Terapian epäonnistuminen ja sen jälkeinen totaalinen erakoituminen

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on se kokemus että hoitava taho voi käyttää valtaansa väärin, myös terapeutti vaikka tuntuu hirveältä että niin voi olla.

Terapeuteillahan on valta-asema suhteessa asiakkaaseen ja vaikka heiltä edellytetään oman terapian läpikäymistä voi olla että se ei osan kohdalla riitä.

Mitähän hyötyä yhdelläkään terapeutilla olisi sabotoida omaa asiakaskuntaansa?

Terapeutteja on varmasti parempia ja huonompia, mutta jos terapiassa tulee paha olo niin se ei välttämättä ole terapeutista kiinni. Kyllähän se nyt jonkun reaktion aiheuttaa, kun ensimmäistä kertaa aletaan kunnolla ottamaan kipeitä asioita pöydälle. Ei siinä varmaan pysty edistymään ilman jonkinlaista tuskaa.

Juu terapeutteja on kaikenlaisia. Osa pystyy käsittelemään omat tunteensa niinkuin pitää ja osa ei. Väistämättä ennemmin tai myöhemmin myös terapeutille tulee vastaanotolle sellainen potilas, joka osuu niihin nappuloihin joihin edelliset eivät ole osuneet. Oma lukunsa ovat ne, joilla ei synny asiakkaaseen minkäänlaisten suhdetta, jolloin erityisesti erakoituvilla potilailla on se riski että terapia vain toistaa sitä samaa vanhaa traumaa. Terapeutilla pitäisi olla vastuu varmistaa, että potilas ymmärtää mitä juuri kyseinen terapeutti pystyy potilaalle tarjoamaan ja mitä ei.

Sinäällään osa kommentoijista on oikeassa; jokaisella on vastuu omasta itsestä. Mutta silloin jos jostakin palvelusta maksetaan ja erityisesti jos  kyse on sairauden hoidosta tai kuntoutuksesta, niin silloin vastuuta on myös hoitoa tarjoavalla taholla. Ja toki näiden puoskareidenkin tarjouksia kannattaa tarkastella sillä silmällä, että rikotaanko jo kuluttajansuojalakia jos luvataan jotain mitä ei lopulta pystytä toteuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden traumojen kääntely ja vääntely uuvuttaa ja erakoittaa. En ryhtyisi uudestaan jos voisin kääntää aikaa taaksepäin. Parempi antaa asioiden olla.

Sama homma. Lapsuus on mikä on. Jos nyt voisin valita uudestaan, niin ottaisin jonkun sellaisen terapian missä opetellaan elämään tässä hetkessä ja niillä eväillä mitä on. Lapsuuden läpikäyminen masensi minut pahasti vuosiksi eteenpäin. Aivan kuin kaikki vanhat haavat olisi vain aukaistu ja jätetty levälleen, suolaa vielä päälle. En tiedä yhtään mitä olisin voinut tehdä toisin, muuta kuin valita toisenlaisen terapeutin tai suuntauksen. Mutta en näistä silloin tiennyt yhtään mitään ja on minusta suuri puute, että terapiaan etsiytyvän olevan pitäisi olla perillä siitä millainen terapia hänen ongelmiin sopii. Vähän sama kuin saisit syöpädiagnoosin ja joutuisit itse etsimään hoidon ja lääkärit.

Itselläni laukesi vaikea ahdistuneisuusterapian seurauksena, juurikin lapsuudentraumoja käsiteltäessä. Psyykeni oli liian hauras tuollaiseen raskaaseen terapiaan, mutta sitä en itse tajunnut eikä ilmeisesti terapeuttikaan. Nyt elän pelkojen ja ahdistuneisuuden kanssa pysyvällä lääkityksellä ja mt-syistä eläköityneenä.

Jos saisin kääntää aikaa taaksenpäin, en enää valitsisi sellaista terapiaa, jossa käsiteltäisiin vaikeita lapsuuden traumoja. Omalla taustalla 9 vuotta jatkunut koulukiusaaminen ja vaikeat kotiolot

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden traumojen kääntely ja vääntely uuvuttaa ja erakoittaa. En ryhtyisi uudestaan jos voisin kääntää aikaa taaksepäin. Parempi antaa asioiden olla.

Sama homma. Lapsuus on mikä on. Jos nyt voisin valita uudestaan, niin ottaisin jonkun sellaisen terapian missä opetellaan elämään tässä hetkessä ja niillä eväillä mitä on. Lapsuuden läpikäyminen masensi minut pahasti vuosiksi eteenpäin. Aivan kuin kaikki vanhat haavat olisi vain aukaistu ja jätetty levälleen, suolaa vielä päälle. En tiedä yhtään mitä olisin voinut tehdä toisin, muuta kuin valita toisenlaisen terapeutin tai suuntauksen. Mutta en näistä silloin tiennyt yhtään mitään ja on minusta suuri puute, että terapiaan etsiytyvän olevan pitäisi olla perillä siitä millainen terapia hänen ongelmiin sopii. Vähän sama kuin saisit syöpädiagnoosin ja joutuisit itse etsimään hoidon ja lääkärit.

Itselläni laukesi vaikea ahdistuneisuusterapian seurauksena, juurikin lapsuudentraumoja käsiteltäessä. Psyykeni oli liian hauras tuollaiseen raskaaseen terapiaan, mutta sitä en itse tajunnut eikä ilmeisesti terapeuttikaan. Nyt elän pelkojen ja ahdistuneisuuden kanssa pysyvällä lääkityksellä ja mt-syistä eläköityneenä.

Jos saisin kääntää aikaa taaksenpäin, en enää valitsisi sellaista terapiaa, jossa käsiteltäisiin vaikeita lapsuuden traumoja. Omalla taustalla 9 vuotta jatkunut koulukiusaaminen ja vaikeat kotiolot

siis ahdistuneisuushäiriö (laukesi terapian takia)

Hyvä ystäväni menee aina terapiassa huonoon kuntoon henkisesti (unettomuutta, kelaa liikaa asioita, jne) eikä haluaisi jatkaa, mutta lähipiiri ja terapeutti painostaa jatkamaan :(

Mielestäni tuo on jo henkistä väkivaltaa...

Joka ikisessä ammattikunnassa on niitä, joita ei kiinnosta/eivät jaksa hoitaa duuniaan kunnolla joten miksi ei myös terapeuteissa? Terapia ei läheskään aina ole mikään autuaaksitekevä asia. Paljon riippuu henkilökemioista (mikä on oikeastaan kaikkein tärkeintä terapian onnistumisen kannalta) ja hieman myös terapiasuuntauksesta, niitäkin on monenlaisia eivätkä kaikki terapiat sovi kaikille

Esim epävakaa pers häiriö vaatii dialektista käyttäytymisterapiaa eikä mitään psykodynaamista, liian syväluotaavaa suuntausta (epävakaan psyykelle usein liian raskasta)

Itselläni on sekamuotoinen pers häiriö ja vasta liian myöhään tajusin, että terapiasuuntaukseni oli väärä (psykodynaaminen) ja psyykeni meni oikeastaan vielä huonompaan kuntoon vääränlaisessa terapiassa...