1 ja 3-vuotiaat lapset ja en ole koskaan ollut yksinäisempi

Onko teillä jotain paikkakunnan tai kaupunginosan Facebook-ryhmää, josta voisi huhuilla seuraa esim. leikkipuistoon? Tämmösiä välillä näkee puskaradioryhmissä ja hyvin niihin muut äidit lähtee mukaan.

Minulla on jo teini-ikäiset lapset mutta hyvin muistan tuon yksinäisyyden. Onni oli, että sukulaisperheissä oli suunnilleen saman ikäisiä lapsia niin oli edes jotain seuraa. Ja muuten niin yleisenä huomiona, ihmiset ei todellakaan vastaa nykyään viesteihin. Olen itsekin välillä ihan ihmeissään, että mitä tämä on.

Tämän takia me suunniteltiin kaveripiirissä tarkasti, että lapsia hankittiin samoihin aikoihin ja nyt lapset ovat kaikki suurin piirtein saman ikäisiä. Oli ihana viettää raskausaikaa yhdessä parhaan ystävän kanssa ja nyt lapsista on toisilleen seuraa. Helppo suunnitella matkoja ja tekemistä, kun lapsille löytyy hoitopaikka helposti tai heidät voi ottaa matkalle mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia me suunniteltiin kaveripiirissä tarkasti, että lapsia hankittiin samoihin aikoihin ja nyt lapset ovat kaikki suurin piirtein saman ikäisiä. Oli ihana viettää raskausaikaa yhdessä parhaan ystävän kanssa ja nyt lapsista on toisilleen seuraa. Helppo suunnitella matkoja ja tekemistä, kun lapsille löytyy hoitopaikka helposti tai heidät voi ottaa matkalle mukaan.

Vau, onnea teille. Tiedän tapauksen, jossa kolmas pariskunta sitten ei saanutkaan lasta... Tämmösen varaan ei kannata ainakaan kovasti laskea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia me suunniteltiin kaveripiirissä tarkasti, että lapsia hankittiin samoihin aikoihin ja nyt lapset ovat kaikki suurin piirtein saman ikäisiä. Oli ihana viettää raskausaikaa yhdessä parhaan ystävän kanssa ja nyt lapsista on toisilleen seuraa. Helppo suunnitella matkoja ja tekemistä, kun lapsille löytyy hoitopaikka helposti tai heidät voi ottaa matkalle mukaan.

Vau, onnea teille. Tiedän tapauksen, jossa kolmas pariskunta sitten ei saanutkaan lasta... Tämmösen varaan ei kannata ainakaan kovasti laskea.

No olen oppinut sen, että mitään ei saa jos ei ota riskejä. Ei elämää voi jättää elämättä sen takia, että jotain pahaa ehkä tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia me suunniteltiin kaveripiirissä tarkasti, että lapsia hankittiin samoihin aikoihin ja nyt lapset ovat kaikki suurin piirtein saman ikäisiä. Oli ihana viettää raskausaikaa yhdessä parhaan ystävän kanssa ja nyt lapsista on toisilleen seuraa. Helppo suunnitella matkoja ja tekemistä, kun lapsille löytyy hoitopaikka helposti tai heidät voi ottaa matkalle mukaan.

Vau, onnea teille. Tiedän tapauksen, jossa kolmas pariskunta sitten ei saanutkaan lasta... Tämmösen varaan ei kannata ainakaan kovasti laskea.

Joo nämä ei oikein ole suunniteltavissa kaikilla. Ihmiset on eri aikaan valmiita hankkimaan perheen, joku eroaa jne. Hauskaahan se olisi ollut mutta omat kaverit hankkivat paljon myöhemmin lapsia ja osalla ei ole vieläkään. Jos mahdollista niin työelämään kannattaa palata jos alkaa liikaa ahdistaa. Kotiin ei kannata syrjäytyä vuosiksi, siellä vasta yksin onkin ajatustensa kanssa.

Nuo ryhmät vaikka Facessa on hyvä vinkki. Itsellä ei enää aja kohtaisia, lapset kasvoi mutta yksinäisyys jäi. Tosin ihan yksin en siis ole kun puoliso löytyy. Kamalaa olisikin jos häntä ei olisi... Ja itsellä oli ehkä enemmän se että olisi halunnut pitää ne vanhat ystävät, en varsinaisesti kaivannut uusia. Olen huono tutustumaan ja ylläpitämään tuoretta ystävyys suhdetta. Mutta pärjäilen näinkin. Ehkä saan sitten mummona vielä jonkun mummo-ystävän :D

Minä olen ollut äitiyslomalla/hoitovapaalla kaksi kertaa ja joka kerta eniten seuraa on löytynyt perhekerhon/ muskarin yms kerhojen kautta. Minulla asuu paljon sukua lähettyvillä sekä kavereitakin, mutta kun suurinosa heistä on ollut työelämässä/ ei pieniä lapsia silloin kun minä hoitovapaalla, niin heistä ei ole seuraa saanut usein. Ja kyllä joskus olen harmitellutkin sitä, että pienten lasten äiti jätetään herkästi kutsumatta ihan vaan sen takia kun oletetaan hänen olevan vaikea päästä mukaan. Tai ei esim.yhteisille reissuille yms kutsuta, kun tiedetään että lapsetkin lähtisi meidän perheessä mukaan. Onneksi on muutama kaveri, jotka mielellään kuitenkin edes lenkille lähtee mukaan välillä.

Mutta kerhojen kautta on löytynyt joka kerta uusia kavereita,joiden kanssa on sitten tavattu niiden ulkopuolellakin.

Muistan vieläkin lämmöllä aikaa,kun esikoinen oli pieni ja alkuun tuntui että elämä oli vaan kotona jumittamista ja kaikki muut töissä, kellään ei aikaa etenkään pääsin meitä tavata jne. Esikoinen oli vielä refluksivauva ja yöt nukkui huonosti,niin ei aina ollut jaksamistakaan mitään tapaamisia yrittää itse järjestää. Mutta sitten hänen ollessa reilun puolen vuoden ikäinen aloimme käydä muskarissa ja sieltä löytyi useampi mukava äiti ja heistä yksi ehdotti että aletaan tehdä vauvatreffejä vuorotellen toistemme luokse ja siihen loppui yksinäisyys <3

Nyt olen uudelleen äitiyslomalla ja ehdotin perhekerhossa tuota samaa, että teimme whatsapp ryhmän jossa voi leikkiseuraa kysellä. Se otettiin ilolla vastaan. Olen nyt jo kokeneempi äiti kun esikoinen yläkoululainen, mutta muistan vieläkin sen hänen vauva-ajan ja sen yksinäisyyden minkä alkuun koin jäädessä työelämästä kotiin ensimmäisen kerran äitiyslomalle. Ja vähän koin pettymystäkin silloin,kun tuntui ettei läheisimmät sukulaiset/ ystävät tajunneet sitä minun tilannetta.

Nyt tällä kertaa on toki ollut erilaista olla hoitovapaalla,kun isompien lasten harrastukset/koulujutut/heidän kaverit ja niiden kautta heidän vanhempiaankin on seurana usein. Ja työkuvioitkin siinä mielessä muuttuneet että tällä kertaa työskentelen jonkin verran kotona omassa yrityksessä hoitovapaallakin ollessa. Joten ei tässä paljon kerkeä yksin olla 😅

Mutta muistan edelleen tuon ekan äitiysloman.. Minäkin sain silloin sitten vielä toisen lapsen siihen samaan putkeen ja olin silloin pitkään kotiäitinä. Ja olihan se todella erilaista arkea kuin mihin aiemmin oli tottunut. Vaikka lapset ihania, niin kyllä sitä vaan aikuistakin seuraa kaipaa!

Tsemppiä ap ja vinkkinä tosiaan että etsi kerhojen tai vaikka Facebook ryhmien yms kautta uusia tuttavuuksia. Se oli itselleni se paras apu

Kirjoitin aiemmin, että itsellä samankaltaisia tuntemuksia ollut kuin aloittajalla. Muskarissa ja perhekerhoissa käytiin, hetken tuttujen kanssa sai seuraa näissä sen ajan kun niissä oltiin. Mutta enemmän olisin kaivannut omia ystäviä ja lähisukua jakamaan elämää. Tämä muutti asenteenkin osaa kohtaan, ymmärsin etten ole ystävyyden väärti. Ehkä nykyään riittää kun seuraa instassa ja sen kummempaa osallistumista ei omilta arkikiireiltä ehditä edes kaipaamaan. Kommenttien perusteella joku on ainakin ollut tyytyväinen pelkästään oman perheen kesken vietettyyn aikaan eikä ole kaivannut mitään ylimääräisiä kontakteja. Itseä harmittaa väliin jääneet piipahtamiset ja matalan kynnyksen tapaamiset, päivitellään sitten välillä että mites ei ollakkaan nähty pitkiin aikoihin (vuosiin), ja lapsetkaan ei tunne. Ihanaa että jotkut ovat tehneet lapset samaan aikaan ystävien kanssa, se on varmasti optimaalisin vaihtoehto. Suomessa kasvaa tosi paljon epäsosiaalisia ihmisiä ja some luo vääristyneen todellisuuden kanssakäymisestä joka todellisuudessa voi olla aika olematonta.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut äitiyslomalla/hoitovapaalla kaksi kertaa ja joka kerta eniten seuraa on löytynyt perhekerhon/ muskarin yms kerhojen kautta. Minulla asuu paljon sukua lähettyvillä sekä kavereitakin, mutta kun suurinosa heistä on ollut työelämässä/ ei pieniä lapsia silloin kun minä hoitovapaalla, niin heistä ei ole seuraa saanut usein. Ja kyllä joskus olen harmitellutkin sitä, että pienten lasten äiti jätetään herkästi kutsumatta ihan vaan sen takia kun oletetaan hänen olevan vaikea päästä mukaan. Tai ei esim.yhteisille reissuille yms kutsuta, kun tiedetään että lapsetkin lähtisi meidän perheessä mukaan. Onneksi on muutama kaveri, jotka mielellään kuitenkin edes lenkille lähtee mukaan välillä.

Mutta kerhojen kautta on löytynyt joka kerta uusia kavereita,joiden kanssa on sitten tavattu niiden ulkopuolellakin.

Muistan vieläkin lämmöllä aikaa,kun esikoinen oli pieni ja alkuun tuntui että elämä oli vaan kotona jumittamista ja kaikki muut töissä, kellään ei aikaa etenkään pääsin meitä tavata jne. Esikoinen oli vielä refluksivauva ja yöt nukkui huonosti,niin ei aina ollut jaksamistakaan mitään tapaamisia yrittää itse järjestää. Mutta sitten hänen ollessa reilun puolen vuoden ikäinen aloimme käydä muskarissa ja sieltä löytyi useampi mukava äiti ja heistä yksi ehdotti että aletaan tehdä vauvatreffejä vuorotellen toistemme luokse ja siihen loppui yksinäisyys <3

Nyt olen uudelleen äitiyslomalla ja ehdotin perhekerhossa tuota samaa, että teimme whatsapp ryhmän jossa voi leikkiseuraa kysellä. Se otettiin ilolla vastaan. Olen nyt jo kokeneempi äiti kun esikoinen yläkoululainen, mutta muistan vieläkin sen hänen vauva-ajan ja sen yksinäisyyden minkä alkuun koin jäädessä työelämästä kotiin ensimmäisen kerran äitiyslomalle. Ja vähän koin pettymystäkin silloin,kun tuntui ettei läheisimmät sukulaiset/ ystävät tajunneet sitä minun tilannetta.

Nyt tällä kertaa on toki ollut erilaista olla hoitovapaalla,kun isompien lasten harrastukset/koulujutut/heidän kaverit ja niiden kautta heidän vanhempiaankin on seurana usein. Ja työkuvioitkin siinä mielessä muuttuneet että tällä kertaa työskentelen jonkin verran kotona omassa yrityksessä hoitovapaallakin ollessa. Joten ei tässä paljon kerkeä yksin olla 😅

Mutta muistan edelleen tuon ekan äitiysloman.. Minäkin sain silloin sitten vielä toisen lapsen siihen samaan putkeen ja olin silloin pitkään kotiäitinä. Ja olihan se todella erilaista arkea kuin mihin aiemmin oli tottunut. Vaikka lapset ihania, niin kyllä sitä vaan aikuistakin seuraa kaipaa!

Tsemppiä ap ja vinkkinä tosiaan että etsi kerhojen tai vaikka Facebook ryhmien yms kautta uusia tuttavuuksia. Se oli itselleni se paras apu

Mä jäin ap:n aloituksessa miettimään hänen tuttaviensa ulkomaanreissuja, joihin ap:tä ei pyydetä mukaan.  Oliko häntä pyydetty mukaan ennen lasten syntymää? Jos ei, niin eihän sen osalta mikään ole muuttunut. Jos taas lasten syntymän jälkeen lakattiin pyytämästä mukaan, sitten tilanne on eri. Ja kuten sanoit, niin monesti noin pienten lasten vanhemman kohdalla automaattisesti oletetaan, ettei vanhempi kuitenkaan saa lapsenvahtia ulkomaanreissunsa ajaksi. Ja jos olisikin tarkoitus reissata lasten kanssa, niin 1- ja 3-vuotiaiden kanssa ei ole ihan helppoa lähteä reissuun vaan silloin tarvittaisiin se toinenkin vanhempi reissuun mukaan.  Tästä sitten seuraisi, että ap:n puolison pitäisi saada lomansa samaan aikaan kuin niillä tuttavillakin on. Mitä enemmän reissuun on lähtijöitä, sitä vaikeampi on sovittaa kaikkien aikataulut yhteen. 

Noista läheisistä ja ystävistä sen verran, että jos he ovat päivät töissä, ei vaan ole aikaa - ainakaan arkisin - lähteä tapaamaan vanhempainvapaalla olevaa läheistään tai ystäväänsä. Jos taas sattuvat olemaan itsekin vanhempainvapaalla, sitten voi onnistua, jos välimatka ei ole liian pitkä. Yksinkertaisinta on tutustua oman asuinalueensa muihin lasten kanssa kotona oleviin. Nämä erilaiset kerhot, muskarit sekä just joku Facebookin paikallisryhmä. Aikoinaan, kun olin esikoisen kanssa äitiyslomalla ja olin vähän kyllästynyt yksinäisiin päiviin, päätin yhtenä päivänä pysäyttää ensimmäisen vaunujen tai rattaiden kanssa vastaan tulevan naisen ja pyytää kahville. Niin sitten tein ja hämmästyksestään toivuttuaan vastaantulija päätti tulla meille kahville. Ja siitä se lähti. Hän on mun kuopukseni kummi ja mä olen hänen lapsensa kummi. Ymmärrän kuitenkin, että nykyisin suhtaudutaan tuntemattomiin paljon suuremmalla varauksella ja varovaisuudella kuin 1980-luvulla. 

Siinäpä vasta elämänasenne. Siis ap: llä.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin aiemmin, että itsellä samankaltaisia tuntemuksia ollut kuin aloittajalla. Muskarissa ja perhekerhoissa käytiin, hetken tuttujen kanssa sai seuraa näissä sen ajan kun niissä oltiin. Mutta enemmän olisin kaivannut omia ystäviä ja lähisukua jakamaan elämää. Tämä muutti asenteenkin osaa kohtaan, ymmärsin etten ole ystävyyden väärti. Ehkä nykyään riittää kun seuraa instassa ja sen kummempaa osallistumista ei omilta arkikiireiltä ehditä edes kaipaamaan. Kommenttien perusteella joku on ainakin ollut tyytyväinen pelkästään oman perheen kesken vietettyyn aikaan eikä ole kaivannut mitään ylimääräisiä kontakteja. Itseä harmittaa väliin jääneet piipahtamiset ja matalan kynnyksen tapaamiset, päivitellään sitten välillä että mites ei ollakkaan nähty pitkiin aikoihin (vuosiin), ja lapsetkaan ei tunne. Ihanaa että jotkut ovat tehneet lapset samaan aikaan ystävien kanssa, se on varmasti optimaalisin vaihtoehto. Suomessa kasvaa tosi paljon epäsosiaalisia ihmisiä ja some luo vääristyneen todellisuuden kanssakäymisestä joka todellisuudessa voi olla aika olematonta.

Tiivistit kaiken mitä aloituksessa tarkoitin🥺🤍🤍

Onhan tuo outoa, että lapsuuden ystävät eivät edes vastaa viestiin. Luulisi, että kerran kesässä ei ole liikaa nähdä?

Onhan myös outoa, että sukulaiset eivät välitä lastensa serkuista, meistä, tuon taivaallista. Käly ei myöskään koskaan vastaa viesteihin, joten en vastaa minäkään enää hänelle. Ei ole lapsellista, kun olen vuosia ehdottanut asioita. Kutsunut päivällisille yms. Hän järjestelee menonsa oman perheensä kanssa oman napansa ympärille. Laitoin tarinat pimennykseen. Ei tarvi enää heidän kytätä mitä tehdään, kun seura ei kiinnosta yhtään ja kyläilykutsuun ei viitsi edes VASTATA.

En halua kasvattaa itse näin sulkeutuneita, epäkohteliaita, muista kiinnostumattomia omaan napaan tuijottavia lapsia omistani😢

FB ryhmät ja mammakerhot on koettu. Pinnallisia tuttavia löytyy paljon. Taas sama juttu että meille halutaan uteliaana tulla tsekkaamaan kotimme, mutta vastakutsua ei tule koskaan. Kun pitäisi mennä heille, on aina Evert tai Ava oksennustaudissa 🥺😳

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin aiemmin, että itsellä samankaltaisia tuntemuksia ollut kuin aloittajalla. Muskarissa ja perhekerhoissa käytiin, hetken tuttujen kanssa sai seuraa näissä sen ajan kun niissä oltiin. Mutta enemmän olisin kaivannut omia ystäviä ja lähisukua jakamaan elämää. Tämä muutti asenteenkin osaa kohtaan, ymmärsin etten ole ystävyyden väärti. Ehkä nykyään riittää kun seuraa instassa ja sen kummempaa osallistumista ei omilta arkikiireiltä ehditä edes kaipaamaan. Kommenttien perusteella joku on ainakin ollut tyytyväinen pelkästään oman perheen kesken vietettyyn aikaan eikä ole kaivannut mitään ylimääräisiä kontakteja. Itseä harmittaa väliin jääneet piipahtamiset ja matalan kynnyksen tapaamiset, päivitellään sitten välillä että mites ei ollakkaan nähty pitkiin aikoihin (vuosiin), ja lapsetkaan ei tunne. Ihanaa että jotkut ovat tehneet lapset samaan aikaan ystävien kanssa, se on varmasti optimaalisin vaihtoehto. Suomessa kasvaa tosi paljon epäsosiaalisia ihmisiä ja some luo vääristyneen todellisuuden kanssakäymisestä joka todellisuudessa voi olla aika olematonta.

Tiivistit kaiken mitä aloituksessa tarkoitin🥺🤍🤍

Onhan tuo outoa, että lapsuuden ystävät eivät edes vastaa viestiin. Luulisi, että kerran kesässä ei ole liikaa nähdä?

Onhan myös outoa, että sukulaiset eivät välitä lastensa serkuista, meistä, tuon taivaallista. Käly ei myöskään koskaan vastaa viesteihin, joten en vastaa minäkään enää hänelle. Ei ole lapsellista, kun olen vuosia ehdottanut asioita. Kutsunut päivällisille yms. Hän järjestelee menonsa oman perheensä kanssa oman napansa ympärille. Laitoin tarinat pimennykseen. Ei tarvi enää heidän kytätä mitä tehdään, kun seura ei kiinnosta yhtään ja kyläilykutsuun ei viitsi edes VASTATA.

En halua kasvattaa itse näin sulkeutuneita, epäkohteliaita, muista kiinnostumattomia omaan napaan tuijottavia lapsia omistani😢

FB ryhmät ja mammakerhot on koettu. Pinnallisia tuttavia löytyy paljon. Taas sama juttu että meille halutaan uteliaana tulla tsekkaamaan kotimme, mutta vastakutsua ei tule koskaan. Kun pitäisi mennä heille, on aina Evert tai Ava oksennustaudissa 🥺😳

Ap

Onko veljesi kuollut vai miksi olet yrittänyt asioida kälysi etkä veljesi kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin aiemmin, että itsellä samankaltaisia tuntemuksia ollut kuin aloittajalla. Muskarissa ja perhekerhoissa käytiin, hetken tuttujen kanssa sai seuraa näissä sen ajan kun niissä oltiin. Mutta enemmän olisin kaivannut omia ystäviä ja lähisukua jakamaan elämää. Tämä muutti asenteenkin osaa kohtaan, ymmärsin etten ole ystävyyden väärti. Ehkä nykyään riittää kun seuraa instassa ja sen kummempaa osallistumista ei omilta arkikiireiltä ehditä edes kaipaamaan. Kommenttien perusteella joku on ainakin ollut tyytyväinen pelkästään oman perheen kesken vietettyyn aikaan eikä ole kaivannut mitään ylimääräisiä kontakteja. Itseä harmittaa väliin jääneet piipahtamiset ja matalan kynnyksen tapaamiset, päivitellään sitten välillä että mites ei ollakkaan nähty pitkiin aikoihin (vuosiin), ja lapsetkaan ei tunne. Ihanaa että jotkut ovat tehneet lapset samaan aikaan ystävien kanssa, se on varmasti optimaalisin vaihtoehto. Suomessa kasvaa tosi paljon epäsosiaalisia ihmisiä ja some luo vääristyneen todellisuuden kanssakäymisestä joka todellisuudessa voi olla aika olematonta.

Tiivistit kaiken mitä aloituksessa tarkoitin🥺🤍🤍

Onhan tuo outoa, että lapsuuden ystävät eivät edes vastaa viestiin. Luulisi, että kerran kesässä ei ole liikaa nähdä?

Onhan myös outoa, että sukulaiset eivät välitä lastensa serkuista, meistä, tuon taivaallista. Käly ei myöskään koskaan vastaa viesteihin, joten en vastaa minäkään enää hänelle. Ei ole lapsellista, kun olen vuosia ehdottanut asioita. Kutsunut päivällisille yms. Hän järjestelee menonsa oman perheensä kanssa oman napansa ympärille. Laitoin tarinat pimennykseen. Ei tarvi enää heidän kytätä mitä tehdään, kun seura ei kiinnosta yhtään ja kyläilykutsuun ei viitsi edes VASTATA.

En halua kasvattaa itse näin sulkeutuneita, epäkohteliaita, muista kiinnostumattomia omaan napaan tuijottavia lapsia omistani😢

FB ryhmät ja mammakerhot on koettu. Pinnallisia tuttavia löytyy paljon. Taas sama juttu että meille halutaan uteliaana tulla tsekkaamaan kotimme, mutta vastakutsua ei tule koskaan. Kun pitäisi mennä heille, on aina Evert tai Ava oksennustaudissa 🥺😳

Ap

Onko veljesi kuollut vai miksi olet yrittänyt asioida kälysi etkä veljesi kanssa?

Mitä se kuuluu sulle? Kenen kanssa asioi

Ohis

Tsemppiä Ap!

Olen myös 1,5v ja 3,5vn äiti, ja tunnistan kaiken.

Meillä on mennyt siten, että minulla on tasan kolme hyvää kaveria, jotka ovat yhteyksissä Whatsappissa tai soittaen, ja joita kiinnostaa meidän perheen asiat😳

Yksi perhekaverit. Mutta hekin hieman etäiset.

Olen järkyttynyt siitä miten hirveitä oharin tekijöitä ihmiset nykyään ovat. Aivan perseilevää, hirveää käytöstä. Sovitaan treffit, ei tullakaan paikalle. Korvataan kavereita kuin roskia. Kytätään somessa, livenä hyvä kun päivää sanotaan😞🥺😨

Vierailija kirjoitti:

Harvoin ketään mihinkään pyydetään, pitää itse kysyä että kävisikö kyläily jommin kummin päin.

No mutta silloinhan se kysyjä pyytää.

Samoja fiiliksiä. Itse olen jo palannut työelämään. Omat läheiset ystävät ovat lapsettomia. Heidän kanssa kyllä järjestyy aikaa ja tapaamisia, kun kalenterin kanssa suunnitellaan ja puoliso kivasti suo omaa aikaa, mutta ystävät asuvat kauempana ja tapaamisia on harvemmin. Yhä harvemmin kukaan kysyy kuulumisia. Eniten kaipaan ihan normaaliin arkeen sellaista yhteisöllisyyttä, lapsille kavereita ja siinä samassa juttuseuraa (vertaistukea ruuhkavuosiin), mutta en millään ole löytänyt ihmistä, jonka kanssa vastavuoroisuus toimisi ja olisi sellainen reilu meininki puolin ja toisin.

Jos houkuttele lapsen kavereiden perheitä kylään tai puistotreffeille, monta kertaa se on onnistunutkin ja lapseni on ihan suosittu kaveri tällä seudulla. Mutta hirveän yksipuolista.. Sen kerran kun näiden muiden perheiden kanssa olen tekemisissä, on minulle avauduttua vaikka mistä eikä tilanteissa ole ollut mitään vaivaannuttavaa. Tunnistan kyllä hyvin sellaiset, joita ei ihan selvästi kiinnosta bondailla ja sellaiset kyllä jätän rauhaan. Yli-innokkuudesta ei voi syyttää.

Sen sijaan joidenkin kanssa on juttua riittänyt ja on ollut tosi kivaa tuulettaa ajatuksia, mutta kohta toinen osapuoli tekee jotain röyhkeää ja orastavasta kaveruudesta jää hapan maku suuhun. Huomaat olevasi pelkkä lapsenvahti, kun yksi tuo lapsensa meille kylään ja lähtee asioille. Tulee paljon myöhemmin hakemaan lapsensa, mitä on alun perin sovittu. Tai ei ole kotona, jos lapsi saatetaan kotiin sovitin ajan jälkeen ja siinä seisoskellaan ulkona ihmettelemässä, että mitäs nyt tehdään. Vastavuoroisuutta ei tietenkään ole eikä meidän lapsi saa koskaan kyläkutsua. Toinen ei vastaa viesteihin, kun ollaan edellispäivänä sovittu seuraavalle aamulle treffit "aamupäiväksi". Lopulta laittaa viestiä vasta kolmantena päivänä, että unohti ihan täysin, että piti tavata. Siis ihminen, jonka käteen älypuhelin on kasvanut ei huomaa puoleentoista vuorokauteen viestiä, jossa tiedustellaan, että mihin aikaan olette liikenteessä, jos treffataan. Näitä ohareita tulee ihan jatkuvasti. Kolmas suunnittelee aina mitä kivaa voitaisiin porukalla lasten kanssa tehdä (siis hän, en minä), mutta sitten kun itse kysyn, että sopisiko vaikka viikonloppuna, ei koskaan sovi. Kolmannen kerran jälkeen en ole kehdannut enää kysellä ja olen todennut tyypin tyhjänjauhajaksi.

Eniten harmittaa eräs tapaus, joka ehdottaa aika usein lapselleni, että tulisi heille kylään leikkimään heidän lapsen kanssa, mutta ehdotus ei koskaan johda konkretiaan. Tältäkään perheeltä en ole viitsinyt kolmatta kertaa kysyä. Sen sijaan lapsi kysyy, että koska voin leikkiä "Veikon" kanssa kun häntä oli taas pyydetty kylään..

Mä olen varmaankin tuollainen ap:n kuvaileman kaltainen kaveri/ystävä. En toimi noin ilkeyttäni tai siksi etten pitäisi ihmisestä. Syy on yksinkertaisesti se, että arki on aivan tukossa.

Meillä molemmilla vanhemmilla on vaativat työt ja lisäksi harrastuksia on paljon sekä meillä että jonkin verran myös lapsilla. Lapset ovat nyt 4 ja 6 ja heillä alkaa lisäksi olemaan kaverisynttäreitä ja muita menoja.

Suoraan sanottuna kaikki ylimääräinen sopiminen ja aikatauluttaminen stressaa, vaikka kyseessä olisi kivakin asia. Monesti viestiin ei pysty vastaamaan heti, koska pitää tarkistella aikatauluja ja sitten se helposti unohtuu.

Parhaiten yhteydenpito onnistuu, kun on sovittu adhoc-tapaamisia - lähdetään nyt puistoon, tuletteko mukaan? Luonnollisesti näihin tulee paljon myös kieltäviä vastauksia, mutta joskus osuu aikataulut yksiin.

Kiitos ja anteeksi.

Tyhjänjauhajat kirjoitti:

Samoja fiiliksiä. Itse olen jo palannut työelämään. Omat läheiset ystävät ovat lapsettomia. Heidän kanssa kyllä järjestyy aikaa ja tapaamisia, kun kalenterin kanssa suunnitellaan ja puoliso kivasti suo omaa aikaa, mutta ystävät asuvat kauempana ja tapaamisia on harvemmin. Yhä harvemmin kukaan kysyy kuulumisia. Eniten kaipaan ihan normaaliin arkeen sellaista yhteisöllisyyttä, lapsille kavereita ja siinä samassa juttuseuraa (vertaistukea ruuhkavuosiin), mutta en millään ole löytänyt ihmistä, jonka kanssa vastavuoroisuus toimisi ja olisi sellainen reilu meininki puolin ja toisin.

Jos houkuttele lapsen kavereiden perheitä kylään tai puistotreffeille, monta kertaa se on onnistunutkin ja lapseni on ihan suosittu kaveri tällä seudulla. Mutta hirveän yksipuolista.. Sen kerran kun näiden muiden perheiden kanssa olen tekemisissä, on minulle avauduttua vaikka mistä eikä tilanteissa ole ollut mitään vaivaannuttavaa. Tunnistan kyllä hyvin sellaiset, joita ei ihan selvästi kiinnosta bondailla ja sellaiset kyllä jätän rauhaan. Yli-innokkuudesta ei voi syyttää.

Sen sijaan joidenkin kanssa on juttua riittänyt ja on ollut tosi kivaa tuulettaa ajatuksia, mutta kohta toinen osapuoli tekee jotain röyhkeää ja orastavasta kaveruudesta jää hapan maku suuhun. Huomaat olevasi pelkkä lapsenvahti, kun yksi tuo lapsensa meille kylään ja lähtee asioille. Tulee paljon myöhemmin hakemaan lapsensa, mitä on alun perin sovittu. Tai ei ole kotona, jos lapsi saatetaan kotiin sovitin ajan jälkeen ja siinä seisoskellaan ulkona ihmettelemässä, että mitäs nyt tehdään. Vastavuoroisuutta ei tietenkään ole eikä meidän lapsi saa koskaan kyläkutsua. Toinen ei vastaa viesteihin, kun ollaan edellispäivänä sovittu seuraavalle aamulle treffit "aamupäiväksi". Lopulta laittaa viestiä vasta kolmantena päivänä, että unohti ihan täysin, että piti tavata. Siis ihminen, jonka käteen älypuhelin on kasvanut ei huomaa puoleentoista vuorokauteen viestiä, jossa tiedustellaan, että mihin aikaan olette liikenteessä, jos treffataan. Näitä ohareita tulee ihan jatkuvasti. Kolmas suunnittelee aina mitä kivaa voitaisiin porukalla lasten kanssa tehdä (siis hän, en minä), mutta sitten kun itse kysyn, että sopisiko vaikka viikonloppuna, ei koskaan sovi. Kolmannen kerran jälkeen en ole kehdannut enää kysellä ja olen todennut tyypin tyhjänjauhajaksi.

Eniten harmittaa eräs tapaus, joka ehdottaa aika usein lapselleni, että tulisi heille kylään leikkimään heidän lapsen kanssa, mutta ehdotus ei koskaan johda konkretiaan. Tältäkään perheeltä en ole viitsinyt kolmatta kertaa kysyä. Sen sijaan lapsi kysyy, että koska voin leikkiä "Veikon" kanssa kun häntä oli taas pyydetty kylään..

Siis tämä, tämä ja vielä kerran tämä. Allekirjoitan kaiken.

Asutaan Helsingissä hyvällä alueella.

On äitejä, juuri vastaavia, jotka ovat käyneet jo kolme kertaa meillä leikkimässä, mutta vastakutsua ei tule. Lapsi puhuu että olisi kiva mennä aavalle leikkimään, mutta kun Aavan äiti vaan haluaa mieluummin tulla meille skumppaa tms juomaan. Heille ei kutsuta koskaan.

On äitejä, jotka haluavat Whatsapp-ryhmiä. Uusia ryhmiä. Sitten eivät vastaa siellä mitään. Sitten siellä sopivat että nähdään klo 16:00 puistossa, ja kun raahaat itsesi ja lapsesi paikalle, ei kukaan tulekaan sinne.

Aivan helvetin epäkohteliasta, alaluokkalaista ja töykeää käytöstä. Viimeksi tällä viikolla sanoin lapselle, että pääset puistoon X X lapsien kanssa. Sitten kun ollaan puistossa, nämä äidit eivät tulekaan paikalle 😨 Hyi helvetti mitä käytöstä. Lapselle joutuu sitten itse valehtelemaan että kaverisi X ja X ovat kipeänä ja eivät pääsekään paikalle!

Olen raivoissani äitien huonosta käytöksestä. Sitten ei edes viestillä pahoitella. Ei pyydetä anteeksi suoria ohareita, että sovitaan lasten kanssa tapaaminen klo 9:00, mutta ei vain ilmestytä paikalle

Vierailija kirjoitti:

Mä olen varmaankin tuollainen ap:n kuvaileman kaltainen kaveri/ystävä. En toimi noin ilkeyttäni tai siksi etten pitäisi ihmisestä. Syy on yksinkertaisesti se, että arki on aivan tukossa.

Meillä molemmilla vanhemmilla on vaativat työt ja lisäksi harrastuksia on paljon sekä meillä että jonkin verran myös lapsilla. Lapset ovat nyt 4 ja 6 ja heillä alkaa lisäksi olemaan kaverisynttäreitä ja muita menoja.

Suoraan sanottuna kaikki ylimääräinen sopiminen ja aikatauluttaminen stressaa, vaikka kyseessä olisi kivakin asia. Monesti viestiin ei pysty vastaamaan heti, koska pitää tarkistella aikatauluja ja sitten se helposti unohtuu.

Parhaiten yhteydenpito onnistuu, kun on sovittu adhoc-tapaamisia - lähdetään nyt puistoon, tuletteko mukaan? Luonnollisesti näihin tulee paljon myös kieltäviä vastauksia, mutta joskus osuu aikataulut yksiin.

Kiitos ja anteeksi.

Sinulla on kyllä jotain ajankäytön ja kommunikaation pahoja ongelmia, jos et pysty suorittamaan kahta lasta ja työtä, ja samalla vastamaan viestiin, vaikka älypuhelinta räpläät kuitenkin monta kertaa päivässä.

Monella on paljon vaativampi työ, ja useita lapsia, ja pystyvät ihan hyvin katsomaan kalenterin (menee aikaa 30 sek), pystyvät vastaamaan viestiin, sekä pysymään sovitussa.

Ole yritän olla tarkkana siitä, että jos meitä pyydetään treffeille ja leikit sujuu ja on mukavat jutut, että myös itse muistan välillä kutsua heitä kylään tai ehdottaa muuta tekemistä. Joskus on kiirettä ja viikonloput menoa buukattu, mutta laitan silti silloin tällöin jonkun viestin ja kysyn ihan kuulumisia vaikka en kiireiltäni ehdi tapaamaan. Onneksi yhden perheen kanssa homma toimii vastavuoroisesti ja koska lasten kautta tullaan olemaan tekemisissä pitkään niin kiva kun on samanlaiset tavat.

Tuota kiirettä ja stressiä jaksan myös hämmästellä. Mulla on vaativa työ, iso talo, harrastuksia, samoin lapsilla ja silti pystyn ilman mitään ongelmaa ylläpitämään kalenteria, pysymään sovitussa, vastaamaan viesteihin jne. Me ulkoillaan ja puuhataan iltaisin töiden jälkeen, joskus tehdään kotitöitä, joskus käydään kaupassa ja joinain iltoina harrastetaan. En ymmärrä, muuten suurimmalla osalla on niin hirveä kiire koko ajan, ettei mikään pysy hallinnassa.

Jos lapsi menee kaverisynttäreille lauantai-iltapäivällä, sitä ennen on ehditty puistoilla, laittaa ja syödä lounasta, käydä kaupassa ja synttäreiden jälkeen vielä ruokailla ja ulkoilla. Eikä tunnu yhtään siltä, että olisi jotenkin arki tukossa. Lapset ovat kahdeksan jälkeen unessa ja mulla on seitsemän päivää viikossa mahdollisuus valita teenkö loput kolme tuntia töitä, käsitöitä, kotitöitä, katsonko leffaa tai sarjaa, heitänkö lenkin tai treenin vai notkunko somessa. Ja kun on vielä kaksi aikuista taloudessa, joka toinen ilta "vapaa-aika" alkaa entistä aikaisemmin.

Ymmärrän toki vuorotyöt ja jos on pitkät työmatkat niin illat jäävät lyhyiksi. Osa työskentelee viikonloppuna, mutta täällä missä itse asun kaikki tekee etätöitä arkena 8-16 😂

Ovatko lapsesi ihan normaaleja vai nepsyjä?

Imetätkö toisten ihmisten nähden?

Mistä haluaisit keskustella ystävien kanssa, vain lapsista vai muistakin asioista?

Valitatko yleensä joka asiasta?