Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Kirjoitin väärin tuohon viestiini 1519. Eli kerroin siis, että mukamas seurustelen jonkun muualla asuvan kanssa, vaikka se ei ollutkaan totta. Mutta en siis väittänyt minulla olevan mitään säätöä sen lisäksi kuitenkaan.

Alan olla vaan niin väsynyt tähän. Ja niin kuin moni en varmaan lukenut niin mikähän olen jo muuttanut sieltä pois. En asu siellä enää. Toki eihän tämä asia täälläkään paikkakunnalla parene ja kaikki vaan jatkuu. Kai se sitten on pakko lähteä täältäkin. Pelottaa vähän kirjoittaa tännekin.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin väärin tuohon viestiini 1519. Eli kerroin siis, että mukamas seurustelen jonkun muualla asuvan kanssa, vaikka se ei ollutkaan totta. Mutta en siis väittänyt minulla olevan mitään säätöä sen lisäksi kuitenkaan.

Alan olla vaan niin väsynyt tähän. Ja niin kuin moni en varmaan lukenut niin mikähän olen jo muuttanut sieltä pois. En asu siellä enää. Toki eihän tämä asia täälläkään paikkakunnalla parene ja kaikki vaan jatkuu. Kai se sitten on pakko lähteä täältäkin. Pelottaa vähän kirjoittaa tännekin.

Onko sulla aktiivinen hoitokontakti? Kuulostaa siltä, että sinun pitäisi päästä purkamaan tuota jonnekin. 

Niin onhan tuota tullut nähtyä kaikenlaista tässä muutamia mitä ei normiperheessä ehkä tapahdu.

Näin metrin etäisyydeltä kun humalainen riehuu kirveen kanssa, yritin saada ihmisen jalasta kiinni joka hyppäsi parvekkeelta 8 kerrosta... Ja sun vaikka mitä. En tiedä en osaa sanoa onko mikään elämässä tapahtunut hirveästi hetkauttanut, tuokin parvekkeelta itsarin tehnyt niin kaikki muut sai kriisiapua paitsi itse minä, joka yritti saada estettyä mutta en kerennyt tarpeeksi nopeasti perässä sain jalasta vain "hipaisu" otteen en kiinni asti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin väärin tuohon viestiini 1519. Eli kerroin siis, että mukamas seurustelen jonkun muualla asuvan kanssa, vaikka se ei ollutkaan totta. Mutta en siis väittänyt minulla olevan mitään säätöä sen lisäksi kuitenkaan.

Alan olla vaan niin väsynyt tähän. Ja niin kuin moni en varmaan lukenut niin mikähän olen jo muuttanut sieltä pois. En asu siellä enää. Toki eihän tämä asia täälläkään paikkakunnalla parene ja kaikki vaan jatkuu. Kai se sitten on pakko lähteä täältäkin. Pelottaa vähän kirjoittaa tännekin.

Onko sulla aktiivinen hoitokontakti? Kuulostaa siltä, että sinun pitäisi päästä purkamaan tuota jonnekin. 

Ei minulla ole mitään hoitosuhdetta minnekään. Olen jotenkin vaan yrittänyt pärjätä. Välillä nämä asiat enemmän mielessä. Kyllähän tämä kaikki vaikuttaa siihen miten näen itseni ja myös siihen muihin tutustumiseen. Olen tavallaan jättäytynyt yksinäisyyteen. Toki ystävien saaminen vaikeaa ja ei ole edes ollut niitä mahdollista hetkiä siihen. Toisaalta tämä taustani on myös taakkana minulla. Oikeastaan jatkuvasti. Mietin vaan uskooko joku terapeutti yms minua edes. Kaikkea, kun tapahtunut ja ymmärrän sen että monille ei vaan käy näin. Mietin olisiko kertomisesta mitään hyötyä ja miten siihen suhtauduttaisiin. Lääkkeitä yms en varmaan tarvisi ainakaan nyt. Minulla on lievää masennusta yms toivottomuutta, mutta enemmänkin tästä kokemastani johtuen. Hävettää jopa kirjoittaa tänne niin paljon, mutta tämä kesä ollut niin raskas, että oli vasn pakko purkaa se kaikki. Kiitos viesteistänne.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea koko ketjua, joten saatan toistaa jotain.

Olen pahoillani kokemastasi!

Minulla on myös erittäin väkivaltainen lapsuus ja nuoruus (omat vanhemmat) Lisäksi koulukiusaamista. Sitten uskoton puoliso ja vauvan kuolema. Paljon on ollut käsiteltävää.  Voi kuulostaa oudolta mutta vauvan kuolema oli helpompi käsitellä, koska sitä ei kukaan tehnyt minulle tahallaan. Kyllä suru kulkee mukana aina. Totta kai. 

Väkivalta, kiusaaminen ja pettäminen on tehty minulle ihan tietoisesti. Siksi sen käsittely on ollut vaikeampaa.

Lopulta tajusin (vuosien jälkeen), että vanhempani sekä koulukiusaajat ovat vieneet minulta onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Ex-mieheni on vienyt parhaat vuoteni ja heittänyt varjon äitiyteni ylle. Sain lapsia menetyksen jälkeen.  Mutta jos nyt vellon surussa, katkeruudessa ja vihassa, minä vien itse itseltäni mahdollisuuden olla onnellinen nyt. Sitä iloa en niille pirulaisille anna! Enkä halua olla itseäni kohtaan yhtä julma kuin kiusaajani. 

Moni kavahtaa ajatusta anteeksiannosta niille, jotka ovat meitä satuttaneet. Tässä ei ole kyse uskonnollisesta anteeksiannosta. Ei meidän tarvitse antaa anteeksi niitä tekoja. Mutta voimme vapauttaa itsemme antamalla niille ihmisille anteeksi. Ei tarvitse halia ja sanoa, että annan anteeksi. Riittää, että tekee sen itsensä vuoksi. Päästää irti. Hyväksyy, että vanhemmat tai muut olivat kusipäitä. 

Minulla anteeksiantoharjoitukset auttoivat näkemään vanhempani kyvyttöminä rakastamaan. Exästä osaan puhua kauniisti lapsilleni ja muille ihmisille. Ja ihan oikeasti toivon, että hän on onnellinen. Ei se ole minulta pois.

Tässä yksi menetelmä, jota käytin:

Ho'oponopono: kuinka ottaa henkinen vastuu asioista - Mielen Ihmeet

Ei tarvitse uskoa. Riittää, että sanoo ääneen nuo sanat riittävän kauan.

Itse otin tavaksi toistaa tuota anteeksiantoa aamuisin työmatkalla. Noin parikymmentä minuuttia aamuisin ajaessa. Kyllä varmaan puoli vuotta siinä meni. Äitini ei tiedä minun antaneen anteeksi. Ei hän ole pyytänytkään. Isä menehtyi vuosia sitten. Kannattaa kokeilla. Ei maksa mitään.  

Toinen, mistä olen kuullut hyvää traumojen purkuun on EMDR silmänliiketerapia. En ole kokeillut itse.

NLP:tä voin vahvasti suositella:

Neurolingvistinen ohjelmointi – Wikipedia

Esim Sami Minkkisellä on jotain videoita aiheesta, joiden avulla voi tutusta menetelmään. 

Olet kokenut kovia toisten taholta.  Nyt sinun on päätettävä, haluatko jatkaa toisten jalanjäljissä ja kaltoinkohdella itseäsi.

Voit myös valita rakastaa itseäsi ja tehdä itselle hyviä tekoja. Ihan mitä vaan, mikä on sinulle hyväksi ja mistä iloitset. 

Olet rakkauden arvoinen! Voimia!

Kiitos tästä kirjoituksesta. Minusta on ihanaa lukea tällaisia tekstejä. Ihmisessä on uskomaton voima selvitä vaikeistakin asioista, kun vain löytää keinot sen voiman esiin kaivamiseen.

Itselläni oli traumaattinen lapsuus ja nuoruus ja teen kaiken aikaa töitä löytääkseni itsestäni anteeksiantoa ja itsemyötätuntoa. Kehitystä

tuntuu tapahtuvan, vaikka aika hitaasti. Mm. erilaiset meditaatioharjoitukset ja monet kirjat ovat olleet hyödyksi. Täytyykin seuraavaksi tutustua tuohon hooponoponoon.

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmat pitävät aikuista lasta lapsena, aikuinen lapsi ei kehity. Vanhempien kanssa voi olla, kun on kasvanut aikuiseksi ja keskinäinen suhde muuttunut.

Ihmiselle ei tee hyvää olla vuodesta toiseen "alisteisessa" tai alistuneessa asemassa. Se estää rajojen muodostumisen ja oman kehityksen.

Vanhempien pitäisi potkia lapsi ulos kasvamaan, jos ei tajua itse lähteä.

Traumojen heikentämällä lapsella ei välttämättä ole voimaa haluta kokeilla siipiään ja rakentaa itselleen oma elämä.

Mulle kävi näin jälkikäteen ajateltuna niin että yritin kyllä kovasti rakentaa omaa elämää kaksi ja kolmikymppisenä mutta olin jo ehtinyt häiriintyä niin pahasti että muut ihmiset eivät halunneet/halua olla tekemisissä kanssani ja opiskelut ja työt ja kaikki muukin meni pieleen.

Pitkään en tajunnut miksi minulta kaikki epäonnistuu vaikka mitä yrittäisin mutta viimein myönsin itselleni että olen vaan jotenkin tosi outo, jotenkin skitsotyyppinen enkä vaan vähän masentunut. Semmoinen yksinäinen reppana mistä näkee jo päälle päin että siinä on jotain vikaa ja jota ei siksi haluta mihinkään. Tiedän itsekin tällaisia. Puuttuu joku palikka päästä vaikkei oikein osaa sanoa mikä. Sisäistä tyhjyyttä ja sellaista. Harmi että kesti 20 vuotta hyväksyä tämä, olisin välttynyt paljolta jos en olisi väkisin yrittänyt olla normaali ja hakeutua normaalitekemisiin nolaamaan itseäni ja epäonnistumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etäinen isä - 10 vuotta olen murehtinut ja märehtinyt asiaa. Edelleen vihainen ja katkera :(

Luottamusongelmia - ihmiset ovat luvanneet jotain. Sitten ovat pettäneet oman lupauksensa. Joka kerta on ketuttanut. Ei oikein uskalla luottaa kenenkään (perheen ulkopuolelta). 

Mulla on myös isäongelma. Miten sinä olet käsitellyt asiaa?

Minä ensin vuosikymmenet annoin anteeksi pyytämättäkin ja yliymmärsin, koska isäni on ajoittain pitänyt minua jalustalla.

Vasta keski-iän lähestyessä uskalsin avata hieman tilaa ajatukselle, että isä saattaakin olla vain paskiainen eikä herkkä omien ongelmiensa vanki. Tuo ajatus on sitten laajentunut niin, että minun pitää suojata itseni isältäni sen sijaan, että toivoisin hänen palaavan.

Se sisäinen hylätty pikkutyttö on vielä kohtaamatta ja käsittelemättä, mutta terapiassa tullee hänen vuoronsa myös. En ole osannut lohduttaa itseäni, koska en ole antanut todellisuuden vyöryä päälleni.

Vastaavaa perhedynamiikkaa täälläkin. Lapsena ja nuorena oli kova paine ymmärtää kärsivänä esiintyvää vanhempaa, joka toistuvilla avautumisillaan ja ongelmillaan kuormitti henkisesti silloin todella paljon.

Henkisen etäisyyden saaminen vaati oikeasti vihan kokemista pitkän aikaa. Hahmotan nyt vanhemman roolin eri tavoin kuin aiemmin: hän rikkoi minua pahasti eikä kyennyt olemaan kasvulleni tukena. Enää en tunne yhtä paljon vihaa, mutta suhteemme on etäinen.

Olispa kiva tietää millainen olisin oikeasti ilman näitten traumojen aiheuttamia häiriöitä ja sairauksia. Varmaan mulla olisi normaali työelämä, puoliso ja perhe. Nyt ei yhtään mitään.

Ap, yritä saada ammattimaista apua vaikka aluksi uusista miepi-keskuksista. Elämäsi voi muuttua paremmaksi, mutta tarvitset siihen osaavan avun ja tuen.

https://www.youtube.com/live/Or2Kgpht10Q?feature=share

Tällä miehellä on älyttömän hyvin asioita valaisevia videoita. Tässä 42 tapaa miten trauman synnyttämä häpeä ilmenee ajatuksissamme ja toimissamme. Kyllä tuli check aika moneen.

Vierailija kirjoitti:

Olispa kiva tietää millainen olisin oikeasti ilman näitten traumojen aiheuttamia häiriöitä ja sairauksia. Varmaan mulla olisi normaali työelämä, puoliso ja perhe. Nyt ei yhtään mitään.

Ei pysty linkkaamaan, mutta katso Youtube-kanavan The Enlightened Target viimeisin kirjallinen postaus sivulla Uusimmat postaukset kanavalta.

Vierailija kirjoitti:

Olispa kiva tietää millainen olisin oikeasti ilman näitten traumojen aiheuttamia häiriöitä ja sairauksia. Varmaan mulla olisi normaali työelämä, puoliso ja perhe. Nyt ei yhtään mitään.

Minäkin mietin tätä usein. Olen niin epävarma ja hukassa itseni kanssa. Pelkään aina pahinta ja stressaan kaikesta. Jokainen asia on minulle hyvin vaikea. Nyt sain taas yhtä juttua eteenpäin, mutta tuntuu kaikki olevan itselleni 100 kertaa vaikeampaa kuin jollekin muulle. Pelkään koko ajan, että mokaan tai teen jotain väärin. Tämä on opiskelun yms osalta stressaavaa. En uskalla edes yrittää ja luovutan liian helposti. Lisäksi mietin, ettei kukaan oikeasti pidä minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin väärin tuohon viestiini 1519. Eli kerroin siis, että mukamas seurustelen jonkun muualla asuvan kanssa, vaikka se ei ollutkaan totta. Mutta en siis väittänyt minulla olevan mitään säätöä sen lisäksi kuitenkaan.

Alan olla vaan niin väsynyt tähän. Ja niin kuin moni en varmaan lukenut niin mikähän olen jo muuttanut sieltä pois. En asu siellä enää. Toki eihän tämä asia täälläkään paikkakunnalla parene ja kaikki vaan jatkuu. Kai se sitten on pakko lähteä täältäkin. Pelottaa vähän kirjoittaa tännekin.

Onko sulla aktiivinen hoitokontakti? Kuulostaa siltä, että sinun pitäisi päästä purkamaan tuota jonnekin. 

Ei minulla ole mitään hoitosuhdetta minnekään. Olen jotenkin vaan yrittänyt pärjätä. Välillä nämä asiat enemmän mielessä. Kyllähän tämä kaikki vaikuttaa siihen miten näen itseni ja myös siihen muihin tutustumiseen. Olen tavallaan jättäytynyt yksinäisyyteen. Toki ystävien saaminen vaikeaa ja ei ole edes ollut niitä mahdollista hetkiä siihen. Toisaalta tämä taustani on myös taakkana minulla. Oikeastaan jatkuvasti. Mietin vaan uskooko joku terapeutti yms minua edes. Kaikkea, kun tapahtunut ja ymmärrän sen että monille ei vaan käy näin. Mietin olisiko kertomisesta mitään hyötyä ja miten siihen suhtauduttaisiin. Lääkkeitä yms en varmaan tarvisi ainakaan nyt. Minulla on lievää masennusta yms toivottomuutta, mutta enemmänkin tästä kokemastani johtuen. Hävettää jopa kirjoittaa tänne niin paljon, mutta tämä kesä ollut niin raskas, että oli vasn pakko purkaa se kaikki. Kiitos viesteistänne.

Tähän ja kaikkiin vastaaviin liittyen.

Oma psykiatrini sai minut ymmärtämään, että trauman aiheuttama masennus (juuri tuollainen vääristynyt mieliala ja toivottomuus ja voimattomuus) on masennus siinä missä mikä tahansa muukin masennus. Kun suostuin ottamaan lääkityksen tiiviissä hoitokontaktissa, elämä muuttui ihan toiseksi. Vaikka en edelleenkään ole työkykyinen, olen paljon enemmän oma itseni.

Mä olin ennen lääkevastainen, mutta lopulta sainkin avun unettomuuteen ja paljon mielialaankin Triptylistä ja Fluanxolista. Ennen olin aivan "varma", että ikinä en moisia suuhuni laita. Kuitenkin, kun mun vointi meni ihan älyttömän huonoksi, olin valmis kokeilemaan melkein mitä vain.. En tarvitse enää rauhoittaviakaan kuin hyvin harvoin, kun on muuten säännöllinen lääkitys. Jaksan arkea ja terapiaa nyt paremmin.

Mitä mieltä mun tilanteesta: olen vuosikymmenien jälkeen päässyt viimein melko hyvään tasapainoon. Hirveä duuni takana. Nyt kun olen ns. normaali viimein ja saanut ns. normaaleja ihmissuhteita, niin olen huomannut, että tavatessani yhtä masentunutta kaveria, alan voida taas huonommin ja se kestää usein monta päivääkin.

Jotenkin pelkään myös, että hän sanoo tai tekee jotain sellaista, että oma masennus taas aktivoituu tai että hän tartuttaa jonkun uuden fobian, jotka mulle siis helposti tarttuu. On siis tullut sellainen olo, että mun pitää nyt suojella tätä haurasta mielenterveyttäni katkaisemalla välit tähän kaveriin.

Olenko ihan hirveä jos näin teen? Mitä itse tekisitte?

Vierailija kirjoitti:

Mitä mieltä mun tilanteesta: olen vuosikymmenien jälkeen päässyt viimein melko hyvään tasapainoon. Hirveä duuni takana. Nyt kun olen ns. normaali viimein ja saanut ns. normaaleja ihmissuhteita, niin olen huomannut, että tavatessani yhtä masentunutta kaveria, alan voida taas huonommin ja se kestää usein monta päivääkin.

Jotenkin pelkään myös, että hän sanoo tai tekee jotain sellaista, että oma masennus taas aktivoituu tai että hän tartuttaa jonkun uuden fobian, jotka mulle siis helposti tarttuu. On siis tullut sellainen olo, että mun pitää nyt suojella tätä haurasta mielenterveyttäni katkaisemalla välit tähän kaveriin.

Olenko ihan hirveä jos näin teen? Mitä itse tekisitte?

Sinä itse tulet ensin. Ei ole järkeä uhrata itseään. Peilisolusi ehkä ottavat hänen mielentilansa ja alat tuntea samoin tai seura on muuten huonoa.

Myös minulla tulee paha olo erään entisen ystävän lähellä, pyrin välttämään häntä.

Elämä ja kokemukset muovaa meistä sellaisia kuin olemme. Menneisyyttään ei voi muuttaa.

Mitä enemmän alkaa miettiä menneisyyttään kielteisessä valossa, sitä enemmän se vie mukanaan, syitä ja syyllisiä löytyy loputtomiin ja sellainen ei ole mitenkään rakentavaa.

Pitää etsiä positiivisia asioita nykyhetkestä, elää tätä hetkeä, eikä murehtia asioita, joita en voi enää muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Elämä ja kokemukset muovaa meistä sellaisia kuin olemme. Menneisyyttään ei voi muuttaa.

Mitä enemmän alkaa miettiä menneisyyttään kielteisessä valossa, sitä enemmän se vie mukanaan, syitä ja syyllisiä löytyy loputtomiin ja sellainen ei ole mitenkään rakentavaa.

Pitää etsiä positiivisia asioita nykyhetkestä, elää tätä hetkeä, eikä murehtia asioita, joita en voi enää muuttaa.

Ne asiat pitää hoitaa hallitusti, jotta ne ovat poissa. Unohtaminen vain pitkittää tuskaa ja rampauttaa elämää. Jos kotona on palanut makuuhuone ja roskia ja pesemättömiä astioita pullollaan oleva keittiö, et voi hyvin vaikka kuinka olisit murehtimatta niitä. Ne pitää korjata.

Mulla on ahdistavia ajatuksia ja mielleyhtymiä menneestä elämästä. Kun sellainen ajatus tulee, katkaisen sen yleensä kieltämällä sitä ääneen, ja reaktio on niin automaattinen, että usein havahdun siihen että sanon jämäkästi "ei", enkä ole vielä edes ymmärtänyt ajattelevani jotakin ahdistavaa.

Olen nyt alkanut miettiä, olisiko minun hyvä ajatella niitä asioita, tai koettaa käsitellä mielleyhtymiä. Esimerkiksi tietynlaiset varsin arkiset esineet voivat palauttaa mieleen hyvin graafisia muistoja seksuaalisesta väkivallasta. Tänään näin taas kävi ja koetinkin tavallisesta poiketen antaa ajatuksen ja mielikuvan tulla.

En saanut yritykestä mitään. En ymmärrä, mitä hyödyn siitä että katson mielikuvan kokonaan. En tiedä, kannattaako niitä katsella. Mutta tavallaan tuntuu myös, että jos niin voimakkaasti estän itseäni ajattelemasta jotakin, niin onko sekään tervettä. Onko kenelläkään kokemusta tai ajatuksia tällaisesta?

Kiitos muuten keskustelusta aloittajalle ja kaikille osallistuneille. Tätä on ollut, ei nyt välttämättä mukavaa, mutta antoisaa lukea.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ahdistavia ajatuksia ja mielleyhtymiä menneestä elämästä. Kun sellainen ajatus tulee, katkaisen sen yleensä kieltämällä sitä ääneen, ja reaktio on niin automaattinen, että usein havahdun siihen että sanon jämäkästi "ei", enkä ole vielä edes ymmärtänyt ajattelevani jotakin ahdistavaa.

Olen nyt alkanut miettiä, olisiko minun hyvä ajatella niitä asioita, tai koettaa käsitellä mielleyhtymiä. Esimerkiksi tietynlaiset varsin arkiset esineet voivat palauttaa mieleen hyvin graafisia muistoja seksuaalisesta väkivallasta. Tänään näin taas kävi ja koetinkin tavallisesta poiketen antaa ajatuksen ja mielikuvan tulla.

En saanut yritykestä mitään. En ymmärrä, mitä hyödyn siitä että katson mielikuvan kokonaan. En tiedä, kannattaako niitä katsella. Mutta tavallaan tuntuu myös, että jos niin voimakkaasti estän itseäni ajattelemasta jotakin, niin onko sekään tervettä. Onko kenelläkään kokemusta tai ajatuksia tällaisesta?

Kiitos muuten keskustelusta aloittajalle ja kaikille osallistuneille. Tätä on ollut, ei nyt välttämättä mukavaa, mutta antoisaa lukea.

Minulla on sellainen käsitys, että ne pitäisi antaa tulla ja käsitellä, mutta hallitusti ja hoitokontaktissa. Sinun voimasi ei riitä niitä yksin ja itsenäisesti käsittelemään eikä ole riittävää ymmärrystä, miten niitä käsitellä, siksi mielesi pitää ne poissa.