Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Mietin vielä sitä vihan käsittelemistä. Itsellä kirjoittaminen auttaa vaan silloin, kun olen surullinen tai haluan pohtia jotain. Vihan tullessa oikeastaan voisin itsekin päätyä johonkin fyysiseen juttuun. Liikunta voisi ehkä olla hyvä. Toisaalta jos jokainen lenkki menee raivotessa niin ei sekään ole kiva juttu, kun lenkit ovat itselle yleensä rauhoittumisen hetkiä. Kiitän silti vinkeistä. Minulla on vaan nyt aika paha olla muutenkin. Tämä vuosi on ollut raskas ja vaikea. Tuntuu tavallaan, että ne vähätkin asiat katoavat mistä olen tykännyt ja en enää saa mistään kiinni. Elämäni on ollut mitä on, mutta aiemmin olen jotenkin pystynyt rauhoittumaan ja unohtamaan ikäviä juttuja. Nyt on pysty siihen. Asuminen täällä missä asun on myös yksi syy kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on ollut tollainen vihavaihe. Mulle auttoi kirjoittaminen (suodattamatta) ja hengittäminen. Suodattamatta kirjoittaminen oli aluksi tosi vaikeaa, koska tuli niin rumia sanoja. Pääsin sen yli ja sit alkoi helpottamaan.

Viha on tosiaan suojatunne eli sen alta löytyy kivuliaammat tunteet, joita kohti kannattaa kulkea.

Kiitos tuosta viimeisestä lauseesta. Siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun asiat tapahtuivat. Olen haudannut ne jonnekin todella syvälle. Viha tuli ja oli ja vähän jo menikin, mutta se suru, oma häpeä ja haavoitetuksi tuleminen, en edes tiedä mikä, kun en ole uskaltanut tai osannut katsoa, on siellä jossain vielä. Tulisipa pintaan. 

Kiitän itsekin kaikkia viesteistä. Olen tuo joka ensin kyseli apuja vihan tunteen kanssa elämiseen. Minulla oikeastaan kaikki on mennyt niin päin eli ensin on ollut suru ja häpeä. Ne ovat vieläkin taustalla. Ovat olleet elämässäni mukana varmaan jo puolet elämästäni. Niiden ylle on nyt tänä vuonna kohonnut tuo viha. Olen tavallaan nyt herännyt siihen vihaan ja jotenkin "tajunnut" sen mitä olen joutunut kokemaan. Tai miten minua on pitkään kohdeltu. Olen toki ollut vihainen ennenkin, mutta nyt sen vihan taso on ihan eri luokkaa.

Kirjoitinkin jo etten ole väkivaltainen, mutta on ollut jopa ajatuksia että jotkut ihmiset pitäisi oikeasti pistää "maksamaan" teoistaan tai jonkun pitäisi oikeasti katua yms. Pahimpina aikoina toivon, että joku pelottava tyyppi uhkaili heitä yms. En tahdo pahaa, mutta jotain ihmeellistä hyvitystä kaikkeen. Tiedän etten sitä silti saa. Minä en kuulu niihin joilta joku pyytää anteeksi ja toisaalta en itsekään edes arvostaisi sitä. Ymmärrän sen kaiken kyllä. Toisaalta olen ollut niin "kiltti" ja aina ottanut kaiken vastaan. Näköjään nyt se raja on tullut vastaan. En silti toisaalta tällä raivoamisella rasita kuin itseäni ja ikävät jutut pyörivät päässä. Oikeastaan pelkään miten kestän kaikkea tätäkään. Joku suodatin on nyt "rikki".

Tuo toinen kappale on itselle tuttu. Sen sijaan suru oli kielletty lapsuudessa ja pettymyksen ilmaisu ja satutetuksi tuleminen (ja toki suuttuminenkin, mutta vihan olen jo löytänyt, sellainen terve rakentava suuttumus toki opettelussa).  Ei lohdutettu koskaan mistään. Ei saanut olla paha mieli. Ja oli kyllä ihan syytä olla paha mieli. Ja surra. Isosti. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin vielä sitä vihan käsittelemistä. Itsellä kirjoittaminen auttaa vaan silloin, kun olen surullinen tai haluan pohtia jotain. Vihan tullessa oikeastaan voisin itsekin päätyä johonkin fyysiseen juttuun. Liikunta voisi ehkä olla hyvä. Toisaalta jos jokainen lenkki menee raivotessa niin ei sekään ole kiva juttu, kun lenkit ovat itselle yleensä rauhoittumisen hetkiä. Kiitän silti vinkeistä. Minulla on vaan nyt aika paha olla muutenkin. Tämä vuosi on ollut raskas ja vaikea. Tuntuu tavallaan, että ne vähätkin asiat katoavat mistä olen tykännyt ja en enää saa mistään kiinni. Elämäni on ollut mitä on, mutta aiemmin olen jotenkin pystynyt rauhoittumaan ja unohtamaan ikäviä juttuja. Nyt on pysty siihen. Asuminen täällä missä asun on myös yksi syy kaikkeen.

Minä en pysty lukemaan kirjoja enkä katsomaan telkkaria. Pystyn hyvin samaistumaan tunnelmiisi. Raskas vuosi täälläkin, paitsi silloin kun olen paossa dissosiaatiopäiväunissa, välillä ihan konkreettiset päikkärit, välillä sitten taas vaan poistan mielestä kaiken vaikean ja keskityn vain hyvään - toksista positiivisuutta ja silmien ummistamista realiteeteilta. 

Millä tämän painajaisen saisi päättymään ja siirryttyä takaisin normaaliin elämään. Edes siihen "normaaliin". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vielä edelliseen kirjoittaa se, että itse olen liikaa kiinni kaikessa kokemassani. Se vie jotenkin koko persoonani mukanaan. Minulla on esim sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Se taas johtuu paljolti kokemuksistani. Toki ujoutta on ollut muutenkin. Silti, kun koko persoonaani määrittää häpeä ja epäonnistuminen sekä sellainen ajatus, että olen ihan arvoton ja huono niin se vie pohjan kaikelta.

Samalla minulla ei ole varsinkaan enää rohkeutta kohdata ihmisiä. Olen yksinäinen, mutta silti mikään yksinäisyys ei tavallaan saa minua lähestymään muita ainakaan syvällisemmin. Lisäksi niin kuin joku kirjoitti ketjuun ja minäkin jo yhden viestin aiheeseen liittyen aiemmin niin minullahan ei ole mitään "elämää" ja oikeastaan kaikki asiat olisivat vaikeita puhua. Moni toiselle tavallinen asia on itselleni jotenkin häpeällinen tai vaikea puhua. En tahtoisi paljastaa näitä asioita.

En myöskään halua olla mikään uhri tai kaipaa sääliä. En hae sellaista. Olen vaan surullinen ja pettynyt siihen miten kaikki on mennyt ja kuinka tuntuu kuin koko minä olisi hävinnyt jonnekin tai persoonani olisi ihan jossain hukassa. Tämä tyyppi ei tavallaan ole se minä joka tahtoisin olla. Olen myös helposti stressaava ihminen ja kun ikäviä juttuja sattuu niin ne vievät mukanaan nykyisin nopeasti. En meinaa jaksaa sitä. Samalla en enää meinaa kestää epävarmuutta yhtään. Olen jotenkin stressannut niin paljon ja jokainen ikävä kokemus lisää kuormaa.

Tarvisin jonkun sanomaan, että nyt menee edes vähän aikaa hyvin ja elämä on rauhallista. Jotain takuuta jostain hyvästä. Toisaalta eihän se elämä vaan mene niin ja ymmärrän sen. Silti joillakin on parempi ja helpompi tie. Jokaisella on myös erilaiset voimavarat. Itselle ehkä vähän liian raskas tie ollut jo tämä. Vielä jatkona. Kiitos jos joku lukee näitäkin. Tämä ollut tälläinen päivä, kun asiat mielessä.

Olen itse monella tavalla aivan samanlainen kuin sinä, joten en sano tätä mitenkään loukatakseni, vaan herätelläkseni sinussa mahdollisesti ajatuksia (koska itselleni tämä näkökulma on ollut avuksi): Kuvailemasi perusteella, valtaosa kärsimyksestäsi aiheutuu omista ajatuksistasi, ei varsinaisista tapahtumista.

Eli vaikka oletkin joutunut kokemaan kovia, nuo kokemukset ovat jo menneisyydessä. Olet ymmärrettävästi kärsinyt silloin kun sinua on satutettu, mutta nykyinen kärsimyksesi rakentuu lähinnä omille ajatuksellesi niistä aiemmista kokemuksista ja kärsimyksistä. Se on vähän sama, kuin joku ventovieras yllättäen haukkuisi sinua kadulla rumaksi. Luonnollisesti saattaisit loukkaantua ja ihmetellä asiaa hetken, tuntisit jotakin negatiivista tunnetta, koska olet ihminen. Mutta, kun tunne menee ohi, niin voisi kärsimyskin mennä, ellet itse jatka sitä alkamalla vatvomaan tapahtumaa edes takaisin.

Eli se ensimmäinen kärsimys on sellaista jolle et voi mitään, mutta siitä seuraava kärsimys on sinun itsesi "aiheuttamaa", mikäli et päästä ajatuksistasi irti. Tiedän, että asia on monimutkainen ja vaikea (!) mutta jos mietit sitä avoimin mielin ja ilman puolustautumista, niin uskon että ymmärrät mitä tarkoitan. Buddhalaisuuden opetuksista tämä ammennettu.

Ja tuohon, että olisi helpompaa jos elämässä olisi joku takuu, samaistun sataprosenttisesti! Epävarmuus on sietämätöntä. Itseäni on auttanut sellainen ajattelumalli, että hyväksyn tuon epävarmuuden ja sen, että pahin mahdollinen saattaa tapahtua koska tahansa. Muistutan itselleni, että vaikka kuolisin minuutin kuluttua, niin se on ok, koska elämä planeetalla jatkuu ja minä vain palaan luonnon kiertokulkuun kasvumateriaalina, tiedottomana ja siten ilman kärsimystä.

Terveethän eivät usko, että juuri heille voisi kovin huonosti käydä, joten heidän ei tarvitse asiaa ennen vanhuutta kovinkaan paljon miettiä. Meidänlaisten saattaa siis olla hyödyllistä hyväksyä mahdollisimman pessimistinen lopputulos lähes stoamaisesti jo etukäteen, ja sillä tavoin vähentää stressiä.

Kiitän viestistäsi. Kirjoitat hyvin ja viestisi antoi miettimisen aihetta. Lainasin viestistäsi yhden kohdan.

"Eli vaikka oletkin joutunut kokemaan kovia, nuo kokemukset ovat jo menneisyydessä. Olet ymmärrettävästi kärsinyt silloin kun sinua on satutettu, mutta nykyinen kärsimyksesi rakentuu lähinnä omille ajatuksellesi niistä aiemmista kokemuksista ja kärsimyksistä. Se on vähän sama, kuin joku ventovieras yllättäen haukkuisi sinua kadulla rumaksi. Luonnollisesti saattaisit loukkaantua ja ihmetellä asiaa hetken, tuntisit jotakin negatiivista tunnetta, koska olet ihminen. Mutta, kun tunne menee ohi, niin voisi kärsimyskin mennä, ellet itse jatka sitä alkamalla vatvomaan tapahtumaa edes takaisin."

Minulla siis liittyy kiusaamiseen tämä pahanpuhumisen yms pilkan kierre. Tähän liittyy juuri sitä, että minulle ns tuntematon ihminen (joka kuitenkin ilkeästä puheista tietää minut) saattaa huudella jotain tai puhua niin lujaa minun kuulleni että tajuan mistä on kyse. Ja tämä kaikki liittyy siihen aiempaan kiusaamiseen. Näin tuo kaikki oikeasti jatkuu tietyssä määrin edelleen. En voi kirjoittaa tänne kaikkea, mutta jos esim olen ollut muiden puheissa h (tähän ikävä sana) niin kyllähän se vaikuttaa jos toisellakin paikkakunnalla moni pilkkaa minua ja puhuu pahaa niin, että tietää taustani. Tämä vaikka en itse tuntisi niitä ihmisiä. Kyllähän se satuttaa ja pelottaakin, kun en tiedä ketä siinä on mukana. Oikeastaan enempää en voi enää kirjoittaa aiheeseen liittyen ja kirjoitan ehkä liiankin tarkasti jo. Kysynkin muilta miten sitten itse suhtautuisitte asiaan. Kestäisittekö sen kaiken. Itselle, kun ajatus tietysti oli, että kaikki ikävä loppuu. Se ei vaan mennyt niin. Olen tännekin kirjoittanut. Parille viime sivullekin aiheesta. Ymmärrän tietysti, että rääkkään vaan itseäni, mutta kun se kaikki ei ole loppunut kuitenkaan. Eihän tänne voi koko elämäänsä kirjoittaa.

Uskon sua. Mulle on käynyt ihan sama juttu. Olin rankasti koulukiusattu jo ala-asteella. Jatkui koko yläasteen. Koko kylä tiesi minut mutta itse en tuntenut ketään. Lukiossa minusta tehtiin sketsi. Kaikki nauroivat ja vilkuilivat minua. Minua kohti syljettiin. En päässyt edes kävelemään kadulle, autosta saatettiin huudella minulle. Pakenin tätä toiselle paikkakunnalle mutta jopa sinne asti ulottui kiusaajieni valta. Olin jo päälle parikymppinen ja jatko-opinnoissa, yksi kiusaajistani oli samassa koulussa. Kiusaajani pilasivat maineeni levittelemällä kummallisia tarinoita. Tottakai ihmiset uskoivat.

Kiusaajat ovat ihan järkyttäviä! Toivon, että heille on helvetti olemassa.

Terapioista ei ole apua kenellekään. Pelkkä hyvin keksitty rahastuskeino.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Mielelläni luopuisinkin. Tähän mennessä en ole vain löytänyt keinoa, jolla tapahtuneista jatkuvasti muistuttavat painajaiset loppuisivat. Myös päiväsaikaan ne tunkeutuvat päähän, halusin tai en.

Eli voisitko antaa vinkkejä, joilla tuon mainion ehdotuksesi voisin toteuttaa?

Jonkinlainen iso muutos elämässä voisi auttaa. Muutto ulkomaille, työpaikan vaihdos, uusi ihmisuhde tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Joo. Itse ajattelen sitä joka päivä. Mulla on ihan huippuja hoitohenkilöitä ja hyvät lääkkeet. Sulla on jotain vielä korkeampaa osaamista tähän alueeseen? Mihin vastaanotollesi voi tulla?

En ole terapeutti enkä huijaa ihmisten rahoja. Käytä tervettä järkeä. Vaatii vain tahdonlujuutta ja luopumista rakkaasta traumasta. Tiedän ihmisiä, jotka mässäilevät näillä "traumoilla" koko ikänsä ja pilaavat sen ihan itse.

Ei tupakasta eikä alkoholistakaan kukaan muu ihmistä vierota kuin ihminen itse. Päätös on sinun annatko jonkin lapsuudessa koetun vääryyden hallita loppuelämääsi.

Mun traumaterapeutti kertoi psykiatri Kalle Áchten sanoneen, että "mielikuvamurha päivässä pitää psykiatrin loitolla".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Jaaha, siellä taas yksi luonnehäiriöinen heräsi iltakaljalta.

Mutta minulla ei ole traumoja.

Jokin "trauma" voi olla joillekin tekosyy juomiseen tai muiden aineiden käyttöön. Se myös voi syy olla ottamatta itseään ns. niskasta kiinni ja ryhdistäytymättä sekä tekemästä muutosta elämässään. Toki riippuu "traumasta".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ajatella, että luopuisit vihdoin niistä traumoista ja alkaisit elämään oikeaa elämään? Vai etkö uskalla?

Joo. Itse ajattelen sitä joka päivä. Mulla on ihan huippuja hoitohenkilöitä ja hyvät lääkkeet. Sulla on jotain vielä korkeampaa osaamista tähän alueeseen? Mihin vastaanotollesi voi tulla?

En ole terapeutti enkä huijaa ihmisten rahoja. Käytä tervettä järkeä. Vaatii vain tahdonlujuutta ja luopumista rakkaasta traumasta. Tiedän ihmisiä, jotka mässäilevät näillä "traumoilla" koko ikänsä ja pilaavat sen ihan itse.

Ei tupakasta eikä alkoholistakaan kukaan muu ihmistä vierota kuin ihminen itse. Päätös on sinun annatko jonkin lapsuudessa koetun vääryyden hallita loppuelämääsi.

No, tätä ei koettu lapsuudessa (sieltä C-PTSD, joka ei mitenkään tunkeudu mieleen päivittäin vaan ehkä hidastaa ja vaikeuttaa elämää ja on muovannut vääriä käytös - ja tunnemalleja).

Tämä akuutti, työkyvyn vienyt väkivalta tapahtui muutama vuosi sitten. Ei sekään enää nouse päivittäin mieleen, mutta mieleni ei ole onnistunut nousemaan kokemuksesta. On käsittelemättä se, miten avuttomaksi itseni tunsin ja miten haavoituin. Tämä on vaikeaa, koska ympärillä ei ole turvallisia läheisiä. Kovaksi kusipääksi en halua "parantua", kiitos vaan.

Mitä muuten teet tässä ketjussa, olet epätoivottu häiriötekijä. Jospa menisit juttelemaan vaikka perhokalastuksesta tai uudesta hallituksesta.

Vierailija kirjoitti:

Jokin "trauma" voi olla joillekin tekosyy juomiseen tai muiden aineiden käyttöön. Se myös voi syy olla ottamatta itseään ns. niskasta kiinni ja ryhdistäytymättä sekä tekemästä muutosta elämässään. Toki riippuu "traumasta".

Suurin osa alkkiksista on alkoholistien tai narsistien lapsia. Eli ovat traumatisoituneita, vaikka eivät tunnista ja myönnä sitä.

Vierailija kirjoitti:

Jokin "trauma" voi olla joillekin tekosyy juomiseen tai muiden aineiden käyttöön. Se myös voi syy olla ottamatta itseään ns. niskasta kiinni ja ryhdistäytymättä sekä tekemästä muutosta elämässään. Toki riippuu "traumasta".

Miten joku ei vielä vuonna 2023 tiedä, että tollaisia "neuvoja" ei ikinä pidä antaa mielenterveyden häiriöstä kärsivälle. Noloa.

Hyvä, oikeastaan jopa mielenkiintoinen video seksuaaliväkivaltaa kokeneille.

Vierailija kirjoitti:

Jokin "trauma" voi olla joillekin tekosyy juomiseen tai muiden aineiden käyttöön. Se myös voi syy olla ottamatta itseään ns. niskasta kiinni ja ryhdistäytymättä sekä tekemästä muutosta elämässään. Toki riippuu "traumasta".

Kannattaisiko vaan olla hiljaa, jos ei edes tiedä asioista tarpeeksi? Osoitit eläväsi vanhan ja väärän tiedon varassa ja tulet tänne viisastelemaan ja nolaamaan itsesi.

Tajusin jo vuosikymmeniä sitten teininä että tiettyjen muiden ihmisten traumat pilaavat elämäni koska niistä tulee myös minun traumojani. Olen ollut lähes täysin puhumatta niistä, koska tilaisuuksia puhua ei ole ollut ja koska ymmärrystäkään ei ole ollut, taustani on liian erilainen. Olen tehnyt minkä voin päästäkseni elämässä eteenpäin ja jollain lailla onnistunut. Kuitenkin vasta Ukrainan sota on auttanut itseäni vähän ymmärtämään mistä kaikesta omalla kohdallani on ollut kyse.

Tämä ketju on taivaanlahja, olen luullut että olen ainoa joka kamppailee tällaisten ongelmien kanssa! Kiitos kaikille rohkeille ihmisille jotka ovat jakaneet tarinansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokin "trauma" voi olla joillekin tekosyy juomiseen tai muiden aineiden käyttöön. Se myös voi syy olla ottamatta itseään ns. niskasta kiinni ja ryhdistäytymättä sekä tekemästä muutosta elämässään. Toki riippuu "traumasta".

Kannattaisiko vaan olla hiljaa, jos ei edes tiedä asioista tarpeeksi? Osoitit eläväsi vanhan ja väärän tiedon varassa ja tulet tänne viisastelemaan ja nolaamaan itsesi.

Et voi väittää, etteikö näin olisi. Sanoivat "tutkimukset" mitä tahansa. Enkä tunne itseäni nolatuksi. Enkä aio traumatisoitua kommentistasi vaikka melkein purskahdin itkuun.