Lue keskustelun säännöt.
Perhe-elämään liittyvä mielipiteesi, jota kaikki eivät ymmärrä -peukutusketju
Parisuhdeketjun innoittamana. Mitä perhe-elämään liittyvää mielipidettäsi kaikki eivät ymmärrä? Yksi mielipide per viesti. Peukku ylös = Olen samaa mieltä kanssasi, peukku alas = olen eri mieltä kanssasi.
Mielipide: Olen perheellinen, mutta ymmärrän täysin, että lapset eivät ole kaikille unelmien täyttymys eivätkä kaikki halua lapsia. En ymmärrä, miksi kohkataan syntyvyyden laskusta ja vaaditaan kaikkia kynnelle kykeneviä synnyttämään. Minusta on vain hyvä asia, että mahdollisimman moni lapsi syntyisi toivottuna eikä vanhemmille, jotka eivät lapsia aidosti halua.
Kommentit (244)
Osa vanhemmista (usein äidit) elävät elämää lapsensa kautta ja tämä on lasten terveelle kasvulle ja kehitykselle haitallista. Enkä puhu nyt normaalia tiukemmista rajoista vaan usein näissä perheissä on päinvastoin, sillä lasta ei tavallaan nähdä omana itsenään (joka vaatii aina rajoja, kasvatusta, rohkaisua) vaan sellaisena ihannekuvana, jollaisena vanhempi haluaisi nähdä itsensä. Fiksuna, taitavana jne. Lapsen energia menee siihen, että hän yrittää näyttää fiksulta tilanteissa, joita ei välttämättä ymmärrä ja hallitse täysin. Samaan aikaan vanhempi ei osaa antaa mallia omista rajoistaan (oma aika, parisuhdeaika, rauha tehdä jokin kotityö jne.). Lapsi joko kasvaa toistaen samaa tai oppien siihen, että muut ihmiset ovat häntä varten ja hän voi vaatia toisen kädestä vaikka tikkarin, jos oikein kovasti vain haluaa ja tahtoo sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole mitään väliä, imettääkö vai antaako vauvalle korviketta. Samanlaisia pelkkiä kananugetteja haluavia nirsoja kakaroita niistä tulee :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauvavuonna/pikkulapsiaikana ei kannattaisi erota. Poikkeuksena tilanteet, joissa on väk.ival.taa tai muuta isoa ongelmaa. Mutta jos kyse on siitä, että vauva/pikkulapsiaikana vanhemmat ovat väsyneitä, vapaa-aikaa on vähän ja pinna kireällä, niin ei kannattaisi hätäisesti erota sen takia, että tuossa vaiheessa on raskasta. Usein tuo parisuhteelle kuormittava vaihe menee ajan kanssa ohi lapsen/lasten kasvaessa ja puolisonkin kanssa alkaa taas sujua.
Olen eri mieltä. Vauvavuonna/pikkulapsivuonna kannattaa erota siinä missä muulloinkin. Minkä määrittelet isoksi ongelmaksi, väkivallan mainitset, onko muita esimerkkejä?
Olisin halunnut erota vauvavuonna, mutta lähipiiri sai minut aivopestyä, että ei kannata juurikin perustellen samalla lailla kuin sinä asiaa. Siinä sitten kärvistelin vielä vuoden toimimattomassa suhteessa siksi, että minulle vakuuteltiin että "kyllä se menee ohi".
Parisuhteeni ongelmat eivät johtuneet lapsesta, mutta lapsen saanti tietenkin pahensi ongelmaa entisestään. Toisaalta ehkä se oli hyvä että saimme lapsen, joka toimi katalyyttinä sille, että tajusin lopulta erota onnettomasta suhteesta, jota ei millään ilveellä olisi saanut toimimaan olisimme sitten olleet lapsen saaneita tai lapsettomia.
Samaa mieltä! Monen eron siemenet kylvetään jo vauva-aikana. Silloin kumpikin aikuinen joutuu eri tavalla asettamaan omat tarpeensa suhteessa lapseen ja puolisoon. Vanhemman täytyy myös aktiivisesti pohtia omia arvojaan ja asenteitaan, jotka vaikuttavat perhe-elämään. Joissain suvuissa on periaatteena, ettei erota vaikka mikä olisi. Jotkut pariskunnat pystyvät selvittämään aidosti haasteensa ja pääsevät niistä yli. Sitten on taas niitä, jotka eivät tilannetta selvitä kunnolla ja lopulta koko kodin ilmapiiri on toksinen. Tätä sitten jatketaan sukupolvesta toiseen, kun ei muuta mallia ole saatu. Olen muutamaakin perhettä ihmetellyt ja sitä miten lapsille se ydinperhe-elämä on parempaa kuin erovanhemmat. Eräissä illanistujaisissa vaimo räpätti miehelleen milloin mistäkin. Ilmeisesti heillä oli ollut riitaa jostain auton omistajuudesta, joka jatkui juhlissa. Muilta kuulin, että pariskunnalla oli joka kerta jokin riidan aihe juhlissa eivätkä he kertakaikkiaan tulleet keskenään toimeen. Toisessa perheessä isä juoksi vieraissa minkä ehti. Hän oli paljon työreissuillaan muutenkin, jolloin perheen äiti pyöritti arkea yksin. Mies sitten otti itselleen sivusuhteen vielä, jonka vuoksi äiti ilmeisesti asetti ukaasin erosta ja perhe muutti satojen kilometrien päähän lähemmäksi tukiverkkoja. Toinen lapsista oli jo kouluikäinen, joten hänellä meni siinä tuttu naapurusto, koulu ja kaverit. Toki lapset saavat uusiakin kavereita, mutta aika surullista, mitä lapset joutuvat kokemaan isän itsekkyyden vuoksi. On myös vaikea kuvitella, että se arki nytkään niin mukavaa olisi, vaan lähinnä vanhemmat vain sietävät toisiaan, mutta pääasia ettei erota.
Lapsille ei kuulu antaa puhelinta 7-vuotiaana.
Todella vastuutonta. Vain Suomessa tapana?
Suomessa koululaiset ovat aivan liikaa yksin ja se näkyy myöhemmin ahdistuneisuutena, päihdeongelmina ja syrjäytymisenä.
Koululaisten yksinolemisen vaarallisuutta lapsen mielenterveydelle vähätellään tai siitä ei keskustella yhteiskunnallisella tasolla, koska "vanhempien nyt pitää käydä töissä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kuullut, että missään muualla lapsilla olisi 7-vuotiaina puhelimet tai että se olisi normaalia.
On lasta satuttavaa sanoa, että lapset ovat vanhempien elämäntarkoitus. Hirveät paineet lapselle kantaa vanhemman elämäntarkoitusta harteillaan. Vanhemmuus ei saisi olla itsekästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsien kasvatukseen saa käyttää napakkaa otetta. Säännöt ja asioiden kulku kerrotaan lapselle ennen menoa (kauppa, ravintola, kirjasto, juna, ulkoilu, uimahalli) ja niissä pysytään tai seuraavaa kertaa kyseiseen paikkaan ei tule. Sieltä lähdetään pois jos homma ei toimi. Jälkeenpäin kehutaan ja annetaan lisää vastuuta. Liikaa kuulee jatkuvaa maanittelua ja lahjomista tai lässytystä lapselle. Monesti kuulen ihmettelyä kuinka lapsemme osaa käyttäytyä ja toimia itsenäisesti tilanteissa ja lopuksi todetaan ettei omien lasten kanssa onnistu, kun ne on niin villejä. Voisiko johtua lepsuilusta ja siitä ettei niitä omia lapsia jakseta kohdata?
Samaan aiheeseen liittyen, että lapset on enemmän hoidossa kuin vanhempien kanssa. Tähän samaan sarjaan kuuluu ne, jotka mummolassa kaikki vkloput tai lapset, joille ei anneta lomaa, vaikka olisi mahdollisuus. Pienet alle kolme vuotiaat olisi parempi hoitaa kotona eikä sen ikäiset tarvitse niitä virikkeitä ja sosiaalisia suhteita, mitä vanhemmat nykyään hoidosta luulevat saavansa.
Lyhennettyä työaikaa saa tehdä lapsen toisen koululuokan loppuun asti, mutta sitä ei käytetä taloudellisista syistä. Verotus ja hoitomaksut kompensoi erotusta täyteen palkkaan. Monesti ei ole varaa tarkoittaa ettei sitten voi lähteä pari kertaa vuodessa etelään ja se on tärkeämpää kuin koko vuoden kevennetty arki ja lasten lapsuus. Onhan se toki helpompaa ettei lasten kanssa tarvi illalla tehdä muuta kuin katsoa pikku kakkonen ja laittaa ne nukkumaan, jotta jaksaa taas olla 8-10h hoidossa.Osittain samaa mieltä, mutta lapsissa on etenkin alle 4-vuotiaana valtavia temperamenttieroja. Tätä ei flegmaattisempien lasten vanhemmat aina ymmärrä. Itselläni on ollut sekä rasavilli että rauhallinen lapsi, ja näissä on aivan valtava ero sen suhteen, millaiset asiat esim. 2-3 vuoden ikäisenä ovat käytännössä mahdollisia. Isompana erot ovat tasoittuneet.
Haastavan lapsen vanhempana tuon kyllä kirjoitin, että jämäkkä kasvatus ote tuottaa tuloksen, jossa lapsesta kasvaa itsenäinen ja oppii niistä tilanteista enemmän sekä toimimaan jatkossa odotetusti. Toki uhma kaudet oma juttunsa. Nämä lepsuilija vanhemmat tuntuvat kuvittelevan vain, että lapsemme on niin rauhallinen ja tottelevainen ihan omasta aloitteistaan, joka ei missään nimessä pidä paikkaansa. Töitä sen eteen on jouduttu tekemään
Jos kasvattaa lapsensa Suomessa, ottaa tietoisen riskin siitä, että lapsesta kasvaa päihdeongelmainen ympäröivän yhteiskunnan takia.
Jos on kyseessä poika, syrjäytyminen on myös iso riski.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset on kuin lettuja. Ensimmäinen menee joka tapauksessa pilalle.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa koululaiset ovat aivan liikaa yksin ja se näkyy myöhemmin ahdistuneisuutena, päihdeongelmina ja syrjäytymisenä.
Koululaisten yksinolemisen vaarallisuutta lapsen mielenterveydelle vähätellään tai siitä ei keskustella yhteiskunnallisella tasolla, koska "vanhempien nyt pitää käydä töissä".
En ymmärrä miksi tuosta on yhtäkkiä tehty joku ongelma ja suurinpiirtein syytetään heitteillejätöstä jos lapsi on omassa kodissaan yksin jonkun aikaa koulun jälkeen. Mikä siinä on niin kamalaa? Toki jos on vaikka todella pelokas tai tottelematon lapsi niin ei silloin kannata, mutta ei siinä suurimmalle osalle ole mitään ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa koululaiset ovat aivan liikaa yksin ja se näkyy myöhemmin ahdistuneisuutena, päihdeongelmina ja syrjäytymisenä.
Koululaisten yksinolemisen vaarallisuutta lapsen mielenterveydelle vähätellään tai siitä ei keskustella yhteiskunnallisella tasolla, koska "vanhempien nyt pitää käydä töissä".
En ymmärrä miksi tuosta on yhtäkkiä tehty joku ongelma ja suurinpiirtein syytetään heitteillejätöstä jos lapsi on omassa kodissaan yksin jonkun aikaa koulun jälkeen. Mikä siinä on niin kamalaa? Toki jos on vaikka todella pelokas tai tottelematon lapsi niin ei silloin kannata, mutta ei siinä suurimmalle osalle ole mitään ongelmaa.
Kyllä suomalaisilla lapsilla ja nuorilla on joitain sellaisia haasteita, joita esimerkiksi Etelä-Euroopan maissa ei ole samassa mittakaavassa. Esimerkiksi huomattavan varhainen päihteiden käyttö, koulusta kieltäytyminen jne. Tämän on ajateltu liittyvän ainakin osittain kulttuurillemme ominaiseen varhaiseen itsenäistymiseen. Muualla maailmalla alakouluikäiset eivät vietä iltapäiviä yksin. Toki muuallakin lapset alkavat hiljattain ottaa hajurakoa vanhempiin, mutta eivät ilman muiden aikuisten valvontaa ja tukea. Varsinainen itsenäistyminen alkaa siihen tarkoitetussa luonnollisessa iässä, eli murrosiässä. Suomessa monet lapset aloittavat itsenäistymisen alakoulun aikana.
Kun lapsi itsenäistyy jo alakouluiässä niin hänen täytyy usein tehdä isompi ja näyttävämpi kapinointi murrosiässä/varhaismurrosiässä. Tästä sitten seuraa osalle myös kauaskantoisia ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos perheessä on kaksi aikuista, toinen on uskovainen ja toinen ateisti, niin ateistin ajatusmalli jyrää uskovan. Monissa perheissä lapsi jää tästä syystä kastamatta, vaikka toinen vanhempi sitä toivoisi.
En ymmärrä, miksi ateismi on arvokkaampaa kuin toisen usko.
Tämähän nimenomaan on ainoa järkevä ratkaisu. Ateismi on neutraali tila, josta lapsi voi halutessaan itse valita uskontonsa sitten kun on kypsä asiaa pohtimaan. Ei kuukauden vanhalta vauvalta kysytä, että oletko samaa mieltä luterilaisuuden oppien kanssa? Vettä vaan päähän ja kas, sut on pakkoliitetty luterilaiseen seurakuntaan!
Ateismi ei ole neutraali tila. Uskonnottomuus on neutraali tila, ja tässä ilmeisesti tarkoitettiin ateismilla nimenomaan uskonnottomuutta.
Uskonnon merkityksen väheneminen mm. länsimaissa on tapahtunut pitkälti juuri sitä kautta, että on yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät ole niin kiinnostuneita uskonnollisista kysymyksistä, että vaivautuisivat edes olemaan niistä ylipäänsä mitään mieltä – edes ateistista mieltä. Heitä on esimerkiksi Suomessa väestöstä moninkertaisesti suurempi määrä kuin ateisteiksi itseään nimittäviä.
Lisäksi kaikki aktiiviset ei-teistitkään eivät ole ateisteja, vaan osa on esim. agnostikkoja tai jonkin sellaisen uskonnon (esim. buddhalaisuuden) harjoittajia, johon ei kuulu uskoa jumaluuteen samassa mielessä kuin kristinuskossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on liian korkeat odotukset ja tavoitteet pikkulapsiarjen osalta nykyään. Ei pieni lapsi tarvitse mitään jatkuvia hoploppeja ja muita menoja, ihan vaan leikkipuistossa käyminen riittää.
Hoploppi on aikuisia varten. Seillä ollessa ei tarvitse olla itse niin aktiivinen kun Hoplop toimii leikittäjänä. Voi itse keskittyä vaikka somettamiseen.
Sitä ei tunnu kaikki ymmärtävän, että kaikki muut eivät noudata jonkin perheen lasten ja perhe-elämän aikatauluja. Pysykää kotonanne älkääkä tulko meille määräilemään aikatauluista, kiitos.
Vierailija kirjoitti:
En ikimaailmana sanoisi tätä omilla kasvoillani, mutta mielestä tasapainoisessa ja terveessä parisuhteessa on molemmilla osapuolilla velvollisuus ylläpitää seksielämää ja läheisyyttä ja joskus voi myös tehdä hyvää sille toiselle, vaikkei itseä niin tekisi mieli. Eri asia toki jos puhutaan terveydellisistä syistä (fyysiset tai psyykkiset) tai isoista kriiseistä jolloin pitkäkin haluton kausi on ihan normaalia.
Kannattaisi kyllä sanoa tuo omilla kasvoillasi, niin ihmiset tietäisivät, miten idiootti olet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ikimaailmana sanoisi tätä omilla kasvoillani, mutta mielestä tasapainoisessa ja terveessä parisuhteessa on molemmilla osapuolilla velvollisuus ylläpitää seksielämää ja läheisyyttä ja joskus voi myös tehdä hyvää sille toiselle, vaikkei itseä niin tekisi mieli. Eri asia toki jos puhutaan terveydellisistä syistä (fyysiset tai psyykkiset) tai isoista kriiseistä jolloin pitkäkin haluton kausi on ihan normaalia.
Kannattaisi kyllä sanoa tuo omilla kasvoillasi, niin ihmiset tietäisivät, miten idiootti olet.
Mitä idioottimaista on parisuhteen ylläpidossa? Kun seksi loppuu niin aika pian loppuu suhdekin, jollain tasolla ainakin.
Mä puhuin lapsestani tasan niin paljon kuin halusin, lapsellisille ja lapsettomille. En mielestäni kovinkaan paljon, mutta taatusti joskus jonkun mielestä liikaa. Puistatti sellaiset " se ei puhu muusta kuin vauvastaan" -jutut. No, sulla itselläsi on joku aihepiiri, josta jauhat. Tuskin muita ihmisiä ihmeemmin osaat itsekään joustaa keskustelunaiheissasi. Jos ei kiinnosta satunnaiset puheet jälkikasvustani, niin mene muiden ihmisten kanssa keskustelemaan. Niin helppoa se on. Isoäitinä todellakin hehkutan mummouttani jonkun verran. Ehkä sitten jotkut velamummot ottavat jalat alleen, mutta mitä sitten. Oma oli valintansa ja sitähän aina toitotetaan todella suureen ääneen, että "itse valitsin ja tyytyväinen olen tähän". Niin minäkin valitsin tämän itse ja minäkin olen tyytyväinen tähän. Osa iloistani kytkeytyy jälkikasvuuni, enkä kätke kynttilää vakan alle.
Vierailija kirjoitti:
Jos puoliso on valittu fiksusti ja on luottamuksen arvoinen (eli ei mikään väkivaltainen juntti), on perhetilanne, jossa mies on perheen pää ja pääasiallinen elättäjä ja vaimo kotiäiti, pidemmän päälle fiksu systeemi ja tuo onnellisuutta sekä helpotusta arkeen.
Sinä saat toki olla halutessasi kotiorja ja tahdoton kynnysmatto, jos koet, että sinulla ei ole kykyä hallita omaa elämääsi. Mutta älä tuputa noita kieroutumiasi muille.
Olen eri mieltä. Vauvavuonna/pikkulapsivuonna kannattaa erota siinä missä muulloinkin. Minkä määrittelet isoksi ongelmaksi, väkivallan mainitset, onko muita esimerkkejä?
Olisin halunnut erota vauvavuonna, mutta lähipiiri sai minut aivopestyä, että ei kannata juurikin perustellen samalla lailla kuin sinä asiaa. Siinä sitten kärvistelin vielä vuoden toimimattomassa suhteessa siksi, että minulle vakuuteltiin että "kyllä se menee ohi".
Parisuhteeni ongelmat eivät johtuneet lapsesta, mutta lapsen saanti tietenkin pahensi ongelmaa entisestään. Toisaalta ehkä se oli hyvä että saimme lapsen, joka toimi katalyyttinä sille, että tajusin lopulta erota onnettomasta suhteesta, jota ei millään ilveellä olisi saanut toimimaan olisimme sitten olleet lapsen saaneita tai lapsettomia.