Mitä haluaisit sanoa ihmiselle, joka on aiheuttanut sinulle trauman?

Joskus kannattaa miettiä asioita toisen kannalta. Ehkä olet ollut oikeutettu saamaasi kohteluun.

Kuten muutkin: Eipä ole mitään halua puhua yhtään mistään eikä siten sanoa mitään.

Sellainen ihminen, joka aiheuttaa toiselle traumoja, ei ymmärrä mistään sanomisista mitään. Jos ymmärtäisi, niin olisi ymmärtänyt asiat jo ennen kuin aiheutti mitään traumoja. Kun aikuinen ihminen ei ymmärrä oman käytöksensä vaikutuksia, niin sille puhuminen on kuin tuuleen huutaisi.

Vierailija kirjoitti:

anteeksiannolla tarkoitetaan noissa yleensä sitä, että hyväksyt että ikävä asia x tapahtui jonkun toimeenpanemana ja pyrit menemään elämässä eteenpäin, helppoa se ei toki ole, aika on näissä monesti ystävä ja vaikka takaumia tulee, niin yleensä vuodet vähän himmentää siitä nousevaa reaktioita/sen kestoa. Tekoa ei tarvitse hyväksyä eikä tehdä mitään anteeksiantoriittejä tekijälle. Mielestäni trauman aiheuttaja ei ansaitse sanan puolikastakaan vaikka ne pienet kostofantasiat välillä hetkittäin helpottaakin :). Ei ne kuitenkaan tajua/halua tajuta, mitä ovat tehneet eli tuhlaisit omaa aikaasi ja saisit lisää pahaa mieltä.

Kerrohan onko sinulla asiasta omakohtaista kokemusta, vai lateletko vain kirjaviisauksia?  Lähes 50 vuotta traumaattisista tapahtumista, yhä iskee flashbackit päälle. Keho muistaa kyllä ja reagoi automaattisesti myös sen lisäksi että takaumat kiskoo henkisellä puolella.

Äidille että onneksi viddu kuolit. Yhdelle miehelle että mätäne helvetissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksiannolla ei ole mitään tekemistä trauman aiheuttajan tai kenenkään muunkaan sinua vastaan rikkoneen kanssa vaan se koskee ainoastaan sinua. Eli se on oikeastaan paradoksi, koska siinä et "anna" kenellekään mitään vaan ainoastaan itsellesi.

Sanahelinää. Niin kauan kuin traumasta on takaumia - psyykkisiä tai fyysisiä- on ihan turha lässyttää anteeksiannosta; keho muistaa, alitajunta on lahjomaton.

Kiitos. Tämä. Hassua, aina huomaa kun joku kirjoittaa jostakin minkä tietää. Sitten on paskanlässyttäjät erikseen.

En enää mitään. Olen käsitellyt traumani ja antanut anteeksi. Nyt hädin tuskin enää muistankaan, mikä traumani oli. Ensimmäiset 40 vuotta se vaikutti elämääni.

N54

Että se turmeli mun elämän ja psyyken loppuiäkseni uskoen omiin päänsisäisiin valheisiinsa ja että anteeksi en anna koskaan.

Minulla ei ole mitään sanottavaa traumojeni aiheuttajille. Olen ehkä antanut anteeksi mutta en ikinä unohda.

Yhdelle heistä en ole puhunut sitten vuoden 1992, kaksi kertaa nähnyt sen jälkeen.

Toinen heistä oli sukulaiseni, jolle en ole puhunut 20 vuoteen - tai no kerran kun isäni kuoli. Hän soitti minulle "en pysty osallistumaan hautajaisiin kun se on niin raskasta" - vastasin "aha" ja löin luurin korvaan.

Kolmannen kanssa koitin elvyttää kaverisuhdetta mutta siitä ei tullut mitään koska en pysty unohtamaan hänen tekoaan. Hänen kanssaan juttelin tai no lähinnä kuuntelin häntä kun hän soitti isäni kuoleman johdosta.

Nämä kolme ihmistä opettivat sen, että valikoin huolella ihmiset jotka päästän lähelleni ja sydämeeni. Luottamus pitää ansaita eikä sitä saa takaisin, jos sen kerran menettää. En esim luota äitiini koska hän on  puhunut asioistani muille vaikka olen kieltänyt. Siskooni en pysty luottamaan kuin joissain asioissa. Varmaankin sen johdosta että luottamukseni on petetty, olen itse luotettava enkä petä toista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksiannolla ei ole mitään tekemistä trauman aiheuttajan tai kenenkään muunkaan sinua vastaan rikkoneen kanssa vaan se koskee ainoastaan sinua. Eli se on oikeastaan paradoksi, koska siinä et "anna" kenellekään mitään vaan ainoastaan itsellesi.

Sanahelinää. Niin kauan kuin traumasta on takaumia - psyykkisiä tai fyysisiä- on ihan turha lässyttää anteeksiannosta; keho muistaa, alitajunta on lahjomaton.

Kiitos. Tämä. Hassua, aina huomaa kun joku kirjoittaa jostakin minkä tietää. Sitten on paskanlässyttäjät erikseen.

Riippuu trauman vakavuudesta ja siitä, kuinka nuorena se on aiheutunut. Jos se on tullut alle 3 v, niin siihen on vaikea päästä käsiksi. Mutta jos trauman pystyy näkemään ja tiedostamaan, niin siitä voi päästä läpi.

Tosin en osaa sanoa, jos vaikka oma vanhempi on yrittänyt tappaa, tai on pedofiilim uhri kymmenen vuoden ajalta, että voiko niistä päästä yli. Mutta näistä ns. Normaaleista traumoista kyllä selviää, eli hylkäämisestä tms.

Vierailija kirjoitti:

Joskus kannattaa miettiä asioita toisen kannalta. Ehkä olet ollut oikeutettu saamaasi kohteluun.

Tämän mahdollisuuden jokainen on toivottavasti käynyt läpi, ennen kuin on todennut, että ihan objektiivisestikin katsottuna on itse uhri.

Mielestäni silti ei voi lähtökohtaisesti olettaa niin, että uhri on ansainnut kohtelunsa. Vaikka joskus uhriksi tekeytyvä ei olekaan niin todellinen uhri kuin itse haluaisi, niin eiköhän sitä ensin lähdetä siitä näkökulmasta liikkeelle, että uhri puhuu asiasta rehellisesti. Toki uhrin kanssa keskustellessa voi kysellä sitä, että mikä tilanteeseen johti. Sieltä uhrin tarina voi saada vahvistusta tai joskus uhrin tarina alkaa siinä vaiheessa horjumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

anteeksiannolla tarkoitetaan noissa yleensä sitä, että hyväksyt että ikävä asia x tapahtui jonkun toimeenpanemana ja pyrit menemään elämässä eteenpäin, helppoa se ei toki ole, aika on näissä monesti ystävä ja vaikka takaumia tulee, niin yleensä vuodet vähän himmentää siitä nousevaa reaktioita/sen kestoa. Tekoa ei tarvitse hyväksyä eikä tehdä mitään anteeksiantoriittejä tekijälle. Mielestäni trauman aiheuttaja ei ansaitse sanan puolikastakaan vaikka ne pienet kostofantasiat välillä hetkittäin helpottaakin :). Ei ne kuitenkaan tajua/halua tajuta, mitä ovat tehneet eli tuhlaisit omaa aikaasi ja saisit lisää pahaa mieltä.

Kerrohan onko sinulla asiasta omakohtaista kokemusta, vai lateletko vain kirjaviisauksia?  Lähes 50 vuotta traumaattisista tapahtumista, yhä iskee flashbackit päälle. Keho muistaa kyllä ja reagoi automaattisesti myös sen lisäksi että takaumat kiskoo henkisellä puolella.

En ole se jolle vastasit, mutta useampia traumoja keränneenä olen täysin samaa mieltä kuin vastaamasi henkilö. Saan yhä flashbackeja tapahtumista niin fyysisesti kuin henkisesti, mutta olen harjoitellut niiden tunnistamista ja irtipäästämistä.

Jossain vaiheessa vaan päätin etten anna kenellekään minua satuttaneelle valtaa omasta ainoasta elämästäni, haistatin heille paskat mielessäni ja annoin ensin itselkrni luvan vihata heitä kunnes heistä lopulta tuli minulle yhdentekeviä. Koston hautominen vain pidentää omaa kärsimystä ja oikeasti satutat siinä vain itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksiannolla ei ole mitään tekemistä trauman aiheuttajan tai kenenkään muunkaan sinua vastaan rikkoneen kanssa vaan se koskee ainoastaan sinua. Eli se on oikeastaan paradoksi, koska siinä et "anna" kenellekään mitään vaan ainoastaan itsellesi.

Sanahelinää. Niin kauan kuin traumasta on takaumia - psyykkisiä tai fyysisiä- on ihan turha lässyttää anteeksiannosta; keho muistaa, alitajunta on lahjomaton.

Mielenkiintoista että anteeksianto on mielestäsi lässytystä ja sanahelinää. Lupaan miettiä tätä näkökulmaa. Kiitos vihjeestä. Osaatko kuitenkin sanoa, mitä hyvää se tuo elämääni, jos alan kannattaa tätä sinun mielipidettäsi/ajatustasi?

T: itseni armahtanut anteeksiantanut

Pahantekijä on jo 85v ja heittäytynyt uskovaiseksi koska pelkää joutuvansa helvettiin. Tai sitten teeskentelee hyvää ihmistä, jotta saisi apua. Eihän se paha luonne poistu vaikka olisi miten vanha.

Irti päästäminen ajan kanssa on vapauttavaa. Mitään en halua sanoa. Enkä edes ajatella. Kun on traumoja käsitellyt, niin ne himmenevät ja jäävät menneeseen. Uutta kohti aina.

Itse kävin pitkän terapian ja asia, jota käsiteltiin paljonkin oli hyväksyminen ja anteeksianto. Ei, en tänäkään päivänä hyväksy ihmisen tekoja saati ole antanut niitä anteeksi, mutta olen hyväksynyt asioiden tapahtuneen ja mennyt eteenpäin. Tiedän henkilöiden tekojen olevan kaiken hyväksynnän ulkopuolella ja anteeksiantamattomia, mutta en kuluta aikaani siinä pyörimiseen, koska miksi-kysymykset kahlattiin terapiassa läpi ylhäältä, alhaalta, vasemmalta ja oikealta niin, ettei siihen ole enää näkökulmaa, jota ei olisi käsitelty.

Hän jo kuollut, mutta sanoisin: 

Sinä yritit tuhota minut, mutta tuhosit vain oman elämäsi. Mä sairastuin traumaperäiseen monipersoonahäiriöön kyllä, mutta kävin vuosikausia terapiassa ja tein kovasti töitä oman onneni eteen. Mä luen kirjoja riippumatossa, uin järvessä, katselen auringon laskua. Sinulla ei ollut koskaan mitään tällaista. Perustit koko elämäsi lasten kiusaamiselle. Sinä olit onnettomampi aina, kuin minä edes pahimpina aikoina. Et saanut mua murrettua. On oikein, että elit surkean, säälittävän elämän vailla onnea ja iloa. Anteeksi en anna, ikinä. 

Tulee varmaan bännit mutta: kehottaisin häntä poistamaan itsensä elävien kirjoista. Mitään muuta sanottavaa ei ole. Poistu.

Eiköhän me kummatkin traumaannuttu ihan yhtä lailla.

Vierailija kirjoitti:

Joskus kannattaa miettiä asioita toisen kannalta. Ehkä olet ollut oikeutettu saamaasi kohteluun.

Aika vaarallista tekstiä. Mä ajattelin yli kolmekymppiseksi, että olin vaan paha lapsi, että olen yksinkertasesti syntymäpaha. Tällainen ajattelu torppaa toipumisen täysin. 

Up