Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Taas tänään kävin keskustelun, jossa ystävä neuvoi, että teet sitten vaan näin ja noin ja olet kuitenkin vahva jne jne. Sanoin, että joo, jos ei olisi tätä traumaa niin voisin varmaan tehdä noin, mutta kun on niin ne lainalaisuudet muuttuvat. Hän vielä jatkoi. Sanoin sitten, että jos mulla olisi käsi ja jalka poikki niin sittenkinkö vaan pitäisi olla kuin ei olisi, että kyllä se siitä. 

Olen nyt vihdoin ITSE sisäistänyt sen, että olen sairas ja se sairaus vaikuttaa olemiseeni, rekatioihini ja tekemiseeni. Se ei ole mikään tahdonvoima-asia. Olen lukenut PTSD ja CPTSD oireiston ja on ymmärrettävä, että on trauma ja sen johodosta toimii tavalla x ja tuntee tavalla y tai jollain aivan ennakoimattomalla tavalla milloinkin. Sitä tulee vihanpuuskia tai avauduttua liikaa jollekin hallitsemattomasti ja muuta "mukavaa". Siksi mielummin on aika eristyksissä niin ei tule puhuneeksi mitä sattuu ystävilleen (eikä mielellään vieraammillekaan, etenkään).

Oi, tiedän täysin mistä puhut. Tulee se tunne, että on pakko saada edes joku hetkeksi ymmärtämään miten asiat kokee ja miksi. Jälkikäteen seuraa hirveä henkinen morkkis eikä ihmissuhde enää palaa ennalleen, kun toinen on yhtäkkiä kuulijan roolissa altistunut ties mille kokemuksille. Sitä eivät välttämättä kestä edes koulutetut ammattilaiset, vaan hekin saattavat ahdistuneena alkaa ohjata keskustelua tyyliin "sanoisin kyllä että olisi parempi ajatella näin" jne.

Tuli niistä yhdessä viestissä mainituista vihanpuuskista yms mieleen kuinka tämä kesä on ollut tietynlainen "raivon kesä" minulle. Yleensä jos minulla on surua ja huolia niin käännyn ns sisäänpäin ja olen mieluummin hiljaa omissa mietteissäni. Nyt tämä kesä on ainakin hetkellisesti muuttanut kaiken. Olen ehkä stressannut niin paljon ja sattui ikäviä juttuja ihmisten myötä myös ja tämä kaikki sai aikaan sellaisen raivon tunteen tulon. Tähän lisättynä äitini hokemiset kuinka en pysty siihen ja siihen. Hän syyttää minua jonkin asian hokemisesta, vaikka pyörittää samaa levyä itsekin. No, kuitenkin se kaikki sai itseni viimein raivostumaan oikein kunnolla. Tänäänkin oikein vihasta kiehuen raivosin itsekseni paiskomalla jotain. Eihän tämäkään silti hyvä suunta ole. Jotenkin kuormitusta on ollut niin paljon ja olen kärsinyt esim opiskeluun liittyvien asioiden hokemisesta (äitini) etten vaan kestänyt enää. Meni tavallaan se oma kuormitus yli ja yleensä pystyn pitämään itseni suhteellisen rauhallisessa olossa. Nyt en ole pysynyt kuin silloin tällöin. Oikeastaan ihminen voi tehdä niin paljon hallaa toiselle. En ole mikään esimerkki itsekään, mutta jos kuormittaa jo muutenkin rasittunutta ihmistä niin minusta ei ymmärrä silloin oikein mitään. Mitä hyvää se tuo jos vointini pahenee. Voisi näin vähän hellittää jo ja antaa toisen olla. Toki äitini on vaan yksi asia. Tämä kesä vaan meni kuin ohi. Ei oikein tunnu nyt miltään. Yleensä kesä on ollut itselle ihan ok aikaa. Viime kesäkin rauhallinen. Katsoin urheilua ja luin kirjoja. Kotonakin oli, mutta sekin aika meni ihan hyvin ja olo säilyi melko hyvänä. Jaksoin istua pihassa. Nyt ole tehnyt vaan jotain ja mieli muualla. Ehkä tämä vuosi tähän mennessä on ollut melko vaikea kokonaisuudessaan. Tuo raivon tunne on uusi juttu tässä kaikessa. Ehkä jollekin se voisi olla hyvä juttu. Itselle kuormittavaa, vaikka ehkä minunkin on hyvä joskus tuntea vihaakin. En ehkä tahtoisi kokea sitä näin voimakkaana. Joku miettii mitä vihaan tai miksi raivoan. Ehkä se pettymystä itseeni ja elämääni sekä siihen jos vähät läheisetkään eivät ymmärrä. Toki kiristellen hampaita enemmänkin yksin ollessa. Näin ei kuormita muita.

Korjaus edelliseen siis, että Koronakin oli. Ei siis kotona.

Ihana kappale tuo Weight of the world, muita en jaksanut vielä kuunnella.

Samaistun niin moniin asioihin, mitä kirjoitatte!

Juuri tuo eristäytyneisyys ja samalla kaipuu sosiaalisuuteen. Rajaton avautuminen tai toisaalta kaikesta hiljaa oleminen. Se valtava häpeä, että en ole töissä vaan määräaikaisella tk-eläkkeellä ja haluaisin ehkä toistaiseksi voimassa olevalle, koska mennyt jo neljä vuotta ja voin melkeinpä vain huonommin koko ajan. En osaa edes kuvitella, miten en häpeäisi tilannettani ja itseäni. Kadehdin heitä, jotka eivät näin voimakkaasti häpeä. Sellaisia, jotka tuntevat vain "normaalia häpeää" eikä tällaista lamaannuttavaa ja kaiken nielevää.

Uusiin ihmisiin tutustuminen on mullekin tosi vaikeaa, varsinkin kun yritän olla oikeasti oma itseni enkä vain se aina hymyilevä ja reipas ANP (apparently normal personality) -osa, jolla olen uuvuttanut itseni jo viidettä kertaa.

Mulla on tuo väärissä paikoissa väärille ihmisille avautuminen ollut aina ongelma. Etenkin nykyään kun ei ole oikein mitään elämää niin ei ole mitään kerrottavaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta "fake it 'til you make it"-asenteesta: olen tosissani yrittänyt tuota. Jotenkin olen saanut uskoteltua itselleni ja muille että voisin onnistua jossakin. En kuitenkaan saa vähäisten voimavarojen ja huonon itsetunnon takia pidettyä asennetta yllä.

Sitten huomaat ihmetteleväsi miksi olet jossain aivan ihmeellisessä tilanteessa, jossa kukaan ei suostu näkemään haavoittuvuuttasi, kun olet aiemmin antanut niin hyvin pärjäävän vaikutelman. Homma kaatuu sen takia itsestään, kun voimavarat eivät riitä hoitamaan asioita loppuun asti, kun tulee haasteita toisensa jälkeen.

Koin tämän tilanteen joskus, kun lukion jälkeen lopulta sain itseni erääseen koulutukseen. Ryhmässä oli hyvin iältään vaihtelevaa porukkaa. Monet vanhempia kuin minä ja vain pari nuorempaa. Kuitenkin todella mukavia ihmisiä. Yllätyin ihan kuinka hyvin se kaikki menikin. Näin yritin olla puhelias ja sosiaalinen. Yritin nauraa, vaikka ei naurattanutkaan ja ehkä esittää sellaista rentoa tyyppiä. Toisaalta puolet oli ihan sellaista aitoa iloa olla heidän kanssaan ja ehkä puolet sellaista pakossa itseään tsemppaamista.

No, se todellisuus iski sitten työharjoittelussa. Kukaan ei puhunut mitään ja jäin omilleni. Muutama alkoi työpaikalla ilkeilemään ihan oikeasti. Näin tuo koulun kiva porukka ja sinne menemisen helppous ei kantanut pitkälle. Sain taas kerran oppia kuinka se ihmisten mukavuus ei ole mikään perusjuttu. Vähitellen koulutuksesta meni maku, kun tiesin joutuvani kuitenkin työmaallekin. Oli vielä ainoa paikka mihin pääsin ja melko lähellä. En voinut alkaa vaihtaa. Tähän lisättynä kulkemisen vaikeus kouluun yms niin päätin lopettaa koko koulutuksen. Tiivistyksen loppuun se, että tuo tsemppaaminen kantoi tuolla hyvässä ryhmässä ja porukassa missä pystyin olemaan rennommin. Sitten työpaikalla ja sen ikävien tyyppien keskellä se ei enää kantanut. Tuli vaan mieleen tämä kaikki.

Kiitos kaikille, jotka jaksavat kirjoittaa tänne. Monesti huomaan taas jonkun asian elämässäni, kun luen muiden viestejä. Kirjoitankin liikaa, mutta se vaan johtuu siitä, kun olisi puhuttavaa ja kirjoittaminen esim tänne on ainoita väyliä purkaa se sanoiksi. Joku kyseli autismista. Mietin olikohan se viesti minulle tarkoitettu. Kirjoitan ehkä niin paljon, että joku piirre jo täyttyy autismiin liittyen. Kuitenkin jos olen joku niin mieluummin Add piirteineen on lähempänä minua. Toki ei mitään diagnoosia ole. Ja tämä kirjoittaminen vaan ajatusten purkua. En kirjoittaisi näin paljon jos olisi joku jolle puhua. Tämä on vaan ainoita keinoja purkaa ajatuksia ja selvittää päätään. Nuoresta asti joku keino tavallaan olla olemassa. Joku edes näkee nämä viestit ja ehkä lukee ne. Sen vuoksi kirjoitan myös tänne.

Vierailija kirjoitti:

Ihana kappale tuo Weight of the world, muita en jaksanut vielä kuunnella.

Samaistun niin moniin asioihin, mitä kirjoitatte!

Juuri tuo eristäytyneisyys ja samalla kaipuu sosiaalisuuteen. Rajaton avautuminen tai toisaalta kaikesta hiljaa oleminen. Se valtava häpeä, että en ole töissä vaan määräaikaisella tk-eläkkeellä ja haluaisin ehkä toistaiseksi voimassa olevalle, koska mennyt jo neljä vuotta ja voin melkeinpä vain huonommin koko ajan. En osaa edes kuvitella, miten en häpeäisi tilannettani ja itseäni. Kadehdin heitä, jotka eivät näin voimakkaasti häpeä. Sellaisia, jotka tuntevat vain "normaalia häpeää" eikä tällaista lamaannuttavaa ja kaiken nielevää.

Uusiin ihmisiin tutustuminen on mullekin tosi vaikeaa, varsinkin kun yritän olla oikeasti oma itseni enkä vain se aina hymyilevä ja reipas ANP (apparently normal personality) -osa, jolla olen uuvuttanut itseni jo viidettä kertaa.

Minä olen nyt saikulla mutta lähenee tuo kuntoutustuen hakemisen aika, tai sitten työkkärin toimenpiteissä juoksu (joka viimeksi johti tähän saikkuun). En tiedä miten lakata häpeämästä tilannettaan. Muistelen että häpeän tunne on traumatisoituneen ydintunne muutenkin.

Joo tuo ANP:lla eläminen on johtanut mullakin ties kuinka moneen uupumiseen. Tämän nykyisen mukana onkin tullut semmoinen vtut en jaksa enää suorittaa, ruvetaan sitten eläkkeelle kokonaan ihan sama. Jotenkin tuntuukin että helpompaa olisi henkisesti olla virallisesti työkyvytön kuin työttömänä joka tosiasiassa on liian sairas töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Minua ainakin hävettää koko aikuiselämäni joka ei ole sujunut ollenkaan normaalisti. Olen sen vuoksi tosi eristäytynyt ja syrjäytynyt vaikka kaipaisin ihmisten seuraa. Mulla ei vaan ole mitään sanottavaa mihinkään työ/remppa/lapset-keskusteluihin. Häpeän itseäni tosi paljon mikä taas saa ihmiset välttelemään minua..

Tosi surullista. Haluaisin sanoa sinulle, että jos olisit lapsena jäänyt auton alle ja olisit pyörätuolissa niin häpeäisitkö itseäsi? Sinulla ei ole mitään syytä hävetä itseäsi! Sinä olet arvokas, ihan omana itsenäsi. Ja on tosi harmillista, että et ole saanut kaipaamaasi seuraa. 

Katja Myllyviita on kirjoittanut kirjan Häpeän hoito ja Ben Malinen Häpeän monet kasvot. Suosittelen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta "fake it 'til you make it"-asenteesta: olen tosissani yrittänyt tuota. Jotenkin olen saanut uskoteltua itselleni ja muille että voisin onnistua jossakin. En kuitenkaan saa vähäisten voimavarojen ja huonon itsetunnon takia pidettyä asennetta yllä.

Sitten huomaat ihmetteleväsi miksi olet jossain aivan ihmeellisessä tilanteessa, jossa kukaan ei suostu näkemään haavoittuvuuttasi, kun olet aiemmin antanut niin hyvin pärjäävän vaikutelman. Homma kaatuu sen takia itsestään, kun voimavarat eivät riitä hoitamaan asioita loppuun asti, kun tulee haasteita toisensa jälkeen.

Jatkan vielä: järjellä ajateltuna haavoittuvuutta tulisi toki pystyä ilmaisemaan heti alusta asti uusissa tilanteissa ja ihmissuhteissa. Yleensä vain siihen ei suhtauduta kovin hyvin, joten pärjäävänä esiintyminen (omana ihannekuvanaan) on ensisijaisesti itsesuojelumekanismi. Asiat toimivat yleensä silloin ainakin pienen hetken ajan, kun vastaat muiden mielikuvaa normaalista. Mielikuva tosin murenee ajan saatossa epäedullisin seurauksin. Mutta kukapa ei haluaisi edes hetken ajan kokea kelpaavansa muille?

Tai mikä vielä olennaisempaa... kokea edes hetken aikaa kelpaavansa itselleen. On helpotus, jos edes hetken ajaksi onnistuu vapautumaan huonommuuden tunteista, kun saa uskoteltua olevansa matkalla isoa henkistä läpimurtoa kohti. Hei hei vain traumat, mikään ei nyt pysäytä... Kunnes taas on henkisesti paha olo.

Olet oivaltanut oleellisen. TÄRKEINTÄ on kelvata itselleen. Rakastaa itseään. Suojella itseään. Tukea ja tsempata itseään. Lohdutaa itseään. Puhua kannustavasti ja kauniisti itselleen. 

Minä opettelin sanomaan ääneen itselleni, että mä rakastan sua ja se tuntuu hyvältä sekin, kun oikeasti tarkoitan sitä. 

Hyvät ihmiset, ne joille haluat oikeasti kelvata, ovat niitä, jotka haluavat tutustua omaan vajavaiseen, autenttiseen itseesi. He eivät halua kaunista kulissia pärjäävästä ihmisestä. Ja toisenlaiset ihmiset ovat todennäköisimmin vain voimavaroja kuluttavia ja huonoa seuraa. Valitettavasti niitäkin ihmisiä on paljon ja riippuu seurasta, jossa liikkuu, että onko niitä vain paljon vai todella paljon.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille, jotka jaksavat kirjoittaa tänne. Monesti huomaan taas jonkun asian elämässäni, kun luen muiden viestejä. Kirjoitankin liikaa, mutta se vaan johtuu siitä, kun olisi puhuttavaa ja kirjoittaminen esim tänne on ainoita väyliä purkaa se sanoiksi. Joku kyseli autismista. Mietin olikohan se viesti minulle tarkoitettu. Kirjoitan ehkä niin paljon, että joku piirre jo täyttyy autismiin liittyen. Kuitenkin jos olen joku niin mieluummin Add piirteineen on lähempänä minua. Toki ei mitään diagnoosia ole. Ja tämä kirjoittaminen vaan ajatusten purkua. En kirjoittaisi näin paljon jos olisi joku jolle puhua. Tämä on vaan ainoita keinoja purkaa ajatuksia ja selvittää päätään. Nuoresta asti joku keino tavallaan olla olemassa. Joku edes näkee nämä viestit ja ehkä lukee ne. Sen vuoksi kirjoitan myös tänne.

Kyllä tänne bittejä mahtuu, kirjoita vaan.  Ja kyllä ne aina joku lukee. Ja ehkä joku jopa vastaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta "fake it 'til you make it"-asenteesta: olen tosissani yrittänyt tuota. Jotenkin olen saanut uskoteltua itselleni ja muille että voisin onnistua jossakin. En kuitenkaan saa vähäisten voimavarojen ja huonon itsetunnon takia pidettyä asennetta yllä.

Sitten huomaat ihmetteleväsi miksi olet jossain aivan ihmeellisessä tilanteessa, jossa kukaan ei suostu näkemään haavoittuvuuttasi, kun olet aiemmin antanut niin hyvin pärjäävän vaikutelman. Homma kaatuu sen takia itsestään, kun voimavarat eivät riitä hoitamaan asioita loppuun asti, kun tulee haasteita toisensa jälkeen.

Jatkan vielä: järjellä ajateltuna haavoittuvuutta tulisi toki pystyä ilmaisemaan heti alusta asti uusissa tilanteissa ja ihmissuhteissa. Yleensä vain siihen ei suhtauduta kovin hyvin, joten pärjäävänä esiintyminen (omana ihannekuvanaan) on ensisijaisesti itsesuojelumekanismi. Asiat toimivat yleensä silloin ainakin pienen hetken ajan, kun vastaat muiden mielikuvaa normaalista. Mielikuva tosin murenee ajan saatossa epäedullisin seurauksin. Mutta kukapa ei haluaisi edes hetken ajan kokea kelpaavansa muille?

Tai mikä vielä olennaisempaa... kokea edes hetken aikaa kelpaavansa itselleen. On helpotus, jos edes hetken ajaksi onnistuu vapautumaan huonommuuden tunteista, kun saa uskoteltua olevansa matkalla isoa henkistä läpimurtoa kohti. Hei hei vain traumat, mikään ei nyt pysäytä... Kunnes taas on henkisesti paha olo.

Olet oivaltanut oleellisen. TÄRKEINTÄ on kelvata itselleen. Rakastaa itseään. Suojella itseään. Tukea ja tsempata itseään. Lohdutaa itseään. Puhua kannustavasti ja kauniisti itselleen. 

Minä opettelin sanomaan ääneen itselleni, että mä rakastan sua ja se tuntuu hyvältä sekin, kun oikeasti tarkoitan sitä.

Entä jos tuo ei toimi, vaikka kokeiltu on? Mieli tuottaa silti ajatuksia, että olisi parempi jos jäisit auton alle ja kaikki olisi ohi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tuo väärissä paikoissa väärille ihmisille avautuminen ollut aina ongelma. Etenkin nykyään kun ei ole oikein mitään elämää niin ei ole mitään kerrottavaakaan.

Mulla käy niin, että jos triggeröidyn, alan yliavautua. Sitten hävettää, että meni nyt sille naapurille tai jumppakaverille sanomaan sitä ja tätä, että ei niin henkilökohtaisista pitäisi avautua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta "fake it 'til you make it"-asenteesta: olen tosissani yrittänyt tuota. Jotenkin olen saanut uskoteltua itselleni ja muille että voisin onnistua jossakin. En kuitenkaan saa vähäisten voimavarojen ja huonon itsetunnon takia pidettyä asennetta yllä.

Sitten huomaat ihmetteleväsi miksi olet jossain aivan ihmeellisessä tilanteessa, jossa kukaan ei suostu näkemään haavoittuvuuttasi, kun olet aiemmin antanut niin hyvin pärjäävän vaikutelman. Homma kaatuu sen takia itsestään, kun voimavarat eivät riitä hoitamaan asioita loppuun asti, kun tulee haasteita toisensa jälkeen.

Jatkan vielä: järjellä ajateltuna haavoittuvuutta tulisi toki pystyä ilmaisemaan heti alusta asti uusissa tilanteissa ja ihmissuhteissa. Yleensä vain siihen ei suhtauduta kovin hyvin, joten pärjäävänä esiintyminen (omana ihannekuvanaan) on ensisijaisesti itsesuojelumekanismi. Asiat toimivat yleensä silloin ainakin pienen hetken ajan, kun vastaat muiden mielikuvaa normaalista. Mielikuva tosin murenee ajan saatossa epäedullisin seurauksin. Mutta kukapa ei haluaisi edes hetken ajan kokea kelpaavansa muille?

Tai mikä vielä olennaisempaa... kokea edes hetken aikaa kelpaavansa itselleen. On helpotus, jos edes hetken ajaksi onnistuu vapautumaan huonommuuden tunteista, kun saa uskoteltua olevansa matkalla isoa henkistä läpimurtoa kohti. Hei hei vain traumat, mikään ei nyt pysäytä... Kunnes taas on henkisesti paha olo.

Olet oivaltanut oleellisen. TÄRKEINTÄ on kelvata itselleen. Rakastaa itseään. Suojella itseään. Tukea ja tsempata itseään. Lohdutaa itseään. Puhua kannustavasti ja kauniisti itselleen. 

Minä opettelin sanomaan ääneen itselleni, että mä rakastan sua ja se tuntuu hyvältä sekin, kun oikeasti tarkoitan sitä.

Entä jos tuo ei toimi, vaikka kokeiltu on? Mieli tuottaa silti ajatuksia, että olisi parempi jos jäisit auton alle ja kaikki olisi ohi.

Ei toimi, jos sairaus estää sen. Toivottavasti se hellittää joskus ajan, hoidon tai lääkityksen myötä. Silti olet oikeasti paljon parempi ja arvokkaampi ihminen kuin itse uskallat tällä hetkellä ajatellakaan. Myös sairaana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta "fake it 'til you make it"-asenteesta: olen tosissani yrittänyt tuota. Jotenkin olen saanut uskoteltua itselleni ja muille että voisin onnistua jossakin. En kuitenkaan saa vähäisten voimavarojen ja huonon itsetunnon takia pidettyä asennetta yllä.

Sitten huomaat ihmetteleväsi miksi olet jossain aivan ihmeellisessä tilanteessa, jossa kukaan ei suostu näkemään haavoittuvuuttasi, kun olet aiemmin antanut niin hyvin pärjäävän vaikutelman. Homma kaatuu sen takia itsestään, kun voimavarat eivät riitä hoitamaan asioita loppuun asti, kun tulee haasteita toisensa jälkeen.

Jatkan vielä: järjellä ajateltuna haavoittuvuutta tulisi toki pystyä ilmaisemaan heti alusta asti uusissa tilanteissa ja ihmissuhteissa. Yleensä vain siihen ei suhtauduta kovin hyvin, joten pärjäävänä esiintyminen (omana ihannekuvanaan) on ensisijaisesti itsesuojelumekanismi. Asiat toimivat yleensä silloin ainakin pienen hetken ajan, kun vastaat muiden mielikuvaa normaalista. Mielikuva tosin murenee ajan saatossa epäedullisin seurauksin. Mutta kukapa ei haluaisi edes hetken ajan kokea kelpaavansa muille?

Tai mikä vielä olennaisempaa... kokea edes hetken aikaa kelpaavansa itselleen. On helpotus, jos edes hetken ajaksi onnistuu vapautumaan huonommuuden tunteista, kun saa uskoteltua olevansa matkalla isoa henkistä läpimurtoa kohti. Hei hei vain traumat, mikään ei nyt pysäytä... Kunnes taas on henkisesti paha olo.

Olet oivaltanut oleellisen. TÄRKEINTÄ on kelvata itselleen. Rakastaa itseään. Suojella itseään. Tukea ja tsempata itseään. Lohdutaa itseään. Puhua kannustavasti ja kauniisti itselleen. 

Minä opettelin sanomaan ääneen itselleni, että mä rakastan sua ja se tuntuu hyvältä sekin, kun oikeasti tarkoitan sitä.

Entä jos tuo ei toimi, vaikka kokeiltu on? Mieli tuottaa silti ajatuksia, että olisi parempi jos jäisit auton alle ja kaikki olisi ohi.

Ei toimi, jos sairaus estää sen. Toivottavasti se hellittää joskus ajan, hoidon tai lääkityksen myötä. Silti olet oikeasti paljon parempi ja arvokkaampi ihminen kuin itse uskallat tällä hetkellä ajatellakaan. Myös sairaana. 

Tein masennustestin jokin aika sitten. Ei kuulemma ole masennusta. En tiedä mitä tämä sitten on. Tällaisia ajatuksia minulle on tullut koko elämän ajan toisinaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Minua ainakin hävettää koko aikuiselämäni joka ei ole sujunut ollenkaan normaalisti. Olen sen vuoksi tosi eristäytynyt ja syrjäytynyt vaikka kaipaisin ihmisten seuraa. Mulla ei vaan ole mitään sanottavaa mihinkään työ/remppa/lapset-keskusteluihin. Häpeän itseäni tosi paljon mikä taas saa ihmiset välttelemään minua..

Tosi surullista. Haluaisin sanoa sinulle, että jos olisit lapsena jäänyt auton alle ja olisit pyörätuolissa niin häpeäisitkö itseäsi? Sinulla ei ole mitään syytä hävetä itseäsi! Sinä olet arvokas, ihan omana itsenäsi. Ja on tosi harmillista, että et ole saanut kaipaamaasi seuraa. 

Katja Myllyviita on kirjoittanut kirjan Häpeän hoito ja Ben Malinen Häpeän monet kasvot. Suosittelen!

Jos muuten olisin edelleen minä niin varmaan häpeäisin fyysistäkin vammaa mutta tajuan mitä tarkoitat. Tää häpeävyys on vain niin syvään juuttunutta että häpeän varmaan ihan kaikkea itsessäni - ja olen peittänyt sitä sitten erilaisiin rooleihin, esim semmoinen yleispellen rooli joka nyt vanhemmiten on ruvennut kyllä vaikuttamaan ihan vaan epäkypsältä weirdolta joten siitä olen pyrkinyt luopumaan. Nykyään kai enimmäkseen vain toivon kaiken aikaa olevani joku muu. Tää kesä onkin pääosin kulunut kuvitteluun siitä miten onnellista olisi olla joku toinen. Ja nukkumiseen ja itkemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Minua ainakin hävettää koko aikuiselämäni joka ei ole sujunut ollenkaan normaalisti. Olen sen vuoksi tosi eristäytynyt ja syrjäytynyt vaikka kaipaisin ihmisten seuraa. Mulla ei vaan ole mitään sanottavaa mihinkään työ/remppa/lapset-keskusteluihin. Häpeän itseäni tosi paljon mikä taas saa ihmiset välttelemään minua..

Tosi surullista. Haluaisin sanoa sinulle, että jos olisit lapsena jäänyt auton alle ja olisit pyörätuolissa niin häpeäisitkö itseäsi? Sinulla ei ole mitään syytä hävetä itseäsi! Sinä olet arvokas, ihan omana itsenäsi. Ja on tosi harmillista, että et ole saanut kaipaamaasi seuraa. 

Katja Myllyviita on kirjoittanut kirjan Häpeän hoito ja Ben Malinen Häpeän monet kasvot. Suosittelen!

Jos muuten olisin edelleen minä niin varmaan häpeäisin fyysistäkin vammaa mutta tajuan mitä tarkoitat. Tää häpeävyys on vain niin syvään juuttunutta että häpeän varmaan ihan kaikkea itsessäni - ja olen peittänyt sitä sitten erilaisiin rooleihin, esim semmoinen yleispellen rooli joka nyt vanhemmiten on ruvennut kyllä vaikuttamaan ihan vaan epäkypsältä weirdolta joten siitä olen pyrkinyt luopumaan. Nykyään kai enimmäkseen vain toivon kaiken aikaa olevani joku muu. Tää kesä onkin pääosin kulunut kuvitteluun siitä miten onnellista olisi olla joku toinen. Ja nukkumiseen ja itkemiseen.

Halaus <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta "fake it 'til you make it"-asenteesta: olen tosissani yrittänyt tuota. Jotenkin olen saanut uskoteltua itselleni ja muille että voisin onnistua jossakin. En kuitenkaan saa vähäisten voimavarojen ja huonon itsetunnon takia pidettyä asennetta yllä.

Sitten huomaat ihmetteleväsi miksi olet jossain aivan ihmeellisessä tilanteessa, jossa kukaan ei suostu näkemään haavoittuvuuttasi, kun olet aiemmin antanut niin hyvin pärjäävän vaikutelman. Homma kaatuu sen takia itsestään, kun voimavarat eivät riitä hoitamaan asioita loppuun asti, kun tulee haasteita toisensa jälkeen.

Jatkan vielä: järjellä ajateltuna haavoittuvuutta tulisi toki pystyä ilmaisemaan heti alusta asti uusissa tilanteissa ja ihmissuhteissa. Yleensä vain siihen ei suhtauduta kovin hyvin, joten pärjäävänä esiintyminen (omana ihannekuvanaan) on ensisijaisesti itsesuojelumekanismi. Asiat toimivat yleensä silloin ainakin pienen hetken ajan, kun vastaat muiden mielikuvaa normaalista. Mielikuva tosin murenee ajan saatossa epäedullisin seurauksin. Mutta kukapa ei haluaisi edes hetken ajan kokea kelpaavansa muille?

Tai mikä vielä olennaisempaa... kokea edes hetken aikaa kelpaavansa itselleen. On helpotus, jos edes hetken ajaksi onnistuu vapautumaan huonommuuden tunteista, kun saa uskoteltua olevansa matkalla isoa henkistä läpimurtoa kohti. Hei hei vain traumat, mikään ei nyt pysäytä... Kunnes taas on henkisesti paha olo.

Olet oivaltanut oleellisen. TÄRKEINTÄ on kelvata itselleen. Rakastaa itseään. Suojella itseään. Tukea ja tsempata itseään. Lohdutaa itseään. Puhua kannustavasti ja kauniisti itselleen. 

Minä opettelin sanomaan ääneen itselleni, että mä rakastan sua ja se tuntuu hyvältä sekin, kun oikeasti tarkoitan sitä.

Entä jos tuo ei toimi, vaikka kokeiltu on? Mieli tuottaa silti ajatuksia, että olisi parempi jos jäisit auton alle ja kaikki olisi ohi.

Ei toimi, jos sairaus estää sen. Toivottavasti se hellittää joskus ajan, hoidon tai lääkityksen myötä. Silti olet oikeasti paljon parempi ja arvokkaampi ihminen kuin itse uskallat tällä hetkellä ajatellakaan. Myös sairaana. 

Tein masennustestin jokin aika sitten. Ei kuulemma ole masennusta. En tiedä mitä tämä sitten on. Tällaisia ajatuksia minulle on tullut koko elämän ajan toisinaan.

C-PTSD?  Tai sitten kuitenkin masennus, joku epätyypillisempi muoto? Onko sinuun kohdistettu jotain väkivaltaa tai kaltoinkohtelua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Minua ainakin hävettää koko aikuiselämäni joka ei ole sujunut ollenkaan normaalisti. Olen sen vuoksi tosi eristäytynyt ja syrjäytynyt vaikka kaipaisin ihmisten seuraa. Mulla ei vaan ole mitään sanottavaa mihinkään työ/remppa/lapset-keskusteluihin. Häpeän itseäni tosi paljon mikä taas saa ihmiset välttelemään minua..

Tosi surullista. Haluaisin sanoa sinulle, että jos olisit lapsena jäänyt auton alle ja olisit pyörätuolissa niin häpeäisitkö itseäsi? Sinulla ei ole mitään syytä hävetä itseäsi! Sinä olet arvokas, ihan omana itsenäsi. Ja on tosi harmillista, että et ole saanut kaipaamaasi seuraa. 

Katja Myllyviita on kirjoittanut kirjan Häpeän hoito ja Ben Malinen Häpeän monet kasvot. Suosittelen!

Jos muuten olisin edelleen minä niin varmaan häpeäisin fyysistäkin vammaa mutta tajuan mitä tarkoitat. Tää häpeävyys on vain niin syvään juuttunutta että häpeän varmaan ihan kaikkea itsessäni - ja olen peittänyt sitä sitten erilaisiin rooleihin, esim semmoinen yleispellen rooli joka nyt vanhemmiten on ruvennut kyllä vaikuttamaan ihan vaan epäkypsältä weirdolta joten siitä olen pyrkinyt luopumaan. Nykyään kai enimmäkseen vain toivon kaiken aikaa olevani joku muu. Tää kesä onkin pääosin kulunut kuvitteluun siitä miten onnellista olisi olla joku toinen. Ja nukkumiseen ja itkemiseen.

Mulla muuten on mennyt niin, että kun lääkitys on alkanut vaikuttaa, on tullut mieleen, että olen ihan liian nuorekas ikäisekseni ja on alkanut tulla tarve pukeutua "asiallisemmin" ja laittaa hiukset jotenkin vähemmän nuorekkaasti. Olen kehittynyt ja oppinut paljon terapian myötä ja lääkitys helpottanut oloa, ehkä alan kasvaa aikuiseksi, kuka tietää. Vähän hävettää, että ovatko muut ajatelleet, että yritän olla joku ikiteini tms. 

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Minä taas olen herkistynyt musiikille ylipäätään niin, etten oikein enää kestä sitä. Nuorempana kuuntelin paljon musiikkia ja se oli minulle todella tärkeä elämänsisältö. Silloin tein jokusen yksinkertaisen kappaleen itsekin ja kirjoitin niihin tunteitani.

Mutta nykyisin en enää oikein kykene kuuntelemaan musiikkia. Kuulostaa typerältä, mutta koen, että musiikki jotenkin avaa suoran reitin tunne-elämääni ja sieluuni. Hyvin harvoin hairahdun etsimään youtubesta jonkin kivan kappaleen, se menee jalan alle ja veri alkaa kiertää, ja kuuntelen hurjuuttani ehkä toisenkin. Sitten tulee äkkiä kiire katkaista kappale, koska tulee outo olo, että jotakin sellaista on heräämässä mitä en halua kohdata.

Jotenkin kai olen oppinut pitämään sydämeni ja tunteeni lukon takana ja sillä suojaan itseäni pysyäkseni tasapainossa, kyetäkseni toimimaan.

Edellisen kerran kun heittäydyin aivan hurjaksi ja nautin musiikista enemmänkin, olin parissa päivässä aivan hermoraunio ja menneisyyden syövereissä, itsetuhoisissa ajatuksissa.