Lue keskustelun säännöt.
Olenkohan henkisesti herännyt vai mistäköhän tämä rento asenne ja elämänilo kumpuaa? - entinen masentunut
Onpa mahtavaa, nautin joka hetkestä. Kaikki on kiinnostavaa ja sitä katsoo elämää tarkkailijana. Huvittuneena ja rentona. Juuri mitään draamaa en keksi asioista ja mielessäni nauran kun ihmiset ovat jonkun kehittelemänsä dramaattisen tilanteen pauloissa.
Saatan mennä mukaan (koska minulle halutaan avautua) ja samalla tiedostan, että tämä ihminen tuntee aidosti asian epämiellyttävänä ja ymmärrän.
En kuitenkaan sisimissäni näe ongelmaa, vain ratkaisuja ja valinnan vapautta. Iloa ja tiedän, että kaikki on hyvin.
Mikä vaan "leijun" tässä elämässä. Välillä on tietenkin ikäviä tunteita, tarkkailen niitä. Joskus saatan mennä mukaan ja silloin itken lohduttomasti. Ymmärrän kuitenkin, että silti kaikki on oikeasti hyvin.
Vaikeaa kuvailla kenties. Joka hetkestä on tullut omanlaisensa seikkailu. Kaikki on niin ihmeellistä.
Sitä vain katsoo ympärilleen ja ymmärtää valheellisuuden ja ihmisten luoman tilan. Silti vain huvittaa ja on vapaa olo.
Olen vain muuttunut kärsimyksen myötä.
Kommentit (522)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan mielenkiintoinen ketju. Masennustaustainen täällä. Tunnistan joitain osia ap: n ja kumppaneiden heräämiskokemuksesta, mutta se jonkun heittämä "elämä kantaa" särähti korvaan.
Mun mahdollinen herääminen (jos tää nyt jatkuu) on perustunut aika pitkälti sen hyväksymiseen, että kaikki on todella randomia, ja mitä tahansa voi tapahtua koska vaan, eli saatan esim tukehtua seuraavaan ateriaan. Elämä ei siis kanna, todellakaan, se saattaa kantaa tai sitten ei, pointtina on hyväksyä että okei, kuolen sitten tänään, peace out ja kiitos kaikesta mitä ehdin kokea.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta oman kuoleman hyväksyminen oli mulle ainakin vaikeaa. Kamppailin pitkään, yritin ajatella että siihen on vielä aikaa joten turha nyt murehtia jne, mutta silti ahdistus vainosi, kun ainahan voi tulla vaikka joku syöpä nuorenakin.
Nyt tuntuu, että vaikka en haluakaan kuolla, en olisi uber katkera tai vihainen jos niin kävisi, vaan pystyisin hyväksymään sen. Tämä vapautti suuresta osasta ahdistusta ja pelkoa, mikä puolestaan on vapauttanut tilaa ap: n kuvaileman kaltaiselle heräämiselle.
Itselle tosin asioilla on yhä merkitystä, vaikka millään ei olekaan merkitystä. Eli en esimerkiksi tue eläinten kidutusta (tuotantoeläimet, turkistarhaus, catch and release kalastus, ratsastus jne) missään muodossa, vaikka universumin mittakaavassa sillä ei olisikaan väliä. Pistän siis muiden suuremmat tarpeet (halu elää tai olla kärsimättä) omien pienempien tarpeideni edelle (tahdon pihvin kun se on hyvää), vaikka se ei välttämättä vaikutakaan mihinkään.
Miksi ratsastus on kidutusta? En ole harrastaja kunhan mielenkiinnosta kysyn.
No ei se olekaan. Tietenkään. Niin sanoo joku joka ei tiedä aiheesta hevonhuttua!
Eikä tietenkään ole itse ikinä ratsastanut.Kyllä se vähän tuppaa olemaan. Vähänkin asiaan perehtyneet ymmärtävät tämän. Toki ratsastaja itse saatikka tallin pitäjä voivat vaikuttaa asioihin niin, ettei toiminta ole kidutusta.
Onhan näistä välillä ollut juttuakin, mm:
Tuossa taidetaan vähän keskittyä raihevosiin, mutta samanlaisia suuvammoja esiintyy ratsuhevosillakin. Esteratsastus on hevoselle luonnoton laji, ja aiheuttaa paljon kipua ja vammoja. Kilpahevosista ei muutenkaan paljoa välitetä sen jälkeen, kun ne on nopeasti käytetty romuksi. Raha sanelee lähes kaiken hevosmaailmassakin, ikävä kyllä. Tuntihevosilla saatetaan teettää liikaa töitä, ja liian yksipuolista työtä. Ylipainoiset ratsastajat kuormittavat hevosia. Lapset ja nuoret voivat olla tarpeettoman kovakouraisia, jos heitä ei tarpeeksi opasteta hevosen käsittelyssä, ja aika usein heitä suorastaan käsketään olemaan kovakouraisia. Hevonen on lähtökohtaisesti kiltti ja nöyrä eläin, joka tekee parhaansa vaikka sattuisi.
Tässähän pätee ihan sama, kuin missä vain eläintenpidossa. Toki tuloihin perustuva ammattimaisuus, toisaalta osaamattomuus, välinpitämättömyys jne. aiheuttavat lieveilmiöitä, kuten koiramaailmassakin.
Kuten ihmisten kanssa, toisten huomioimattomuus ja empatian puute näkyy yleisesti ihmisten toiminnassa. Mutta sen vastakohtakin on. Itse olen käynyt tallilla, jossa nimenomaan hevoset olivat keskiössä ja niiden hyvinvointia yksilöinä ajateltiin pitkälle. Huomioitiin ratsastajien painot ja osaamistasot, eläinten hyvinvointi ja lajityypillinen käytös, työn määrä suhteessa lepoon, luonteen ja terveyden sopivuus käyttötarkoitukseen jne. Ei näistä tingitty ja ne tuotiin esille luonnostaan. Eläinten kanssa toimitaan ne huomioiden ja tätä ehdottomasti vaadittiin myös maksavilta asiakkailta.
Eläinten kanssa on mukava harrastaa, kun nekin nauttivat siitä ja voivat hyvin. Ovat viisaita ja persoonallisia, voivat opettaa ihmisillekin yhtä toista yhteistyöstä ja kunnioituksesta.
Kuulostaa hienolta! Näkisinkin että juuri noin on mahdollista toimia, kun vaan halutaan. Toivottavasti yleistyy!
Olen itse päätellyt, että tällainen kokonaisuuden huomioimisen taso vaatii tietyn määrän älykkyyttä ja ei siksi ole niin yleistä kuin toivoisi. On kognitiivinen haaste ymmärtää erilaisuutta sekä eri lajien että saman lajin erilaisten yksilöiden kesken. Täytyy olla ymmärrystä ja kiinnostusta pohtia, mitä tarkoittaa erilaiset suhtautumistavat, vaistot, reagointitavat ja käytösmallit. Mistä ne johtuvat ja miten ne näkyvät. Miksi toinen eri tavoin kuin itse ja hyväksyä asia. Etsiä tietoa ja soveltaa sitä jatkuvasti kokonaisuuteen.
Täytyy ymmärtää ja lisäksi omata kapasiteetti soveltaa ymmärrystä aina muuttuvissa tilanteissa luovasti. Vaatii kognitiolta melko paljon lopulta ja siksi on niin paljon "huomioimattomuutta" ja "välinpitämättömyyttä". Oikeasti kyseessä on yksinkertaisesti kapasiteetin rajallisuus.
Olen katsellut nautinnolla videolta joidenkin ns. oikeiden hevoskuiskaajien (ei show-miehiä) vuorovaikutusta hevosen kanssa. Kun jokainen liike, ele, ja asento on vuoropuhelua. Rauhallisesti, kuulostellen, antaen aikaa. Ihmisen on pakko olla siinä aika meditatiivisessa tilassa. Tottakai koiran kanssa voi ja kannattaa työskennellä ihan samalla metodilla. Koira ei vaan yleensä ole ihan niin hienovarainen ja herkkä mitä hevonen saaliseläimenä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis minulla tuli masennuksen jälkeen tosi hyvä fiilis. Kaveri alkoi vihjailla että voisinko olla bibo... Kuitenkin elämäni ensimmäinen masennus ja sekin liittyi burn outtiin.
Vierailija kirjoitti:
Siis minulla tuli masennuksen jälkeen tosi hyvä fiilis. Kaveri alkoi vihjailla että voisinko olla bibo... Kuitenkin elämäni ensimmäinen masennus ja sekin liittyi burn outtiin.
Mulla liittyi välillä masennukseeni ja ahdistuneisuuteeni hypomaniaa, olin sillai vähän hysteerisessä tilassa välillä. Itketti nauratti pelotti innosti samaan aikaan. Ei onneksi jäänyt päälle tuo vaihtelu, eli ei todettu kaksisuuntaista.
Muutoin mulla on ollut euforiaa voimakkaan fyysisen kivun loputtua. Yksi sellainen oli kun ensiavussa saivat lääkittyä pois sydänkohtauksen aiheuttamat kivut. Se oli sellainen hallelujah moment, olin ihan ekstaasissa kun kipu lopulta lakkasi. Maailma oli kaunis valoisa ja ihana paikka. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä koin mielen keventymisen hetken kun päätin että enää en pakota itseäni tekemään mitään sellaista mitä en halua. Tämä liittyi ahdistavaan parisuhteeseen ja työkuvioihin, joista olin kärsinyt useita vuosia.
Mikään muu ympärilläni ei muuttunut, vain oma ajatteluni muutos vapautti minut kaikista kahleista ja ahdistuneisuudesta, syyllisyyden tunteista ja negatiivisuudesta mitä olin itse taakakseni ottanut.
Mullakin tullut nyt sellaista ehkä viim. kuukauden aikana, että jos olen jotenkin väsynyt ja ärsyyntynyt ja joku kuitenkin suht normaali asia, kuten esim. lasten leikkimisen äänet meinaa ottaa päähän ja meinaan siitä kiukkuisena sanoa niin siirrynkin tarkkailijan asemaan. Mietin miksi nyt v*tuttaa, onko se lasten vika, auttaako hermojen menetys? Sitten pystyn hillitsemään itseni ja miettiä, että eipä nekään ole enää kauaa pieniä ja sitten kaiholla muistelen näitä aikoja.
Olen myös jotenkin lopettanut mielessä sen ajattelun mitä pitäisi tehdä (imuroida, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanat, kokata, maksaa laskut jne.) ja vaan teen. Yllättävän nopeaa ja helppoa, kun ei vaan istu känny kädessä ja vehtaa mielessään tätä mitä pitäisi. Hyvin jaa aikaa ihan istumiseen ja somen tuijotteluunkin. Eikä ole mitenkään kuormittunut olo. Päinvastoin se kuormitus tulee just siitä pitäisi sitä tätä ja tota-vehtaamisesta. Ja hyvä olo kun vaan on tehnyt asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mullakin tullut nyt sellaista ehkä viim. kuukauden aikana, että jos olen jotenkin väsynyt ja ärsyyntynyt ja joku kuitenkin suht normaali asia, kuten esim. lasten leikkimisen äänet meinaa ottaa päähän ja meinaan siitä kiukkuisena sanoa niin siirrynkin tarkkailijan asemaan. Mietin miksi nyt v*tuttaa, onko se lasten vika, auttaako hermojen menetys? Sitten pystyn hillitsemään itseni ja miettiä, että eipä nekään ole enää kauaa pieniä ja sitten kaiholla muistelen näitä aikoja.
Olen myös jotenkin lopettanut mielessä sen ajattelun mitä pitäisi tehdä (imuroida, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanat, kokata, maksaa laskut jne.) ja vaan teen. Yllättävän nopeaa ja helppoa, kun ei vaan istu känny kädessä ja vehtaa mielessään tätä mitä pitäisi. Hyvin jaa aikaa ihan istumiseen ja somen tuijotteluunkin. Eikä ole mitenkään kuormittunut olo. Päinvastoin se kuormitus tulee just siitä pitäisi sitä tätä ja tota-vehtaamisesta. Ja hyvä olo kun vaan on tehnyt asiat.
Lisään vielä, että mulla kyllä vaikuttaa tohon jälkimmäiseen varmasti ihan se, että on valoisaa. Että hyvin mahdollisesti taas ensi talvena istun pimeässä kynttilän valossa ja mietin kun pitäisi sitä ja tätä, mutta ei vaan jaksa.
Mutta ylipäätään koen, että toi itsensä ja tunteidensa ulkopuolelta tarkkailu kannattaa. Joku suureltakin tuntuva draama vaikuttaa yhtäkkiä varsin pieneltä ja vähäpätöiseltä tai ainakin neutraalimmalta, kun sitä katselee hieman kauempaa, eikä omista tunteistaan käsin.
Vierailija kirjoitti:
Mullakin tullut nyt sellaista ehkä viim. kuukauden aikana, että jos olen jotenkin väsynyt ja ärsyyntynyt ja joku kuitenkin suht normaali asia, kuten esim. lasten leikkimisen äänet meinaa ottaa päähän ja meinaan siitä kiukkuisena sanoa niin siirrynkin tarkkailijan asemaan. Mietin miksi nyt v*tuttaa, onko se lasten vika, auttaako hermojen menetys? Sitten pystyn hillitsemään itseni ja miettiä, että eipä nekään ole enää kauaa pieniä ja sitten kaiholla muistelen näitä aikoja.
Olen myös jotenkin lopettanut mielessä sen ajattelun mitä pitäisi tehdä (imuroida, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanat, kokata, maksaa laskut jne.) ja vaan teen. Yllättävän nopeaa ja helppoa, kun ei vaan istu känny kädessä ja vehtaa mielessään tätä mitä pitäisi. Hyvin jaa aikaa ihan istumiseen ja somen tuijotteluunkin. Eikä ole mitenkään kuormittunut olo. Päinvastoin se kuormitus tulee just siitä pitäisi sitä tätä ja tota-vehtaamisesta. Ja hyvä olo kun vaan on tehnyt asiat.
Ap:n näkökulmasta en oikein saanut kiinni, mutta tästä sain. Olen tehnyt samanlaista työtä itseni kanssa ja sillä on ollut mieltä keventävä ja rauhoittava vaikutus. Kun meinaan ärsyyntyä tai ahdistua, muistutan itseäni, että kaiken tarvitse herättää tunteita. Eikä kaikkea voi kontrolloida. Esimerkiksi mainitsemasi ympäriltä tulevat äänet. Ne vain ovat ja siinä se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli nuoresta asti masennusta heikon koulu menestyksen takia. Aikuisuuden kynnyksellä iski ahdistus ja paniikkihäiriö. Minun siunaus Oli ja on lääkitys. Nyt taisteluni on alkoholi. En ole rapajuoppo mutta juon liikaa, aivan liikaa. Työni hoidan olematta poissa. Viikolla juon todella harvoin edes sauna olutta. Vaan kun perjantai tulee on aika korkkaa ja siihen sammumiseen asti tulee otettua. Aamulla koiran kanssa lenkille ja normi askareita kunnes iltapäivä tulee ja taas korkkaus. Tälläistä tämä elämä on.
Onko koira huomautellut mitään tuosta sammumisesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mullakin tullut nyt sellaista ehkä viim. kuukauden aikana, että jos olen jotenkin väsynyt ja ärsyyntynyt ja joku kuitenkin suht normaali asia, kuten esim. lasten leikkimisen äänet meinaa ottaa päähän ja meinaan siitä kiukkuisena sanoa niin siirrynkin tarkkailijan asemaan. Mietin miksi nyt v*tuttaa, onko se lasten vika, auttaako hermojen menetys? Sitten pystyn hillitsemään itseni ja miettiä, että eipä nekään ole enää kauaa pieniä ja sitten kaiholla muistelen näitä aikoja.
Olen myös jotenkin lopettanut mielessä sen ajattelun mitä pitäisi tehdä (imuroida, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanat, kokata, maksaa laskut jne.) ja vaan teen. Yllättävän nopeaa ja helppoa, kun ei vaan istu känny kädessä ja vehtaa mielessään tätä mitä pitäisi. Hyvin jaa aikaa ihan istumiseen ja somen tuijotteluunkin. Eikä ole mitenkään kuormittunut olo. Päinvastoin se kuormitus tulee just siitä pitäisi sitä tätä ja tota-vehtaamisesta. Ja hyvä olo kun vaan on tehnyt asiat.
Ap:n näkökulmasta en oikein saanut kiinni, mutta tästä sain. Olen tehnyt samanlaista työtä itseni kanssa ja sillä on ollut mieltä keventävä ja rauhoittava vaikutus. Kun meinaan ärsyyntyä tai ahdistua, muistutan itseäni, että kaiken tarvitse herättää tunteita. Eikä kaikkea voi kontrolloida. Esimerkiksi mainitsemasi ympäriltä tulevat äänet. Ne vain ovat ja siinä se.
Tuohan on ap:n kuvaama suhtautumistapa; voi antaa asioiden tapahtua niiden vaikuttamatta itseen tunnetasolla. Voi valita suhtautumisensa, niiden ei TARVITSE välttämättä vaikuttaa. Tätä voi itse säädellä, kun katsoo niitä hieman itsensä niistä etäyttäen, neutraalisti havainnoiden.
Myös tuo edellisen kuvaama asioiden tekeminen ilman keskittymistä niiden herättämiin tunteisiin, tätä ap todennäköisesti kuvasi sillä, että voi vaan leijua läpi tilanteiden. Senkun tekee vaan, ilman mitään voimia vieviä tunneaffekteja. Tehtävät tuntuvat keveiltä, elämä on helppoa. Kaikki on ihan hyvin, voin tehdä asian vaan ja sitten seuraavan. Jos tulee haasteita, tarkastelee herääviä tunteita (vaikka sallivan huvittuneesti) ja tämän kokemuksen myötä voi luottaa, että sama taito on käytössä ja palvelee jatkossakin. Jatkossakin on helppoa ja keveää, mikäli se itsestä riippuu ja juuri siitä se riippuu. Voi juurikin antaa sen itselleen, vaikka muut valitsisivat toisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mullakin tullut nyt sellaista ehkä viim. kuukauden aikana, että jos olen jotenkin väsynyt ja ärsyyntynyt ja joku kuitenkin suht normaali asia, kuten esim. lasten leikkimisen äänet meinaa ottaa päähän ja meinaan siitä kiukkuisena sanoa niin siirrynkin tarkkailijan asemaan. Mietin miksi nyt v*tuttaa, onko se lasten vika, auttaako hermojen menetys? Sitten pystyn hillitsemään itseni ja miettiä, että eipä nekään ole enää kauaa pieniä ja sitten kaiholla muistelen näitä aikoja.
Olen myös jotenkin lopettanut mielessä sen ajattelun mitä pitäisi tehdä (imuroida, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanat, kokata, maksaa laskut jne.) ja vaan teen. Yllättävän nopeaa ja helppoa, kun ei vaan istu känny kädessä ja vehtaa mielessään tätä mitä pitäisi. Hyvin jaa aikaa ihan istumiseen ja somen tuijotteluunkin. Eikä ole mitenkään kuormittunut olo. Päinvastoin se kuormitus tulee just siitä pitäisi sitä tätä ja tota-vehtaamisesta. Ja hyvä olo kun vaan on tehnyt asiat.
Ap:n näkökulmasta en oikein saanut kiinni, mutta tästä sain. Olen tehnyt samanlaista työtä itseni kanssa ja sillä on ollut mieltä keventävä ja rauhoittava vaikutus. Kun meinaan ärsyyntyä tai ahdistua, muistutan itseäni, että kaiken tarvitse herättää tunteita. Eikä kaikkea voi kontrolloida. Esimerkiksi mainitsemasi ympäriltä tulevat äänet. Ne vain ovat ja siinä se.
Tuohan on ap:n kuvaama suhtautumistapa; voi antaa asioiden tapahtua niiden vaikuttamatta itseen tunnetasolla. Voi valita suhtautumisensa, niiden ei TARVITSE välttämättä vaikuttaa. Tätä voi itse säädellä, kun katsoo niitä hieman itsensä niistä etäyttäen, neutraalisti havainnoiden.
Myös tuo edellisen kuvaama asioiden tekeminen ilman keskittymistä niiden herättämiin tunteisiin, tätä ap todennäköisesti kuvasi sillä, että voi vaan leijua läpi tilanteiden. Senkun tekee vaan, ilman mitään voimia vieviä tunneaffekteja. Tehtävät tuntuvat keveiltä, elämä on helppoa. Kaikki on ihan hyvin, voin tehdä asian vaan ja sitten seuraavan. Jos tulee haasteita, tarkastelee herääviä tunteita (vaikka sallivan huvittuneesti) ja tämän kokemuksen myötä voi luottaa, että sama taito on käytössä ja palvelee jatkossakin. Jatkossakin on helppoa ja keveää, mikäli se itsestä riippuu ja juuri siitä se riippuu. Voi juurikin antaa sen itselleen, vaikka muut valitsisivat toisin.
Edellenkään tuollainen ei mielestäni ole osoitus valaistumisesta tai muustakaan metafyysisestä henkisestä kasvusta, vaan ihan vain normaalia aikuistumista tai vanhenemista. Varsin tavallistakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mullakin tullut nyt sellaista ehkä viim. kuukauden aikana, että jos olen jotenkin väsynyt ja ärsyyntynyt ja joku kuitenkin suht normaali asia, kuten esim. lasten leikkimisen äänet meinaa ottaa päähän ja meinaan siitä kiukkuisena sanoa niin siirrynkin tarkkailijan asemaan. Mietin miksi nyt v*tuttaa, onko se lasten vika, auttaako hermojen menetys? Sitten pystyn hillitsemään itseni ja miettiä, että eipä nekään ole enää kauaa pieniä ja sitten kaiholla muistelen näitä aikoja.
Olen myös jotenkin lopettanut mielessä sen ajattelun mitä pitäisi tehdä (imuroida, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanat, kokata, maksaa laskut jne.) ja vaan teen. Yllättävän nopeaa ja helppoa, kun ei vaan istu känny kädessä ja vehtaa mielessään tätä mitä pitäisi. Hyvin jaa aikaa ihan istumiseen ja somen tuijotteluunkin. Eikä ole mitenkään kuormittunut olo. Päinvastoin se kuormitus tulee just siitä pitäisi sitä tätä ja tota-vehtaamisesta. Ja hyvä olo kun vaan on tehnyt asiat.
Ap:n näkökulmasta en oikein saanut kiinni, mutta tästä sain. Olen tehnyt samanlaista työtä itseni kanssa ja sillä on ollut mieltä keventävä ja rauhoittava vaikutus. Kun meinaan ärsyyntyä tai ahdistua, muistutan itseäni, että kaiken tarvitse herättää tunteita. Eikä kaikkea voi kontrolloida. Esimerkiksi mainitsemasi ympäriltä tulevat äänet. Ne vain ovat ja siinä se.
Tuohan on ap:n kuvaama suhtautumistapa; voi antaa asioiden tapahtua niiden vaikuttamatta itseen tunnetasolla. Voi valita suhtautumisensa, niiden ei TARVITSE välttämättä vaikuttaa. Tätä voi itse säädellä, kun katsoo niitä hieman itsensä niistä etäyttäen, neutraalisti havainnoiden.
Myös tuo edellisen kuvaama asioiden tekeminen ilman keskittymistä niiden herättämiin tunteisiin, tätä ap todennäköisesti kuvasi sillä, että voi vaan leijua läpi tilanteiden. Senkun tekee vaan, ilman mitään voimia vieviä tunneaffekteja. Tehtävät tuntuvat keveiltä, elämä on helppoa. Kaikki on ihan hyvin, voin tehdä asian vaan ja sitten seuraavan. Jos tulee haasteita, tarkastelee herääviä tunteita (vaikka sallivan huvittuneesti) ja tämän kokemuksen myötä voi luottaa, että sama taito on käytössä ja palvelee jatkossakin. Jatkossakin on helppoa ja keveää, mikäli se itsestä riippuu ja juuri siitä se riippuu. Voi juurikin antaa sen itselleen, vaikka muut valitsisivat toisin.
Edellenkään tuollainen ei mielestäni ole osoitus valaistumisesta tai muustakaan metafyysisestä henkisestä kasvusta, vaan ihan vain normaalia aikuistumista tai vanhenemista. Varsin tavallistakin.
Ei todellakaan ole tavallista.
Tavallista tuossa on vain se, että ikääntyessä lakkaa välittämästä muiden mielipiteistä, ja sitä alkaa tarkemmin kuuntelemaan omia tarpeitaan.
Henkisyys menee way beyond.
Vierailija kirjoitti:
Minä koin mielen keventymisen hetken kun päätin että enää en pakota itseäni tekemään mitään sellaista mitä en halua. Tämä liittyi ahdistavaan parisuhteeseen ja työkuvioihin, joista olin kärsinyt useita vuosia.
Mikään muu ympärilläni ei muuttunut, vain oma ajatteluni muutos vapautti minut kaikista kahleista ja ahdistuneisuudesta, syyllisyyden tunteista ja negatiivisuudesta mitä olin itse taakakseni ottanut.
Etkö siis lähtenyt parisuhteesta ja työpaikasta? Kun mikään muu kuin oma ajattelusi ei muuttunut.
Itsellä on kokemusta sellaisista matkatovereista, jotka saattavat jossain halvassa ravintolassa syödäkin, mutta tippiä tarjoilijalle ei raaskita antaa vaikka kuuluisi kulttuuriin kyseisessä maassa. Sellaisessa seurueessa on kyllä noloa olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mullakin tullut nyt sellaista ehkä viim. kuukauden aikana, että jos olen jotenkin väsynyt ja ärsyyntynyt ja joku kuitenkin suht normaali asia, kuten esim. lasten leikkimisen äänet meinaa ottaa päähän ja meinaan siitä kiukkuisena sanoa niin siirrynkin tarkkailijan asemaan. Mietin miksi nyt v*tuttaa, onko se lasten vika, auttaako hermojen menetys? Sitten pystyn hillitsemään itseni ja miettiä, että eipä nekään ole enää kauaa pieniä ja sitten kaiholla muistelen näitä aikoja.
Olen myös jotenkin lopettanut mielessä sen ajattelun mitä pitäisi tehdä (imuroida, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanat, kokata, maksaa laskut jne.) ja vaan teen. Yllättävän nopeaa ja helppoa, kun ei vaan istu känny kädessä ja vehtaa mielessään tätä mitä pitäisi. Hyvin jaa aikaa ihan istumiseen ja somen tuijotteluunkin. Eikä ole mitenkään kuormittunut olo. Päinvastoin se kuormitus tulee just siitä pitäisi sitä tätä ja tota-vehtaamisesta. Ja hyvä olo kun vaan on tehnyt asiat.
Ap:n näkökulmasta en oikein saanut kiinni, mutta tästä sain. Olen tehnyt samanlaista työtä itseni kanssa ja sillä on ollut mieltä keventävä ja rauhoittava vaikutus. Kun meinaan ärsyyntyä tai ahdistua, muistutan itseäni, että kaiken tarvitse herättää tunteita. Eikä kaikkea voi kontrolloida. Esimerkiksi mainitsemasi ympäriltä tulevat äänet. Ne vain ovat ja siinä se.
Tuohan on ap:n kuvaama suhtautumistapa; voi antaa asioiden tapahtua niiden vaikuttamatta itseen tunnetasolla. Voi valita suhtautumisensa, niiden ei TARVITSE välttämättä vaikuttaa. Tätä voi itse säädellä, kun katsoo niitä hieman itsensä niistä etäyttäen, neutraalisti havainnoiden.
Myös tuo edellisen kuvaama asioiden tekeminen ilman keskittymistä niiden herättämiin tunteisiin, tätä ap todennäköisesti kuvasi sillä, että voi vaan leijua läpi tilanteiden. Senkun tekee vaan, ilman mitään voimia vieviä tunneaffekteja. Tehtävät tuntuvat keveiltä, elämä on helppoa. Kaikki on ihan hyvin, voin tehdä asian vaan ja sitten seuraavan. Jos tulee haasteita, tarkastelee herääviä tunteita (vaikka sallivan huvittuneesti) ja tämän kokemuksen myötä voi luottaa, että sama taito on käytössä ja palvelee jatkossakin. Jatkossakin on helppoa ja keveää, mikäli se itsestä riippuu ja juuri siitä se riippuu. Voi juurikin antaa sen itselleen, vaikka muut valitsisivat toisin.
Edellenkään tuollainen ei mielestäni ole osoitus valaistumisesta tai muustakaan metafyysisestä henkisestä kasvusta, vaan ihan vain normaalia aikuistumista tai vanhenemista. Varsin tavallistakin.
Ei ole kovin tavallista, muutenhan konfliktit ja stressi olisivat huomattavasti harvinaisempia ilmiöitä kuin nyt. Jos kaikki osaisivat yhtä hyvin hallita tunteitaan ja kuunnella itseään, olisivat työpaikat ja koulut poikkeuksetta mukavia, leppoisia paikkoja. Asiakaspalvelu ei olisi yhtä raskasta kuin kuvataan. Tätä palstaa tuskin olisi tässä muodossaan jne. Harva tuon tajuaa vanhanakaan ja saati tekee sen työn harjoitellakseen taitoa.
Siitä samaa mieltä, että henkisyydestä ei ole kyse, vaan jalostuneista tunnetaidoista. Intro- ja intrapsyykkisistä mekaniikoista ja turhan kärsimyksen hylkäämisestä niiden avulla.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on kokemusta sellaisista matkatovereista, jotka saattavat jossain halvassa ravintolassa syödäkin, mutta tippiä tarjoilijalle ei raaskita antaa vaikka kuuluisi kulttuuriin kyseisessä maassa. Sellaisessa seurueessa on kyllä noloa olla.
Kiitos tästä! :D Monimielinen.
Hip hei! Lääkitys kohdillaan!