Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Nykyinen yhteiskuntaelämä ei ole ihmiselle luontaista. Yleisesti ihmiset voivat todella huonosti, ja vain murto-osa hakee apua tai päätyy tilastoihin. Elämä on pelkkää suorittamista ja työtä. Aamuruuhkassa ihmisillä on tyhjä katse, robottimaisesti saman kaavan mukaan työpaikalle missä pitää taas viettää yli puolet hereilläoloajasta.
Työelämä on nykyään monelle pelkkää tietokoneen näytön tuijottamista. Ei sekään ole pidemmässä juoksussa kovin luontaista touhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikilla on traumoja, monilla pahojakin, turha on uhriutua. Muuten menee koko elämä hukkaan.
Tuossa olet oikeassa, että uhriutua ei kannata eli jäädä uhriksi vaan puskea eteenpäin hetkittäisistä notkahduksista ja itsesääliin uppoamisista huolimatta. Siinä olet väärässä, että jokaisella olisi yhtä lailla traumoja. Minä koen, että pahin trauma on, jos lapsuus on ollut täysin turvaton eli lapsella ei ole ollut yhtään aikuista, johon olisi ollut turvallista tukeutua vaan hän on kokenut olevansa omillaan tai sitten on ollut, mutta tuo turva on jostain syystä viety pois joidenkin tapahtumien seurauksena. Kun ei ole ollut minkäänlaista turvaa itsessä eikä muissa, se on erittäin huono pohja rakentaa elämää. Elämäntapahtumat tuovat sitten jokaiselle isompia tai pienempiä traumaattisia tapahtumia lisäksi, mutta niistä selviytymiseen on jokaisella erilaiset edellytykset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.
Joo, terapiat eivät poista menneisyyttä eivätkä onnistu korjaamaan kaikkea, vaikka minullakin on kaksi eri terapiajaksoa takana. Olen päätynyt siihen, että ihmiselämä vaan on tällaista vaivaista (osin suorastaan kamppailua) joillakin. Jos terapialla on korjattu se, mikä voidaan ja jotenkin kuitenkin pärjää, kannattaa minusta koittaa jättää ongelmien miettiminen taka-alalle ja keskittyä mahdollisimman paljon itselle kivojen ja mielekkäiden asioiden tekemiseen.
Ongelma on juuri se, ettei pärjää. Ahdistuksen takia töissä selviytyminen on todella vaikeaa eikä niitä toimivia ihmissuhteita ole.
Vierailija kirjoitti:
Nykyinen yhteiskuntaelämä ei ole ihmiselle luontaista. Yleisesti ihmiset voivat todella huonosti, ja vain murto-osa hakee apua tai päätyy tilastoihin. Elämä on pelkkää suorittamista ja työtä. Aamuruuhkassa ihmisillä on tyhjä katse, robottimaisesti saman kaavan mukaan työpaikalle missä pitää taas viettää yli puolet hereilläoloajasta.
Elämä on varmasti pelkkää suorittamista ja työtä, jos koittaa täyttää jotakin menestymisen normia. Onko niin pakko tehdä? Miksi ei valitse toisin? Suomessa on työaikalait ja tehdään keskimäärin 40 h/viikko töitä eli viikossa eli ihmisillä on yleensä kaksi vapaapäivää viikossa ja ainakin neljä viikkoa lomaa vuodessa. Jotkut pärjäävät osa-aikatyölläkin, kun asuvat vaatimattomammin tai pystyvät jollain muulla keinolla hankkimaan lisätuloja tai pienentämään elämisensä kuluja.
Minulla voi olla tyhjä katse aamubussissa, koska en ole aamuihmisiä, mutta minulle ei tuota ylikäyviä ongelmia täyttää tuo 8 h päivittäinen velvollisuus, kun työni on sellaista, etteivät työt seuraa minua kotiin, kun olen painanut työpaikan oven perässäni kiinni. Jos voittaisin lotossa, en menisi päiväksikään töihin, koska varsinainen elämäni on muualla. En kuitenkaan näe tarvetta uhrautumiselle. Jos miettii entisajan ihmisiä, he tekivät paljon enemmän töitä ja toimeentulo oli silti epävarmempaa. Meillä on nyt asiat keskimäärin paljon paremmin. Jos "nykyihminen" kokee vaatimustason olevan liikaa, kannattaisi kerätä rohkeutta ja hypätä pois oravanpyörästä. Tuo toki tietää monesti myös myös muutoksia elintapoihin, eikä esim. monen harrastamat vuosittaiset etelänmatkat ja kaupunkilomat enää onnistu, kuten ei välttämättä myöskään auton pitäminen, omistusasunto isossa kaupungissa, lasten kalliit harrastukset ym., mutta nuo eivät ole välttämättömiä ihmiselle. Vaan valinnaisia asioita.
On hyvä muistaa, että traumaattisia reaktioita on monenlaisia. Jos on tavannut yhden traumatisoituneen ja tapaa sitten toisen, niin ei kannata vetää päätelmiä sen ensimmäisen traumojen vaikutuksista sen toisen traumojen vaikutuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On hyvä muistaa, että traumaattisia reaktioita on monenlaisia. Jos on tavannut yhden traumatisoituneen ja tapaa sitten toisen, niin ei kannata vetää päätelmiä sen ensimmäisen traumojen vaikutuksista sen toisen traumojen vaikutuksiin.
Myös se onko kyennyt käsittelemään traumaa vaikuttanee tähän.
Kaikki traumatisoituneet ei ole säikkyjä, toimintakyvyttömiä, ahdistuneita, rajattomia, kyvyttömiä pitämään puoliaan tai pelkää ihmisiä tai muuta. Tällaiset stereotypisoinnit voivat olla haitallisia ja estää tai hidastaa traumatisoituneen "paluuta normaaliin".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvä muistaa, että traumaattisia reaktioita on monenlaisia. Jos on tavannut yhden traumatisoituneen ja tapaa sitten toisen, niin ei kannata vetää päätelmiä sen ensimmäisen traumojen vaikutuksista sen toisen traumojen vaikutuksiin.
Myös se onko kyennyt käsittelemään traumaa vaikuttanee tähän.
Kaikki traumatisoituneet ei ole säikkyjä, toimintakyvyttömiä, ahdistuneita, rajattomia, kyvyttömiä pitämään puoliaan tai pelkää ihmisiä tai muuta. Tällaiset stereotypisoinnit voivat olla haitallisia ja estää tai hidastaa traumatisoituneen "paluuta normaaliin".
Jos traumat on käsitelty, silloin ihmisestä ei enää käsittääkseni puhuta traumatisoituneena. Eihän syövästä toipuneistakaan enää puhuta syöpäsairaina, jos he ovat toipuneet sairaudesta hyvn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvä muistaa, että traumaattisia reaktioita on monenlaisia. Jos on tavannut yhden traumatisoituneen ja tapaa sitten toisen, niin ei kannata vetää päätelmiä sen ensimmäisen traumojen vaikutuksista sen toisen traumojen vaikutuksiin.
Myös se onko kyennyt käsittelemään traumaa vaikuttanee tähän.
Kaikki traumatisoituneet ei ole säikkyjä, toimintakyvyttömiä, ahdistuneita, rajattomia, kyvyttömiä pitämään puoliaan tai pelkää ihmisiä tai muuta. Tällaiset stereotypisoinnit voivat olla haitallisia ja estää tai hidastaa traumatisoituneen "paluuta normaaliin".
Jos ylipäätään pahojen traumojen jälkeen on mahdollista palata normaaliin. Loppuelämä voi mennä siihen, että eri aikoina joudut muodostamaan uudenlaista suhdetta traumaattiseen kokemukseen.
Sekin on täysin ok, ettei ihminen vaikeiden kokemusten jälkeen koskaan palaa täysin ennalleen. Kaikki ei vain ole omissa käsissä. On todella vapauttavaa lopettaa toipumisen suorittaminen ja vain todeta mikä tilanne omalta osalta on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvä muistaa, että traumaattisia reaktioita on monenlaisia. Jos on tavannut yhden traumatisoituneen ja tapaa sitten toisen, niin ei kannata vetää päätelmiä sen ensimmäisen traumojen vaikutuksista sen toisen traumojen vaikutuksiin.
Myös se onko kyennyt käsittelemään traumaa vaikuttanee tähän.
Kaikki traumatisoituneet ei ole säikkyjä, toimintakyvyttömiä, ahdistuneita, rajattomia, kyvyttömiä pitämään puoliaan tai pelkää ihmisiä tai muuta. Tällaiset stereotypisoinnit voivat olla haitallisia ja estää tai hidastaa traumatisoituneen "paluuta normaaliin".Jos traumat on käsitelty, silloin ihmisestä ei enää käsittääkseni puhuta traumatisoituneena. Eihän syövästä toipuneistakaan enää puhuta syöpäsairaina, jos he ovat toipuneet sairaudesta hyvn.
Kun on kyennyt käsittelemään traumaa, niin se voi silti vielä vaikuttaa.
Trauman vaikuttavuuden aste ja vaikutukset muuttuvat. Kyseessä on prosessi.
Prosessi saattaa johtaa siihen, että trauma ei enää vaikuta mitenkään.
Sekin voi olla riittävää, että trauman vaikutukset ovat hyvin vähäisiä. Se ei enää juurikaan poikkea "normaalista", sillä kaikilla on omat omituisuutensa ja haasteensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvä muistaa, että traumaattisia reaktioita on monenlaisia. Jos on tavannut yhden traumatisoituneen ja tapaa sitten toisen, niin ei kannata vetää päätelmiä sen ensimmäisen traumojen vaikutuksista sen toisen traumojen vaikutuksiin.
Myös se onko kyennyt käsittelemään traumaa vaikuttanee tähän.
Kaikki traumatisoituneet ei ole säikkyjä, toimintakyvyttömiä, ahdistuneita, rajattomia, kyvyttömiä pitämään puoliaan tai pelkää ihmisiä tai muuta. Tällaiset stereotypisoinnit voivat olla haitallisia ja estää tai hidastaa traumatisoituneen "paluuta normaaliin".Jos traumat on käsitelty, silloin ihmisestä ei enää käsittääkseni puhuta traumatisoituneena. Eihän syövästä toipuneistakaan enää puhuta syöpäsairaina, jos he ovat toipuneet sairaudesta hyvn.
Kun on kyennyt käsittelemään traumaa, niin se voi silti vielä vaikuttaa.
Trauman vaikuttavuuden aste ja vaikutukset muuttuvat. Kyseessä on prosessi.
Prosessi saattaa johtaa siihen, että trauma ei enää vaikuta mitenkään.Sekin voi olla riittävää, että trauman vaikutukset ovat hyvin vähäisiä. Se ei enää juurikaan poikkea "normaalista", sillä kaikilla on omat omituisuutensa ja haasteensa.
Jos trauma ei enää vaikuta, se ei silloin ole trauma. Silloin se on vain vaikea muisto. Harva ehkä siinä tapauksessa kuvaa itseään enää traumatisoituneeksi. Monet traumat ovat vaikeita käsitellä. Silti tarinat traumatisoituneista kuvataan tyylillä jotain kävi ja sitten asiat käsiteltiin halki, poikki ja pinoon. Nyt henkilö voi hienosti, ottakaa kaikki mallia. Seuraavassa vaiheessa palanneista vaikeista traumatakaumista ei sitten inspiraatiotarinaa lehtiin laitetakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On hyvä muistaa, että traumaattisia reaktioita on monenlaisia. Jos on tavannut yhden traumatisoituneen ja tapaa sitten toisen, niin ei kannata vetää päätelmiä sen ensimmäisen traumojen vaikutuksista sen toisen traumojen vaikutuksiin.
Myös se onko kyennyt käsittelemään traumaa vaikuttanee tähän.
Kaikki traumatisoituneet ei ole säikkyjä, toimintakyvyttömiä, ahdistuneita, rajattomia, kyvyttömiä pitämään puoliaan tai pelkää ihmisiä tai muuta. Tällaiset stereotypisoinnit voivat olla haitallisia ja estää tai hidastaa traumatisoituneen "paluuta normaaliin".Jos traumat on käsitelty, silloin ihmisestä ei enää käsittääkseni puhuta traumatisoituneena. Eihän syövästä toipuneistakaan enää puhuta syöpäsairaina, jos he ovat toipuneet sairaudesta hyvn.
Kun on kyennyt käsittelemään traumaa, niin se voi silti vielä vaikuttaa.
Trauman vaikuttavuuden aste ja vaikutukset muuttuvat. Kyseessä on prosessi.
Prosessi saattaa johtaa siihen, että trauma ei enää vaikuta mitenkään.Sekin voi olla riittävää, että trauman vaikutukset ovat hyvin vähäisiä. Se ei enää juurikaan poikkea "normaalista", sillä kaikilla on omat omituisuutensa ja haasteensa.
Jos trauma ei enää vaikuta, se ei silloin ole trauma. Silloin se on vain vaikea muisto. Harva ehkä siinä tapauksessa kuvaa itseään enää traumatisoituneeksi. Monet traumat ovat vaikeita käsitellä. Silti tarinat traumatisoituneista kuvataan tyylillä jotain kävi ja sitten asiat käsiteltiin halki, poikki ja pinoon. Nyt henkilö voi hienosti, ottakaa kaikki mallia. Seuraavassa vaiheessa palanneista vaikeista traumatakaumista ei sitten inspiraatiotarinaa lehtiin laitetakaan.
Se miten trauma vaikuttaa on yksilöllistä.
Lapsuuden trauma, pitkäaikainen jatkuva trauma ja aikuisuuden trauma tai näiden päällekkäisyydet vaikuttaa eri tavoin.
Ei ole mitään traumaoiretta mikä olisi yhteistä kaikille.
Lapsuuden pitkäaikaiset jatkuvat traumat ovat vaikeimpia käsitellä, kun oma persoona on kehittynyt niiden kanssa.
Trauman ja traumattomuuden välillä on paljon eri asteita, joissa trauma voi vaikuttaa vain vähän tai vain tietyllä tavalla, mikä ei juurikaan häiritse traumatisoitunutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Traumojen takia koen usein ettei persoonallisuuteni ole päässyt kunnolla muotoutumaan. Olen lapsuudesta saakka elänyt jatkuvasti selviytymistilassa. En loppujen lopuksi tiedä mikä on minulle tärkeää. Olen vain jotenkin yrittänyt ahdistuneena haparoida tietäni eteenpäin.
Ns. tähän astiset haaveet ovat olleet yritys ottaa selkävoitto traumoista ja niihin liittyvästä voimattomasta olosta. Kun olen saavuttanut jotain pidemmän aikaa tavoittelemaani, ei paha olo kuitenkaan ole poistunut. En ole kyennyt pitämään kiinni saavuttamistani asioista.
Ihan kuin itse olisin tämän kirjoittanut.
Käyn läpi menneisyyttäni ja monen päätöksen olen tehnyt traumapohjalta. Onneksi nyt ymmärrän miksi näin olen tehnyt.
Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen takia koen usein ettei persoonallisuuteni ole päässyt kunnolla muotoutumaan. Olen lapsuudesta saakka elänyt jatkuvasti selviytymistilassa. En loppujen lopuksi tiedä mikä on minulle tärkeää. Olen vain jotenkin yrittänyt ahdistuneena haparoida tietäni eteenpäin.
Ns. tähän astiset haaveet ovat olleet yritys ottaa selkävoitto traumoista ja niihin liittyvästä voimattomasta olosta. Kun olen saavuttanut jotain pidemmän aikaa tavoittelemaani, ei paha olo kuitenkaan ole poistunut. En ole kyennyt pitämään kiinni saavuttamistani asioista.
Ihan kuin itse olisin tämän kirjoittanut.
Käyn läpi menneisyyttäni ja monen päätöksen olen tehnyt traumapohjalta. Onneksi nyt ymmärrän miksi näin olen tehnyt.
Voimia!
Kiitos, samoin myös sinulle. Uskon että kun ymmärtää omaa toimintaa paremmin, on helpompaa muodostaa parempi suhde menneisyyteen. Ehkä jonain päivänä toiminta ei enää ole yhtä vahvasti sisäisten pakkojen ja ahdistuksen ohjaamaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
KYLLÄ, sitten minut vielä oli laitettu Lähiomaisesksi tädilleni vaikka hänellä On vielä veljensä elossa joka vielä muistaa asioita.
Niin tuo täti on perheetön ei lapsia.
Niin kaiken kukkuraksi minun pitää jaksaa Muostisarassta tödistäni enkä ole lähellä häntä olen usean sadan kilometrin päässä hänestä.
Omat asiani elämäni ei ole raiteillaan , Lainkaan!
Ei perhettä , eikä kunnon työtä kuten jo 50: n naisen olevan Hyvin
Luulisi , että on saavuttanut paljon ja on perheen hyvän ,
Ammatin odottaisi jo kuulevan , sanovan Aikuiselta lapseltaan , tätä lausetta " Äiti, sinusta tulee mummo , saamme lapsen Solmun kanssa.
Mutta Ei koskaan en saa kokea Äityttä! Se on minulta pois .
Eli elämä on tramojen vuoksi PILALLA.
Eli on kohtalo tovereita aloittajalle tässä yksi.
Nuorena ajattelin kompensoivani traumattisia kokemuksia saavuttamalla hienoja asioita, jonka jälkeen en enää tuntisi itseäni avuttomaksi tai voimattomaksi. Luulin sen olevan tie, joka johdattaa pois traumojen vallasta.
Vanhempana näen asiat toisin: traumojen takia on vaikea pitää kiinni asioista. Tulkinnat asioista ovat usein ahdistuksen värittämiä. Vaikeat muistot poistu, vaan palautuvat helposti takautumina mieleen, kun asiat tuntuvat hankalilta.
Matka etenee, mutta se on ollut yksinäisempi ja vaikeampi kuin mitä nuorena ja naiivina kuvittelin. Elämä jättää jälkensä eikä sille voi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Nuorena ajattelin kompensoivani traumattisia kokemuksia saavuttamalla hienoja asioita, jonka jälkeen en enää tuntisi itseäni avuttomaksi tai voimattomaksi. Luulin sen olevan tie, joka johdattaa pois traumojen vallasta.
Niin ajattelin minäkin. Tosin se on varmaan aika yleinen ajattelutapa traumoja kokeneiden keskuudessa päätellen siitä, miten paljon muusikoissa, näyttelijöissä ja viihdealan ihmisissä on (ollut) rikottuja sieluja. Ikävä kyllä menestys ja suosio eivät ole lääkinneet vanhoja haavoja, vaan jotkut ovat alkaneet lääkitä niitä mm. päihteillä ja osa on päättänyt poistua elämän estradilta omasta aloitteestaan. Menestys ja julkisuus myös monesti aktivoivat vanhoja traumoja esimerkiksi riittämättömyyden tunteen muodossa. Niiden kääntöpuolena tuleva ihmisten avoin halveksinnan osoittaminen ja jopa suoranainen vainoaminen ei sekään tee hyvää. Etenkään, kun julkisuuden henkilöstä ajatellaan, että hänen pitää ottaa kaikki loka tappouhkauksia myöten niskaansa, koska on itse ammattinsa valinnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorena ajattelin kompensoivani traumattisia kokemuksia saavuttamalla hienoja asioita, jonka jälkeen en enää tuntisi itseäni avuttomaksi tai voimattomaksi. Luulin sen olevan tie, joka johdattaa pois traumojen vallasta.
Niin ajattelin minäkin. Tosin se on varmaan aika yleinen ajattelutapa traumoja kokeneiden keskuudessa päätellen siitä, miten paljon muusikoissa, näyttelijöissä ja viihdealan ihmisissä on (ollut) rikottuja sieluja. Ikävä kyllä menestys ja suosio eivät ole lääkinneet vanhoja haavoja, vaan jotkut ovat alkaneet lääkitä niitä mm. päihteillä ja osa on päättänyt poistua elämän estradilta omasta aloitteestaan. Menestys ja julkisuus myös monesti aktivoivat vanhoja traumoja esimerkiksi riittämättömyyden tunteen muodossa. Niiden kääntöpuolena tuleva ihmisten avoin halveksinnan osoittaminen ja jopa suoranainen vainoaminen ei sekään tee hyvää. Etenkään, kun julkisuuden henkilöstä ajatellaan, että hänen pitää ottaa kaikki loka tappouhkauksia myöten niskaansa, koska on itse ammattinsa valinnut.
Olet varmaan tässä oikeassa. Olen saanut asioita käyntiin, mutta ahdistuksen takia en ole kyennyt pitkäjänteisesti hoitamaan asioita alusta loppuun. Traumojen takia jaksaminen on mitä on ja näissä tilanteissa olen silloin vain tarttunut seuraavaan oljenkorteen.
Heikkouksien esiin tuomiseen suhtaudutaan yleensä kielteisesti. Työt olivat sellaisia, joissa ei ollut mahdollista sanoa, että koen taas kerran ajavani päin seinää, kun nämä ja nämä asiat vievät liikaa voimia.
Seitsemän sivua puhdasta paska jauhantaa ja ruikutusta. Teidän pitäis tehdä itellenne Endlösung.
Vierailija kirjoitti:
Seitsemän sivua puhdasta paska jauhantaa ja ruikutusta. Teidän pitäis tehdä itellenne Endlösung.
Aloita vain itsestäsi kaikin mokomin. Miksi käytät aikaasi asioihin, jotka eivät sinua kiinnosta? Vauvapalstalla ei ole pakko hengata.
Nykyinen yhteiskuntaelämä ei ole ihmiselle luontaista. Yleisesti ihmiset voivat todella huonosti, ja vain murto-osa hakee apua tai päätyy tilastoihin. Elämä on pelkkää suorittamista ja työtä. Aamuruuhkassa ihmisillä on tyhjä katse, robottimaisesti saman kaavan mukaan työpaikalle missä pitää taas viettää yli puolet hereilläoloajasta.