Syrjäytyneenä näkee niin selvästi, kuinka älytöntä ns. normaali elämä on

Vierailija kirjoitti:

Konseptissa on vain yksi ongelma: miten nykyinen hyvinvoiva Suomi pyörisi jos se on täynnä ihmisiä, jotka eivät halua laittaa rikkaa ristiin homman pyörittämiseksi?

Hyvinvoiva?🤭

Minä en ainakaan halua elää näin. Tekisin mieluusti osa-aikatöitä, 4 päivää viikossa, ja tulisin sillä palkalla toimeen. Voisin huomattavasti paremmin kuin nyt; työstressi aiheuttaa uniongelmia ja tuntuu ettei kerkeä edes siivota. Ongelma on vaan se että normi on se 8 tuntia päivässä 5 päivää viikossa, tai jopa enemmän. En jaksa enää, mutta en tiedä mistä löytää työ jossa voisi tehdä kevyempää viikkoa. Jotenkin tuntuu että katsotaan kieroon jos edes sellaista ehdottaa. Haaveilen usein potkuista.

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Elämä on pelkästään sitä että on kokoajan väsynyt ja odottaa lomaa tai vapaapäiviä, ja sitten kun ne viimein koittavat niin ei niistä osaa nauttia kun ahdistaa töihin paluu jo valmiiksi.

Toisaalta en osaisi olla onnellisempi työttömänäkään. Ongelma on se, että osalla ihmisistä on aina kiire ja toisilla taas liikaa vapaa-aikaa. Se kultainen keskitie puuttuu.

Tarvitseeko oikeasti tehdä niin paljon töitä jos vähemmälläkin pystyy itsensä elättämään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mitä sä sitten syrjäytyneenä teet? Elät valtion tuilla ja koet, että se on nyt ihan oikeutettua koska SÄ haluat vaan oleskella? Sori, mutta mulle ei mene läpi tällaset vinkunat.

Olen eläkkeellä kroonisen sairauden vuoksi. Kuulostaa, että olisit ehkä hieman katkera. 

ap

Miksi kutsut itseäsi syrjäytyneeksi? Jokainen elää omalla tavallaan olosuhteiden mukaan.

Kauko Ranta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mitä sä sitten syrjäytyneenä teet? Elät valtion tuilla ja koet, että se on nyt ihan oikeutettua koska SÄ haluat vaan oleskella? Sori, mutta mulle ei mene läpi tällaset vinkunat.

Minä lenkkeilen. Syön terveellisesti. Nukun milloin haluan. Istun koneella ja kuuntelen musiikkia tubesta ja luen ja selaan kaikkea mikä kiinnostaa. Kehitän itseäni jatkuvasti. Juttelen ihmisten kanssa ja pelaan. Olen 100% vapaa ja onnellinen. En halua parisuhdetta ja lapsia. Ainoa asia mitä omaisuudella tekisin kiertäisin maailman joka kolkassa vapaana ja onnellisena.

Millä rahoilla vietät tällaista elämää?

Yhteiskunnan rahoilla. Minä pärjään sillä minkä sossu antaa vaikka tulisi välillä karenssia. En tarvitse extraa. Omaisuus ei minua kiinnosta.

Voi saatana. Otsasuoni kyllä pullistuu, kun näin yli 60 vuotiaana pitää tälläisiä luusereita omalla työllä elättää.  Eniten harmittaa se, että kun itse on jo kipeä aika paljonkin, niin terveet nuoret ihmiset viettää aikansa pelaamalla ja "juttelemalla ihmisten kanssa". Voi saatanan saatana.

Et saa edellisen kaltaista hommiin vaikka kuinka pullistaisit sitä otsasuonta. Nyt sen sijaan jollekin joka haluaa töitä, on vapaa paikka.

Usealla meni aloittajan pointti jotenkin ohi. Kysymys kuului miksi me hyväksymme esim. sen että ylhäältäpäin sanellaan mahdollisimman matalat palkat ja ylikuluttavat työtunnit? Usea yrityspomo on törkeän ylipalkattu, miksei sitä yritysvoittoa voi jakaa tasaisemmin yrityksen sisällä? Puhe jostain pomojen "neroudesta" on ihan täyttä roskaa. Miksei työviikko voisi olla nelipäiväinen, niin että useammalle jäisi töitä? Miksei normaali työpäivä voisi olla viisituntinen, niin että kukaan ei pala loppuun? Miksi toimistolla pitää istua tekemättä mitään? Miksi edes sallimme maapalloa ainoastaan saastuttavat työt? Ennemmin kannattaisi maksaa ihmisille etteivät puske ulos sitä saastetta.

Jos tuntuu että elämä sujuu mukavasti arjessa omakotitaloineen ja Volvoineen ja italianmatkoineen, hyvä, kaikki hyvin. Mutta jos aloitus aiheutti raivon, "saatana minäkin joudun työssä ja perhe-elämässä ja oravanpyörässä kärvistelemään, ja siksi pitää sunkin!" - jotain on pielessä.

No, AI tulee räjäyttämään kaiken ihan tuusaksi tuota pikaa.

Nyt puhut asiaa! Olen miettinyt tuota samaa. Kaikille ei kuitenkaan riitä töitä, niin miksei voida jakaa niitä työtunteja tasaisemmin niin, että kaikki pääsevät vähän työelämään kiinni, mutta kukaan ei pala loppuun. Helpompi sietää vastenmielistäkin työtä jos sieltä työpaikalta pääsee välillä poiskin, eikä se oli elämän koko sisältö. Silloin vähän kaikki saisivat soviteltua päivärahaa, mutta jako olisi tasapuolisempi ja jokainen elättäisi itsensä ainakin osittain.

Vierailija kirjoitti:

Suorittamista elämä vaan on silloin, jos olet itsellesi epämieluisassa työssä ja teet itselle epämieluisia asioita. Niitä vaan suorittaa alta. Jossain määrin kaikkien elämässä on näitä asioita, oli se sitten hammaslääkäri, maailman tylsin työtehtävä ym.

Itse työttömänä lojuneena taas en voi ymmärtää, miten joku pystyy elämään tyhjää sisällötöntä elämää kiturahoilla. Päivät muuttuivat päämäärättömäksi haahuiluksi ja mieluummin nukuin kaikki päivät, kun heräsin siihen todellisuuteen, että muut elävät elämäänsä ja menevät siinä eteenpäin, itse jumitan 365 päivää vuodessa samoilla tylsillä rutiineilla kotona istuen, hakemuksien kirjoitellen. Työttömyyden alkuviikot tuntuvat lomalta, mutta sitten iskee kauhea masis.

Työ tuo parhaimmillaan elämään sisältöä, siellä voi toteuttaa itseään ja sinne menee mielellään. Riittävät tulot takaavat mielekkään elämän. Kelle se sitten mitäkin tarkoittaa, ruuhkavuosia tai maailmanmatkailua. Mutta oma ihanne elämä ei ole tyhjäntoimittamista

Vähän rumasti sanottuna, kaikilla ei oma pää mahdollista tyhjäntoimittamista kummempaa arkea. :) Osa taas löytää loputonta ajattelemista, harrastamista, elämistä. 

Kun luin noita kirjoituksia koskien rutiiniriippuvaisista suomalaisista, väkisinkin ajattelin miten samankaltaisia olemme mm. japanilaisten kanssa tässäkin asiassa: tarvitsemme jonkun ylhäältäpäin ohjailemaan, kertomaan miten olla ja elää. Arvomme on työnteossa, pahin loukkaus on että joku pitää meitä laiskoina/hyödyttöminä. Lieneekö sitten kaikkien eristäytyneiden kansojen ominaisuus? 

Minä haluaisin kliseisesti "tehdä työtä jolla on tarkoitus". Noin 85% töistä ei ole sellaisia. En myöskään halua tehdä työtä, joka käy oman hyvinvointini päälle- psykologisten testien mukaan kuormitun herkästi, ja saatan sairastua burn-outtiin muita nopeammin. Fyysistä työtä en pelkää, eikä haittaa likaisuus tai muukaan asiaankuuluva haitta. Mutta työn on oltava minulle mielekästä, yhteisöä hyödyttävää ja normaalin rajoissa olevaa (ts. ei jatkuvaa ylityötä tai stressiä tuuraajista tms.). 

Nyky-yhteiskunnassa ei riitä kaikille työtä lainkaan, mielekkyydestä edes puhumatta. 

Persu. 

Joko jaksan painaa täyttä 40h työviikkoa tai pitää kodin siistinä, laittaa ruokaa ja syödä terveellisesti. Jompikumpi.

Nyt painan 40h työviikkoa ja jaksan siivota asunnon 1x kuussa. En jaksa harrastaa liikuntaa...

Syön helpoimpia ruokia ja elän voileivillä vapaa-aikani.

Töissä kahvitauko 10 min. Jos et ole sen loppuessa työpisteessä ja hommat käynnissä, voit sanoa heihei päivän urakkatavoitteelle....

Palkka 11,90 e/h.

Kun pääsen eläkkeelle, olen liian loppuun ajettu iloitsemaan mistään.

Oon kans monesti miettiny, että onko tosiaan elämän tarkotus kuluttaa se työntekoon?

On älytöntä sitte kuluttaa rahansa merkkituotteisiin ja rahottaa somejulkkiksia.

Miettikää joskus, pysähtykää ja ajatelkaa mitä oikein ootte tekemässä.

Elämä on kallisarvoinen asia ja jokaisella pitäisi olla mahdollisuus elää se paremmalla tavalla.

Työ ei ole ihmisarvon mitta. Tai kuten Veikko Lavi sen sanoitti: "Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä."

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten vedätys on mennyt niin ylipitkälle työelämässä ja tässä yhteiskunnassa muutenkin että en halua osallistua moiseen kusetukseen, täysin järjetöntä menoa.

Kyllä tässä oravan pyörän ihannoinnissa ongelmansa on. Mutta jos ei tee rahansa eteen mitään niin kuuluuko yhteiskunnan kustantaa ihmisen elämä? Sekin on yksi näkökulma. Toki jos ei enää sopeudu niin sitten ei sopeudu.

Tämä ei nyt suoraan aloituksen kysymykseen liity, mutta on tullut ihmeteltyä ylipäänsä sitä, että nykyään mistään ei saisi olla mitään vaivaa. Meillä on iso piha ja yritys ja opiskellaan ja käydään töissä ja on lapsiakin. Niin kaikki tutut ja sukulaiset oikein asiakseen kauhistelee että onpa kamalaa että miten jaksatte ja voivoi kun on raskasta. Mutta kun esim se pihalla hikoilu ja itsensä uuvuttaminen on meistä kivaa. Tai lapsen kuskaaminen pianotunnille on kivaa kun hän pääsee harrastamaan soittamista. Tai salilla käyminen on kivaa koska siitä tulee hyvä olo. Ei mulla ole oloa että "suorittaisin" elämää, minä vaan elän sitä. Ja jos mä en jaksa ajaa nurtsia niin sitten en aja ja saa rehottaa. Tai jos en jaksa mennä salille niin sitten makaan sohvalla ja syön jätskiä. Niin tätä olen siis miettinyt että miksi ihmisten suhtautuminen "tekemiseen" on muuttunut sellaiseksi että kaikki tekeminen on kamalan rasittavaa. Mitä mä sitten tekisin kaikki illat ja päivät? Makaisin sohvalla? :D Hassua.

Syrjäydyin myös noin 15v sitten normaalista elämästä työttömyyden ja päihteiden suurkulutuksen vuoksi. Tämä aika opetti minut näkemään elämän ihan eri tavalla. Muutaman vuoden kuntouttavan työtoiminnan jälkeen lähdin opiskelemaan uutta ammattia ja koulun jälkeen töissä olin 3vuotta tehden pitkää ja raskasta työvuoroa. Vapaa ajalla ei jaksanut tehdä yhtään mitään. Lopulta mulle iski burn out ja irtisanouduin työstäni. En nähnyt sitä elämää elämisen arvoiseksi että elämä on pelkkää työtä.

En ole vieläkään palautunut väsymyksestä vuoden jälkeen ja epävarmaa mitä tulevaisuus tuo. Todennäköisesti eläke muutaman vuoden sisällä.

Hauska huomata, että aloitukseni innostaa edelleen keskustelemaan.

Huomaatteko muut ristiriitaa näissä kommenteissa, joissa ensin kerrotaan kuinka ollaan tyytyväisiä ns. normaaliin elämään: työ tuo sisältöä ja mielekkyyttä ja siellä tapaa mukavia ihmisiä jne. Sitten kuitenkin päätetään teksti katkeraan toteamukseen siitä, kuinka syrjäytyneet "makaavat kotona muiden rahoilla".

Itse ajattelisin, että mikäli on aidosti onnellinen työssään ja elämässään, niin ei ole tarvetta moiselle katkeruudelle. Jos työelämä on niin auvoisaa, niin eikö jokainen syrjäytynyt tavallaan tarjoa tämän rahan ja onnen lähteen jollekin toiselle?

Todella syvällisiä pohdintoja ja fiksuja kommentteja tullut myös, kiitos niistä :-)

ap (joka on siis työkyvytön, eli ei ole oma valinta ollut tämä syrjässä eläminen)

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei nyt suoraan aloituksen kysymykseen liity, mutta on tullut ihmeteltyä ylipäänsä sitä, että nykyään mistään ei saisi olla mitään vaivaa. Meillä on iso piha ja yritys ja opiskellaan ja käydään töissä ja on lapsiakin. Niin kaikki tutut ja sukulaiset oikein asiakseen kauhistelee että onpa kamalaa että miten jaksatte ja voivoi kun on raskasta. Mutta kun esim se pihalla hikoilu ja itsensä uuvuttaminen on meistä kivaa. Tai lapsen kuskaaminen pianotunnille on kivaa kun hän pääsee harrastamaan soittamista. Tai salilla käyminen on kivaa koska siitä tulee hyvä olo. Ei mulla ole oloa että "suorittaisin" elämää, minä vaan elän sitä. Ja jos mä en jaksa ajaa nurtsia niin sitten en aja ja saa rehottaa. Tai jos en jaksa mennä salille niin sitten makaan sohvalla ja syön jätskiä. Niin tätä olen siis miettinyt että miksi ihmisten suhtautuminen "tekemiseen" on muuttunut sellaiseksi että kaikki tekeminen on kamalan rasittavaa. Mitä mä sitten tekisin kaikki illat ja päivät? Makaisin sohvalla? :D Hassua.

Ehkä ihmisten energiatasot on erilaisia. Joillekin se 8 tunnin työpäivä voi imeä jopa kaiken jaksamisen, mutta jotku pystyy luontaisesti jatkuvaan puuhasteluun

Ile82 kirjoitti:

Syrjäydyin myös noin 15v sitten normaalista elämästä työttömyyden ja päihteiden suurkulutuksen vuoksi. Tämä aika opetti minut näkemään elämän ihan eri tavalla. Muutaman vuoden kuntouttavan työtoiminnan jälkeen lähdin opiskelemaan uutta ammattia ja koulun jälkeen töissä olin 3vuotta tehden pitkää ja raskasta työvuoroa. Vapaa ajalla ei jaksanut tehdä yhtään mitään. Lopulta mulle iski burn out ja irtisanouduin työstäni. En nähnyt sitä elämää elämisen arvoiseksi että elämä on pelkkää työtä.

En ole vieläkään palautunut väsymyksestä vuoden jälkeen ja epävarmaa mitä tulevaisuus tuo. Todennäköisesti eläke muutaman vuoden sisällä.

Elämä on aina arvokas, riippumatta maailman luomista statuksista ja titteleistä. Ja lopulta tärkein arvo sillä on se, jonka itse sille antaa. 

Joskus hiljaisuus, "mitään tekemättömyys" ja ajelehtiminen voivat jopa luoda jotain aivan uutta ja ihmeellistä, josta on hyötyä itselle sekä ehkä myös muille.

Kaikkea hyvää elämääsi :-)

ap

Vierailija kirjoitti:

Hauska huomata, että aloitukseni innostaa edelleen keskustelemaan.

Huomaatteko muut ristiriitaa näissä kommenteissa, joissa ensin kerrotaan kuinka ollaan tyytyväisiä ns. normaaliin elämään: työ tuo sisältöä ja mielekkyyttä ja siellä tapaa mukavia ihmisiä jne. Sitten kuitenkin päätetään teksti katkeraan toteamukseen siitä, kuinka syrjäytyneet "makaavat kotona muiden rahoilla".

Itse ajattelisin, että mikäli on aidosti onnellinen työssään ja elämässään, niin ei ole tarvetta moiselle katkeruudelle. Jos työelämä on niin auvoisaa, niin eikö jokainen syrjäytynyt tavallaan tarjoa tämän rahan ja onnen lähteen jollekin toiselle?

Todella syvällisiä pohdintoja ja fiksuja kommentteja tullut myös, kiitos niistä :-)

ap (joka on siis työkyvytön, eli ei ole oma valinta ollut tämä syrjässä eläminen)

Hyvän aloituksen oot saanu aikaan, olennaisesta asiasta. On ollu mukava nähdä, miten moni tajuaa ja on mietiskelly samoja asioita. Sekään ei yllätä, että juurikin ristiriitaisia, tai aiheen ohi meneviä (tai aiheesta pieneen osaseen keskittyviä) kommentteja tulee. Voi olla, että aiheutuu epämukava tunnetila, jota halutaan mieluummin vältellä kuin tutkailla. Asiat nähdään sieltä omasta vinkkelistä, joka voi olla maailmankuvan romahtamista suojeleva, eikä täysin looginen