Aikuisilla on tolkuttoman huono käsitys siitä, mitä avioero/vanhempien ero lapselle todellisuudessa merkitsee.

ero on lapselle paljon pahempi jatkossa kuin elo riitaisassa perheessä. Siis tulee jatkossa masennusta yms enemmän.

ainakaan minä en ymmärrä olla lainkaan kiitollinen siitä, että sain elää elämäni ensimmäiset 18 vuotta ydinperheessä, jossa vanhempani olivat yhdessä Vain ja Ainoastaan minun takiani.

Koskaan eivät riidelleet. Mutta 18 vuotta sitä kyräilyä ja mököttämistä... ja katkeruutta. Nyt ovat eronneet, hyvä niin kaikille!

" Itse olen sitä mieltä että perhe on pidettävä kasassa vaikka puolison pärstä kyllästyttäisi, seksi ei sujuisi, oman ajan puute ahdistaisi, mies olisi ajattelematon törppö joka tukahduttaa henkisen kasvun eikä vie edes likaisia sukkiaan pyykkikoriin, intohimoinen rakkaus olisi kuollut, ja työpaikan Jaska olisi varmasti tuhat kertaa ihanampi.

Sen sijaan väkivalta ja päihdeongelmat ovat mielestäni eron paikka, sillä perheessä kenenkään ei kuulu pelätä. Tosin niihinkin voi ja pitää ensin edes yrittää hakea apua.

Vierailija:

Siis ap oletko sitä mieltä, että perhe on pidettävä kasassa viis siitä, että mies ryyppää, hyppää vieraissa ja vielä pistää turpaan vaimoaan ja lapsiaan?"

Itse avoliitosta eronneena olen hyvin pitkälle samaa mieltä. Harkitsin eroani vakavissani reilun vuoden. Sen vuoden aikana puolison pärstä kyllästytti, seksiä ei juurikaan ollut - eikä sitä kai kukaan halunnutkaan, omaa aikaa ei ollut ikinä, mies oli törppö ja vahti jokaista liikettäni ja tukahdutti sen myötä myös henkisen kasvuni (-kohta joku kai huomauttaa, että sen voi nähdä tästä tekstistäkin...). Intohimoisesta rakkaudestakaan ei ollut enää kuin muisto. Näistä huolimatta olisin luultavasti pysynyt suhteessa, mikäli mies olisi vuoden sisällä onnistunut saamaan korkin kiinni. Kun näin ei käynyt, päätin erota. Lisäksi kolmevuotias lapsenikaan ei enää viimeisinä viikkoina halunnut kotiin, vaikkemme suuremmin riidelleetkään. Eroani en ole päivääkään katunut. Elämäni paras päätös, vaikka välillä on vaikealta tuntunutkin. Enkä muuten ole sotkenut lapseni elämää uusperhekuvioilla, isä sen sijaan on jo pariinkin kertaan vaihtanut paria kolmessa vuodessa.

että asioilla on aina 2 puolta.

On varmasti ero lapselle monesti rankkaa, mutta itse katsonut omien vanhempieni riitelevän ja kinastelevan, eikä sekään herkkua ollut.



Riippuu kait pitkälti millaisissa väleissä vanhemmat eroavat ja pystyvät välinsä pitämään.



Parhaimmasssa tapauksessa lapsella 2 onnellista ja välittävää perhettä ja onnelliset rakastavat vanhemmat, mutta jos välit tulehtuneet...voi se lapsellekin olla yhtä helvettiä.

Kiitos ap:lle, kun teit tämän tärkeän aloituksen.



Omat vanhempani erosivat, kun olin 7 vuotias ekaluokkalainen. Nyt olen vähän alle 30 vuotias, kahden lapsen äiti ja avioliitossa lasteni isän kanssa. Meillä on oikein hyvä, toimiva ja lämmin avioliitto - olemme mieheni kanssa ihan samanlaiset ihmiset ja meillä on todella helppoa olla yhdessä. Jos näin ei olisi, en olisi varmasti koskaan mennyt naimisiin ja saanut lapsia, tämän päätin jo hyvin nuorena ja pysyin vakaasti pitkään päätöksessäni - toisin kuin nro 19 siis väittää, olisin ollut hyvinkin " rationaalinen olento" ellen olisi näin " hyvää" ts. minulle sopivaa miestä löytänyt.



Koko pienen elämäni olen saanut tutustua aina uudestaan ja uudestaan sekä äitini, että isäni puolelta vaihtuviin uusiin ihmisiin - olen saanut sen mallin kotoa, ettei ongelmia tarvitse ratkoa (meillä ei koskaan ole lapsuuden kodissa kinasteltu tai riidelty!), kun voi vain lähteä kävelemään ja aloittaa alusta uuden ihmisen kanssa. Molemmat, sekä isäni että äitini, ovat tälläisiä ihmisiä - he eivät yksinkertaisesti selvittele ongelmiaan. Eivätkä ole taatusti oppineet erosta yhtään mitään.



Pitää täysin paikkaansa, että se on ne ' muiden kakarat ja omat lapset' jopa saman katon alla asuessa, ja (toisin kuin nro 4 väittää) vaikka kuinka ihmisillä olisi " sydän paikallansa" . Se on vain biologinen tosiasia. Rakastuneena sitä ei tosin varmastikaan osaa ottaa huomioon, tai ne omat tarpeet (seksuaaliset, läheisyyden tms.) vievät ihmistä. Lapset ovat siinä kuviossa täysin toisarvoisia (vaikka miten aina muistetaan mainita, että ensisijaisesti mietitään lasten tarpeita), jos he eivät olisi toisarvoisia, kukaan ei lähtisi uusperhekuvioihin mukaan. Ja yksinkin on raskas elää.



Mitä tästä opimme?

Ainakin se, että kannattaisi tarkkaan miettiä kenen kanssa niitä lapsia tähän maailmaan tuo, ja niin tehtyä, kantaa myöskin vastuunsa.

Vierailija:

Itse olen sitä mieltä että perhe on pidettävä kasassa vaikka puolison pärstä kyllästyttäisi, seksi ei sujuisi, oman ajan puute ahdistaisi, mies olisi ajattelematon törppö joka tukahduttaa henkisen kasvun eikä vie edes likaisia sukkiaan pyykkikoriin, intohimoinen rakkaus olisi kuollut, ja työpaikan Jaska olisi varmasti tuhat kertaa ihanampi.

Sen sijaan väkivalta ja päihdeongelmat ovat mielestäni eron paikka, sillä perheessä kenenkään ei kuulu pelätä. Tosin niihinkin voi ja pitää ensin edes yrittää hakea apua.

Vierailija:

Siis ap oletko sitä mieltä, että perhe on pidettävä kasassa viis siitä, että mies ryyppää, hyppää vieraissa ja vielä pistää turpaan vaimoaan ja lapsiaan?

jos siihen syntyy lapsia, on liitto edelleenkin aikuisten solmima ja aikuisten ylläpitämä.



Lapset ovat oikeutettuja hellyyteen ja huolenpitoon, mutta he eivät ole vanhempiensa avioliiton osapuolia vaan vanhempiensa lapsia.



Avioliittoa eletään aikuisten ehdoin, jos ero tulee, se on heidän keskinäinen ratkaisunsa, sillä lapsia ei voi panna vastuuseen vanhempiensa avioliitosta.



Suru on surtava, tarvittaessa siihen etsittävä apua, mutta ei surtuun suruun kuole.

1. Viina ja/tai huumeet: mies/vaimo ryyppää tai pössyttelee

aivonsa narikkaan joka viikko, eikä tunnusta ongelmaansa, eikä

yritä hakea apua



2. Nyrkki: mies (tai vaimo) hakkaa puolisoa ja/tai lapsia



3. Uusi petikumppani: mies/vaimo löytää uuden sängyn

lämmittäjän, eikä aio luopua uudesta ja mielestään paremmasta

tai tekee syrjähyppyjä jatkuvasti (eli on krooninen pettäjä)



Kaikki muista syistä johtuvat erot ovat turhia. Mikä sekin

syy on, että kasvoimme erilleen? Jokainen ihminen kasvaa

henkisesti ja muuttuu koko ajan. Välillä vieraannutaan, sitten

taas löydetään yhteinen sävel.



Parisuhde vaatii työtä, eikä rakastaminen ole aina helppoa.

Kaikissa ihmisissä on vikoja. Kukaan ei ole täydellinen.

Se on vain hyväksyttävä. Hetken huumassa ei pitäisi

tehdä harkitsemattomia tekoja, joita katuu sitten myöhemmin.

pitäisikö sitten hankkia joku deitti jostain alibiksi että vois erota?



Mä lähden ainakin heti lämii, jos mun puoliso sanoo, ettei enää rakasta mua, ei mun kanssa pakko ole olla. Ja lähden myös siinä tapauksessa, etten itse enää rakasta sitä. Näin sovittiin jo silloin, kun mentiin naimisiin, että pakkoavioliittoa ei ole tässä perheessä.



4 lasta, 16 vuotta yhdessä

Omatkin vanhempani erosivat kun olin 15-vuotias, ja se oli vain ja ainoastaan helpotus. JOs he olisivat eronneet 10 vuotta aiemmin, en välttämättä olisi ollenkaan samaa mieltä. Varsinkin äidin miesvalinat eron jälkeen ovat olleet kammottavia, ja voin vain kuvitella miten hirveää olisi ollut joutua elämään heidänkin kanssaan. Nyt olin eron sattuessa tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestäni, enkä ollut enää vanhempieni " armoilla" .

Ei kannata haihatella ja hokea, että pitäisi pysyä yhdessä, kun vaikka itse miten olisitte sitä mieltä, on kuitenkin heitä, jotka eroavat ja solmivat uuden suhteen.



Oletteko muuten sitä mieltä, että jos puoliso kuolee ja jää pieniä lapsia, pitää silti olla avioitumatta uudelleen? Onko se ex-kuvio se paha asia vai se yleensä, että lasten elämään tulee joku ei-biologista sukua oleva aikuinen?

Niin yllätys, yllätys! EIVÄT KIITÄ! Lapset huomaavat asioita, joita aikuiset salaavat. Huonossa suhteessa pysyminen välittää lapselle vain sen asenteen, että: " minä en ole tärkeä, minä voin kärsiä, että muiden on hyvä." Totuus vain tässä tapauksessa on se, että myös muut kärsivät. Huono suhde ei ole kenenkään etu. Huonossa suhteessa olet myös altis mielenterveysongelmille, masennukselle yms.

Parisuhteen eteen pitää tehdä töitä, mutta jos tuloksia ei synny, ero on oikea ratkaisu. Jopa lasten kannalta.

Vierailija:

Itse olen sitä mieltä että perhe on pidettävä kasassa vaikka puolison pärstä kyllästyttäisi, seksi ei sujuisi, oman ajan puute ahdistaisi, mies olisi ajattelematon törppö joka tukahduttaa henkisen kasvun eikä vie edes likaisia sukkiaan pyykkikoriin, intohimoinen rakkaus olisi kuollut, ja työpaikan Jaska olisi varmasti tuhat kertaa ihanampi.

Sen sijaan väkivalta ja päihdeongelmat ovat mielestäni eron paikka, sillä perheessä kenenkään ei kuulu pelätä. Tosin niihinkin voi ja pitää ensin edes yrittää hakea apua.

Ehjä perheeni oli omat vanhempani jotka ryyppäsivät ja hakkasivat toisensa hengiltä. Jos siihen olisin jäänyt en tiedä missä nyt olisin. Vaikka äitini ei osannut siitä lähteä, onneni oli että pääsin kasvatuskotiin alle 10-vuotiaana.



Uusi kotini oli uusperhe jossa ei kumpikaan aikuisista ollut biologinen vanhempani, oli eri sukunimiä ja lapsia oli. Olen ikuisesti kiitollinen tästä kodista ja perheestä. Olen kasvanut ihan tavalliseksi perheelliseksi ihmiseksi ja vieläkin voin luottaa perheeni tukeen. Se oli ihan tavallinen perhe jossa riideltiin, otettiin saunakaljaa ja mitä nyt tavalliset ihmiset perheessään tekee. Mutta elämä oli tavallisen ennustettavaa ja siksi niin ihanan tylsän turvallista.



Minä valitsisin aina sen ennustettavan ja turvallisen lapselle, aina. Jos joku tuo perheeseen turvattomuutta ja pelkoa, sen jonkun ei pitäisi siinä perheessä olla.

Äiti ja isä. Yhtäkkiä jompikumpi ilmoittaa muuttavansa pois... HERRAN JESTAS sentään!!! Sehän on täysi maailmanloppu.

Uskovaisia ei voi yleistää ahdasmielisiksi ihmisiksi!

Päinvastoin, minusta olisi hienoa, jos minun puolisoni

tulisi uskoon - olkoonkin, etten itse ole mitenkään kovin

uskonnollinen ihminen.



Jokaisella on oikeus omaan vakaumukseen!



Toiseksi jos minun puolisoni alkaisi rikolliseksi, niin

totta kai se olisi pienen kriisin paikka. Jos rikollisuuteen

liittyisi väkivaltaa = nyrkkiä, puukkoa, aseita tai muuta,

niin se todennäköisesti päättäisi avioliittomme. Ts. kuuluisi

eron syiden " Nyrkki" -osion alle.



Jos taas kyseessä olisi esim. talousrikos, niin en minä

välttämättä eroaisi. Esim. mieheni veropetos ei olisi

mikään pakottava syy erota. Eipä ole moni muukaan

talousrikollisen vaimo miestään jättänyt, ja näitä

talousrikollisiahan löytyy ihan kansanedustajista asti.



Asiat eivät ole niin musta-valkoisia!



Tv. 32

Hakkaaminen voi olla myös henkistä. Sanoilla voi lyödä ihan

samoin kuin kämmenellä.



Paitsi fyysiseen myös henkiseen väkivaltaisuusongelmaan

pitäisi kuitenkin hakea, saada ja ottaa vastaan apua.

Vaihtoehtoja on perhe- ja parisuhdeterapiasta yksilölliseen

psykoterapiaan.



Valitettavasti vain nykyään määrärahat ovat yhteiskunnalla

vähäiset, eikä ulkopuolista apua ja objektiivista näkökulmaa

parisuhdevaikeuksiin ole niin aina niin helppo saada silloin,

kun sitä tarvittaisiin. Täten moni avo-/avioliitto purkautuu,

kun puolisot eivät pysty enää kommunikoimaan keskenään,

eivätkä ristiriidat ratkea vain kahden kesken riitelemällä.



Onneksi on myös päinvastaisia tapauksia. Olen lukenut ja kuullut

aviopareista, jotka ovat saaneet apua parisuhdevaikeuksiinsa,

löytäneet uudestaan toisensa ja jatkaneet elämäänsä

yhteisessä liitossa.



Tietenkään tämä ei ole helppoa, eikä tapahdu ilman työtä,

mutta ei avo-/avioerokaan ole helppo ratkaisu. Tai ainakaan

eron ei pitäisi olla helppo ratkaisu. Itse olen tosin sitä mieltä,

että turhiakin eroja on valitettavan paljon, olkoonkin, että

suurin osa eroista olisi perusteltuja.



Tv. 32

jossa pohditaan ovatko ex-liiton lapset perhettä. Avaa varmaan silmäsi.

Miksi te alunperin lähditte perustamaan perhettä ihmisen kanssa, jolla on alkoholiongelma / väkivaltainen tai äkkipikainen luonne / joka ei osallistu kodin hoitoon / joka ajattelee, että elämä on kodin ja perheen ulkopuolella ts. harrastuksissa tms. jne. jne.?



JOKAINEN ON VARMAANKIN ITSE VALINNUT OSANSA?

ONKO JOKU PAKOTETTU AVIOLIITTOON JA HANKKIMAAN LAPSIA?



Ja please, ei sellaisia vastauksia, että: " eihän sitä voi tietää miten ihminen muuttuu..." tms. koska kyllä sen voi TIETÄÄ! Jokainen jolla on tuntosarvet varuillaan ja hoksottimet kohdillaan osaa vaistota myöskin niitä ääneen sanomattomia asioita. Eri asia on sitten se, jos ei riittävän ajoissa halua myöntää tosiasioita itselleen. Miksi siitä omasta virheestä pitäisi lasten maksaa hinta?



Ja toinen lukunsa ovat nämä " linkittäkää / antakaa tutkimusmateriaalia aiheesta - muuten en usko" - tyypit. Ihan oikeastiko joku siellä uskoo, että mielipahan määrää tai todellisia tuntemuksia on ylipäätään mahdollista luotettavasti tutkia niillä käytettävissä olevilla menetelmillä joita näihin sovelletaan? Laaditaan kyselykaavakkeita, otetaan iso otos avierolapsia ja LUULLAAN, että saadaan täysin totuudenmukaisia vastauksia -> empiirinen tutkimus. Onko kukaan koskaan kuullut siitä, että ikäviä asioita ei ehkä haluta edes tunnustaa itselle? Se, että ne tunnustaa ja alkaa työstämään läpi, on KIVULIAS PROSESSI, jonka vain murto-osa käy elämänsä aikana lävitse. Oletko kuullut koskaan sanaa / termiä defenssi? Defenssiä käytetään, kun halutaan suojella itseä joltakin kivuliaalta totuudelta - minä haluaisin saada linkkiä sellaiseen tutkimukseen tämän asian tiimoilta, missä on otettu (yhdessä psykologien kanssa) huomioon myöskin tämä asia.



t. 29

Vierailija:

jos siihen syntyy lapsia, on liitto edelleenkin aikuisten solmima ja aikuisten ylläpitämä.

Lapset ovat oikeutettuja hellyyteen ja huolenpitoon, mutta he eivät ole vanhempiensa avioliiton osapuolia vaan vanhempiensa lapsia.

Avioliittoa eletään aikuisten ehdoin, jos ero tulee, se on heidän keskinäinen ratkaisunsa, sillä lapsia ei voi panna vastuuseen vanhempiensa avioliitosta.

Suru on surtava, tarvittaessa siihen etsittävä apua, mutta ei surtuun suruun kuole.

Valitettavasti vaan avioerolapset syyttää usein itseään erosta eivätkä muutenkaan ymmärrä asiaa noin. Etenkin pienet lapset yhdistävät aina vanhempien eron jollain tapaa myös itseensä.

tietää, miten ihminen muuttuu. Ei parikymppisenä voi tietää, millaiseksi itse tai puoliso muuttuu 15vuodessa. Ei kellään ole tuntosarvia tai hoksottimia siltä varalta, että tietäisi, miten puoliso aikoo osallistua kotitöihin 15 vuoden päästä senhetkisessä elämäntilanteessaan.



Voi sinua raasu kun olet naiivi :( Toivottavasti elämäsi ei rysähdä kovin pahasti koskaan.