Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Tänään on tsemppimieli. Radiosta tuli juuri Kaija Koon Siniset tikkaat ja lauloin mukana. Puoli vuotta sitten en pystynyt laulamaan.
Millainen on psykiatrikontakti julkisella puolella? Joskus 30 v sitten taisin tavata psykiatrin kerran tai kaksi, kun olin julkisella hoidossa pari vuotta. Mielialalääkityksen määräämistä varten, mutten muista oliko toista kertaa, ehkä ei. Lääkärintodistuksia en silloin tarvinnut.
Alle 10 vuotta sitten tapasin psykiatrin julkisella kerran vaiko kaksi, kun hän arvioi psykoterapian tarvetta kyselyin ja haastatteluin, ja mietittiin lääkityksen mahdollisuutta.
Hänestä jäi siitä vaikuttava muisto, että siinä vaiheessa olin niin epätoivoisessa tilanteessa, että olin jo valmis alkamaan mielialalääkityksen. Lääkitys oli määrätty minulle jo aikanaan opiskeluterveydenhuollosta ja myöhemmin työterveydenhuollosta, ja oltu nihkeitä jatkoavun suhteen, kun olin lopettanut lääkityksen heti alkutekijöihinsä.
Tämä psykiatripa totesikin lääkityskysymykseeni, että hän ei näe lääkitystä lainkaan järkeväksi ja että selkeästi tulen hyötymään terapiasta. Olen ikuisesti kiitollinen hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
Oletko paljonkin tekemisissä vanhempiesi kanssa? Oletko koskaan ollut pidemmän aikaa olematta yhteydessä heidän kanssaan? Jos olet, onko se vaikuttanut vointiisi mitenkään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
Oletko paljonkin tekemisissä vanhempiesi kanssa? Oletko koskaan ollut pidemmän aikaa olematta yhteydessä heidän kanssaan? Jos olet, onko se vaikuttanut vointiisi mitenkään?
Olen nykyään kun muutakaan seuraa ei ole enkä jaksa muhia kurjassa kerrostalokämpässäni yksin koko aikaa. Olen ollut olemattakin tekemisissä mutta ei se vaikuta vointiin jos sitä mitään muuta ei ole elämässä. Parhaiten minulla on mennyt jos olen päässyt ulkomaille asti. Mieluiten muuttaisin ulkomaille asumaan mutta se on mahdotonta nykyisellä rahatilanteella ja työkyvyn puutteella.
Suurin ongelmani on siis kai työkyvyn ja sitä myöten rahan puute jonka vuoksi oma elämä on mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään vinkata sopivaa kappaletta raiskau*sen tai seksuaaliväkivallan kokeneelle? Jos vaikka musiikin avulla saisi vähän patoa avattua.
Esim Tori Amos ja Fiona Apple ovat tulleet r*iskatuiksi ja kirjoittaneet musiikkia kauhukokemuksistaan.
Skunk Anansien Skinin tarinaan kannattaa myös tutustua (lue vaikka haastattelu Guardianista). Kun hänet kotiovellaan väkivaltaisesti r*iskannut ja pahoinpidellyt mies ei joutunut asiasta vastuuseen ja jopa stalkkasi Skinia oikeudenkäynnin jälkeen, Skin käänsi asian voimavarakseen. Skunk Anansien musiikki taas toimii ainakin raivonpurkaukseen, oli ahdistuksen alkuperä mikä tahansa.
Lista naispuolisista muusikoista, jotka on r*iskattu ennen kuuluisuutta, on aika pitkä. Jotkut naisista ovat kirjoittaneet aiheesta lyriikkaa ja musiikkia ja yrittäneet käsitellä heille tehtyjä rikoksia, jotkut taas ovat kertoneet asiasta julkisuudessa jotenkin dissosiaation läpi, vähätellen ja jopa itseään syytellen.
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään vinkata sopivaa kappaletta raiskau*sen tai seksuaaliväkivallan kokeneelle? Jos vaikka musiikin avulla saisi vähän patoa avattua.
Esim Tori Amos ja Fiona Apple ovat tulleet r*iskatuiksi ja kirjoittaneet musiikkia kauhukokemuksistaan.
Skunk Anansien Skinin tarinaan kannattaa myös tutustua (lue vaikka haastattelu Guardianista). Kun hänet kotiovellaan väkivaltaisesti r*iskannut ja pahoinpidellyt mies ei joutunut asiasta vastuuseen ja jopa stalkkasi Skinia oikeudenkäynnin jälkeen, Skin käänsi asian voimavarakseen. Skunk Anansien musiikki taas toimii ainakin raivonpurkaukseen, oli ahdistuksen alkuperä mikä tahansa.
Lista naispuolisista muusikoista, jotka on r*iskattu ennen kuuluisuutta, on aika pitkä. Jotkut naisista ovat kirjoittaneet aiheesta lyriikkaa ja musiikkia ja yrittäneet käsitellä heille tehtyjä rikoksia, jotkut taas ovat kertoneet asiasta julkisuudessa jotenkin dissosiaation läpi, vähätellen ja jopa itseään syytellen.
Kiitos tästä ja toivottavasti hyödyttää jotain toistakin. Mun tapaus oli parisuhteessa ollessa, siis ihminen johon luotin ja olin rakastunut.
Vihaa olen onnistunut purkamaan jo aika hyvin. Se oma herkkyys ja haavoitettu puoli, minuun itseeni kohdistuva lohduttava katse olisi hakusessa. Sen olen vielä haudannut.
Se on ainakin itselle oleellista, että tuntee itsensä paranemisen ja normaalin elämän arvoiseksi. Se tunne menee monesti hukkaan, etenkin kun meiltä kaikilta taitaa puuttua sellainen aidosti tukeva ja suojeleva ihminen elämästä.
Minulla se on nyt maksullinen terapeutti. Tiedän, että hän ihan oikeasti haluaa minun paranevan ja tekee työtä sen eteen - toki minäkin sitä työtä teen, mutta tarvitsen hänet antamaan työkaluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä menen toisinaan armeijaan unissani. Tämä siis painajainen. Tätä on ollut n 30 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Sun pitäisi ihan oikeasti päästä irti heidän vaikutuspiiristään ja rakentaa itsellesi oma vapaa minuus ja elämä. Toivottavasti se vielä tapahtuu! Oma isänikin olisi halunnut minusta luuserin kotiorjan.
Tutustu käsitteisiin trauman jälkeinen kasvu, posttraumaattinen kasvu ja resilienssi. Näistä löytyy montakin teosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutustu käsitteisiin trauman jälkeinen kasvu, posttraumaattinen kasvu ja resilienssi. Näistä löytyy montakin teosta.
Osa traumatisoituneista on saanut trauman vasta aikuisena ja kehittynyt ensin normaalisti. Sitten on he, jotka ovat saaneet jo lapsuudenkodista C-PTSD:n. Heille jää sellaisia haavoittuvuuksia ymmärrykseen ihmissuhteista, että uudelleentraumatisoituminen akuuttiin traumaan aikuisena on varsin mahdollista ja todennäköistä, ainakin lievällä tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Sun pitäisi ihan oikeasti päästä irti heidän vaikutuspiiristään ja rakentaa itsellesi oma vapaa minuus ja elämä. Toivottavasti se vielä tapahtuu! Oma isänikin olisi halunnut minusta luuserin kotiorjan.
Haaveilen aina lottovoitosta että voisin hankkia oman elämän. Yritin kyllä kouluttautua ja käydä töissä jne mutta ne yritykset loppuu aina burnoutteihin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Sun pitäisi ihan oikeasti päästä irti heidän vaikutuspiiristään ja rakentaa itsellesi oma vapaa minuus ja elämä. Toivottavasti se vielä tapahtuu! Oma isänikin olisi halunnut minusta luuserin kotiorjan.
Haaveilen aina lottovoitosta että voisin hankkia oman elämän. Yritin kyllä kouluttautua ja käydä töissä jne mutta ne yritykset loppuu aina burnoutteihin
Mulla sama. Aiotko vielä silti yrittää paluuta työelämään? Mä en tiedä tuleeko musta enää valmista siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Sun pitäisi ihan oikeasti päästä irti heidän vaikutuspiiristään ja rakentaa itsellesi oma vapaa minuus ja elämä. Toivottavasti se vielä tapahtuu! Oma isänikin olisi halunnut minusta luuserin kotiorjan.
Haaveilen aina lottovoitosta että voisin hankkia oman elämän. Yritin kyllä kouluttautua ja käydä töissä jne mutta ne yritykset loppuu aina burnoutteihin
Mulla sama. Aiotko vielä silti yrittää paluuta työelämään? Mä en tiedä tuleeko musta enää valmista siihen.
Olen eri, mutta minä toivon voivani vielä yrittää paluuta työelämään. Tällä hetkellä se ei ole ihan varmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.
They set you for a failure. En äkkiseltään keksi hyvää suomenkielistä vastinetta. Sulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Toivottavasti vielä tulevaisuudessa olisi. Minunkin aito paranemisen alkaminen vaati vanhemman kuoleman. Totaalisesti poissa.
Jep, luulen että heistä on vain mukavaa että olen heistä riippuvainen. Etenkin koska olen työkyvytön ja tukien varassa. Ja yksinäinen. Kaameassa loukussa siis. Välillä mietin että muutan jonnekin Lappiin pikku paikkakunnalle niin olisi edes luontoa lähellä vaikka elämä muuten kurjaa olisikin.
Sun pitäisi ihan oikeasti päästä irti heidän vaikutuspiiristään ja rakentaa itsellesi oma vapaa minuus ja elämä. Toivottavasti se vielä tapahtuu! Oma isänikin olisi halunnut minusta luuserin kotiorjan.
Haaveilen aina lottovoitosta että voisin hankkia oman elämän. Yritin kyllä kouluttautua ja käydä töissä jne mutta ne yritykset loppuu aina burnoutteihin
Mulla sama. Aiotko vielä silti yrittää paluuta työelämään? Mä en tiedä tuleeko musta enää valmista siihen.
Olen eri, mutta minä toivon voivani vielä yrittää paluuta työelämään. Tällä hetkellä se ei ole ihan varmaa.
Saako kysyä minkä ikäinen olet? Itse olen jo 45.
Luin koko ketjun läpi ja ajattelin, että ehkä voisin jakaa omankin tarinani. Pahoittelut, tästä tulee elämänkerta, koska minulla ei ole muita, joille olisin viitsinyt rehellisesti puhua.
Olen periaatteessa aika kateellinen monille teistä, kun teillä tuntuu olevan taito antaa periksi ja irrottautua asioista hyvissä ajoin ja näin säästää/suojella itseänne traumatisoitumasta lisää. Minulta se kyky puuttuu kokonaan ja olen elänyt elämäni takertuen asioihin ja puskenut itseni väkisin normaalielämään läpi harmaan kiven.
Niin, olen nyt nelikymppinen asperger-mies ja elin aikana, jolloin en saanut mitään apua tai helpotusta mistään. Kotoisin olen pikkupaikkakunnalta. Lapsena vanhemmat olivat aivan kädettömiä vaikeuksieni suhteen, joten itse olen joutunut aloittamaan ihan nollasta. Ainoa neuvo oli koittaa reipastua.
Penskana halusin olla kuin suositut, normaalit pojat. Hengasin pelikentän laidalla mutta minut tönittiin pois porukasta. En tajunnut vihjettä edes lievästä väkivallasta, ettei seuraani kaivata ja sen sijaan, että olisin lähtenyt kotiin, jatkoin vaan siinä seisomista. Joku päivä minut sitten otettiin mukaan johonkin jämärooliin pelissä ja jos ei, niin seisoin siinä tarkkaillen noiden suosittujen poikien keskinäistä kommunikaatiota ja dynamiikkaa.
Tungin itseni kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin mitä oli, etenkin urheilujuttuihin, vaikka olin kömpelö ja minua ei sinne kaivattu. Ja halusin mukaan esimerkiksi yön yli kestäville leireille. Siellä sitten olin kiusattavana ja pelkäsin ja jännitin niin, että osan ajasta istuin vessassa ripuloimassa. Silti en osannut lähteä poiskaan vaan halusin olla siellä koko leirin niin kuin muutkin.
Koulussa minulla ei ollut kavereita ja olin kaikkien kiusaama. Omaksuin hyvin tietoa kuitenkin ja arvosanani olivat hyviä. Ja jos eivät olleet, sisuunnuin niin, että opettelin kirjan vaikka ulkoa, että muuttuivat taas hyviksi. Niin etenin kouluasteelta toiselle. Paljon oli esitelmiä, jotka änkytin läpi toisten pilkatessa. Räpiköin autokoulut ja armeijatkin kömpelösti läpi, kiusattuna totta kai. Jatkuu...
Niin kuin ne reippaat ja rohkeat tyypit, minäkin muutin isommalle paikkakunnalle ja lähdin korkeakouluun opiskelemaan. Olin ihan friikki edelleen, mutta halusin vaan olla kuin muut ja hengasin nuorten suosimissa paikoissa ja väkisin mukana opiskelijatapahtumissa siinä porukan laitamilla. En vaan tajunnut että helpompi olisi ollut jäädä kotiin ja pois niistä. No ajan kanssa se kannatti, tutustuin jopa tyttöihin lähestymällä satoja heistä, kunnes sieltä joku suhtautuikin minuun myönteisesti. Valmistuin opinnoista ja työpaikan haku oli samanlaista pään hakkaamista, satoja hakemuksia, kunnes sitten joku kaunis päivä tärppäsi.
Töissäkin olen kokenut kaikenlaisia mulkaisuja, sorsimista ja minua on yritetty savustaa uloskin. Lopulta käynyt aina niin, että ne savustajat itse on jostain syystä ajan myötä karisseet sieltä muualle ja itse jäänyt paikkaan. Edelleen olen sellainen, että haluan olla mukana kaikessa mahdollisessa. Kun menen jonnekin, aistin ihmisistä, että katsovat/ajattelevat, että mitä ihmettä tuo reppana tekee täällä. Olen vaan jäänyt ja ollut, enkä jotenkin osaa tuntea häpeän tunnetta, että lähtisin pois tilanteesta ja alkaisin pelätä ihmisiä. Ihmiset kun eivät syö, järkeilen jotenkin niin, ja eivät näin aikuisiällä käy kimppuunkaan, niin jatkan olemista vaan hankalassakin tilanteessa. Jatkuu...
No niin, eli tänä päivänä minulla on elämä ihan hyvin, on työpaikka, jopa avovaimo, harrastuspuuhia, paljon sellaisia normaaleja asioita. Kun katson elämääni kuuluneita lukuisia asioita paperilla, se näyttää ulospäin jopa siltä, kuin se olisi jonkun reippaan ja rohkean tyypin elämä. Kun tarkastelee asioita yksitellen, ne ovat kuitenkin jokainen olleet kohdallani täynnä pään hakkaamista seinään. Olen traumatisoitunut loputtomasta kiusaamisesta, nöyryytyksestä ja surullinen ja vihainen siitä, että elämäni on ollut päivittäistä taistelua lapsesta asti.
Mitä haluan tässä oikein sanoa... tarkastellen taaksepäin sitkeys on varmaan ollut hyvä asia, koska väkisin olen muuttunut normommaksi. Hengailemalla väen väkisin normaalien ihmisten kanssa ja tekemällä saman kuin muutkin jännityksestä ja jähmeydestä huolimatta huomaan näin vuosikymmenten päästä, että olen hiljalleen muokkautunut kohti normaaliutta. Kun menen jonnekin tapahtumaan tai tekemään jotain, saan yhä vähemmän niitä oudoksuvia katseita. Töissä ja harrastuksissa minuun on alettu tottua, kun tietävät jo, etten lähde kulumallakaan. Kun on hakannut päätä miljoona kertaa tiiliseinään ja mennyt siitä lopulta läpi, alkaa huomata, että se seinähän oli ihan paperia tai pikemminkin savuverho omassa mielessä vaan. Asioista tulee helpompia ja nykyään tuntuu, ettei perusarjessa enää edes ole juuri seiniä vastassa.
Siihen kun on tottunut, että aina on seinä vastassa päivittäin, tietyllä tapaa nauttikin siitä haasteesta kuopia siinä maata hetken kuin joku härkä ja ottaa vauhtia puskeakseen haastetta päin. Siitä se sitten ratkesi monesti, kun sitä pelkoa päin ryntää. Toivon, että ehkä joku teistä uskaltaisi kokeilla samaa taktiikkaa. Älkää antako periksi, tarkkailkaa, onko se vastus loppujen lopuksi niin kummoinen kuitenkaan. En osaa neuvoa enempää ja neuvoni kuulostavat kornilta muutenkin. Toivon kaikkea hyvää kaikille elämän nujertamille, älkää nyt ainakaan vaan luovuttako elämän suhteen millään tasolla.
Masentaa tänään(kin) tosi paljon. Olen elämässäni ollut tosi vähän töissä ja suurimman osan ajasta vain erinäisillä sairaus-ym. tuilla. Eikä tilanne näin keski-ikäisenä ainakaan parane. Ei ole omaa perhettä tai ystäviä, vain vanhemmat jotka on tämän tilanteen lapsuuden kaltoinkohtelulla aiheuttaneet. Tunnen olevani totaalisen epäonnistunut luuseri ja täysin jumissa elämässäni.