Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Minulla samankaltaisia ajatuksia. En halua leimautua mielenterveyspotilaaksi, ainakaan niin, että se on se päällimmäisin asia. Identiteetistä lähti paljon työkyvyn ja työn mukana.

Joo, itse olen keski-ikäinen kroonisesti (mieleltäni) sairas mielenterveyspotilas, lisäksi ystävätön ja puolisoton ja köyhä. Eipä paljon mikään enää maailmassa kiinnosta eikä asiat tästä enää paremmaksikaan ole menossa. Kiitti vaan vanhemmat.

Voi kun pääsisit tuosta vielä paremmalle polulle. Ystävä voisi olla ensimmäinen askel, ehkä. Niin toivoisin, että olisi pari ylimääräistä miljoonaa tilillä niin perustaisin yhdistyksen auttamaan sinun tilanteessasi olevia, saisi kunnon resurssit parempaan hoitoon. 

Lottovoitto ratkaisisi monta ongelmaa! Saisi iän mukaiset puitteet itselleen, kunnollisen selityksen sille miksei käy töissä, ei tarttisi pyöriä Kelan palveluissa jne.

Mulla on yksi uusi tuttavan tapainen mutta en usko että kukaan haluaa lähemmin kaverustua näin vaikeassa elämäntilanteessa olevan kanssa. Harmillisesti opin ihmissuhdetaitojakin vasta nyt myöhäisellä iällä, mistä syystä ymmärränkin miksi ihmiset eivät varmasti halua tällaista kävelevää katastrofia piireihinsä.

Minäkin ajattelen usein, että miksi minä en vaan onnistu tai pärjää täällä. Miksi minä aina olen vaikeuksissa jos jonkin asian kanssa. Tarkoitan vaikeuksissa ololla oikeastaan kaikkea muuta kuin esim päihde tai velkakierrettä yms. Kaikenlaista muuta asiaa mitä vaan voi kuvitella. Menen aina raskaamman ja vaikeamman tien kautta. Joskus olisi kiva olla "normaalimpi" ja pärjätä paremmin täällä. Sivusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei oletteko te muut työkyvyttömät onnistuneet tulemaan sinuiksi tilanteenne kanssa ja, jos olette, niin miten?

Minäkin olen vakavasti traumatisoitunut ihmissuhteissa eli siis muiden ihmisten takia, mutta silti koen erittäin voimakasta häpeää sekä huonommuuden kokemusta siitä, että en ole töissä enkä työkykyinen. Olen yrittänyt työstää tätä asiaa ja hyväksyä tilanteeni, mutta en onnistu tulemaan sinuiksi työkyvyttömyyteni suhteen.

Nykyisen hallituksen suunnitelmat ja näkemykset ovat entisestään pahentaneet oloani, minulla on alkanut mm.pakkoajatukset ja pelko on lisääntynyt ja olen nyt vain entistä kauempana työkykyisestä.

Mielelläni kuulisin miten teillä muilla asian laita on. Kiitos jo etukäteen.

Minulla samankaltaisia ajatuksia. En halua leimautua mielenterveyspotilaaksi, ainakaan niin, että se on se päällimmäisin asia. Identiteetistä lähti paljon työkyvyn ja työn mukana.

Joo, itse olen keski-ikäinen kroonisesti (mieleltäni) sairas mielenterveyspotilas, lisäksi ystävätön ja puolisoton ja köyhä. Eipä paljon mikään enää maailmassa kiinnosta eikä asiat tästä enää paremmaksikaan ole menossa. Kiitti vaan vanhemmat.

Voi kun pääsisit tuosta vielä paremmalle polulle. Ystävä voisi olla ensimmäinen askel, ehkä. Niin toivoisin, että olisi pari ylimääräistä miljoonaa tilillä niin perustaisin yhdistyksen auttamaan sinun tilanteessasi olevia, saisi kunnon resurssit parempaan hoitoon. 

Lottovoitto ratkaisisi monta ongelmaa! Saisi iän mukaiset puitteet itselleen, kunnollisen selityksen sille miksei käy töissä, ei tarttisi pyöriä Kelan palveluissa jne.

Mulla on yksi uusi tuttavan tapainen mutta en usko että kukaan haluaa lähemmin kaverustua näin vaikeassa elämäntilanteessa olevan kanssa. Harmillisesti opin ihmissuhdetaitojakin vasta nyt myöhäisellä iällä, mistä syystä ymmärränkin miksi ihmiset eivät varmasti halua tällaista kävelevää katastrofia piireihinsä.

Minäkin ajattelen usein, että miksi minä en vaan onnistu tai pärjää täällä. Miksi minä aina olen vaikeuksissa jos jonkin asian kanssa. Tarkoitan vaikeuksissa ololla oikeastaan kaikkea muuta kuin esim päihde tai velkakierrettä yms. Kaikenlaista muuta asiaa mitä vaan voi kuvitella. Menen aina raskaamman ja vaikeamman tien kautta. Joskus olisi kiva olla "normaalimpi" ja pärjätä paremmin täällä. Sivusta.

Sama juttu. Ei mullakaan päihde tai velkaongelmaa ole mutta ei kyllä iän mukaista turvattua keskiluokkaista elämääkään. Yksinäistä mt toimenpiteissä pyörimistä ja traumaattisen menneisyyden pyörimistä mielessä. Ja on tää tällainen nykyisyyskin tietty traumatisoivaa..

https://youtube.com/shorts/NIqKpOK4zgM?feature=share

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Jaaha, siellä taas yksi luonnehäiriöinen heräsi iltakaljalta.

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Mielelläni luopuisinkin. Tähän mennessä en ole vain löytänyt keinoa, jolla tapahtuneista jatkuvasti muistuttavat painajaiset loppuisivat. Myös päiväsaikaan ne tunkeutuvat päähän, halusin tai en.

Eli voisitko antaa vinkkejä, joilla tuon mainion ehdotuksesi voisin toteuttaa?

Itse jaksamisen äärirajalla olevana yritin saada hoitoa terveyskeskuksesta ihan tavalliseen fyysiseen vaivaan. Ei onnistunut, lääkäri kohteli tosi töykeästi enkä saanut mitään apua vain kuittailua. Vielä sanotaan hyvinvointialueiksi, mikään ei ole muuttunut, mutta rahaa menee.

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Joo. Itse ajattelen sitä joka päivä. Mulla on ihan huippuja hoitohenkilöitä ja hyvät lääkkeet. Sulla on jotain vielä korkeampaa osaamista tähän alueeseen? Mihin vastaanotollesi voi tulla?

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Eiköhän tämä traumaelämä ole paljon työläämpää ja raskaampaa kuin ilman, että uskalluksen puute on hieman erikoinen ilmaus.

Kun olen kirjoittanut tänne ketjuun teidän kanssa häpeästä, mm.työkyvyttömyydestä johtuvasta, nyt tuli ensimmäisen kerran pieni häivähdyksenomainen hetki, jolloin tunsin jotain senkaltaista, että ehkä vielä joskus pystynkin tulemaan sinuiksi asian kanssa. Ei ole pitkään, pitkään aikaan ollut näin hyvä olo! Ymmärrän kyllä, että tämäkin menee ohi, mutta edes minihetki tuota tunnetta herätti ensi kertaa toivon toipumisen mahdollisuudesta.

Haluankin kiittää tästä ketjusta ja kaikkia teitä, jotka olette osallisina tässä. <3

Vierailija kirjoitti:

Kun olen kirjoittanut tänne ketjuun teidän kanssa häpeästä, mm.työkyvyttömyydestä johtuvasta, nyt tuli ensimmäisen kerran pieni häivähdyksenomainen hetki, jolloin tunsin jotain senkaltaista, että ehkä vielä joskus pystynkin tulemaan sinuiksi asian kanssa. Ei ole pitkään, pitkään aikaan ollut näin hyvä olo! Ymmärrän kyllä, että tämäkin menee ohi, mutta edes minihetki tuota tunnetta herätti ensi kertaa toivon toipumisen mahdollisuudesta.

Haluankin kiittää tästä ketjusta ja kaikkia teitä, jotka olette osallisina tässä. <3

Ihan mahtavaa!

Itseä on auttanut se, että olen tehnyt edes jotain muuta, missä tunnen saavani aikaan jotain, vaikkapa maalannut olohuoneen seinän ja sitten on voinut ihastella, että ei oo totta, teinkö tuon itse. Tai vaikka pesee koko asunnon ikkunat tms. tai opettelee jonkin erityistaidon. 

Miten pärjäätte sen tunteen kanssa, kun viha vyöryy päällä. Itsekään en ole väkivaltainen tms, mutta tulee nykyisin niin hirveitä vihan tunteen kokemuksia etten meinaa enää pärjätä niiden kanssa. Tämä kesä on ollut todella kamala kaikkien asioiden osalta ja se on tuonut kauhean vihantunteen minulle. Suurin syy vihaan on se, kun moni on ollut minua kohtaan niin ikävä ja minua on kiusattu sekä myöhemminkin ollut todella ikäviä juttuja. Se epäreiluus tuo sen vihan tunteen. Lisäksi olen jo lapsuudessa tottunut olemaan helppo lapsi. Jäin kiusaamisen kanssa omilleni ja kaikki piti kestää yksinään. Kaikki nuo vuodet ovat kerryttäneet kuormaa. Nyt se viha alkaa purkautua ja en kovin mielissäni ole tästäkään. Kiitän jos joku osaa neuvoa jotain.

1970 luvulla mua kiusattiin koulussa. Joskus vieläkin näen painajaisia. Kiusaajat oli tyttöjä.

Vihantunteista sen verran, että yksi asia mikä itselläni auttoi oli tehdä jotai todella fyysistä. Silloin, kun aloin käsitellä traumaani ja raivo oli pahimmillaan, kävin hakkaamassa taloyhtiön kellarissa nyrkkeilysäkkiä tai juoksemassa.

Vaikka sellainen tunne, joka peittää kaiken alleen on pelottava, on meidän tunteilla kuitenkin tarkoitus meissä.

Mulla se viha ja raivo peitti alleen, surun ja haavoittuvuuden ja kun pääsin käsiksi niihin oli helpompi alkaa käsitellä omia tarpeita ja vaille jäämisiä. Mutta itse tarvitsin niitä vihantunteita myös saadakseni etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka olivat kohdelleet minua huonosti. Vihantunteet alkoivat helpottaa jossain vaiheessa, kun oppi sanomaan ei ja vetämään rajoja muille ihmisille. Tämän myötä sain myös terveempiä ja parempia ihmissuhteita elämääni.

Mullakin on ollut tollainen vihavaihe. Mulle auttoi kirjoittaminen (suodattamatta) ja hengittäminen. Suodattamatta kirjoittaminen oli aluksi tosi vaikeaa, koska tuli niin rumia sanoja. Pääsin sen yli ja sit alkoi helpottamaan.

Viha on tosiaan suojatunne eli sen alta löytyy kivuliaammat tunteet, joita kohti kannattaa kulkea.

Itse asiassa minäkin kirjoitin, mutta olin unohtanut sen. Kirjoitin aiemmin vihan purkamisesta mm. nyrkkeilyn ja juoksemisen avulla. Mullakin oli tosi iso kynnys laittaa mitään paperille, koska se teki jotenkin todeksi sen, mitä ajattelin ja tunsin. Ja häpeä oli niin suuri, että eihän minulla ole "oikeutta" tuntea näin. Mutta kirjoittamisesta oli tosi paljon apua, kun pääsi vauhtiin. Ja nimenomaan niin, että mitään ei soudateta ja kaunistella :)

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa minäkin kirjoitin, mutta olin unohtanut sen. Kirjoitin aiemmin vihan purkamisesta mm. nyrkkeilyn ja juoksemisen avulla. Mullakin oli tosi iso kynnys laittaa mitään paperille, koska se teki jotenkin todeksi sen, mitä ajattelin ja tunsin. Ja häpeä oli niin suuri, että eihän minulla ole "oikeutta" tuntea näin. Mutta kirjoittamisesta oli tosi paljon apua, kun pääsi vauhtiin. Ja nimenomaan niin, että mitään ei soudateta ja kaunistella :)

Muakin hävetti mun kirjoitukset ja se, minkälaista lastia mun kokemuksissa ja ajatuksissa oli. Kun opin hyväksymään, että mulla nyt on tällainen vihan kyllästämä "ruma" puoli, se oli aika vapauttavaa. Ei se puoli tee musta kokonaisuudessaan rumaa, koska ne on vaan ajatuksia ja omia kirjoituksia, ei tekoja muita kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on ollut tollainen vihavaihe. Mulle auttoi kirjoittaminen (suodattamatta) ja hengittäminen. Suodattamatta kirjoittaminen oli aluksi tosi vaikeaa, koska tuli niin rumia sanoja. Pääsin sen yli ja sit alkoi helpottamaan.

Viha on tosiaan suojatunne eli sen alta löytyy kivuliaammat tunteet, joita kohti kannattaa kulkea.

Kiitos tuosta viimeisestä lauseesta. Siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun asiat tapahtuivat. Olen haudannut ne jonnekin todella syvälle. Viha tuli ja oli ja vähän jo menikin, mutta se suru, oma häpeä ja haavoitetuksi tuleminen, en edes tiedä mikä, kun en ole uskaltanut tai osannut katsoa, on siellä jossain vielä. Tulisipa pintaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vihantunteista sen verran, että yksi asia mikä itselläni auttoi oli tehdä jotai todella fyysistä. Silloin, kun aloin käsitellä traumaani ja raivo oli pahimmillaan, kävin hakkaamassa taloyhtiön kellarissa nyrkkeilysäkkiä tai juoksemassa.

Vaikka sellainen tunne, joka peittää kaiken alleen on pelottava, on meidän tunteilla kuitenkin tarkoitus meissä.

Mulla se viha ja raivo peitti alleen, surun ja haavoittuvuuden ja kun pääsin käsiksi niihin oli helpompi alkaa käsitellä omia tarpeita ja vaille jäämisiä. Mutta itse tarvitsin niitä vihantunteita myös saadakseni etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka olivat kohdelleet minua huonosti. Vihantunteet alkoivat helpottaa jossain vaiheessa, kun oppi sanomaan ei ja vetämään rajoja muille ihmisille. Tämän myötä sain myös terveempiä ja parempia ihmissuhteita elämääni.

Minä olen tehnyt halkosavottaa ja maalannut aitaa. Kitkenyt kasveja, se ei vaan ole riittävän fyysistä, mutta meditatiivista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on ollut tollainen vihavaihe. Mulle auttoi kirjoittaminen (suodattamatta) ja hengittäminen. Suodattamatta kirjoittaminen oli aluksi tosi vaikeaa, koska tuli niin rumia sanoja. Pääsin sen yli ja sit alkoi helpottamaan.

Viha on tosiaan suojatunne eli sen alta löytyy kivuliaammat tunteet, joita kohti kannattaa kulkea.

Kiitos tuosta viimeisestä lauseesta. Siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun asiat tapahtuivat. Olen haudannut ne jonnekin todella syvälle. Viha tuli ja oli ja vähän jo menikin, mutta se suru, oma häpeä ja haavoitetuksi tuleminen, en edes tiedä mikä, kun en ole uskaltanut tai osannut katsoa, on siellä jossain vielä. Tulisipa pintaan. 

Kiitän itsekin kaikkia viesteistä. Olen tuo joka ensin kyseli apuja vihan tunteen kanssa elämiseen. Minulla oikeastaan kaikki on mennyt niin päin eli ensin on ollut suru ja häpeä. Ne ovat vieläkin taustalla. Ovat olleet elämässäni mukana varmaan jo puolet elämästäni. Niiden ylle on nyt tänä vuonna kohonnut tuo viha. Olen tavallaan nyt herännyt siihen vihaan ja jotenkin "tajunnut" sen mitä olen joutunut kokemaan. Tai miten minua on pitkään kohdeltu. Olen toki ollut vihainen ennenkin, mutta nyt sen vihan taso on ihan eri luokkaa.

Kirjoitinkin jo etten ole väkivaltainen, mutta on ollut jopa ajatuksia että jotkut ihmiset pitäisi oikeasti pistää "maksamaan" teoistaan tai jonkun pitäisi oikeasti katua yms. Pahimpina aikoina toivon, että joku pelottava tyyppi uhkaili heitä yms. En tahdo pahaa, mutta jotain ihmeellistä hyvitystä kaikkeen. Tiedän etten sitä silti saa. Minä en kuulu niihin joilta joku pyytää anteeksi ja toisaalta en itsekään edes arvostaisi sitä. Ymmärrän sen kaiken kyllä. Toisaalta olen ollut niin "kiltti" ja aina ottanut kaiken vastaan. Näköjään nyt se raja on tullut vastaan. En silti toisaalta tällä raivoamisella rasita kuin itseäni ja ikävät jutut pyörivät päässä. Oikeastaan pelkään miten kestän kaikkea tätäkään. Joku suodatin on nyt "rikki".