Terapian epäonnistuminen ja sen jälkeinen totaalinen erakoituminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutitkin on vaan tavan ihmisiä. Ole armollinen itsellesi niin toivut.

Yhtä hyvin voi sitten jutella tavan ihmisille? Odotan kyllä terapeutilta hieman korkeatasoisempaa apua.

Ehdottomasti! Erityisesti kärsivällisyyttä edetä terapiassa asiakkaalle sopivaan tahtiin. Hoputtamalla ei synny hyviä tuloksia.

Terapeutin pitäisi nähdä terapia ensisijaisesti yhteistyönä asiakkaan kanssa, ei omien visioidensa toteuttamisen välineenä. Kampaajakaan ei leikkaa pitkiä kiharoita toivovalle asiakkaalle lyhyttä siiliä ja totea lopuksi, ettei asiakas ymmärrä omaa parastaan, jos lopputulokseen ollaan pettyneitä.

Huono vertaus. Kampaajan työ on asiakaspalvelutyötä, jossa asiakas on aina oikeassa - myös silloin, kun ei ole. Psykologin työtä tehdään aivan eri lähtökohdista käsin. Psykologi, samoin kuin vaikka sosiaalityöntekijä tai poliisi, joutuu tekemään joskus päätöksiä ja sanomaan asioita, jotka eivät asiakasta miellytä. Jos haluaa terapiaa ajatuksella, että terapeutti sanoo vain niitä asioita, joita asiakas haluaa kuulla ja joista hänelle tulee hyvä fiilis, voi hakeutua enkelienergia- tai yksisarvishoitoon. Tämä juuri on lääketieteen ja uskomushoidon välinen ero.

Joidenkin traumataustan omaavien kohdalla on kylläkin tehty jopa psykoosidiagnooseja. Joten onko se mielestäsi oikein toimittu ja oikea tapa toimia?

Toivottavasti terapeuttipula tulevaisuudessa helpottaa ja etenkin traumaterapeutteja kouluttautuisi lisää. Raskas ala terapeuteillekin.

Muistakaa myös, että terapeutti ei voi kaataa päällenne parannusta, oma työskentely on myös tärkeää.

Lapsuuden traumojen kääntely ja vääntely uuvuttaa ja erakoittaa. En ryhtyisi uudestaan jos voisin kääntää aikaa taaksepäin. Parempi antaa asioiden olla.

Vierailija kirjoitti:

No ehkä myös sinulla itselläsi on elämästäsi vastuu..

Hän erakoitui jotta selviytyi. Mitä sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä?

Kun menet lääkäriin, kummalla on vastuu hoidosta? Miksi terapeutilla ei ole vastuuta potilaasta?

Mä kävin nuorena erittäin traumatisoivan "terapian". Nyt 15 vuotta myöhemmin olen aloittanut terapian uudelleen ja vaikuttaa tosi hyvältä. Kerroin tälle nykyiselle terapeutille aika alussa mitä oli käynyt aiemmin ja sen suhtautuminen ja sanomiset kyllä kasvatti luottamusta paljon. Hullun rankkaa tää on mutta uskon että tästä voi olla tällä kertaa jopa hyötyä.

Näitä tapauksia on nykyään yllättävän paljon eikä näistä saisi puhua. Terapia ei ole mikään oikotie onneen jos terapeutti ei saa tapauksesta kiinni tai osaa asiaansa. Kelaterapeutiksi ei ihan kauheaa kokemusta vaadita..

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden traumojen kääntely ja vääntely uuvuttaa ja erakoittaa. En ryhtyisi uudestaan jos voisin kääntää aikaa taaksepäin. Parempi antaa asioiden olla.

Sama homma. Lapsuus on mikä on. Jos nyt voisin valita uudestaan, niin ottaisin jonkun sellaisen terapian missä opetellaan elämään tässä hetkessä ja niillä eväillä mitä on. Lapsuuden läpikäyminen masensi minut pahasti vuosiksi eteenpäin. Aivan kuin kaikki vanhat haavat olisi vain aukaistu ja jätetty levälleen, suolaa vielä päälle. En tiedä yhtään mitä olisin voinut tehdä toisin, muuta kuin valita toisenlaisen terapeutin tai suuntauksen. Mutta en näistä silloin tiennyt yhtään mitään ja on minusta suuri puute, että terapiaan etsiytyvän olevan pitäisi olla perillä siitä millainen terapia hänen ongelmiin sopii. Vähän sama kuin saisit syöpädiagnoosin ja joutuisit itse etsimään hoidon ja lääkärit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden traumojen kääntely ja vääntely uuvuttaa ja erakoittaa. En ryhtyisi uudestaan jos voisin kääntää aikaa taaksepäin. Parempi antaa asioiden olla.

Sama homma. Lapsuus on mikä on. Jos nyt voisin valita uudestaan, niin ottaisin jonkun sellaisen terapian missä opetellaan elämään tässä hetkessä ja niillä eväillä mitä on. Lapsuuden läpikäyminen masensi minut pahasti vuosiksi eteenpäin. Aivan kuin kaikki vanhat haavat olisi vain aukaistu ja jätetty levälleen, suolaa vielä päälle. En tiedä yhtään mitä olisin voinut tehdä toisin, muuta kuin valita toisenlaisen terapeutin tai suuntauksen. Mutta en näistä silloin tiennyt yhtään mitään ja on minusta suuri puute, että terapiaan etsiytyvän olevan pitäisi olla perillä siitä millainen terapia hänen ongelmiin sopii. Vähän sama kuin saisit syöpädiagnoosin ja joutuisit itse etsimään hoidon ja lääkärit.

Totta sekin ettei keskusteluterapia sovi kaikille, esim toimintaterapiaa käytetään nykyään myös trauman hoidossa, mikä on hyvä juttu. Mutta silti korjaan tämän verran: traumaterapiassa(kaan) ei tarkoituksena ole läpikäydä kaikkia traumakokemuksia lapsuudesta asti läpi, vaan pikemminkin auttaa niiden nykyhetken oireiden kanssa, ja jos oireita ei ole, en tiedä miksi olisi terapiassakaan. Kukaan traumaoireista kärsivä ei valitse omia oireitaan tai kaivele mistään, vaan ne tulevat pyytämättä. Oikeasti sairas ei parane "antamalla asioiden vain olla", vaan silloin trauman löytää edestään, autoimmuunisairauksina, uupumuksena, addiktiona ynnä muuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa raskasta luettavaa tämä ketju. Syitä sille, miksi vakava mielenterveysongelma ei parantunutkaan terapian myötä, etsitään ammattitaidottomasta ja jopa narsistisesta (!) terapeutista. Kun velloo omissa mielenterveysongelmissa, näkee niitä varmasti muuallakin.

En halua siis pilkata ketjuun kirjoittaneita enkä väheksyä heidän kokemuksiaan, vaan tuoda esille sivullisen, "terveen" henkilön näkökulmaa siihen, että ehkä kokemus terapeutin vääränlaisesta toiminnasta voi johtua myös siitä omasta mielenterveysongelmasta. Väistämättä, jos on kovin paha olla, oma olo vaikuttaa siihen, miten asiat ympärillään näkee.

Ihminen jolla on mielenterveysongelma todellakin "velloo omissa mielenterveysongelmissaan" ja juuri siksi hän sitä apua niin kovasti tarvitsee. Kyse ei ole omasta halusta velloa niissä. Mielenterveysongelmien hoito on puutteellista ja se nyt vaan on totta.

Esimerkiksi traumaperäiseen stressihäiriöön kuuluu OIREENA epäluottamus ihmisiin, eleiden ylitulkitseminen ynnä muut hoitoa hankaloittavat tekijät, ja se vaatiikiin paljon herkkyyttä ja ammattitaitoa että saa tuloksia aikaan. :)

Tämä on kyllä totta. Terapeuttini kysyi _minulta_ miksi välttelen katsekontaktia. Toki ei ollut traumaterapia, vaan kartoituskäynnit kyseessä, mutta silti.

Kannattaa myös tarkistaa, että terapian antaja on oikeasti sitä mitä väittää olevansa. Kävin yksityisellä psykiatrilla, joka myöhemmin ilmoitti yhdeksi erikoisalakseen traumaterapian (siis ilmoitti näin lääkärikeskuksen esittelyssä). Hänellä ei todellakaan ollut tällaista pätevyyttä, ja käytännön tasolla kokemukseni hänestä oli järkyttävä - vastaanotolla hakattiin vanhaa traumaa puukolla sen verran lujaa että olen vieläkin rikki. Ja silloin olin niin lamaantunut etten kyennyt tekemään asialle mitään. Lopulta ilmoitin tuosta lääkärikeskukseen, ja pitkin hampain reagoivat asiaan.

90 jatkaa: siis toin esiin epäilyksen, että pätevyyttä traumaterapiaan ei ole. Ilmeisesti tarkistivat asian ja totesivat että puhuin totta. Omista kokemuksistani en tietenkään maininnut mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden traumojen kääntely ja vääntely uuvuttaa ja erakoittaa. En ryhtyisi uudestaan jos voisin kääntää aikaa taaksepäin. Parempi antaa asioiden olla.

Sama homma. Lapsuus on mikä on. Jos nyt voisin valita uudestaan, niin ottaisin jonkun sellaisen terapian missä opetellaan elämään tässä hetkessä ja niillä eväillä mitä on. Lapsuuden läpikäyminen masensi minut pahasti vuosiksi eteenpäin. Aivan kuin kaikki vanhat haavat olisi vain aukaistu ja jätetty levälleen, suolaa vielä päälle. En tiedä yhtään mitä olisin voinut tehdä toisin, muuta kuin valita toisenlaisen terapeutin tai suuntauksen. Mutta en näistä silloin tiennyt yhtään mitään ja on minusta suuri puute, että terapiaan etsiytyvän olevan pitäisi olla perillä siitä millainen terapia hänen ongelmiin sopii. Vähän sama kuin saisit syöpädiagnoosin ja joutuisit itse etsimään hoidon ja lääkärit.

Totta sekin ettei keskusteluterapia sovi kaikille, esim toimintaterapiaa käytetään nykyään myös trauman hoidossa, mikä on hyvä juttu. Mutta silti korjaan tämän verran: traumaterapiassa(kaan) ei tarkoituksena ole läpikäydä kaikkia traumakokemuksia lapsuudesta asti läpi, vaan pikemminkin auttaa niiden nykyhetken oireiden kanssa, ja jos oireita ei ole, en tiedä miksi olisi terapiassakaan. Kukaan traumaoireista kärsivä ei valitse omia oireitaan tai kaivele mistään, vaan ne tulevat pyytämättä. Oikeasti sairas ei parane "antamalla asioiden vain olla", vaan silloin trauman löytää edestään, autoimmuunisairauksina, uupumuksena, addiktiona ynnä muuna.

Keskusteluterapioita on erilaisia. Jos nyt valitsisin, niin ottaisin jonkun dialektisen ja käyttäytymiseen perustuvan tai vaikka jonkun lyhytterapian, joka auttaisi edes hieman eteenpäin. Sellainen sparraajan kaltaisen mieluummin kuin jonkun joka vain hymisee kansio kädessään ja pyytää kertomaan lisää antamatta yhtään mitään keinoa selviytymiseen. Sen verran realisti jo näillä kokemuksilla olen, että tiedän miten vaikeaa olisi muuttaa esim varhaisia kiintymyssuhdetraumoja tai jotain mitä ei edes kunnolla muista tai muistaa vain traumapätkiä.

Haluaisin vain pystyä elämään tässä hetkessä. En kaivella enää menneitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden traumojen kääntely ja vääntely uuvuttaa ja erakoittaa. En ryhtyisi uudestaan jos voisin kääntää aikaa taaksepäin. Parempi antaa asioiden olla.

Sama homma. Lapsuus on mikä on. Jos nyt voisin valita uudestaan, niin ottaisin jonkun sellaisen terapian missä opetellaan elämään tässä hetkessä ja niillä eväillä mitä on. Lapsuuden läpikäyminen masensi minut pahasti vuosiksi eteenpäin. Aivan kuin kaikki vanhat haavat olisi vain aukaistu ja jätetty levälleen, suolaa vielä päälle. En tiedä yhtään mitä olisin voinut tehdä toisin, muuta kuin valita toisenlaisen terapeutin tai suuntauksen. Mutta en näistä silloin tiennyt yhtään mitään ja on minusta suuri puute, että terapiaan etsiytyvän olevan pitäisi olla perillä siitä millainen terapia hänen ongelmiin sopii. Vähän sama kuin saisit syöpädiagnoosin ja joutuisit itse etsimään hoidon ja lääkärit.

Totta sekin ettei keskusteluterapia sovi kaikille, esim toimintaterapiaa käytetään nykyään myös trauman hoidossa, mikä on hyvä juttu. Mutta silti korjaan tämän verran: traumaterapiassa(kaan) ei tarkoituksena ole läpikäydä kaikkia traumakokemuksia lapsuudesta asti läpi, vaan pikemminkin auttaa niiden nykyhetken oireiden kanssa, ja jos oireita ei ole, en tiedä miksi olisi terapiassakaan. Kukaan traumaoireista kärsivä ei valitse omia oireitaan tai kaivele mistään, vaan ne tulevat pyytämättä. Oikeasti sairas ei parane "antamalla asioiden vain olla", vaan silloin trauman löytää edestään, autoimmuunisairauksina, uupumuksena, addiktiona ynnä muuna.

Minulle taas on auttanut vain se, että ne eletään uudelleen, mutta toisin. Eli se reaktio ja tunne, joka on silloin ollut haitallinen vaikkakin suojaava sivuitetaan ja mietitään ja tunnetaan asia toisin, niin kuin olisi ollut terve reaktio, jos sille olisi ollut mahdollisuus aiemmin.

Olen myös itse kokenut ns. toimimattomia terapioita. Yhdessä terapeutti nukahti kesken mun lauseen. Joten eipä tainnut siitäkään olla mulle apua. Tuli sellainen olo, että mun ongelmat ei ole kiinnostavia.Sitten oli eräs, jonka kanssa vaan jauhettiin kaikenlaista, enkä kokenut saavani apua. Sitten eräs painosti mua mua heti puhumaan ja avautumaan ja menin ihan lukkoon. Tuntui oudolta, kun hän hoki vaan koko ajan, että siitä pitäisi puhua, mikä saa mut lukkoon.

Joten eipä itsellänikään ole onnistuneita kokemuksia asiassa.

Sitten vielä erään sukulaisen lisääntyvä vieraantuminen, mitä kauemmin terapiassa on käynyt.

En ole täysin luottamustani terapiaan menettänyt, mutta omalla kohdalla ei ole toiminut

Mulla hoki samoja kerrasta toiseen. Ei kyennyt syvälliseen ajatteluun. Koin koko homman naurettavana ja omat hoksottimet toimivat paremmin. Hyvin pian tajusin, ettei ole mitään mitä jokainen ei tietäisi. Tuli tunne, ettei keisarilla ole vaatteita.

Vierailija kirjoitti:

Mulla hoki samoja kerrasta toiseen. Ei kyennyt syvälliseen ajatteluun. Koin koko homman naurettavana ja omat hoksottimet toimivat paremmin. Hyvin pian tajusin, ettei ole mitään mitä jokainen ei tietäisi. Tuli tunne, ettei keisarilla ole vaatteita.

Mulla on ollut tuollaisia muutama. Sitten on ollut mykkä hymisijä. Sitten on ollut kaksi ihan suoraan toksista nälvijää. Yksi ihana ja hyvä, mutta liian dominoiva, yksi mukava ja varmaan osaavakin, mutta väärää sukupuolta, yksi pintapuolisesti ja yksiviivaisesti asioita käsittelevä, kaksi ymmärtäväisen kohtaavaa, itselle sopivaa ja riittävän ammattitaitoista nostamaan esille uusia malleja asioiden käsittelyyn. Nuo ovat olleet erimittaisia yhdestä kerrasta, 3-10 kerrasta aina puoleentoista vuoteen.

Nyt pitäisi löytää ensimmäistä kertaa kela-terapeutti ja hirvittää, miten siinä onnistuisi.

En tiedä paljoakaan isoista traumoista, enkä missään nimessä halua puolustaa mitään, mutta näin paljon tietävänä normitraumoista, kotitraumoista, siis meistä tavallisista kotivammaisista:

Omat kipukohdat on erittäin törkeä tunnistaa, jotta ne voi tiedostaa. Pienemmissä asioissa asioiden tunnistaminen ja tunnustaminen jo parantaa ne. Vähän isommissa asioissa se pintaan nostaminen on tosi tärkeää, jotta ne saahuutaa ja itkeä pois. Kun sitä muutaman vuoden tekee, niin lopulta asiaa ei oikein enää muistakaan.

Terapialle voi hakea tuettua jatkoa, vaikka se 3 vuotta olisin jo käytetty. Voi valita eri terapeutin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa raskasta luettavaa tämä ketju. Syitä sille, miksi vakava mielenterveysongelma ei parantunutkaan terapian myötä, etsitään ammattitaidottomasta ja jopa narsistisesta (!) terapeutista. Kun velloo omissa mielenterveysongelmissa, näkee niitä varmasti muuallakin.

En halua siis pilkata ketjuun kirjoittaneita enkä väheksyä heidän kokemuksiaan, vaan tuoda esille sivullisen, "terveen" henkilön näkökulmaa siihen, että ehkä kokemus terapeutin vääränlaisesta toiminnasta voi johtua myös siitä omasta mielenterveysongelmasta. Väistämättä, jos on kovin paha olla, oma olo vaikuttaa siihen, miten asiat ympärillään näkee.

Voisiko joskus, edes sen yhden kerran ottaa ihmisen kokemus todesta? Liian vähän puhutaan siitä, että terapia saattaakin olla haitallinen. Joskus terapeutti on sopimaton, ehkä suuntaus on väärä, tai henkilön omat resurssit ei sovi terapiaan. Yhtä kaikki, hänen kokemus on validi, eikä sitä saa mitätöidä.

Noinhan minä juuri kirjoitin, aivan sanatarkasti: "en halua väheksyä heidän [ketjuun kirjoittaneiden] kokemuksiaan". Minusta vain ei tunnu oikealta epäillä terapeutin ammattitaitoa ja mielenterveyttä siksi, että terapia ei toiminut itsellä. Totta kai voi käydä niin, että terapeutin kanssa eivät kemiat kohtaa, terapeutin hyödyntämä suuntaus ei ole sopiva ja niin edelleen, mutta toivon, että tästä aiheesta voitaisiin keskustella asiallisesti haukkumatta terapeutteja. Uskon, että valtaosa heistä on kuitenkin valinnut ammattinsa eettisesti kestävin perustein ja he oikeasti haluavat hyvää asiakkailleen. Tällainen keskustelu ja pahimmillaan maalittaminen, mitä nykyään epäilemättä tapahtuu, ei ainakaan lisää psykologin ammatin houkuttelevuutta.

No voi kyynel. Ihmisten pitäisi pitää turpansa tukossa huonoista terapiakokemuksista, jottei joku opiskelija pahoita mieltään? Samaa keskustelua käydään muidenkin ammattien osalta ja on käyty jo kauan ennen netin keksimistä.

En kehottanut asiakkaita vaikenemaan huonoista kokemuksistaan. Kirjoitin toivovani, että asiasta voitaisiin keskustella asiallisesti haukkumatta yksittäisiä terapeutteja tai leimaamatta koko ammattikuntaa. On eri asia sanoa, että terapia ei toiminut minulle, koska terapeutin valitsema lähestymistapa ei ollut sopiva tai että henkilökemiat eivät terapeutin kanssa kohdanneet, kuin haukkua terapeutti ammattitaidottomaksi, vallanhaluiseksi narsistiksi.

Se, että muidenkin ammattiryhmien edustajia haukutaan, ei ole mikään puolustus. Omalla alallani viimeisimmän kyselyn mukaan 60 % ammatinharjoittajista on harkinnut alan vaihtoa ja työntekijöistä alkaa joillain alueilla olla pulaa. Yksi syy työn houkuttelevuuden nopeaan heikkenemiseen on pelko kohtuuttomasta asiakaspalautteesta ja maalittamisesta. Voit varmasti kuvitella, miltä tuntuu, kun saa viestejä, joissa haukutaan ammattitaito, tai näkee somessa tämän aloituksen kaltaisia kirjoituksia niin, että työntekijä on mainittu nimeltä.

Tässä ketjussa ei ole mainittu ketään nimeltä, mutta silti tulet tänne syyllistämään ihmisiä vaikeiden kokemustensa jakamisesta.

Tee rikosilmoitus, jos koet tämän ketjun loukkaavan ammattikunniaasi.

Tässä ketjussa ei ole mainittu ketään nimeltä, mutta ketju osaltaan normalisoi epätervettä keskustelukulttuuria, lietsoo kaunaa terapeutteja kohtaan ja kannustaa vastaavanlaiseen viestintään myös muilla alustoilla. Vaikka olisikin mielenterveysongelmia, voi silti odottaa, että toimitaan normaalien käytöstapojen mukaisesti. Muiden haukkuminen ja kiusaaminen eivät kuulu näihin. Moni mielenterveysongelmista kärsivä on varmasti kohdannut epäasiallista käytöstä ja tietää, miltä se tuntuu, joten tästäkin näkökulmasta voisi yrittää muistaa, että terapeutit ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Korostan, että vaikeista kokemuksista voi ja on tarpeen puhua, mutta tämä periaate ei ole mikään puolustus ketjun suurelta osin törkeälle kielenkäytölle.

Sun olisi varmaan hyvä muistaa, että terapeutit ovat vain ihmisiä, joista suurella osalla on mt-ongelmia.

Ei terapeutti tee ihmisestä virheetöntä. Lisäksi terapian tehoa on myös tutkittu eikä se juuri tainnut erota ei-koulutetun henkilön antamasta terapiasta.

Uskon, että terapeuteissa on kaikenlaisia ihmisiä. Eräs töksön oloinen terapeutti kertoi, että hänellä on asiakas, joka on käynyt hänellä terapiassa kymmenen vuotta.