallisuus näyttäisi muuttuneen aiemmasta?

Olet tuntenut jonkun vuosikausia, hän on aina pitänyt vastavuoroisesti yhteyttä ja ollut sinusta kiinnostunut, sitten yhtäkkiä hiljenee?

En vain ymmärrä, miten kenenkään ensimmäinen johtopäätös voisi olla "kai se sitten kyllästyi minuun" eikä "jokin on nyt huonosti".

Mistä sen tietää onko persoonallisuus muuttunut jos toinen vain ei enää ole tekemisissä? 

Onhan se nyt selkeä muutos aiempaan, jos aina ennen huomioonottava ja vastavuoroisesti yhteyttä pitävä henkilö hiljenee?

Tietysti ei voi koskaan olla 100% varma, mistä hiljeneminen johtuu, mutta on se nyt outoa vain olettaa, että jaa se varmaan kyllästyi minuun.

Sanoin tämän saman täällä jo eilen, mutta pahimmassa tapauksessa joku makaa ruumiina kotonaan, ja palstalaiset vain olettavat että tyyppi kyllästyi olemaan tekemisissä.

Kyllä sen yleensä somesta näkee, ja siitä että on ollut wa:ssa paikalla. Tai joku yhteinen tuttu on nähnyt jossain jne.

Minä olen lopettanut yhteydenpidon useisiin ihmisiin muutama vuosi sitten, eikä kukaan heistä ole kysellyt perääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti. 

Sinäkö määrittelet jeesusjumalana milloin toinen ihminen on uupunut taakkansa alle? Voi hyvän tähden sentään, taidat olla trolli. Ihminen voi uupua niin ettei jaksa muuta kuin perhe-elämän ja työt hoitaa. Hän ei myöskään välttämättä halua eikä pysty puhumaan uupumuksestaan sinulle, ihan kuten sinäkään et pystynyt kun uuvuit. Jännästi toimii vain toisin päin tämä ;)

Itsekästä.

No me puhuttiin eriasteisesta uupumuksesta, ihan turha heittäytyä ilkeäksi. Tuon sinun esittämäsi minä nimeäisin kuormitukseksi ja stressiksi ja uupumuksesta puhun silloin, kun ihminen oikeasti on jo ihan lääkärin diagnosoimasti sairas (tai saisi sen diagnoosin, jos jaksaisi mennä sinne lääkärin luo). 

Et voi tietää toisten uupumisista mitään jos he eivät sitä sinulle kerro, joten on kyllä jumalan esittämistä että kokee voivansa osoitteaa sormella että tuo on riittävän uupunut mielestäsi.

Ei sitä tiedäkään. Mutta tässä ketjussa moni kuitenkin olettaa "uupumisen" olevan sitä, että ohimenevästi väsyttää ja stressaa, vaikka pahimmillaan uupumus voi olla upottava suo, joka vain pahenee ja pahenee.

En kyllä tuon edellisen kirjoittajan kokenut missään vaiheessa tekevän muuta kuin selventävän, että uupumus on vakava tila, joka ei ole verrattavissa mihinkään elämän normaaliin kiireisiin.

Toki ne elämän kiireet voivat laukaista uupumuksen, mutta se on silti eri asia kuin ne kiireet itsessään.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teille kanssauupuneille: jokaisella meillä on omat syymme uupumiseen, mutta usein se ei ole se, että ystävät ovat hylänneet meidät vaan että kaikkien vaikeuksien keskellä ja niitä ystävyyssuhteita miettiessä ja yrittäessä ylläpitää, me unohdimme ja hylkäsimme itse itsemme. 

Jotta voi toipua, täytyy löytää itsensä ja suunnata ystävyyttä, rakkautta, hoivaa ja suojelua OMAAN ITSEEN. Ja paljon.

Tätä moni tässä ketjussa kutsuu itsekkyydeksi, mutta ei se ole vaan se on sairaan ihmisen normalisoitumista. Tietty muita harmittaa, että se ennen aina kiva myötäilijä sanookin nyt vastaan, onpa itsekäs. 

Tajusin, että olen kuvitellut, että voidakseni tuntea itseni rakkauden arvoiseksi, on jonkun rakastettava minua ensin. En tajunnut, että se oleellisin joku on minä itse, koska se arvottomuus ja näkymättömyys oli niin syvään istutettu lapsuuden alkumetreiltä asti. 

Uupuneet, alkakaa itse itsenne parhaiksi ystäviksi jo tänään. Kohdelkaa itseänne samalla lempeydellä ja huomiolla kuin hoivaisitte rakkaintanne. Sillä rakkaimpanne on te itse. Ongelmat alkavat, kun ihminen hylkää itsensä. 

Itse en ainakaan sanonut että uupunut on itsekäs uupuessaan, vaan jos hän sen jälkeen olettaa että ystävät ovat hänen käytettävissään vaikka ystävillä olisi mikä tilanne, niin se on itsekästä käytöstä.

"Käytettävissä" on omituinen sanavalinta tässä yhteydessä. En ole ap, mutta en minä ainakaan ole syöksymässä kenenkään aiemman ystäväni elämään tyyliin "moikkamoi, tässä olen taas, nyt tukekaa, viihdyttäkää ja kuunnelkaa minua kun olen vihdoin valmis oksentamaan kaikki aiemmat rankat kokemukseni teidän niskaanne".

Pikemminkin aikomukseni on kertoa lyhyesti aiemmista ongelmistani, kertoa että olen ikävöinyt heitä ja toivoa, että tulevaisuudessa voisimme taas pitää yhteyttä jos heillä on aikaa.

Tämän ketjun jälkeen kyllä aloin epäröimään tuonkin aikomuksen kanssa. Ehkä ei pitäisi kuitenkaan, sillä ei tämä palsta todellisuutta vastaa. Eihän?

Ei ole omituinen valinta koska se viittaa ketjussa aiemmin puhuttuun. Ehkä et vain huomannut sitä? 

Minä ainakin vastaan kaikkiin yhteydenottoihin jotka tulevat entisiltä kavereiltani ja ystäviltäni, ja olisin vain iloinen jos joku heistä haluaisi nähdä. Niitä vain ei ole tullut.

Sen sijaan koen kyllä että saan itse päättää minkätasoiseen ystävyyteten ja yhteydenptioon olen ex-ystävän kanssa valmis.

Tietysti jokainen saa itse tuollaisen päättää. Missä vaiheessa ystävyyttä tahansa.

Ap on niin rasittava, että ei ollut suuri menetys ystäville. Miten voikin olla noin pikkuvanha jankkaaja? Kuuntelemisestakin uupuu. En jaksanut kahtakaan sivua lukea sen kirjoitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ainakin huomannut joiltain kavereilta sellaista asennetta, että jos ihmisellä (=minulla) on parisuhde, ura ja lapsia, niin silloin on muka kaikki hyvin. Jokainen pienikin avunpyynnön kaltainen torjutaan samantien vähätellen, eihän mulla voi mikään olla huonosti kun on "peruspalikat hallussa". Heidän pariutumis-, ihmissuhde- ja rahaongelmansa ovat tärkeitä ja suuria, joista pitää jauhaa joka tapaamisella, mutta mulla ei vaan _voi_ mennä huonosti? Vaikka olen täysin murtumispisteessä, niin kukaan ei kuuntele. En tajua. Varsinkaan, kun ei kaikki tällä tavalla vähättelevät edes tavoittele samoja asioita.

Olen huomannut saman. Enkä keksi millä tavalla keskustelu tulisi aloittaa, että saisin jonkun muun reaktion kuin totaalisen hiljenemisrn tai pikaisen puheenaiheen vaihtamisen. Olen ollut hajalla ja eron partaalla parisuhdeongelmien takia, ja olisin kaivannut ystävää tueksi, mutta ystävien (jotka kyllä voivat minulle avautua ongelmistaan, ja tien ja kuuntelen) reaktio varovaiseen pyyntööni on ollut joko täysin torjuva ja vähättelevä, tai sitten vahingoniloinen mitäs läksit -tyylinen. Miksi juuri minä en saa tukea? Itseasiassa haluaisin vieläkin erota, mutta en tiedä miten selviydyn siitä yksin,joten olen venyttänyt päätöstä jo aika pitkään.

Siksi, että sun ystävät eivät kykene tukemaan. Sulla on väärä puoliso ja väärät ystävät. Etsi oikea terapeutti, kun silmäsi alkavat nyt avautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Nyt ei puhuta sellaisista ihmisistä, jotka unohtavat ystävänsä kun tulee jotain kiinnostavampaa elämään, esim. uusi mies.

Ketjussa on puhuttu uupumuksesta, masennuksesta, kaikenlaisesta minkä johdosta ihminen ei jaksa enää normaalia elämää.

Sinulta menee nyt täysin ohi, että tuolla hiljentyneellä ystävällä voi nimenomaan olla krooninen sairaus, kuollut äiti, vammainen lapsi tai sairasteleva mies, mutta hänellä ei ole rankassa elämäntilanteessaan ketään kuuntelijaa, koska hän ei ole pystynyt pitämään yhteyttä kehenkään. Minun "katoamiseeni" oli syynä omaishoitajuus, jatkuva unettomuus ja useamman läheisen kuolema toisensa jälkeen.

Kummallista, mutta tälle palstalle jotenkin tyypillistä, kantaa katkeruutta sellaista kohtaan joka on jo valmiiksi kärsinyt.

Pystytkö sinäkään  vastaamaan kysymykseen miksi sen kovia kärsineen ystävän pitää olla uupuneen käytettävissä silloin kun uupunut haluaa niin, mutta uupuneen ei tarvitse olla käytettävissä silloin kuin itselle ei sovi? Miten voi olla noin vaikeaa ymmärtää että sillä ystävällä on voinut kaikki mennä päin perää samalla kun uupunut on vetäytynyt ystävyydestä, mutta kun uupunut on paremmassa kunnossa, ei se ystävä sitä vielä olekaan, eikä siksi pysty pitämään yhteyttä entiseen uupuneeseen, vaikak tätä ei selittelekään mitenkään, koska ei jaksa, ihan kuten uupunutkaan ei jaksanut ollessaan uupunut. 

Vastaan ketjuun enää siinä tapauksesssa mikäli tähän löytyy joltain slitys, miksi sen uupuneen uupumus on kaiken ylittävää ja selittävää, mutta toisen ystävän tilanne ei.

Koska tässä puhutaan ihan diagnosoitavissa olevasta uupumuksesta, ei mistään että nyt on vähän rankkaa tai väsyttää. Silloin ihmisen voimavarat on mitä on (vähäiset) eikä se pysty tsemppaamallakaan lisäämään niitä piirun vertaa (hyvä lääke pystyy, mutta sitä ei kaikilla ole). 

Menetkö sinä Meilahteen sairaalahuoneeseen vaatimaan sytoletkuissa olevaa ystävää tulemaa tueksesi oman äitisi hautajaisvalmisteluihin vai toteatteko sovussa, että nyt vaan on näin. 

Syöpä tai vaikka raajan katkimeno on helppo käsittää, masennuksen tai uupumuksen invaliditeetti on monelle täysin käsityskyvyn ulkopuolella, vaikka se taitaa olla yleisin tai yleisimpiä sairauseläkkeiden syitä. 

Eli kyse on lopulta mielestäsi siitä että masennus ja uupumus menevät kaiken muun yli. Minun mielestäni eivät mene, vaan on paljon muitakin sairauskia vammoja ja tiloja jotka ovat ihan yhtä pahoja kuin uupumus. 

En mene kenenkään huonerisiin vatimaan mitään, ja vedän tiukan rajan siihen ettei kukaan tule minun huoneeseeni, oli sitten uupunut tai ei.

Kuka ihme tässä on sanonut, että uupumus on ainoa vastaavanlainen kokemus? Tai etteikö vaikka sairasteleva ihminen voisi samalla olla uupunut? Minä olen kirjoitellut tähän ketjuun ja kerroin jo aiemmin, että olin omaishoitaja, kroonisesti uneton ja sen jälkeen menetin monta läheistä peräjälkeen. En osaa sanoa olinko uupunut vai masentunut, ainakin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö minulla oli, ja sittemmin pitkittynyt suru. Tiedän vain etten pystynyt pitämään yhteyttä kehenkään enkä edes siivoamaan kotiani.

Oletko tosissasi? Lue viesti mihin vastasin, siinä on vastauksesi.

Luin sen vielä uudelleen. Se viesti ei muuta tee kuin selventää että diagnosoitavissa oleva uupumus on vakava tila. Missään kohtaa se ei väitä, että tuollainen uupumus on AINOA vakava tila tai rankka elämäntilanne.