Mitä haluaisit sanoa ihmiselle, joka on aiheuttanut sinulle trauman?

ps. Elän vain kostolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

anteeksiannolla tarkoitetaan noissa yleensä sitä, että hyväksyt että ikävä asia x tapahtui jonkun toimeenpanemana ja pyrit menemään elämässä eteenpäin, helppoa se ei toki ole, aika on näissä monesti ystävä ja vaikka takaumia tulee, niin yleensä vuodet vähän himmentää siitä nousevaa reaktioita/sen kestoa. Tekoa ei tarvitse hyväksyä eikä tehdä mitään anteeksiantoriittejä tekijälle. Mielestäni trauman aiheuttaja ei ansaitse sanan puolikastakaan vaikka ne pienet kostofantasiat välillä hetkittäin helpottaakin :). Ei ne kuitenkaan tajua/halua tajuta, mitä ovat tehneet eli tuhlaisit omaa aikaasi ja saisit lisää pahaa mieltä.

Kerrohan onko sinulla asiasta omakohtaista kokemusta, vai lateletko vain kirjaviisauksia?  Lähes 50 vuotta traumaattisista tapahtumista, yhä iskee flashbackit päälle. Keho muistaa kyllä ja reagoi automaattisesti myös sen lisäksi että takaumat kiskoo henkisellä puolella.

sivusta; mulla on omakohtainen kokemus. on ehkä persoonakysymys miten tahtoo asiaa käsitellä. Itse yritin ymmärtää. Vaikken hyväksykään sitä, tiedostan miksi hän toimi kuten toimi. En itse olisi valinnut samoin, en yhäkään pidä tekoa perusteltuna, mutta tietoisella tasolla tiedostan hänen syynsä. Se auttoi antamaan anteeksi, että ymmärsin -vaikken hyväksynytkään -syyt. Mulla on vahva tahto pyrkiä pois uhrin roolista, enkä suostu sellainen olemaan tässäkään.

Minä haluaisin sanoa oman traumani aiheuttajalle: Miksi teit tämän itsellesi ja meille kaikille? Kunpa olisit kertonut, kuinka huonosti voit, olisin tehnyt parhaani auttaakseni. Olet minulle niin kauhean rakas. Minulla on sinua aivan hirvittävä, ikuinen ikävä.

Kiitos

Vierailija kirjoitti:

En mitään, koska hän ei tajua, eikä hän myöskään muutu. Ajanhukkaa.

...ja siiman antoa. Ymmärrän, että tuo 'anteeksianto' on yksinkertaisesti vain unohtamista. Joku terapeutti on vain kääntänyt sen tuollaiseksi, jota sitten yksikseen jää ihmettelemään....

Tuskinpa tämä tyttö sanoisi traumatisoijalleen eli äidilleen yhtään mitään:

Koska tuskinpa hän edes muistaa äitiään, tuskinpa hän edes muistaa että hänelle on koskaan tapahtunut mitään pahaa. Tuskinpa hän muistaa mitään mitä hänelle on koko elämänsä aikana on tapahtunut.

Eli tärkein ensin: jonkun pitäisi ensin keksiä kuinka noin pahat traumat parannetaan.

Vasta sitten toissijainen juttu eli se että mitä tuo tyttö sen jälkeen äidilleen sanoisi.

Niin kauan kuin traumoja ei osata parantaa niin millään sanomisilla ei ole mitään väliä, mitään ei sanota.

Halusin kertoa, miltä ko. ihmisten käytös tuntui ja pyytää lopettamaan. Yritin, mutta vastapuolet eivät kestäneet mitään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä ja käänsivät asiat niin päin, että minä olin hullu ja heikko. Luovutin ja käsittelin traumani terapiassa. Niiden aiheuttajiin on etäiset välit.

Omalla kohdallani anteeksianto on ollut vapauttavaa ja helpotus, mutta sitä ei todellakaan voi kenellekään toiselle neuvoa eikä pakottaa. Sen äärelle saapuu, jos on saapuakseen. Ei se mustakaan vuosiin tuntunut hyvältä eikä oikealta, kunnes avautui, mitä se mulle tarkoitti. Kaunasta luopumista, ei tekojen hyväksymistä.

Uskon, että pahantekijä rangaistaan aikanaan. Kiusaava, käskyttävä, arvosteleva esimieheni sai syövän juuri kun jäi eläkkeelle, jne.

Nyt on siskoni jatkuvasti 'päällä', syyttäen aivan kummallisista tapahtumista ja keksityistä sanomisistani. Miten ihminen voikaan mennä niin sekaisin? Epäilen sitä, että hän on aiemmin puuttunut vahvasti elämäni kulkuun tietämättäni. Voiko olla, että inho itseään kohtaa, johtaa tähän. Vai haluaako kiusalla peitellä suurinta mokaansa?

Anteeksiantamalla voi lakata tuhlaamasta energiaa vihanpitoon ja katkeruuteen, trauma itsessään vie voimavaroja aivan tarpeeksi.

Omalle trauman aiheuttajalleni olen sanonut, että se joka rakastaa, ei tuomitse, ja se joka tuomitsee, ei rakasta, ja että hän ei rakasta ketään, ei edes itseään. Oma äitini kyseessä.

Toiselle trauman aiheuttajalleni karjuin aivan vierestä sydämeni pohjasta "haista paska", niin että se pelkäs mua. Kyseessä isäni. Jännästi tunsin etukäteen, kuinka raivo nousi jostain vatsan perukoilta, ennen kuin päästin sen suuni kautta ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En mitään, koska hän ei tajua, eikä hän myöskään muutu. Ajanhukkaa.

...ja siiman antoa. Ymmärrän, että tuo 'anteeksianto' on yksinkertaisesti vain unohtamista. Joku terapeutti on vain kääntänyt sen tuollaiseksi, jota sitten yksikseen jää ihmettelemään....

Anteeksianto ei ole unohtamista vaan asian käsittelemistä.

Vierailija kirjoitti:

Pahin rangaistus näille ihmisille on, että he joutuvat elämään itsensä kanssa. Ei varmaan ole kivaa. Minulla on nykyään ja koen aitoa iloa, rakkautta, onnea... Kaikkea hyvää, mikä heiltä puuttuu ja mikä surullisinta, tulee puuttumaan hamaan loppuun saakka.  Eli hyvää vanhuutta vain heille. Hieron lisäksi heidän naamaansa omaa hyvää mieltäni aina kun nähdään. <3

On aina hauska nähdä juurikin kuvaamiesi ihmisten kärsivän vaikka puhuvatkin ja esittävätkin ulospäin jotain muuta. He pakenevat aina. Loppu viimein itseään.

Jos traumatisoituu vaikka potkuista , jotka on annettu perustellusti ja syystä. Eipä se ole potkujen antajan vika.

En itsekään pysty antamaan anteeksi kiusaamistani. Joku tietysti lässyttää kuinka lapset ja nuoret "aikuistuvat" yms, mutta omassa tapauksessa puhuvat edelleen pahaa ja ovat levittäneet asioita pitkälle. Näin vielä vuosienkin päästä kuulen ikävää juttua. En voi antaa tätä anteeksi jos heidän huvinsa on ollut nujertaa minua. Sadismia tuokin. Ja mitään syytä kaikelle ei ole ollut. En ole esim itse ollut ilkeä tms. Joku kokee tietysti paljon enemmän pahaa. Itsellä ehkä tälläistä pidempikestoista ikävyyttä, mutta ei fyysistä sentään. Ehkä joskus vielä katson itseäni peilistä ja olen ylpeä itsestä enkä mieti ikäviä juttuja. Vieläkään en ole siinä pisteessä. On myös todella vaikeaa luottaa ihmisiin tai tutustua, kun tausta on tämä. Jännitän niin paljon ja itsetunto mennyt.

Enpä oikein mitään, iäkäs isäpuoleni kuoli vuosia sitten. 

Nuoruuteni oli vaikea, koska hän mitätöi ja vähätteli minua koko ajan. Olin kiltti ja sievä luokkani priimus, jolla oli hyviä ystäviä. Pidin siivoamisesta ja pyykkäämisestä, joten tein valtaosan kotitöistä. Hänen käsityksensä mukaan olin ruma ja läski typerys, joka ei tiennyt mistään mitään eikä osannut mitään.

Hän halusi äidin koko huomion, minä olin 11-vuotias lapsi.

Tulimme hyvin toimeen, kun äiti oli jo menehtynyt eikä vanha mies enää ollut kateellinen äidin seurasta. 

Nämä traumajankkaajat jaksaa rasittaa.

Vierailija kirjoitti:

En mitään, koska hän ei tajua, eikä hän myöskään muutu. Ajanhukkaa.

Mä en usko että on. Mulla on hyvin pian edessäni isälleni puhuminen, sen kertominen, miten paljon hänen tekonsa on mua elämän varrella satuttanut. Miten pahasti hän epäonnistui vanhempana kun mä olin lapsi ja nuori, ja miten isot jäljet siitä jäi.

Tärkeintä on se, että minä sanon. Minä puhun. Minä kerron mitä minulle tapahtui. Mietin miten perustelen oman puheenvuoroni, mutta lopulta se on helppoa: isäni on yli 80-v ja edelleen kännipäissään itkee, ettei ymmärrä miksi oma isänsä vihasi häntä. 

Minä en halua enää 80-vuotiaana sitä pohtia.

Toivon, että he saavat omakohtaisesti kokea sen, mitä aiheuttivat täysin tietoisesti muille. Sitä odotellessa

Eipä ole muuta sanottavaa. Pahoja ihmisiä, toivottavasti saavat ansionsa mukaan.

Piti vielä kirjoittaa mitä haluaisin sanoa. Ehkä se tyypillinen kysymys, että miksi. Olin uusi tyyppi siellä ja minusta ei todellakaan ollut harmia muille. En siis omasta mielestäni "uhannut" kenenkään asemaa. Näin oli ikävää, että ottivat minut kohteekseen. Tahtoisin sanoa vaan, että miksi ja kertoa, etten koskaan olisi voinut tehdä samoin kuin he. Tahtoisin sanoa, että ymmärrätte kaiken ehkä myöhemmin jos teidän lapsianne kiusataan. Tai sitten luottavat "asemaansa" ja siihen, ettei heidän lapsiaan uskalleta kiusata.

Tämän haluaisin sanoa isälleni

Minulle on sanottu, että minun pitäisi olla kiitollinen, että olet antanut minulle elämän. Ei pidä olla, sillä raiskaajakin voi antaa elämän (henkilö ei siis ole raiskaaja, mutta ymmärrätte varmasti vertauksen). Miksi olet manipuloinut koko sukusi niin, että he hylkäsivät minut yhdessä kanssasi? Jätit minut sinnittelemään laman jälkeen köyhyyteen yksinhuoltajaäidin kanssa. Miksi et tehnyt osuudestasi edes ns. minimiä maksamalla elatusmaksujani? Olet tehnyt tismalleen saman toisellekin tytöllesi. Epäilemme, että sinulla saattaa olla salattuja lapsia vielä vaikka kuinka monen naisen kanssa. Miten kestät elää itsesi kanssa?

Miten olet saanut nykyisen vaimosi manipuloitua pysymään kanssasi ja alkamaan vielä vanhempiesi omaishoitajaksi, vaikka olet juoppo pettäjä, kuten oma isäsi, joka myös manipuloi äitisi pysymään kanssaan, nyrkilläkö? Tiedän, että olet lyönyt äitiäni, joten miksi haluasin sinulle mitään hyvää? Olet alhaisinta ihmissaastaa, eikä minua kiinnosta sinussa mikään muu kuin lakiosa perinnöstä. Tiedän, että yrität jättää minut ja siskoni perinnöttä, koska sinussa ei ole sen vertaa miestä, että olisit tunnustanut meidät tai ottanut meihin itse edes yhteyttä. Toivon, että mätänet helvetissä, enkä halua, että olet missään tekemisissä lasteni kanssa. Aion kertoa heille, että heidän ukkinsa on narsisti ja sosiopaatti, joka hylkäsi minut.

Ei tarvitse antaa anteeksi. On tekoja ja ihmisiä jotka eivät ansaitse anteeksiantoa. Jotkut heistä eivät edes tajua tehneensä vääryyksiä, eikä asian selittäminen välttämättä auta asiaa, heidän ajatuksensa pyörii vain oman napansa ympärillä. Parempi ottaa etäisyyttä ja olla sanomatta heille yhtään mitään. Sitä silti voi päästä elämässä eteenpäin ja löytää iloa elämään.

Mutta on pari ensihoitajaa joille haluaisin sanoa että se eräs mies josta ette tajunneet että hänellä oli sydänkohtaus meneillään ja jätitte hänet kuolemaan, kiitos. Toivottavasti ette kanna sitä "virhettä" taakkana mielessänne, jos se asia teille selvisi jossain vaiheessa, se sattui juuri oikean ihmisen kohdalla. Tieto siitä että hän jäi yksin kipujensa kanssa viimeisinä hetkinään auttoi minua pääsemään eteenpäin, eikä enää tarvinnut pelätä että törmäisin häneen, ja sen jälkeen hän ei voinut satuttaa muita lapsia.