Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Mä voin kertoa omasta toipumisesta. Olin murrosikään asti kiltti tyttö, mutta sitten aloin oireilla. Olin vihainen, liikuin epämääräisissä porukoissa välillä ja opiskelu ei kiinnostanut. Aloin kuitenkin ryhdistäytyä noin 18 vuotiaana. Tein töitä ja myöhemmin opiskelin.

Kuitenkin minulla oli pelkoja, ahdistusta, painajaisia. Tunne, että sinnittelen elämässäni ja kohta tulee romahdus. Ihmissuhteet olivat vaikeita, enkä oikein tiennyt mitä haluan elämältä. Join välillä liikaa ja jotenkin ajalehdin. Kun oli hyvä parisuhde, silloin elämä oli vakaampaa ja suhteen loputtua mielialat velloivat ääripäästä toiseen päivittäin.

Olen aina lukenut paljon ja etsinyt tietoa ja vastauksia. Onnistuin saamaan arkeni muuten hyväksi ja vakaan parisuhteen, mutta ahdistusta oli edelleen ja join vapaa-ajalla paljon kestääkseni sitä. Onnistuin kuitenkin vähentämään juomista, lopettamaan tupakoinnin. Oli vakituinen työpaikka ja pitkä parisuhde.

Tulin raskaaksi ja odotus oli elämäni siihen asti onnellisinta ja tasapainoisinta aikaa.

Kun lapsi syntyi, kiinnyin häneen välittömästi, mutta olin aivan paniikissa koko ajan. Jos teen virheen, lapselle käy jotain. Kaikenlaiset pakkomielteet hygieniasta tai vauvan oikeasta hoidosta valtasivat ajatukseni ja tunteet heittelivät äärilaidasta toiseen.

Tajusin, että tämä ei ole ihan normaalia ja vanhemmuuden ei kuulu tuntua jatkuvalta paniikilta. Lainasin kirjoja vanhemmuudesta esim. Jari Sinkkonen ja Raisa Cacciatore. Näitä lukiessani vasta aukesi, miten tunnetasolla kaltoinkohdeltu lapsi olin ollut. Olin täysin sulkenut muistot mielestäni aiemmin ja kuvitellut, että lapsuuteni oli onnellinen. Ensimmäiset puoli vuotta itkin joka ilta. Muistoja tuli koko ajan lisää mieleen. Aloin lukea tunnelukko työskentelystä ja siirryin siitä skeematerapia kirjaan. Aloin tehdä harjoituksia, mielialat heittelivät täysin laidasta laitaan. Tuntui, etten selviä. Hain myös keskusteluapua itselleni matalan kynnyksen palveluista ja myöhemmin pääsin vertaisryhmään. Aloitin erittäin fyysisen harrastuksen, jossa pystyin saamaan kehostani ulos ahdistusta ja jännitystä. Parissa vuodessa aloin saada elämäni ja tunnetilana paremmin hallintaan. Kohdallani skeematerapia oli ihan keskeinen tässä, mutta en käynyt terapiassa, vaan opiskelin sitä itse ja tein harjoituksia. Vaihdoin alaa ja opiskelin itselleni mielekkäämmän ammatin. Jouduin ottamaan etäisyyttä moniin ihmisiin menneisyydestäni, koska monet ihmissuhteeni olivat epäterveitä. Jatkoin itseni kuuntelua ja harjoittelin ennakoimaan kokemaani kuormitusta. Pikku hiljaa elämäni parani ja nyt, kun lapseni syntymästä on 8 vuotta, olen onnellinen ja tasapainoinen. Elämäni on hyvää. Toivon, että voin antaa edes vähän uskoa jollekin, joka kamppailee menneisyytensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mä voin kertoa omasta toipumisesta. Olin murrosikään asti kiltti tyttö, mutta sitten aloin oireilla. Olin vihainen, liikuin epämääräisissä porukoissa välillä ja opiskelu ei kiinnostanut. Aloin kuitenkin ryhdistäytyä noin 18 vuotia....

Tässä on hyvää pohdintaa ja varmasti vertaistuellista hyötyä sitä tarvitseville!

Hyvää pitkäjänteistä ja systemaattista toimintaa kohti parempaa tulevaisuutta.

Kaikilla ei välttämättä ole voimavaroja toimia yhtä itsenäisesti ja se on myös täysin ymmärrettävää sekä hyvksyttävää. Suomessa pitäisi jotenkin kehittää avun hakemisen ja vastaanottamisen kulttuuria, aina ei tarvitse kaikessa pärjätä yksin ja itsekseen.  Toisaalta, toisten kohdalla itsenäinen työstäminen on lähes ainoa oikea tapa tehdä pysyvää muutosta kohti parempaan. 

Kiitos että jaoit oman tarinasi ja toivottavasti löydät myös jatkossa tarvittavat avaimet menestystä estäviin lukkoihin.

Minkä skeematerapian kirjan luit? Alkoi heti kiinnostaa. :)

Vierailija kirjoitti:

Minkä skeematerapian kirjan luit? Alkoi heti kiinnostaa. :)

Kirja on: Skeematerapia / Jeffrey E. Young, Janet S. Klosko, Marjorie Weishaar

Kirja on sellainen, joka kuvaa Skeematerapiaa menetelmänä ja on suunnattu ammattilaisille, jotka ovat kiinnostuneet käyttämään Skeematerapiaa työskennellessään persoonallisuushäiriöisten potilaiden parissa. Kirjassa on kuvattu eri skeemoja ja niiden vaikutusta potilaiden elämään. Kirjassa on vuoropuheluita potilaiden ja terapeutin välillä ja harjoitteita mitkä potilasta auttavat eteenpäin. Kaikki esimerkit ovat oikeita tapauksia. Lisäksi erikseen käsitelty epävakaan ja narsistisen persoonallisuushäiriön hoitoa, skeemojen kartoittamista ym.

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Mulla kesti ainakin viisi vuotta päästä edes jotenkin irti häpeästä ja välillä hyvinä päivinä hävettää vieläkin, kun tulee sellainen "nyt kyllä voisin olla töissä, mutta vain hengailen" -ajatus. Sitten kun samana iltana tai seuraavana päivänä on taas veto täysin veks niin sitä vasta muistaa että ai niin, tän takia olen työkyvytön. Mutta siis syvään on häpeä istutettu meissä protestanttisen etiikan lapsissa, se on totta!

Mua on auttanut etenkin ymmärrys siitä, että sillä ei ole mitään merkitystä isossa mittakaavassa mitä minä yksi pieni ihminen täällä telluksella teen tai en (kunhan en tahallani tee mitään vahingollista). Mittakaava on niin iso, että ei ole mitään onnistumisia tai epäonnistumisia vaan vain miljardeja merkityksettömiä elämiä. Kaikki nämä statusasiat on vain ihmisten keksimiä haihatuksia, eikä mitään fysiikan lakeja, joten niistä voi myös vapautua ja olla välittämättä ja silti elää ihan yhtä validissa todellisuudessa kuin muutkin.

Olen tosi pahoillani, että joudut nyt tän hallituksen aikana pelkäämään pahinta. Mä sain onneks pysyvän eläkkeen viime hallituksen aikana ja olenkin usein miettinyt miten pelottavaa olisi nyt olla vielä määräaikaisella :( Uskoisin kuitenkin, että jos sulle on useampi kuntoutustukipätkä jo myönnetty, niin ei ne helpolla sitä ala katkaisemaan enää. Ja jos pätkiä kertyy tarpeeksi putkeen, niin sitten kyllä hyväksynevät sen pysyvän hakemuksen, jos et nyt ihan nuori enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Mulla kesti ainakin viisi vuotta päästä edes jotenkin irti häpeästä ja välillä hyvinä päivinä hävettää vieläkin, kun tulee sellainen "nyt kyllä voisin olla töissä, mutta vain hengailen" -ajatus. Sitten kun samana iltana tai seuraavana päivänä on taas veto täysin veks niin sitä vasta muistaa että ai niin, tän takia olen työkyvytön. Mutta siis syvään on häpeä istutettu meissä protestanttisen etiikan lapsissa, se on totta!

Mua on auttanut etenkin ymmärrys siitä, että sillä ei ole mitään merkitystä isossa mittakaavassa mitä minä yksi pieni ihminen täällä telluksella teen tai en (kunhan en tahallani tee mitään vahingollista). Mittakaava on niin iso, että ei ole mitään onnistumisia tai epäonnistumisia vaan vain miljardeja merkityksettömiä elämiä. Kaikki nämä statusasiat on vain ihmisten keksimiä haihatuksia, eikä mitään fysiikan lakeja, joten niistä voi myös vapautua ja olla välittämättä ja silti elää ihan yhtä validissa todellisuudessa kuin muutkin.

Olen tosi pahoillani, että joudut nyt tän hallituksen aikana pelkäämään pahinta. Mä sain onneks pysyvän eläkkeen viime hallituksen aikana ja olenkin usein miettinyt miten pelottavaa olisi nyt olla vielä määräaikaisella :( Uskoisin kuitenkin, että jos sulle on useampi kuntoutustukipätkä jo myönnetty, niin ei ne helpolla sitä ala katkaisemaan enää. Ja jos pätkiä kertyy tarpeeksi putkeen, niin sitten kyllä hyväksynevät sen pysyvän hakemuksen, jos et nyt ihan nuori enää ole.

Kiitos tosi paljon tästä, lohdullinen ja samalla tosi hyviä näkökulmia pohdittavaksi. En osaa nyt tarpeeksi ilmaista miten hyvältä tuntui lukea kirjoituksesi. :)

Mulla on nyt ensi kesäkuun loppuun kuntoutustuki, mutta ainahan se on välillä muutenkin mielessä, kun on aina vain väliaikainen. Yritän opetella enemmän elämään hetkessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä skeematerapian kirjan luit? Alkoi heti kiinnostaa. :)

Kirja on: Skeematerapia / Jeffrey E. Young, Janet S. Klosko, Marjorie Weishaar

Kirja on sellainen, joka kuvaa Skeematerapiaa menetelmänä ja on suunnattu ammattilaisille, jotka ovat kiinnostuneet käyttämään Skeematerapiaa työskennellessään persoonallisuushäiriöisten potilaiden parissa. Kirjassa on kuvattu eri skeemoja ja niiden vaikutusta potilaiden elämään. Kirjassa on vuoropuheluita potilaiden ja terapeutin välillä ja harjoitteita mitkä potilasta auttavat eteenpäin. Kaikki esimerkit ovat oikeita tapauksia. Lisäksi erikseen käsitelty epävakaan ja narsistisen persoonallisuushäiriön hoitoa, skeemojen kartoittamista ym.

Kiitos tiedoista, pitääpä tutkailla löytyisikö kirjastosta. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Mulla kesti ainakin viisi vuotta päästä edes jotenkin irti häpeästä ja välillä hyvinä päivinä hävettää vieläkin, kun tulee sellainen "nyt kyllä voisin olla töissä, mutta vain hengailen" -ajatus. Sitten kun samana iltana tai seuraavana päivänä on taas veto täysin veks niin sitä vasta muistaa että ai niin, tän takia olen työkyvytön. Mutta siis syvään on häpeä istutettu meissä protestanttisen etiikan lapsissa, se on totta!

Mua on auttanut etenkin ymmärrys siitä, että sillä ei ole mitään merkitystä isossa mittakaavassa mitä minä yksi pieni ihminen täällä telluksella teen tai en (kunhan en tahallani tee mitään vahingollista). Mittakaava on niin iso, että ei ole mitään onnistumisia tai epäonnistumisia vaan vain miljardeja merkityksettömiä elämiä. Kaikki nämä statusasiat on vain ihmisten keksimiä haihatuksia, eikä mitään fysiikan lakeja, joten niistä voi myös vapautua ja olla välittämättä ja silti elää ihan yhtä validissa todellisuudessa kuin muutkin.

Olen tosi pahoillani, että joudut nyt tän hallituksen aikana pelkäämään pahinta. Mä sain onneks pysyvän eläkkeen viime hallituksen aikana ja olenkin usein miettinyt miten pelottavaa olisi nyt olla vielä määräaikaisella :( Uskoisin kuitenkin, että jos sulle on useampi kuntoutustukipätkä jo myönnetty, niin ei ne helpolla sitä ala katkaisemaan enää. Ja jos pätkiä kertyy tarpeeksi putkeen, niin sitten kyllä hyväksynevät sen pysyvän hakemuksen, jos et nyt ihan nuori enää ole.

Kiitos tosi paljon tästä, lohdullinen ja samalla tosi hyviä näkökulmia pohdittavaksi. En osaa nyt tarpeeksi ilmaista miten hyvältä tuntui lukea kirjoituksesi. :)

Mulla on nyt ensi kesäkuun loppuun kuntoutustuki, mutta ainahan se on välillä muutenkin mielessä, kun on aina vain väliaikainen. Yritän opetella enemmän elämään hetkessä.

Kuulostaa tosi hyvältä strategialta tuo hetkessä eläminen! Vaikkakin tiedän todella hyvin miten vaikeaa on elää hetkessä, kun se seuraava tukipätkä kuitenkin kummittelee aina jossain mielenperukoilla ja kiihtyvällä tahdilla mitä lähemmäksi uusi haku tulee.

Jos se kuitenkin onnistuu (riippuu sikana eri asioista tietenkin voiko se onnistua) niin se on älyttömän hyödyllinen taito ja melko harvinainenkin, kun vertaa taviskavereihin. Tietenkin mielummin olisi terve, mutta jos jotain hyvää on tullut sairauden myötä niin se on ainakin yksi juttu, että arvostaa nykyhetkeä paljon enemmän, eikä enää elä sitkutellen.

Toivon sulle kaikkea parasta jatkoon, taistelutoveri! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä skeematerapian kirjan luit? Alkoi heti kiinnostaa. :)

Kirja on: Skeematerapia / Jeffrey E. Young, Janet S. Klosko, Marjorie Weishaar

Kirja on sellainen, joka kuvaa Skeematerapiaa menetelmänä ja on suunnattu ammattilaisille, jotka ovat kiinnostuneet käyttämään Skeematerapiaa työskennellessään persoonallisuushäiriöisten potilaiden parissa. Kirjassa on kuvattu eri skeemoja ja niiden vaikutusta potilaiden elämään. Kirjassa on vuoropuheluita potilaiden ja terapeutin välillä ja harjoitteita mitkä potilasta auttavat eteenpäin. Kaikki esimerkit ovat oikeita tapauksia. Lisäksi erikseen käsitelty epävakaan ja narsistisen persoonallisuushäiriön hoitoa, skeemojen kartoittamista ym.

Kiitos tästä vinkistä! T. Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Mulla kesti ainakin viisi vuotta päästä edes jotenkin irti häpeästä ja välillä hyvinä päivinä hävettää vieläkin, kun tulee sellainen "nyt kyllä voisin olla töissä, mutta vain hengailen" -ajatus. Sitten kun samana iltana tai seuraavana päivänä on taas veto täysin veks niin sitä vasta muistaa että ai niin, tän takia olen työkyvytön. Mutta siis syvään on häpeä istutettu meissä protestanttisen etiikan lapsissa, se on totta!

Mua on auttanut etenkin ymmärrys siitä, että sillä ei ole mitään merkitystä isossa mittakaavassa mitä minä yksi pieni ihminen täällä telluksella teen tai en (kunhan en tahallani tee mitään vahingollista). Mittakaava on niin iso, että ei ole mitään onnistumisia tai epäonnistumisia vaan vain miljardeja merkityksettömiä elämiä. Kaikki nämä statusasiat on vain ihmisten keksimiä haihatuksia, eikä mitään fysiikan lakeja, joten niistä voi myös vapautua ja olla välittämättä ja silti elää ihan yhtä validissa todellisuudessa kuin muutkin.

Olen tosi pahoillani, että joudut nyt tän hallituksen aikana pelkäämään pahinta. Mä sain onneks pysyvän eläkkeen viime hallituksen aikana ja olenkin usein miettinyt miten pelottavaa olisi nyt olla vielä määräaikaisella :( Uskoisin kuitenkin, että jos sulle on useampi kuntoutustukipätkä jo myönnetty, niin ei ne helpolla sitä ala katkaisemaan enää. Ja jos pätkiä kertyy tarpeeksi putkeen, niin sitten kyllä hyväksynevät sen pysyvän hakemuksen, jos et nyt ihan nuori enää ole.

Kiitos tosi paljon tästä, lohdullinen ja samalla tosi hyviä näkökulmia pohdittavaksi. En osaa nyt tarpeeksi ilmaista miten hyvältä tuntui lukea kirjoituksesi. :)

Mulla on nyt ensi kesäkuun loppuun kuntoutustuki, mutta ainahan se on välillä muutenkin mielessä, kun on aina vain väliaikainen. Yritän opetella enemmän elämään hetkessä.

<3

Kuulostaa tosi hyvältä strategialta tuo hetkessä eläminen! Vaikkakin tiedän todella hyvin miten vaikeaa on elää hetkessä, kun se seuraava tukipätkä kuitenkin kummittelee aina jossain mielenperukoilla ja kiihtyvällä tahdilla mitä lähemmäksi uusi haku tulee.

Jos se kuitenkin onnistuu (riippuu sikana eri asioista tietenkin voiko se onnistua) niin se on älyttömän hyödyllinen taito ja melko harvinainenkin, kun vertaa taviskavereihin. Tietenkin mielummin olisi terve, mutta jos jotain hyvää on tullut sairauden myötä niin se on ainakin yksi juttu, että arvostaa nykyhetkeä paljon enemmän, eikä enää elä sitkutellen.

Toivon sulle kaikkea parasta jatkoon, taistelutoveri! :)

Eri, mutta myös minä olen työkyvytön, nyt pitkällä sairaslomalla joka ehkä muuttuu kuntoutustueksi (jolla olen ollut pari kertaa aiemminkin).

Miten olet selittänyt ihmisille, erityisesti uusille ihmisille tilanteesi? Siis kun tulee puhetta töistä jne.

Itse olen nyt vaan sanonut olevani "burnoutin" takia sairaslomalla. Nuorempana vielä opiskelin kunt tuella joten se meni siinä sivussa.

Nyt en ole mitään omaisuuttakaan ehtinyt kerryttää kun sairastuin jo nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Mulla kesti ainakin viisi vuotta päästä edes jotenkin irti häpeästä ja välillä hyvinä päivinä hävettää vieläkin, kun tulee sellainen "nyt kyllä voisin olla töissä, mutta vain hengailen" -ajatus. Sitten kun samana iltana tai seuraavana päivänä on taas veto täysin veks niin sitä vasta muistaa että ai niin, tän takia olen työkyvytön. Mutta siis syvään on häpeä istutettu meissä protestanttisen etiikan lapsissa, se on totta!

Mua on auttanut etenkin ymmärrys siitä, että sillä ei ole mitään merkitystä isossa mittakaavassa mitä minä yksi pieni ihminen täällä telluksella teen tai en (kunhan en tahallani tee mitään vahingollista). Mittakaava on niin iso, että ei ole mitään onnistumisia tai epäonnistumisia vaan vain miljardeja merkityksettömiä elämiä. Kaikki nämä statusasiat on vain ihmisten keksimiä haihatuksia, eikä mitään fysiikan lakeja, joten niistä voi myös vapautua ja olla välittämättä ja silti elää ihan yhtä validissa todellisuudessa kuin muutkin.

Olen tosi pahoillani, että joudut nyt tän hallituksen aikana pelkäämään pahinta. Mä sain onneks pysyvän eläkkeen viime hallituksen aikana ja olenkin usein miettinyt miten pelottavaa olisi nyt olla vielä määräaikaisella :( Uskoisin kuitenkin, että jos sulle on useampi kuntoutustukipätkä jo myönnetty, niin ei ne helpolla sitä ala katkaisemaan enää. Ja jos pätkiä kertyy tarpeeksi putkeen, niin sitten kyllä hyväksynevät sen pysyvän hakemuksen, jos et nyt ihan nuori enää ole.

Kiitos tosi paljon tästä, lohdullinen ja samalla tosi hyviä näkökulmia pohdittavaksi. En osaa nyt tarpeeksi ilmaista miten hyvältä tuntui lukea kirjoituksesi. :)

Mulla on nyt ensi kesäkuun loppuun kuntoutustuki, mutta ainahan se on välillä muutenkin mielessä, kun on aina vain väliaikainen. Yritän opetella enemmän elämään hetkessä.

<3

Kuulostaa tosi hyvältä strategialta tuo hetkessä eläminen! Vaikkakin tiedän todella hyvin miten vaikeaa on elää hetkessä, kun se seuraava tukipätkä kuitenkin kummittelee aina jossain mielenperukoilla ja kiihtyvällä tahdilla mitä lähemmäksi uusi haku tulee.

Jos se kuitenkin onnistuu (riippuu sikana eri asioista tietenkin voiko se onnistua) niin se on älyttömän hyödyllinen taito ja melko harvinainenkin, kun vertaa taviskavereihin. Tietenkin mielummin olisi terve, mutta jos jotain hyvää on tullut sairauden myötä niin se on ainakin yksi juttu, että arvostaa nykyhetkeä paljon enemmän, eikä enää elä sitkutellen.

Toivon sulle kaikkea parasta jatkoon, taistelutoveri! :)

Eri, mutta myös minä olen työkyvytön, nyt pitkällä sairaslomalla joka ehkä muuttuu kuntoutustueksi (jolla olen ollut pari kertaa aiemminkin).

Miten olet selittänyt ihmisille, erityisesti uusille ihmisille tilanteesi? Siis kun tulee puhetta töistä jne.

Itse olen nyt vaan sanonut olevani "burnoutin" takia sairaslomalla. Nuorempana vielä opiskelin kunt tuella joten se meni siinä sivussa.

Nyt en ole mitään omaisuuttakaan ehtinyt kerryttää kun sairastuin jo nuorena.

Hmm.. en sairauden vuoksi oikein käy kauheasti missään, lähinnä tapaan vanhoja kavereita harvakseltaan, niin en ole tähän paras tyyppi neuvomaan mitään järkevää sanottavaa uusille tuttavuuksille. Ehkä jollain muulla olisi jotain ideoita?

Olen kans sanonut, että burnout tai masennussaikku, joillekin että kuntoutustuki. Nyt pysyvän aikana en ole tainnut vielä ehtiä sanoa mitään. Varmaan sanon vaan suoraan miten asia on ja nyt kun häpeäkin on helpottanut, niin uskon ja toivon että siitä ei kauhean noloa tilannetta pääse syntymään.

Onhan se kyllä aikamoinen leima mikä siinä otsaan tulee heti, mutta toisaalta mitä avoimemmin näistä puhutaan niin sitä nopeammin stigma alkaa hälvetäkin. Aika moni varmaan tuntee/tietää nykyään jo jonkun jolla sama tilanne.

Mä olen kyllä siinä mielessä todella onnekas, että on jo puoliso, eikä tarvitse parisuhdemarkkinoilla yrittää luovia tän kanssa.. Varmasti todella vaikeaa :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Mulla kesti ainakin viisi vuotta päästä edes jotenkin irti häpeästä ja välillä hyvinä päivinä hävettää vieläkin, kun tulee sellainen "nyt kyllä voisin olla töissä, mutta vain hengailen" -ajatus. Sitten kun samana iltana tai seuraavana päivänä on taas veto täysin veks niin sitä vasta muistaa että ai niin, tän takia olen työkyvytön. Mutta siis syvään on häpeä istutettu meissä protestanttisen etiikan lapsissa, se on totta!

Mua on auttanut etenkin ymmärrys siitä, että sillä ei ole mitään merkitystä isossa mittakaavassa mitä minä yksi pieni ihminen täällä telluksella teen tai en (kunhan en tahallani tee mitään vahingollista). Mittakaava on niin iso, että ei ole mitään onnistumisia tai epäonnistumisia vaan vain miljardeja merkityksettömiä elämiä. Kaikki nämä statusasiat on vain ihmisten keksimiä haihatuksia, eikä mitään fysiikan lakeja, joten niistä voi myös vapautua ja olla välittämättä ja silti elää ihan yhtä validissa todellisuudessa kuin muutkin.

Olen tosi pahoillani, että joudut nyt tän hallituksen aikana pelkäämään pahinta. Mä sain onneks pysyvän eläkkeen viime hallituksen aikana ja olenkin usein miettinyt miten pelottavaa olisi nyt olla vielä määräaikaisella :( Uskoisin kuitenkin, että jos sulle on useampi kuntoutustukipätkä jo myönnetty, niin ei ne helpolla sitä ala katkaisemaan enää. Ja jos pätkiä kertyy tarpeeksi putkeen, niin sitten kyllä hyväksynevät sen pysyvän hakemuksen, jos et nyt ihan nuori enää ole.

Kiitos tosi paljon tästä, lohdullinen ja samalla tosi hyviä näkökulmia pohdittavaksi. En osaa nyt tarpeeksi ilmaista miten hyvältä tuntui lukea kirjoituksesi. :)

Mulla on nyt ensi kesäkuun loppuun kuntoutustuki, mutta ainahan se on välillä muutenkin mielessä, kun on aina vain väliaikainen. Yritän opetella enemmän elämään hetkessä.

<3

Kuulostaa tosi hyvältä strategialta tuo hetkessä eläminen! Vaikkakin tiedän todella hyvin miten vaikeaa on elää hetkessä, kun se seuraava tukipätkä kuitenkin kummittelee aina jossain mielenperukoilla ja kiihtyvällä tahdilla mitä lähemmäksi uusi haku tulee.

Jos se kuitenkin onnistuu (riippuu sikana eri asioista tietenkin voiko se onnistua) niin se on älyttömän hyödyllinen taito ja melko harvinainenkin, kun vertaa taviskavereihin. Tietenkin mielummin olisi terve, mutta jos jotain hyvää on tullut sairauden myötä niin se on ainakin yksi juttu, että arvostaa nykyhetkeä paljon enemmän, eikä enää elä sitkutellen.

Toivon sulle kaikkea parasta jatkoon, taistelutoveri! :)

Kiitos samoin! :,)

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Minulla samankaltaisia ajatuksia. En halua leimautua mielenterveyspotilaaksi, ainakaan niin, että se on se päällimmäisin asia. Identiteetistä lähti paljon työkyvyn ja työn mukana.

Olen miettinyt paljon tänään sitä miten ihmisen elämä muiden kanssa menee ja miten tavallaan se hierarkia yms määräytyy kouluissa. Palasin ajatuksissani siihen, kun aloitin koulun. Olin jo ennen koulun alkua melko ujo. Jouduin vähäksi aikaa isoon päiväkotiin ja en viihtynyt siellä. Minulle sopi paremmin perhehoito. Koulun alussa minulla oli vaan pari ystävää. Viihdyin pienessä porukassa ja oikeastaan olin melko ujo tutustumaan muihin. Kuitenkin pärjäsin jotenkin. Ehkä itsetunto oli jo silloin melko huono ja halusin tehdä niin kuin joku toinen tahtoi yms, että minusta pidettäisiin. En osannut oikein pitää puoliani.

Kaikki meni melko hyvin aluksi. Myöhemmillä luokilla alkoi pienessä koukussa pari luokkalaista olla ikäviä. Aluksi niin hienovaraisesti, että vasta myöhemmin olen tajunnut miten se kaikki alkoi. Harrastuksissa alkoi myös olla ikäviä juttuja. Minulla oli joitakin kavereita, mutta heidän kanssaan vaikeuksia ja porukassa yksikin määräilevä tyyppi. Tämä vaikutti kaikkeen ja menetin viimeisiä kavereitani. Ei minulla lopulta ollut oikeastaan ketään. Yritin roikkua mukana. Samalla olin usein se jota jätettiin ulos kaikesta. Myöhemmin olen miettinyt usein lapsuuttani. Minut oltiin kotona opetettu olemaan kiltti ja tottelemaan. Ehkä se kaikki heijastui kouluun myös. Olin epävarma. Myöhemmin olen ajatellut silti olleeni liian hyväuskoinen. En aluksi mieltänyt montaakaan juttua kiusaamiseksi. Jälkeenpäin olen tajunnut sen mitä se kaikki olikaan. Silloin mietin jotenkin, että en saa suuttua ja jotain leikkiä yms se vaan on. Moni asia vaan meni yli ja sen ymmärsin myöhemmin. Muut olivat jotenkin niin paljon "kovempia" kuin minä. Itse vaan ajattelin, että mitä ne nyt minua kiusasivat. Toisaalta lopulta heräsin siihen itsekin. Nyt ymmärrän sen kuinka ihmisen tarina alkaa monesti jo alakoulusta ja se saattaa vaikuttaa siiten miten myöhemmin koukussa menee.

1 osa

Osa 2

Myöhemmin muutimme muualle. Aluksi sielläkin kaikki ihan ok. Huomasin silti sen, että se porukka siellä oli vielä ns kovempaa kuin edellisessä. Olin liiankin lapsellinen. Oikeastaan lapsuuteni loppuikin tuohon muuttoon. Tuon koulun porukassa piti esittää aina vanhempaa ja kovempaa jos meinasi pärjätä. Ei se sitten onnisnutkaan. Oli ehkä jotain kavereita aluksi. Myöhemmin kiusattiin paljon ja se tapahtui nopeasti. Muutos oli sitten lopullinen. Jäin ihan yksin.

Ei auttanut, vaikka yritin muualle kouluun. Sielläkin samoja tyyppejä ja kaikki tunsivat toisiaan ja muutenkaan luokka ei ottanut minua oikein mukaan mihinkään. Yritin aluksi paljon, mutta sellaista piilotettua kiusaamista oli ja monelle olin puolestaan kuin ilmaa. Nuo vuodet muuttivat minua paljon. On aika ennen niitä ja niiden jälkeen. Toki ikääkin tuli lisää yms joten ymmärsin paremmin asioita. Häpesin yksin oloani ja oli vaikeaa edes käydä koulussa. Silti yritin parhaani. Viimeinen vuosi meni paljon sairaana ollessa. Ehkä jotenkin kunto muutenkin huono ja olin aina kipeänä.

Toisaalta syytän myös itseäni, koska en enää lopulta edes yrittänyt. Luovutin. Toisaalta yritin aluksi päästä porukkaan. En usko, että tilanne olisi muuttunut. Minulle kävi vielä niin että kaikki jatkui lukioon. Taas samoja tyyppejä ja ihmiset tunsivat toisiaan. Pilkattiin kaikesta ja jäin yksin. Ei tavallaan ollut edes mahdollisuuksia saada ystäviä. Toki olin itsekin niin lopussa tuolloin että yritin vaan selviytyä eteenpäin. Voin huonosti. Kiusaamista lopulta myös vapaa-ajalla. En tiedä miten selvisin.

Kaiken tämän jälkeen mietin sitä miten kaikki on mennyt. Lyötiinkö minuun tavallaan se leima jo lapsuudessa, että olen helppo kohde. Olinko liian kiltti tai lapsellinen. Vai muuten erilainen. Samalla ehkä se uusi tyyppi ilman ystäviä mitä oli helppo kiusata. Olisiko tieni voinut olla toisenlainen ja mennä erilailla. Jos olisin vastustanut niin olisiko se auttanut. Toisaalta sain opetuksen muutaman kerran, että vastustus pahensi asiaa. Näin mietin mitä sitten olisin voinut tehdä. Vai olisiko tieni ollut sama, vaikka mitä olisin tehnyt. Ehkä se oli vaan sattumaa ja joku toinen minä olisi käynyt saman tien. Toisaalta ymmärrän sen, ettei kaikkia kiusata. Jostakin uudesta tyypistä tulee muiden suosikki ja toisesta kiusattu. Ehkä jos katsoo joitakin tapauksia niin suosikki on ollut niin vahva ja ns hyvässä asemassa ollut tyyppi ettei kiusaaminen ole ehkä ajatuksena ole ollut kannattavaa. Näin kiusaajatkin tekevät päätöksiä kaikesta. Tämä vaan omaa pohdintaani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Minulla samankaltaisia ajatuksia. En halua leimautua mielenterveyspotilaaksi, ainakaan niin, että se on se päällimmäisin asia. Identiteetistä lähti paljon työkyvyn ja työn mukana.

Joo, itse olen keski-ikäinen kroonisesti (mieleltäni) sairas mielenterveyspotilas, lisäksi ystävätön ja puolisoton ja köyhä. Eipä paljon mikään enää maailmassa kiinnosta eikä asiat tästä enää paremmaksikaan ole menossa. Kiitti vaan vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Minulla samankaltaisia ajatuksia. En halua leimautua mielenterveyspotilaaksi, ainakaan niin, että se on se päällimmäisin asia. Identiteetistä lähti paljon työkyvyn ja työn mukana.

Joo, itse olen keski-ikäinen kroonisesti (mieleltäni) sairas mielenterveyspotilas, lisäksi ystävätön ja puolisoton ja köyhä. Eipä paljon mikään enää maailmassa kiinnosta eikä asiat tästä enää paremmaksikaan ole menossa. Kiitti vaan vanhemmat.

Voi kun pääsisit tuosta vielä paremmalle polulle. Ystävä voisi olla ensimmäinen askel, ehkä. Niin toivoisin, että olisi pari ylimääräistä miljoonaa tilillä niin perustaisin yhdistyksen auttamaan sinun tilanteessasi olevia, saisi kunnon resurssit parempaan hoitoon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Mulla kesti ainakin viisi vuotta päästä edes jotenkin irti häpeästä ja välillä hyvinä päivinä hävettää vieläkin, kun tulee sellainen "nyt kyllä voisin olla töissä, mutta vain hengailen" -ajatus. Sitten kun samana iltana tai seuraavana päivänä on taas veto täysin veks niin sitä vasta muistaa että ai niin, tän takia olen työkyvytön. Mutta siis syvään on häpeä istutettu meissä protestanttisen etiikan lapsissa, se on totta!

Mua on auttanut etenkin ymmärrys siitä, että sillä ei ole mitään merkitystä isossa mittakaavassa mitä minä yksi pieni ihminen täällä telluksella teen tai en (kunhan en tahallani tee mitään vahingollista). Mittakaava on niin iso, että ei ole mitään onnistumisia tai epäonnistumisia vaan vain miljardeja merkityksettömiä elämiä. Kaikki nämä statusasiat on vain ihmisten keksimiä haihatuksia, eikä mitään fysiikan lakeja, joten niistä voi myös vapautua ja olla välittämättä ja silti elää ihan yhtä validissa todellisuudessa kuin muutkin.

Olen tosi pahoillani, että joudut nyt tän hallituksen aikana pelkäämään pahinta. Mä sain onneks pysyvän eläkkeen viime hallituksen aikana ja olenkin usein miettinyt miten pelottavaa olisi nyt olla vielä määräaikaisella :( Uskoisin kuitenkin, että jos sulle on useampi kuntoutustukipätkä jo myönnetty, niin ei ne helpolla sitä ala katkaisemaan enää. Ja jos pätkiä kertyy tarpeeksi putkeen, niin sitten kyllä hyväksynevät sen pysyvän hakemuksen, jos et nyt ihan nuori enää ole.

Kiitos tosi paljon tästä, lohdullinen ja samalla tosi hyviä näkökulmia pohdittavaksi. En osaa nyt tarpeeksi ilmaista miten hyvältä tuntui lukea kirjoituksesi. :)

Mulla on nyt ensi kesäkuun loppuun kuntoutustuki, mutta ainahan se on välillä muutenkin mielessä, kun on aina vain väliaikainen. Yritän opetella enemmän elämään hetkessä.

<3

Kuulostaa tosi hyvältä strategialta tuo hetkessä eläminen! Vaikkakin tiedän todella hyvin miten vaikeaa on elää hetkessä, kun se seuraava tukipätkä kuitenkin kummittelee aina jossain mielenperukoilla ja kiihtyvällä tahdilla mitä lähemmäksi uusi haku tulee.

Jos se kuitenkin onnistuu (riippuu sikana eri asioista tietenkin voiko se onnistua) niin se on älyttömän hyödyllinen taito ja melko harvinainenkin, kun vertaa taviskavereihin. Tietenkin mielummin olisi terve, mutta jos jotain hyvää on tullut sairauden myötä niin se on ainakin yksi juttu, että arvostaa nykyhetkeä paljon enemmän, eikä enää elä sitkutellen.

Toivon sulle kaikkea parasta jatkoon, taistelutoveri! :)

Itselläni hetkessä eläminen - joo ja ei. Pitäisi pystyä elämään sen verran tulevaisuudessa, että osaisi jotenkin hahmottaa ja rakentaa sitä. Ehkä asia kerrallaan ja nyt keskittyä tähän hetkeen ja itseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Minulla samankaltaisia ajatuksia. En halua leimautua mielenterveyspotilaaksi, ainakaan niin, että se on se päällimmäisin asia. Identiteetistä lähti paljon työkyvyn ja työn mukana.

Joo, itse olen keski-ikäinen kroonisesti (mieleltäni) sairas mielenterveyspotilas, lisäksi ystävätön ja puolisoton ja köyhä. Eipä paljon mikään enää maailmassa kiinnosta eikä asiat tästä enää paremmaksikaan ole menossa. Kiitti vaan vanhemmat.

Voi kun pääsisit tuosta vielä paremmalle polulle. Ystävä voisi olla ensimmäinen askel, ehkä. Niin toivoisin, että olisi pari ylimääräistä miljoonaa tilillä niin perustaisin yhdistyksen auttamaan sinun tilanteessasi olevia, saisi kunnon resurssit parempaan hoitoon. 

Lottovoitto ratkaisisi monta ongelmaa! Saisi iän mukaiset puitteet itselleen, kunnollisen selityksen sille miksei käy töissä, ei tarttisi pyöriä Kelan palveluissa jne.

Mulla on yksi uusi tuttavan tapainen mutta en usko että kukaan haluaa lähemmin kaverustua näin vaikeassa elämäntilanteessa olevan kanssa. Harmillisesti opin ihmissuhdetaitojakin vasta nyt myöhäisellä iällä, mistä syystä ymmärränkin miksi ihmiset eivät varmasti halua tällaista kävelevää katastrofia piireihinsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Minulla samankaltaisia ajatuksia. En halua leimautua mielenterveyspotilaaksi, ainakaan niin, että se on se päällimmäisin asia. Identiteetistä lähti paljon työkyvyn ja työn mukana.

Joo, itse olen keski-ikäinen kroonisesti (mieleltäni) sairas mielenterveyspotilas, lisäksi ystävätön ja puolisoton ja köyhä. Eipä paljon mikään enää maailmassa kiinnosta eikä asiat tästä enää paremmaksikaan ole menossa. Kiitti vaan vanhemmat.

Voi kun pääsisit tuosta vielä paremmalle polulle. Ystävä voisi olla ensimmäinen askel, ehkä. Niin toivoisin, että olisi pari ylimääräistä miljoonaa tilillä niin perustaisin yhdistyksen auttamaan sinun tilanteessasi olevia, saisi kunnon resurssit parempaan hoitoon. 

Lottovoitto ratkaisisi monta ongelmaa! Saisi iän mukaiset puitteet itselleen, kunnollisen selityksen sille miksei käy töissä, ei tarttisi pyöriä Kelan palveluissa jne.

Mulla on yksi uusi tuttavan tapainen mutta en usko että kukaan haluaa lähemmin kaverustua näin vaikeassa elämäntilanteessa olevan kanssa. Harmillisesti opin ihmissuhdetaitojakin vasta nyt myöhäisellä iällä, mistä syystä ymmärränkin miksi ihmiset eivät varmasti halua tällaista kävelevää katastrofia piireihinsä.

Olet varmasti paljon muutakin kuin kävelevä katastrofi <3