Jos joku sanoo, että hänellä on traumatausta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kyllä iso traumatausta nimittäin mulla on täällä jonkun mainitseman trauman lisäksi monta muuta.

Esim. koulukiusaaminen, ocd, peurakolari, lapsi tuotiin ambulanssilla kotiin, vauva joutui teho-osastolle, mulla on molemmat jalat ollut murtuneena, toinen vanhempani kuoli, mua on lyöty monta kertaa, pidetty väkisin kiinni ja suudeltu pitkään, mua seurattiin 3 kuukautta, grillillä tapaus 10 miestä vastaan minä, nyt melanooma epäily. En mä voi edes kirjata tänne kaikkea, lisää löytyy.

Millä perusteella nuoret pääsee työkyvyttömyyseläkkeelle, kun mä olen työkkärin listoilla?

Mut on myös vauvana jätetty yksin kotiin, kun äiti meni neuvolaan jälkitarkastukseen.

Lapsena mut on viety monta kertaa sairaalaan, kun olin tajuton eikä ambulanssikuskit saanu kotona hereille.

Ikinä koskaan ei ole ehdotettu eläkettä.

Vierailija kirjoitti:

Jos joku sanois jotain tuollaista, niin mä juoksisin. En halua mitään ongelmakimppua elämääni. Ihan sama mikä trauma. Jo pelkästään se, että joku määrittelee itsensä noin on kummallista.

Jos jollakin toisella on ongelmia, niin eiväthän ne sinun ongelmiasi ole?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kyllä iso traumatausta nimittäin mulla on täällä jonkun mainitseman trauman lisäksi monta muuta.

Esim. koulukiusaaminen, ocd, peurakolari, lapsi tuotiin ambulanssilla kotiin, vauva joutui teho-osastolle, mulla on molemmat jalat ollut murtuneena, toinen vanhempani kuoli, mua on lyöty monta kertaa, pidetty väkisin kiinni ja suudeltu pitkään, mua seurattiin 3 kuukautta, grillillä tapaus 10 miestä vastaan minä, nyt melanooma epäily. En mä voi edes kirjata tänne kaikkea, lisää löytyy.

Millä perusteella nuoret pääsee työkyvyttömyyseläkkeelle, kun mä olen työkkärin listoilla?

Mut on myös vauvana jätetty yksin kotiin, kun äiti meni neuvolaan jälkitarkastukseen.

Lapsena mut on viety monta kertaa sairaalaan, kun olin tajuton eikä ambulanssikuskit saanu kotona hereille.

Ikinä koskaan ei ole ehdotettu eläkettä.

Nyt epäillään melanoomaa, että en tiedä. Työhakemuksia teen ja olen työkkärin listoilla.

Tässäpä muutama vaihtoehto: läheisen itsemurha, insesti, päihdeperhe, väkivaltainen koti, raiskaus. Osa tapahtunut itselleni, osa lähipiirilleni.

Vierailija kirjoitti:

Lehdet ja netti tuputtaa traumaa ja narsismia päivästä toiseen. Se on niin tapetilla, että aletaan uskomaan omaan traumataustaankin ja uhriudutaan.

Kuitenkin on ihmisiä, joille on tapahtunut objektiivisestikin hirveitä asioita, jotka eivät koskaan mainosta kokemuksiansa traumataustana.

Trauma on osin myös subjektiivinen ja yksilöllinen kokemus. Toiset ovat resilientimpiä kuin toiset ja saavat enemmän positiivisia korjaavia kokemuksia ja suojaavia tekijöitä elämässään. Toinen voi vakavasti traumatisoitua asiasta, josta toinen selviytyy. Ei ehkä ole suoraan verrannollinen, mutta myös esim aivovammoista toipumisessa on eroja yksilöiden välillä. Joku voi kuntoutua yllättävän pitkälle, kun taas toinen jää vuodepotilaaksi lopun elämäänsä. Myös sillä on väliä, miten kokemuksia tulkitsee. Esimerkiksi fyysisen kivun kokemuksia voidaan tulkita eri tavoin eri kontekstissa. Synnytyskivusta ehkä toivutaan nopeammin kuin kidutuksesta, vaikka kipu olisi ajoittain verrannollisia. Trauma on toisin sanoen aika subjektiivinen ja osin kulttuurisidonnainenkin käsite. Psyykkiset traumat vasta ovatkin, koska ihmiset eroavat hieman siinä mitkä tekijät satuttavat omaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa ja mitkä eivät. Toki on kaltoinkohtelua, joka yleisesti ottaen satuttavat enemmän tai vähemmän kaikkka.

Muistaakseni traumaperäinen stressihäiriö jonkun alkuperäisen virallisen määritelmän mukaan vaatisi jonkun sota- tai kidutustaustan, mutta joo näin 2020-luvun kantasuomalaisilla tarkoittaa yleensä juurikin turvatonta ja menetysten sävyttämää lapsuutta usein koulukiusaamisella höystettynä, pahimmillaan vielä joku seksuaalinen hyväksikäyttökin päässyt tapahtumaan, mikä ehdottomasti kyllä siis ansaitseekin tuon nimityksen trauma. Mulla oli lasinen lapsuus, äiti kuoli kun olin lapsi ja oli sitä koulukiusaamistakin kyllä, enkä mitenkään aktiivisesti välttele sanan trauma käyttämistä omista lapsuuskokemuksistani. PTSD-diagnoosia en kehtaisi kuitenkaan lähteä hakemaan vaikka olisikin jotain siihen periaatteessa sopivia oireita, kun Suomessakin kuitenkin on paljon ihan sodasta ja kidutuksesta kärsineitä ihmisiä, niin varaisin sen diagnoosin kyllä mielelläni heille ja seksuaalisesti lapsena hyväksikäytetyille. 

Ihmettelisin lähinnä miten jouduinkaan tilanteeseen jossa joku alkaisi kertoa tämmöisiä. Uudelta tuttavuudelta avaus on lähinnä red flag. Vanhaan tuttavuuteen ei välttämättä suhtautuminen muutu mitenkään. Toki jos vanha tuttavuus on jo ennestään rasittava ripustautuja, niin ottaisin ehkä etäisyyttä enkä ala terapeutiksi.

Vierailija kirjoitti:

Lehdet ja netti tuputtaa traumaa ja narsismia päivästä toiseen. Se on niin tapetilla, että aletaan uskomaan omaan traumataustaankin ja uhriudutaan.

Onneksi tulin tänne vauva-palstalle ja luin tämän viestin. Ei se ollutkaan traumataustaa, olinkin vain aivopesty. Kiitos sinulle tuntematon asiantuntija.

Vierailija kirjoitti:

Trauma on osin myös subjektiivinen ja yksilöllinen kokemus. Toiset ovat resilientimpiä kuin toiset ja saavat enemmän positiivisia korjaavia kokemuksia ja suojaavia tekijöitä elämässään. Toinen voi vakavasti traumatisoitua asiasta, josta toinen selviytyy. Ei ehkä ole suoraan verrannollinen, mutta myös esim aivovammoista toipumisessa on eroja yksilöiden välillä. Joku voi kuntoutua yllättävän pitkälle, kun taas toinen jää vuodepotilaaksi lopun elämäänsä. Myös sillä on väliä, miten kokemuksia tulkitsee. Esimerkiksi fyysisen kivun kokemuksia voidaan tulkita eri tavoin eri kontekstissa. Synnytyskivusta ehkä toivutaan nopeammin kuin kidutuksesta, vaikka kipu olisi ajoittain verrannollisia. Trauma on toisin sanoen aika subjektiivinen ja osin kulttuurisidonnainenkin käsite. Psyykkiset traumat vasta ovatkin, koska ihmiset eroavat hieman siinä mitkä tekijät satuttavat omaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa ja mitkä eivät. Toki on kaltoinkohtelua, joka yleisesti ottaen satuttavat enemmän tai vähemmän kaikkka.

On se noinkin. Esimerkiksi vaaratilanne ei välttämättä traumatisoi, jos henkilölle itselleen ei tule mieleenkään että hän voisi kuolla siinä tilanteessa. Joku toinen voi samassa tilanteessa traumatisoitua, koska hän tajuaa, että nyt saattaa henki lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Traumatausta ja diagnoosit (esiintyvät usein yhdessä) ovat huomiohakuisten ihmisten vapaudu vankilasta-kortteja. Eli tekosyy on valmiina, kun ei hoida omaa tonttiaan koulussa tai töissä. Vältelkää pershärö- ja traumaporukkaa. Niin minäkin teen. Tai kärsikää, kun ne soittaa joka päivä avautumispuhelujaan siitä, kuinka kauheaa kaikki taas heille on. 

Mikäköhän diagnoosi sinulle tulisi kun heittelet tuollaisia kommentteja! Itse mielummin eristäydyn ihmisistä traumojeni kanssa juurikin siitä syystä, että en halua avautua kellekään mistään. Työelämä on yritetty ja ylivireystilassa käyvän hermoston ja henkisen ylikuormittumisen takia se johti suljetulle uupumustilassa. Se ei ole laiskuutta, jos ei saa nukuttua, saa paniikkeja, käy ylikierroksilla, näkee triggereitä eripuolella ja elää dissosiaatiotilassa.

Olen huomannut, että jos ihminen on kohdannut yhden ison trauman, hän saa myötätuntoa. Mutta jos kohdalle on osunut monta isoa traumaa, ei osata suhtautua. Traumat nähdään henkilön omana vikana.  

En puhu omistani läheisille, eivätkä ne näy päälle päin. Ainoa merkki itselleni on, että voin huonommin, kun vietän täällä joskus liikaa aikaa, enkä poistu edes sairaita kirjoituksia lukiessani, mutta sitten palaan taas raiteilleni enkä käy kuukausiin.

Useimmilla meillä tällä palstalla täytyy olla jotakin ongelmaa, koska henkisesti terve ihminen ei kestäisi sairaita kirjoituksia eikä tulisi niille immuuniksi ja sietäisi niitä.

Lapsena näin, kun humalainen isä hakkasi äitiä useamman kerran, joskus myös huvikseen perheemme lemmikkikoiraa. Itse sain osani väkivallasta, kun tulin murrosikään, lisäksi isäni alkoi sanoa minua välillä lehmäksi. Siinä traumataustaa, miessuhteeni ovat olleet myrskyisiä ja luotto miehiin ei ole kovin korkealla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Trauma on osin myös subjektiivinen ja yksilöllinen kokemus. Toiset ovat resilientimpiä kuin toiset ja saavat enemmän positiivisia korjaavia kokemuksia ja suojaavia tekijöitä elämässään. Toinen voi vakavasti traumatisoitua asiasta, josta toinen selviytyy. Ei ehkä ole suoraan verrannollinen, mutta myös esim aivovammoista toipumisessa on eroja yksilöiden välillä. Joku voi kuntoutua yllättävän pitkälle, kun taas toinen jää vuodepotilaaksi lopun elämäänsä. Myös sillä on väliä, miten kokemuksia tulkitsee. Esimerkiksi fyysisen kivun kokemuksia voidaan tulkita eri tavoin eri kontekstissa. Synnytyskivusta ehkä toivutaan nopeammin kuin kidutuksesta, vaikka kipu olisi ajoittain verrannollisia. Trauma on toisin sanoen aika subjektiivinen ja osin kulttuurisidonnainenkin käsite. Psyykkiset traumat vasta ovatkin, koska ihmiset eroavat hieman siinä mitkä tekijät satuttavat omaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa ja mitkä eivät. Toki on kaltoinkohtelua, joka yleisesti ottaen satuttavat enemmän tai vähemmän kaikkka.

On se noinkin. Esimerkiksi vaaratilanne ei välttämättä traumatisoi, jos henkilölle itselleen ei tule mieleenkään että hän voisi kuolla siinä tilanteessa. Joku toinen voi samassa tilanteessa traumatisoitua, koska hän tajuaa, että nyt saattaa henki lähteä.

Olen aina sanonut, että tyhmyydestä on myös hyötyä.

Nykyäänhän on muotia olla traumatisoitunut. Jenkeissäkin oikein mässäillään ja toistellaan "I am trying to heal". Jotenkin niin väärin oikeasti traumatisoituneita kohtaan. Toiselle se on sodan näkeminen, toiselle taas Shakespearin lukeminen. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsena näin, kun humalainen isä hakkasi äitiä useamman kerran, joskus myös huvikseen perheemme lemmikkikoiraa. Itse sain osani väkivallasta, kun tulin murrosikään, lisäksi isäni alkoi sanoa minua välillä lehmäksi. Siinä traumataustaa, miessuhteeni ovat olleet myrskyisiä ja luotto miehiin ei ole kovin korkealla.

Mainittakoon, että isällänikin oli traumatausta, sota-ajan lapsi, vaikkei se tee hänen käytöstään hyväksyttäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Marginaalissa elävän nistiporukan sisällä tapahtunut joukkokiusaaminen, lukuisia raíscauksia (joista ei saanut puhua, koska nämä ihmisperceet suojelevat toinen toisiaan), joista leimattiin mielenvikaiseksi huôraksi ja valehtelijaksi, osa näistä teoista suoritettu naistodistajien edessä, osassa huumattu ja pantu tajuttomana ja osassa yllytetty joku kuulapää kimppuun, mustamaalausta, pahoinpitelyjä, varkauksia ja ryöstöjä. Potkimalla aiheutettu keskenmeno (ystävää teeskentelevä k-pää manipuloi lapsen isän kimppuuni). Siihen päälle 20 vuotta kiusaamista sekä netissä että irl.

Kaiken takana sama valehteleva perheenisä, joka levitti valheita ja yllytti kaveriporukan stalkkaamaan ja pahoinpitelemään hyväksikäyttämäänsä teiniä. 

Tuomas ja Krisse. Kyllähän tuosta voi tunnistaa ne. Nostavat taas syytteen, feikkaavat aineiston ja kääntävät kaveripiirin sua vastaan. Taas.

Vierailija kirjoitti:

Trauma on osin myös subjektiivinen ja yksilöllinen kokemus. Toiset ovat resilientimpiä kuin toiset ja saavat enemmän positiivisia korjaavia kokemuksia ja suojaavia tekijöitä elämässään. Toinen voi vakavasti traumatisoitua asiasta, josta toinen selviytyy. Ei ehkä ole suoraan verrannollinen, mutta myös esim aivovammoista toipumisessa on eroja yksilöiden välillä. Joku voi kuntoutua yllättävän pitkälle, kun taas toinen jää vuodepotilaaksi lopun elämäänsä. Myös sillä on väliä, miten kokemuksia tulkitsee. Esimerkiksi fyysisen kivun kokemuksia voidaan tulkita eri tavoin eri kontekstissa. Synnytyskivusta ehkä toivutaan nopeammin kuin kidutuksesta, vaikka kipu olisi ajoittain verrannollisia. Trauma on toisin sanoen aika subjektiivinen ja osin kulttuurisidonnainenkin käsite. Psyykkiset traumat vasta ovatkin, koska ihmiset eroavat hieman siinä mitkä tekijät satuttavat omaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa ja mitkä eivät. Toki on kaltoinkohtelua, joka yleisesti ottaen satuttavat enemmän tai vähemmän kaikkka.

Joku voi romahtaa ja traumatisoitua pelkästa suunsoitosta, vaikkei hiuskarvaakaan olisi häneltä katkottu ja silti haukkua omia uhrejaan itseään heikommiksi.

Ties vaikka olisi ollut ihan ekana haukkumassa niitä heikoiksi, jotka ovat saaneet kunnolla turpiinsa, ja joille on tehty kaikki mahdollinen ja joille hän on koko kiusaajajoukon etupotkijana tehnyt tiettäväksi sen, että turpiin tulee taas, jos omat pahat teot tuodaan julki. 

Mutta traumatisoituuko kiusaaja samalla tavalla? Kykeneekö hän tuntemaan muuta kuin itsesääliä ja vihaa niitä kohtaan, jotka eivät ole alistuneet hänen tahtoonsa?