Menetin uupumuksen takia kaikki ystävät

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi ei vaan voi sanoa suoraan, että nyt en voi hyvin ja sori kun en pidä yhteyttä? Moni ottaa tuon loukkauksena, kun ei pidetä yhtään yhteyttä ja sitten joku päivä vaan ilmestytään ja luullaan, että kaikki on kuin ennen. 

Minun kohdallani ainakin kyse oli siitä, että HALUSIN pitää yhteyttä. Ei ollut mitään tietoista suunnitelmaa, että nytpäs pidän muutaman vuoden tauon tästäkin ystävyydestä. Yritin kirjoittaa viestejä, yritin selittää, yritin kovasti mutta tuntui kuin olisin uinut tervassa. En usko että sitä tunnetta pystyy ymmärtämään ellei ole itse sellaista kokenut. Ihan normaalit, helpot asiat tuntuivat mahdottomilta saavutuksilta. Joillekin ystäville lähettelin postikortteja ilmaistakseni etten ole unohtanut heitä, mutta lopulta vainoharhaisesti ajattelin senkin vaikuttavan jotenkin häiriintyneeltä joten lopetin sen.

Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä valtavampi urakka yhden viestin lähettämisestä tuli. Koska siinä yhdessä viestissä olisi pitänyt selittää pitkä hiljaisuus, ja tämä outo "tervassa uimisen" tuntemus mitä en itsekään ymmärtänyt. Joten se siirtyi. Ja siirtyi. Ja siirtyi.

Oletko koskaan ollut vaikka puoli vuotta siivoamatta? Minä olen. Voit arvata, millainen urakka sen ajan toisessa päässä odotti.

Ystävyyksien hiipuminen masennuksen/uupumuksen tms. takia on surullista mutta mielestäni myös hyvin ymmärrettävää. Ja sanon tämän ihmisenä joka on sekä itse sairastanut pitkään masennusta että tuntee muita masentuneita.

Olen itse pyrkinyt ylläpitämään ihmissuhteita niin että kerron jos on vaikea kausi menossa ja sitten parempana kautena otan kunnolla asiakseni pitää yhteyttä ihmisiin. Silti jotkut ystävyydet ovat hiipuneet mutta en minä näe järkeä siinä että syyllistäisi tästä ketään. Joskus vain käy niin vaikkei kukaan tarkoituksellisesti (ilkeyttään) vahingoittaisi ystävyyttä.

Jos itse eristäytyy täysin hyvin pitkäksi aikaa niin totta kai siinä on se riski että ihmissuhteet saavat pysyvän kolauksen. Esim. itselläni oli ystävä joka alkoi perumaan viime tipassa tapaamisia kun ei jaksanutkaan nähdä. Kyllähän se pidemmän päälle kävi raskaaksi ja lopulta ei oikein enää viitsinyt edes ehdottaa mitään tai kutsua mukaan.

Empatia ja tukena oleminen on tärkeää mutta on ymmärrettävä että niiden ystävien on pidettävä huolta myös itsestään. Yksipuolinen yhteydenpito, välttely, perutut menot ym. ovat melko raskaita kestää jos tilanne pitkittyy. Ja toisaalta myös tiivis yhteydenpito hyvin huonosti voivan kanssa voi käydä liian raskaaksi jos se huonosti voiva kuormittaa liikaa (esim. keskustelu pyörii vain negatiivisten asioiden ympärillä).

Tsemppiä kovasti ap:lle ja toivottavasti joitain ystävyyksiä saisi vielä korjattua ja/tai löytyisi uusia ystäviä. Menneelle ei nyt voi mitään joten parempi keskittyä tulevaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi ei vaan voi sanoa suoraan, että nyt en voi hyvin ja sori kun en pidä yhteyttä? Moni ottaa tuon loukkauksena, kun ei pidetä yhtään yhteyttä ja sitten joku päivä vaan ilmestytään ja luullaan, että kaikki on kuin ennen. 

Minun kohdallani ainakin kyse oli siitä, että HALUSIN pitää yhteyttä. Ei ollut mitään tietoista suunnitelmaa, että nytpäs pidän muutaman vuoden tauon tästäkin ystävyydestä. Yritin kirjoittaa viestejä, yritin selittää, yritin kovasti mutta tuntui kuin olisin uinut tervassa. En usko että sitä tunnetta pystyy ymmärtämään ellei ole itse sellaista kokenut. Ihan normaalit, helpot asiat tuntuivat mahdottomilta saavutuksilta. Joillekin ystäville lähettelin postikortteja ilmaistakseni etten ole unohtanut heitä, mutta lopulta vainoharhaisesti ajattelin senkin vaikuttavan jotenkin häiriintyneeltä joten lopetin sen.

Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä valtavampi urakka yhden viestin lähettämisestä tuli. Koska siinä yhdessä viestissä olisi pitänyt selittää pitkä hiljaisuus, ja tämä outo "tervassa uimisen" tuntemus mitä en itsekään ymmärtänyt. Joten se siirtyi. Ja siirtyi. Ja siirtyi.

Oletko koskaan ollut vaikka puoli vuotta siivoamatta? Minä olen. Voit arvata, millainen urakka sen ajan toisessa päässä odotti.

Tiedän tasan, mistä puhut. Etkä voisi edes kutsua ketään kotiisi. Toivot vaan, ettei mikään vesivuoto tms tapahdu, koska olisi hirveää päästää putkimies sisään. Sitten sitä vaan koteloituu sinne omaan koloonsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi ei vaan voi sanoa suoraan, että nyt en voi hyvin ja sori kun en pidä yhteyttä? Moni ottaa tuon loukkauksena, kun ei pidetä yhtään yhteyttä ja sitten joku päivä vaan ilmestytään ja luullaan, että kaikki on kuin ennen. 

Minun kohdallani ainakin kyse oli siitä, että HALUSIN pitää yhteyttä. Ei ollut mitään tietoista suunnitelmaa, että nytpäs pidän muutaman vuoden tauon tästäkin ystävyydestä. Yritin kirjoittaa viestejä, yritin selittää, yritin kovasti mutta tuntui kuin olisin uinut tervassa. En usko että sitä tunnetta pystyy ymmärtämään ellei ole itse sellaista kokenut. Ihan normaalit, helpot asiat tuntuivat mahdottomilta saavutuksilta. Joillekin ystäville lähettelin postikortteja ilmaistakseni etten ole unohtanut heitä, mutta lopulta vainoharhaisesti ajattelin senkin vaikuttavan jotenkin häiriintyneeltä joten lopetin sen.

Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä valtavampi urakka yhden viestin lähettämisestä tuli. Koska siinä yhdessä viestissä olisi pitänyt selittää pitkä hiljaisuus, ja tämä outo "tervassa uimisen" tuntemus mitä en itsekään ymmärtänyt. Joten se siirtyi. Ja siirtyi. Ja siirtyi.

Oletko koskaan ollut vaikka puoli vuotta siivoamatta? Minä olen. Voit arvata, millainen urakka sen ajan toisessa päässä odotti.

Sama minulla. Halusin pitää yhteyttä, halusin todella paljon. Ajattelin ystäviäni joka ikinen päivä. Mutta aivan kaikki oli juuri tuota, että olin kuin täi juuttuneena tervaan. Vaikka miten halusin en saanut aikaiseksi. En myöskään saanut kuukausiin puhtaita pyykkejä takaisin kaappiin, en pyyhittyä pölyjä, en mitään sellaista aivan normaalia pientä, mikä veisi minuutin aikaa jos olisi kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

Miksi et halua hyväksyä sellaista tavallista ystävyyttä, että tavataan ehkä kuukauden välein, välillä siinä laitetaan joku viesti, käydään välillä yhdessä syömässä, välillä kävelyllä, ja siinä jutellaan kuulumisia ja jutellaan vaikka politiikasta ja tieteestä kiinnostavia asioita. Miksi pitää olla tuollaista ahdistavaa, että jaetaan toisilleen elämänsä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että jotkut tässä ketjussa puhuvat sellaisista "paita ja peppu" -ystävyyksistä, että vietetään lähes joka hetki tiiviissä yhteydenpidossa, ja joiden hiljentyminen (hyvästäkin syystä) loukkaa sydänjuuria myöten.

Minulla ei ole ikinä ollut tuollaisia. No, ehkä ala-asteella viimeksi. Sen jälkeen minulla on aina ollut ystäväporukoita, jotka pitävät 4-10 ihmisen ryhminä yhteyttä keskenään. Olen laskenut heidätkin hyvin läheisiksi ystäviksi, en tarvitse tuollaista yhtä "BFF 4EVA" -ystävää. Toki pienemmät porukat ovat tiiviimpiä kuin ne isot, jälkimmäiset olleet lähinnä harrastusporukoita jotka tulevat muutenkin toimeen keskenään.

Ystävyyden määritelmiä on erilaisia, ja jokainen ystävyys rakentuu erilaiselle pohjalle. Surkeassa tilanteessa yhteydenpidosta teki minulle vaikeampaa se, että nuo läheisimmät kaveriryhmät perustuivat siihen, että meillä oli aina hauskaa keskenään. Ne eivät olleet mitään bileporukoita, en ole bilettäjä ollenkaan. Mutta siis me tuimme, kannustimme, ilahdutimme toisiamme ja nauroimme keskenämme. Voimme luottaa siihen, että meille tuli aina toistemme seurasta hyvä mieli.

Surkeassa tilassani minusta ei ollut enää siihen. En halunnut olla se, joka tekee tästä ryhmästä synkän terapiaryhmän. Halusin olla se vitsikäs tyyppi joka olin aina ennenkin ollut. Tai vähintäänkin halusin, että heidän seuransa saisi minut unohtamaan murheeni kuten ennenkin oli käynyt. Nyt se ei enää onnistunut. Siksi ajattelin, että kunhan tämä tästä korjaantuu, teen comebackin hauskana ihmisenä. En vain ollut varautunut siihen, että asiat eivät niin vain korjaannu.

Surullisinta oli kuitenkin tajuta, että jostain syystä minä olin ilmeisesti se liima, joka noita ryhmiä piti koossa. Parhaimpina ystävinäni pitämäni ihmiset - jotka olen tuntenut jo lähemmäs 25 vuotta - eivät näköjään ole keskenäänkään pitäneet yhteyttä sen jälkeen kun minä "katosin".

Selvästi jotkut puhuu tuollaisista paita ja peppu -ystävyyksistä tässä ketjussa. En vain ymmärrä miksi, ei aikuisilla kai sellaisia ystävyyksiä ole, ne kuului teinivuosiin. Ap:kin taisi olla 38-vuotias perheellinen ihminen eikä mikään anna vaikutelmaa, että hänen ystävyydet olisi olleet mallia paita ja peppu. Itse olen 42 enkä ole sitten parikymppisvuosien kuullutkaan, että jollain olisi sellainen hyvin tiivis ystävyys.

Joidenkin kanssa vain tulee juttuun todella hyvin, siis superhyvin, ilman sen ihmeempiä lämmittelyjä. Se on todella ihmeellinen asia, kun oikeasti tapaa ihmisen, jonka kanssa vibes check. Ei tarvitse pitää yhteyttä tiiviisti, koska niitä vibes ei tarvitse ruokkimalla ruokkia. Tietysti elämä voi tulla vastaan jossain vaiheessa ja onni muuttua huonoksi. Voi tulla jokin sairaus tai vamma, mikä muuttaa persoonaa johonkin suuntaan. Se on sitten todellakin harmi, jos tuollainen ystävyys katkeaa. Joskus se on harmittavaa todellisuutta, että hiljaisuuden aikana henkilöt muuttuvat liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

En tiedä tuosta sinun ystävästäsi mitään, mutta eikö sinun asenteeseesi vaikuttaisi yhtään jokin vakava syy yhteydenpidon loppumisen takana? Sehän tämän ketjun pointti oli. Ei ihmiset, jotka silkkaa ailahtelevaisuuttaan lakkaavat pitämästä yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

Miksi et halua hyväksyä sellaista tavallista ystävyyttä, että tavataan ehkä kuukauden välein, välillä siinä laitetaan joku viesti, käydään välillä yhdessä syömässä, välillä kävelyllä, ja siinä jutellaan kuulumisia ja jutellaan vaikka politiikasta ja tieteestä kiinnostavia asioita. Miksi pitää olla tuollaista ahdistavaa, että jaetaan toisilleen elämänsä?

Olen nyt se alkuperäinen, ehkä hänkin, jolta kysyt, vastaa omasta puolestaan. 

Olen miettinyt asiaa, miksei se sovi minulle, kun minulla on toki tuollaisia ystäviä muut ystävät. Olen tullut siihen lopputulokseen, että luottamukseni ystävään meni. Lisäksi ehkä hänen tavassaan olla ystävä on jotain, joka ei sovi itselleni. Hän tuli todella iholle ja lähelle ja halusi tiivistä yhteyttä ja jakaa asiat ja sitten yhtäkkiä laittoi liinat kiinni ja sitten taas oli tulossa takaisin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

Miksi et halua hyväksyä sellaista tavallista ystävyyttä, että tavataan ehkä kuukauden välein, välillä siinä laitetaan joku viesti, käydään välillä yhdessä syömässä, välillä kävelyllä, ja siinä jutellaan kuulumisia ja jutellaan vaikka politiikasta ja tieteestä kiinnostavia asioita. Miksi pitää olla tuollaista ahdistavaa, että jaetaan toisilleen elämänsä?

Olen nyt se alkuperäinen, ehkä hänkin, jolta kysyt, vastaa omasta puolestaan. 

Olen miettinyt asiaa, miksei se sovi minulle, kun minulla on toki tuollaisia ystäviä muut ystävät. Olen tullut siihen lopputulokseen, että luottamukseni ystävään meni. Lisäksi ehkä hänen tavassaan olla ystävä on jotain, joka ei sovi itselleni. Hän tuli todella iholle ja lähelle ja halusi tiivistä yhteyttä ja jakaa asiat ja sitten yhtäkkiä laittoi liinat kiinni ja sitten taas oli tulossa takaisin. 

Et vain itse osannut huolehtia omista rajoistasi. Viittaan siis tuohon viimeiseen virkkeeseesi.

Vierailija kirjoitti:

Yhtä asiaa ihmettelen tässä eniten. Ap kertoo, että kukaan ystävistä ei kysellyt hänen peräänsä kun hän hiipui pois. Kukaan ei laittanut viestiä, että mitä sinulle oikein kuuluu kun sinusta ei ole kuulunut. Kukaan ei soittanut perään. Ok, hän ei vastannut johonkin yksittäiseen muuta asiaa koskevaan viestiin parille ystävälle, se on voinut toki harmittaa jotakuta, mutta silti. Kukaan ei kysellyt perään vaikka hänestä ei kuulunut mitään kuukausiin. Ei kukaan. Hänethän hylättiin täysin eikä ketään kiinnostanut onko hän elossa edes.

Ap on se, jonka tässä pitäisi olla vihainen ystävilleen. Ei ystävien ap:lle.

Mun kaikki "ystävyydet" on olleet sellaisia että jos minä en niitä pidä yllä, ei se kaveriakaan kiinnostele, joten ihan rauhassa saisin muumioitua kuolleena kotiini ellei minulla olisi miestä ja lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

Miksi et halua hyväksyä sellaista tavallista ystävyyttä, että tavataan ehkä kuukauden välein, välillä siinä laitetaan joku viesti, käydään välillä yhdessä syömässä, välillä kävelyllä, ja siinä jutellaan kuulumisia ja jutellaan vaikka politiikasta ja tieteestä kiinnostavia asioita. Miksi pitää olla tuollaista ahdistavaa, että jaetaan toisilleen elämänsä?

Olen nyt se alkuperäinen, ehkä hänkin, jolta kysyt, vastaa omasta puolestaan. 

Olen miettinyt asiaa, miksei se sovi minulle, kun minulla on toki tuollaisia ystäviä muut ystävät. Olen tullut siihen lopputulokseen, että luottamukseni ystävään meni. Lisäksi ehkä hänen tavassaan olla ystävä on jotain, joka ei sovi itselleni. Hän tuli todella iholle ja lähelle ja halusi tiivistä yhteyttä ja jakaa asiat ja sitten yhtäkkiä laittoi liinat kiinni ja sitten taas oli tulossa takaisin. 

Et vain itse osannut huolehtia omista rajoistasi. Viittaan siis tuohon viimeiseen virkkeeseesi.

Juuri näin. Lesson learned. Nyt osaan, ei voi tulla takaisin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Mä sanoisin tuohon, että ystäviä kanattaa olla enemmänkin kuin vain se yksi. Jos on kaksi uupunutta, niin ei heistä ole toisilleen kuuntelijaksi. Tai vaikka vain toinen olisi uupunut ja toinen vaan muuten huoliensa ja surujensa musertama, niin ei kummallakaan ole silloin voimavaroja olla toiselle tukena. Sellaisessa tilanteessa on kaksi hukkuvaa, jotka takertuu toisiinsa ja molemmat hukkuvat. Vaikeissa elämäntilanteissa tarvitsee mun mielestäni sellaista ihmistä, joka kykenee kannattelemaan toista pinnalla vajoamatta itse pinnan alle. 

Aivan totta. Eli uutta matoa vain koukkuun jos se entinen ystävä on nyt tilanteessa jossa ei voi olla ap:n kaveria. Sillä exystävälläkin varmasti on niitä muita ystäviä kuin ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Olen eri, mutta erkaannuin ystäväni kanssa koska hän ei enää halunnut pitää yhteyttä minuun, eli olla ystäväni. Tottakai se satutti, koska olimme vasta vähän aikaa sitten olleet ne jotka jakoivat toisilleen elämäänsä ja tukivat toisiaan. 

Nyt jos näiden vuosien jälkeen tuo ystäväni ottaisi yhteyttä ja haluaisi nähdä, niin toki menisin, mutta en enää alkaisi hänelle ystäväksi, koskoa hän voisi tehdä saman taas uudestaan, ja vieläpä niin että feidaa pikkuhiljaa, jolloin toinen ei edes tietä että tässä ollaan ystävyyttä päättämässä.

En tiedä tuosta sinun ystävästäsi mitään, mutta eikö sinun asenteeseesi vaikuttaisi yhtään jokin vakava syy yhteydenpidon loppumisen takana? Sehän tämän ketjun pointti oli. Ei ihmiset, jotka silkkaa ailahtelevaisuuttaan lakkaavat pitämästä yhteyttä.

Etenkin jos olet tuntenut jonkun ihmisen kauan aikaa, ja hän on aina ollut ystävänsä huomioonottava, yhteyttä pitävä ja vastavuoroinen. Sitten yhtäkkiä muuttuu eristäytyneeksi.

On käsittämätöntä, miten monen johtopäätös tuollaisesta tilanteesta tämän ketjun mukaan ei ole "voi ei, eristäytynyt ihminen on varmasti tosi yksin pahan olonsa kanssa" vaan "pahoitin mieleni ja luottamus meni, tuo ihminen ei koskaan ollutkaan mikään oikea ystäväni, se aiempi vastavuoroisuuskin oli varmasti aina pelkkää feikkiä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Sehän on ihan ok, jos on sellainen tilanne. Siinä ei sitten puhuta mistään, että on nyt vähän kiire kuskata mirkka-petteriä jokaviikkoisiin harrastuksiin ja töissäkin deadline painaa päälle vaan vaikka läheisen kuolemasta, omasta invalidisoivasta sairaudesta tms. Silloin todella on niin, että molemmat ovat samassa tilanteessa, valitettavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Tajutako sinä sitä että sillä entisellä ystävällä on nyt itsellään elämässään tilanne jossa hän ei kykene olla tekemisissä? Miksi se on väärin näin päin, mutta toisinpäin ok? Tähän haluaisin vastauksen.

Ei ole mikään pakko olla tekemisissä jos ei jaksa tai pysty, ei tietenkään. Uupumuksensa jälkeen ap ja muut varmasti ymmärtävät puolestaan näitä tällä kertaa uupuneita ystäviään.

Kyse oli enemmänkin tämän ketjun ankarista mielipiteistä, että sitä aiempaa eristäytymistä ei kerta kaikkiaan voi mitenkään antaa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Nyt ei puhuta sellaisista ihmisistä, jotka unohtavat ystävänsä kun tulee jotain kiinnostavampaa elämään, esim. uusi mies.

Ketjussa on puhuttu uupumuksesta, masennuksesta, kaikenlaisesta minkä johdosta ihminen ei jaksa enää normaalia elämää.

Sinulta menee nyt täysin ohi, että tuolla hiljentyneellä ystävällä voi nimenomaan olla krooninen sairaus, kuollut äiti, vammainen lapsi tai sairasteleva mies, mutta hänellä ei ole rankassa elämäntilanteessaan ketään kuuntelijaa, koska hän ei ole pystynyt pitämään yhteyttä kehenkään. Minun "katoamiseeni" oli syynä omaishoitajuus, jatkuva unettomuus ja useamman läheisen kuolema toisensa jälkeen.

Kummallista, mutta tälle palstalle jotenkin tyypillistä, kantaa katkeruutta sellaista kohtaan joka on jo valmiiksi kärsinyt.

Pystytkö sinäkään  vastaamaan kysymykseen miksi sen kovia kärsineen ystävän pitää olla uupuneen käytettävissä silloin kun uupunut haluaa niin, mutta uupuneen ei tarvitse olla käytettävissä silloin kuin itselle ei sovi? Miten voi olla noin vaikeaa ymmärtää että sillä ystävällä on voinut kaikki mennä päin perää samalla kun uupunut on vetäytynyt ystävyydestä, mutta kun uupunut on paremmassa kunnossa, ei se ystävä sitä vielä olekaan, eikä siksi pysty pitämään yhteyttä entiseen uupuneeseen, vaikak tätä ei selittelekään mitenkään, koska ei jaksa, ihan kuten uupunutkaan ei jaksanut ollessaan uupunut. 

Vastaan ketjuun enää siinä tapauksesssa mikäli tähän löytyy joltain slitys, miksi sen uupuneen uupumus on kaiken ylittävää ja selittävää, mutta toisen ystävän tilanne ei.

Koska tässä puhutaan ihan diagnosoitavissa olevasta uupumuksesta, ei mistään että nyt on vähän rankkaa tai väsyttää. Silloin ihmisen voimavarat on mitä on (vähäiset) eikä se pysty tsemppaamallakaan lisäämään niitä piirun vertaa (hyvä lääke pystyy, mutta sitä ei kaikilla ole). 

Menetkö sinä Meilahteen sairaalahuoneeseen vaatimaan sytoletkuissa olevaa ystävää tulemaa tueksesi oman äitisi hautajaisvalmisteluihin vai toteatteko sovussa, että nyt vaan on näin. 

Syöpä tai vaikka raajan katkimeno on helppo käsittää, masennuksen tai uupumuksen invaliditeetti on monelle täysin käsityskyvyn ulkopuolella, vaikka se taitaa olla yleisin tai yleisimpiä sairauseläkkeiden syitä. 

Eli kyse on lopulta mielestäsi siitä että masennus ja uupumus menevät kaiken muun yli. Minun mielestäni eivät mene, vaan on paljon muitakin sairauskia vammoja ja tiloja jotka ovat ihan yhtä pahoja kuin uupumus. 

En mene kenenkään huonerisiin vatimaan mitään, ja vedän tiukan rajan siihen ettei kukaan tule minun huoneeseeni, oli sitten uupunut tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Mä sanoisin tuohon, että ystäviä kanattaa olla enemmänkin kuin vain se yksi. Jos on kaksi uupunutta, niin ei heistä ole toisilleen kuuntelijaksi. Tai vaikka vain toinen olisi uupunut ja toinen vaan muuten huoliensa ja surujensa musertama, niin ei kummallakaan ole silloin voimavaroja olla toiselle tukena. Sellaisessa tilanteessa on kaksi hukkuvaa, jotka takertuu toisiinsa ja molemmat hukkuvat. Vaikeissa elämäntilanteissa tarvitsee mun mielestäni sellaista ihmistä, joka kykenee kannattelemaan toista pinnalla vajoamatta itse pinnan alle. 

Aivan totta. Eli uutta matoa vain koukkuun jos se entinen ystävä on nyt tilanteessa jossa ei voi olla ap:n kaveria. Sillä exystävälläkin varmasti on niitä muita ystäviä kuin ap.

Vaikka noinkin, mutta kannattaa aina olla useampia ystäviä eikä ripustautua yhteen ja vasta sitten, kun se yksi ei syystä tai toisesta pidäkään yhteyttä, alkaisi hankkia uuden ystävän. Kun ystäviä on useampia, ei ihan oikeasti ota niin sielun päälle, jos yhden ystävän elämäntilanne muuttuu eikä hänestä kuulu vähään aikaan mitään. Ystävien lisäksi on hyvä olla kavereitakin. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Mä sanoisin tuohon, että ystäviä kanattaa olla enemmänkin kuin vain se yksi. Jos on kaksi uupunutta, niin ei heistä ole toisilleen kuuntelijaksi. Tai vaikka vain toinen olisi uupunut ja toinen vaan muuten huoliensa ja surujensa musertama, niin ei kummallakaan ole silloin voimavaroja olla toiselle tukena. Sellaisessa tilanteessa on kaksi hukkuvaa, jotka takertuu toisiinsa ja molemmat hukkuvat. Vaikeissa elämäntilanteissa tarvitsee mun mielestäni sellaista ihmistä, joka kykenee kannattelemaan toista pinnalla vajoamatta itse pinnan alle. 

Aivan totta. Eli uutta matoa vain koukkuun jos se entinen ystävä on nyt tilanteessa jossa ei voi olla ap:n kaveria. Sillä exystävälläkin varmasti on niitä muita ystäviä kuin ap.

Ap:hän puhui useammista ystävistä eikä vain yhdestä.