Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Minua ainakin hävettää koko aikuiselämäni joka ei ole sujunut ollenkaan normaalisti. Olen sen vuoksi tosi eristäytynyt ja syrjäytynyt vaikka kaipaisin ihmisten seuraa. Mulla ei vaan ole mitään sanottavaa mihinkään työ/remppa/lapset-keskusteluihin. Häpeän itseäni tosi paljon mikä taas saa ihmiset välttelemään minua..

Tosi surullista. Haluaisin sanoa sinulle, että jos olisit lapsena jäänyt auton alle ja olisit pyörätuolissa niin häpeäisitkö itseäsi? Sinulla ei ole mitään syytä hävetä itseäsi! Sinä olet arvokas, ihan omana itsenäsi. Ja on tosi harmillista, että et ole saanut kaipaamaasi seuraa. 

Katja Myllyviita on kirjoittanut kirjan Häpeän hoito ja Ben Malinen Häpeän monet kasvot. Suosittelen!

Jos muuten olisin edelleen minä niin varmaan häpeäisin fyysistäkin vammaa mutta tajuan mitä tarkoitat. Tää häpeävyys on vain niin syvään juuttunutta että häpeän varmaan ihan kaikkea itsessäni - ja olen peittänyt sitä sitten erilaisiin rooleihin, esim semmoinen yleispellen rooli joka nyt vanhemmiten on ruvennut kyllä vaikuttamaan ihan vaan epäkypsältä weirdolta joten siitä olen pyrkinyt luopumaan. Nykyään kai enimmäkseen vain toivon kaiken aikaa olevani joku muu. Tää kesä onkin pääosin kulunut kuvitteluun siitä miten onnellista olisi olla joku toinen. Ja nukkumiseen ja itkemiseen.

Mulla muuten on mennyt niin, että kun lääkitys on alkanut vaikuttaa, on tullut mieleen, että olen ihan liian nuorekas ikäisekseni ja on alkanut tulla tarve pukeutua "asiallisemmin" ja laittaa hiukset jotenkin vähemmän nuorekkaasti. Olen kehittynyt ja oppinut paljon terapian myötä ja lääkitys helpottanut oloa, ehkä alan kasvaa aikuiseksi, kuka tietää. Vähän hävettää, että ovatko muut ajatelleet, että yritän olla joku ikiteini tms. 

Mulla on ollut tää sama. Hävettänyt vanhat tekstitkin esim.somessa, kun yhtäkkiä ne on alkaneet näyttää ihan jonkun teinin jutuilta. Menin niin pitkälle, että olen poistanut niistä suurimman osan. Olkoon se osa aikuistumis(?)riittiäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Minua ainakin hävettää koko aikuiselämäni joka ei ole sujunut ollenkaan normaalisti. Olen sen vuoksi tosi eristäytynyt ja syrjäytynyt vaikka kaipaisin ihmisten seuraa. Mulla ei vaan ole mitään sanottavaa mihinkään työ/remppa/lapset-keskusteluihin. Häpeän itseäni tosi paljon mikä taas saa ihmiset välttelemään minua..

Tosi surullista. Haluaisin sanoa sinulle, että jos olisit lapsena jäänyt auton alle ja olisit pyörätuolissa niin häpeäisitkö itseäsi? Sinulla ei ole mitään syytä hävetä itseäsi! Sinä olet arvokas, ihan omana itsenäsi. Ja on tosi harmillista, että et ole saanut kaipaamaasi seuraa. 

Katja Myllyviita on kirjoittanut kirjan Häpeän hoito ja Ben Malinen Häpeän monet kasvot. Suosittelen!

Jos muuten olisin edelleen minä niin varmaan häpeäisin fyysistäkin vammaa mutta tajuan mitä tarkoitat. Tää häpeävyys on vain niin syvään juuttunutta että häpeän varmaan ihan kaikkea itsessäni - ja olen peittänyt sitä sitten erilaisiin rooleihin, esim semmoinen yleispellen rooli joka nyt vanhemmiten on ruvennut kyllä vaikuttamaan ihan vaan epäkypsältä weirdolta joten siitä olen pyrkinyt luopumaan. Nykyään kai enimmäkseen vain toivon kaiken aikaa olevani joku muu. Tää kesä onkin pääosin kulunut kuvitteluun siitä miten onnellista olisi olla joku toinen. Ja nukkumiseen ja itkemiseen.

Mulla muuten on mennyt niin, että kun lääkitys on alkanut vaikuttaa, on tullut mieleen, että olen ihan liian nuorekas ikäisekseni ja on alkanut tulla tarve pukeutua "asiallisemmin" ja laittaa hiukset jotenkin vähemmän nuorekkaasti. Olen kehittynyt ja oppinut paljon terapian myötä ja lääkitys helpottanut oloa, ehkä alan kasvaa aikuiseksi, kuka tietää. Vähän hävettää, että ovatko muut ajatelleet, että yritän olla joku ikiteini tms. 

Mulle on koko aikuisikä sanottu että vaikutan ja/tai näytän ikäistäni nuoremmalta ja oonkin tehnyt asioita joita yleensä tekee nuoremmat ja muutenkin vaikutan etenkin ylivireänä tosi epäkypsältä. Se on myös joku rooli tälle aidolle traumatisoituneelle minälle, että parempi heittää tyhmää epäkypsää läppää kuin olla avoimesti tämmöinen traumapetteri. Mutta viime aikoina olen kyllä huomannut haluavani olla oikeasti aikuinen enkä vain joku näistä disso-osistani.. Tai on mulla toki aikuisosia, huumorintajuttomia vakavia itse kriittisiä suorittajia jotka ei myöskään ole muiden ihmisten suosiossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Minä taas olen herkistynyt musiikille ylipäätään niin, etten oikein enää kestä sitä. Nuorempana kuuntelin paljon musiikkia ja se oli minulle todella tärkeä elämänsisältö. Silloin tein jokusen yksinkertaisen kappaleen itsekin ja kirjoitin niihin tunteitani.

Mutta nykyisin en enää oikein kykene kuuntelemaan musiikkia. Kuulostaa typerältä, mutta koen, että musiikki jotenkin avaa suoran reitin tunne-elämääni ja sieluuni. Hyvin harvoin hairahdun etsimään youtubesta jonkin kivan kappaleen, se menee jalan alle ja veri alkaa kiertää, ja kuuntelen hurjuuttani ehkä toisenkin. Sitten tulee äkkiä kiire katkaista kappale, koska tulee outo olo, että jotakin sellaista on heräämässä mitä en halua kohdata.

Jotenkin kai olen oppinut pitämään sydämeni ja tunteeni lukon takana ja sillä suojaan itseäni pysyäkseni tasapainossa, kyetäkseni toimimaan.

Edellisen kerran kun heittäydyin aivan hurjaksi ja nautin musiikista enemmänkin, olin parissa päivässä aivan hermoraunio ja menneisyyden syövereissä, itsetuhoisissa ajatuksissa.

Itsellä akuutti PTSD plus sen aktivoima C-PTSD. Minä en ole pystynyt katsomaan televisiosta yli vuoteen yhtään mitään. Youtube on ainoa kanava, josta pystyn katsomaan videoita.

Kirjoista luin ensin vain kaikkia tositarinoita psykopaattien ja narsistien uhreista. Nyt olen siirtynyt tietokirjallisuuteen esim. nämä psykologiset kirjat, joita täälläkin on vinkattu. Heikkoa on jaksaminen niidenkin kanssa, mutta jotain joskus. Aiemmin luin paljon kertomakirjallisuutta. 

Musiikki alkaa väsyttää aivoja jossain vaiheessa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Minua ainakin hävettää koko aikuiselämäni joka ei ole sujunut ollenkaan normaalisti. Olen sen vuoksi tosi eristäytynyt ja syrjäytynyt vaikka kaipaisin ihmisten seuraa. Mulla ei vaan ole mitään sanottavaa mihinkään työ/remppa/lapset-keskusteluihin. Häpeän itseäni tosi paljon mikä taas saa ihmiset välttelemään minua..

Tosi surullista. Haluaisin sanoa sinulle, että jos olisit lapsena jäänyt auton alle ja olisit pyörätuolissa niin häpeäisitkö itseäsi? Sinulla ei ole mitään syytä hävetä itseäsi! Sinä olet arvokas, ihan omana itsenäsi. Ja on tosi harmillista, että et ole saanut kaipaamaasi seuraa. 

Katja Myllyviita on kirjoittanut kirjan Häpeän hoito ja Ben Malinen Häpeän monet kasvot. Suosittelen!

Jos muuten olisin edelleen minä niin varmaan häpeäisin fyysistäkin vammaa mutta tajuan mitä tarkoitat. Tää häpeävyys on vain niin syvään juuttunutta että häpeän varmaan ihan kaikkea itsessäni - ja olen peittänyt sitä sitten erilaisiin rooleihin, esim semmoinen yleispellen rooli joka nyt vanhemmiten on ruvennut kyllä vaikuttamaan ihan vaan epäkypsältä weirdolta joten siitä olen pyrkinyt luopumaan. Nykyään kai enimmäkseen vain toivon kaiken aikaa olevani joku muu. Tää kesä onkin pääosin kulunut kuvitteluun siitä miten onnellista olisi olla joku toinen. Ja nukkumiseen ja itkemiseen.

Mulla muuten on mennyt niin, että kun lääkitys on alkanut vaikuttaa, on tullut mieleen, että olen ihan liian nuorekas ikäisekseni ja on alkanut tulla tarve pukeutua "asiallisemmin" ja laittaa hiukset jotenkin vähemmän nuorekkaasti. Olen kehittynyt ja oppinut paljon terapian myötä ja lääkitys helpottanut oloa, ehkä alan kasvaa aikuiseksi, kuka tietää. Vähän hävettää, että ovatko muut ajatelleet, että yritän olla joku ikiteini tms. 

Mulla on ollut tää sama. Hävettänyt vanhat tekstitkin esim.somessa, kun yhtäkkiä ne on alkaneet näyttää ihan jonkun teinin jutuilta. Menin niin pitkälle, että olen poistanut niistä suurimman osan. Olkoon se osa aikuistumis(?)riittiäni.

Minä heitin vaatekaapista osan vaatteista menemään, alkoi hävettää ne ikätasoisesti sopimattomina. Lisäksi värimieltymykset ovat vaihtumassa. Haluaisin mennä jonnekin Stockkalle tai Sokokselle uusimaan vaatevarastoa aikuisten osastolta, mutta mistäpä rahat...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Minä taas olen herkistynyt musiikille ylipäätään niin, etten oikein enää kestä sitä. Nuorempana kuuntelin paljon musiikkia ja se oli minulle todella tärkeä elämänsisältö. Silloin tein jokusen yksinkertaisen kappaleen itsekin ja kirjoitin niihin tunteitani.

Mutta nykyisin en enää oikein kykene kuuntelemaan musiikkia. Kuulostaa typerältä, mutta koen, että musiikki jotenkin avaa suoran reitin tunne-elämääni ja sieluuni. Hyvin harvoin hairahdun etsimään youtubesta jonkin kivan kappaleen, se menee jalan alle ja veri alkaa kiertää, ja kuuntelen hurjuuttani ehkä toisenkin. Sitten tulee äkkiä kiire katkaista kappale, koska tulee outo olo, että jotakin sellaista on heräämässä mitä en halua kohdata.

Jotenkin kai olen oppinut pitämään sydämeni ja tunteeni lukon takana ja sillä suojaan itseäni pysyäkseni tasapainossa, kyetäkseni toimimaan.

Edellisen kerran kun heittäydyin aivan hurjaksi ja nautin musiikista enemmänkin, olin parissa päivässä aivan hermoraunio ja menneisyyden syövereissä, itsetuhoisissa ajatuksissa.

Mulla on tämäkin sama. En pysty kuunnella musiikkia, koska se menee liian syvälle. Viime kesänä yritin, menin ihan ylivireäksi ja innostuin hetkeksi liikaa. Joku osa mussa aktivoitui. Jälkikäteen tuli sitten hirveä ahdistuskohtaus, joka kesti monta päivää. En siis juurikaan uskalla edes kuunnella musiikkia. Yritän välillä ihan pienin askelin joskus lisätä sitä, mutta yritän välttää ylivirittymistä ynnä muuta.

Asiaa ei toki auta asumiskuviot ja elämäntilanne ja rahatilanne joka voisi yhtä hyvin olla parikymppisellä. Ei ole puolisoa, perhettä, omistusasuntoa tai töitä.. Olin tosi pitkään traumoissani jo esim pelkästä perhe-sanasta ja satunnaisten lasten näkemisestä että ei tullut mieleenkään hankkia kumpaakaan. Ja nyt sitä ollaan sitten yksin. Edes mielenrauha olisi kiva.

Vierailija kirjoitti:

Asiaa ei toki auta asumiskuviot ja elämäntilanne ja rahatilanne joka voisi yhtä hyvin olla parikymppisellä. Ei ole puolisoa, perhettä, omistusasuntoa tai töitä.. Olin tosi pitkään traumoissani jo esim pelkästä perhe-sanasta ja satunnaisten lasten näkemisestä että ei tullut mieleenkään hankkia kumpaakaan. Ja nyt sitä ollaan sitten yksin. Edes mielenrauha olisi kiva.

Tämä siis nro:lta 1402

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Minä taas olen herkistynyt musiikille ylipäätään niin, etten oikein enää kestä sitä. Nuorempana kuuntelin paljon musiikkia ja se oli minulle todella tärkeä elämänsisältö. Silloin tein jokusen yksinkertaisen kappaleen itsekin ja kirjoitin niihin tunteitani.

Mutta nykyisin en enää oikein kykene kuuntelemaan musiikkia. Kuulostaa typerältä, mutta koen, että musiikki jotenkin avaa suoran reitin tunne-elämääni ja sieluuni. Hyvin harvoin hairahdun etsimään youtubesta jonkin kivan kappaleen, se menee jalan alle ja veri alkaa kiertää, ja kuuntelen hurjuuttani ehkä toisenkin. Sitten tulee äkkiä kiire katkaista kappale, koska tulee outo olo, että jotakin sellaista on heräämässä mitä en halua kohdata.

Jotenkin kai olen oppinut pitämään sydämeni ja tunteeni lukon takana ja sillä suojaan itseäni pysyäkseni tasapainossa, kyetäkseni toimimaan.

Edellisen kerran kun heittäydyin aivan hurjaksi ja nautin musiikista enemmänkin, olin parissa päivässä aivan hermoraunio ja menneisyyden syövereissä, itsetuhoisissa ajatuksissa.

Mulla on tämäkin sama. En pysty kuunnella musiikkia, koska se menee liian syvälle. Viime kesänä yritin, menin ihan ylivireäksi ja innostuin hetkeksi liikaa. Joku osa mussa aktivoitui. Jälkikäteen tuli sitten hirveä ahdistuskohtaus, joka kesti monta päivää. En siis juurikaan uskalla edes kuunnella musiikkia. Yritän välillä ihan pienin askelin joskus lisätä sitä, mutta yritän välttää ylivirittymistä ynnä muuta.

Onko teillä jotenkin kielletty olemasta iloisia tai remuamasta tms? Minut taas on kasvatettu niin, että pitää olla iloinen eikä saa olla mitään negatiivista, joten minun olomuotoni on tuo ylivireä tyyppi. Minä en osaa siirtyä sinne negatiiviselle puolelle, vaikka olisi aiheellista ja sitä terapiassa opetellaan. 

Onko teillä niin, että teillä on ilon tunteet haudattu syvälle ja niitä pitää etsiä tai ylipäätään tutustua niihin ja yrittää löytää, kuten minulla negatiiviset tunteet? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Minä taas olen herkistynyt musiikille ylipäätään niin, etten oikein enää kestä sitä. Nuorempana kuuntelin paljon musiikkia ja se oli minulle todella tärkeä elämänsisältö. Silloin tein jokusen yksinkertaisen kappaleen itsekin ja kirjoitin niihin tunteitani.

Mutta nykyisin en enää oikein kykene kuuntelemaan musiikkia. Kuulostaa typerältä, mutta koen, että musiikki jotenkin avaa suoran reitin tunne-elämääni ja sieluuni. Hyvin harvoin hairahdun etsimään youtubesta jonkin kivan kappaleen, se menee jalan alle ja veri alkaa kiertää, ja kuuntelen hurjuuttani ehkä toisenkin. Sitten tulee äkkiä kiire katkaista kappale, koska tulee outo olo, että jotakin sellaista on heräämässä mitä en halua kohdata.

Jotenkin kai olen oppinut pitämään sydämeni ja tunteeni lukon takana ja sillä suojaan itseäni pysyäkseni tasapainossa, kyetäkseni toimimaan.

Edellisen kerran kun heittäydyin aivan hurjaksi ja nautin musiikista enemmänkin, olin parissa päivässä aivan hermoraunio ja menneisyyden syövereissä, itsetuhoisissa ajatuksissa.

Mulla on tämäkin sama. En pysty kuunnella musiikkia, koska se menee liian syvälle. Viime kesänä yritin, menin ihan ylivireäksi ja innostuin hetkeksi liikaa. Joku osa mussa aktivoitui. Jälkikäteen tuli sitten hirveä ahdistuskohtaus, joka kesti monta päivää. En siis juurikaan uskalla edes kuunnella musiikkia. Yritän välillä ihan pienin askelin joskus lisätä sitä, mutta yritän välttää ylivirittymistä ynnä muuta.

Onko teillä jotenkin kielletty olemasta iloisia tai remuamasta tms? Minut taas on kasvatettu niin, että pitää olla iloinen eikä saa olla mitään negatiivista, joten minun olomuotoni on tuo ylivireä tyyppi. Minä en osaa siirtyä sinne negatiiviselle puolelle, vaikka olisi aiheellista ja sitä terapiassa opetellaan. 

Onko teillä niin, että teillä on ilon tunteet haudattu syvälle ja niitä pitää etsiä tai ylipäätään tutustua niihin ja yrittää löytää, kuten minulla negatiiviset tunteet? 

Omalla kohdallani ei saanut olla positiivista eikä negatiivista. Aika mahdoton yhtälö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Minä taas olen herkistynyt musiikille ylipäätään niin, etten oikein enää kestä sitä. Nuorempana kuuntelin paljon musiikkia ja se oli minulle todella tärkeä elämänsisältö. Silloin tein jokusen yksinkertaisen kappaleen itsekin ja kirjoitin niihin tunteitani.

Mutta nykyisin en enää oikein kykene kuuntelemaan musiikkia. Kuulostaa typerältä, mutta koen, että musiikki jotenkin avaa suoran reitin tunne-elämääni ja sieluuni. Hyvin harvoin hairahdun etsimään youtubesta jonkin kivan kappaleen, se menee jalan alle ja veri alkaa kiertää, ja kuuntelen hurjuuttani ehkä toisenkin. Sitten tulee äkkiä kiire katkaista kappale, koska tulee outo olo, että jotakin sellaista on heräämässä mitä en halua kohdata.

Jotenkin kai olen oppinut pitämään sydämeni ja tunteeni lukon takana ja sillä suojaan itseäni pysyäkseni tasapainossa, kyetäkseni toimimaan.

Edellisen kerran kun heittäydyin aivan hurjaksi ja nautin musiikista enemmänkin, olin parissa päivässä aivan hermoraunio ja menneisyyden syövereissä, itsetuhoisissa ajatuksissa.

Mulla on tämäkin sama. En pysty kuunnella musiikkia, koska se menee liian syvälle. Viime kesänä yritin, menin ihan ylivireäksi ja innostuin hetkeksi liikaa. Joku osa mussa aktivoitui. Jälkikäteen tuli sitten hirveä ahdistuskohtaus, joka kesti monta päivää. En siis juurikaan uskalla edes kuunnella musiikkia. Yritän välillä ihan pienin askelin joskus lisätä sitä, mutta yritän välttää ylivirittymistä ynnä muuta.

Onko teillä jotenkin kielletty olemasta iloisia tai remuamasta tms? Minut taas on kasvatettu niin, että pitää olla iloinen eikä saa olla mitään negatiivista, joten minun olomuotoni on tuo ylivireä tyyppi. Minä en osaa siirtyä sinne negatiiviselle puolelle, vaikka olisi aiheellista ja sitä terapiassa opetellaan. 

Onko teillä niin, että teillä on ilon tunteet haudattu syvälle ja niitä pitää etsiä tai ylipäätään tutustua niihin ja yrittää löytää, kuten minulla negatiiviset tunteet? 

Ennemmin olen itse ajatellut niin, että olen jotenkin lohkonut tunne-elämän täysin omaan lokeroonsa, johon en ole kosketuksissa. Että traumaattiset kokemukseni, jotka ovat tapahtuneet ollessani elämäniloinen ja rakastunutkin, ovat siellä samassa lokerossa. En voi ottaa lokerosta yhtä asiaa ilman että kaikki muukin tulee samalla ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Minä taas olen herkistynyt musiikille ylipäätään niin, etten oikein enää kestä sitä. Nuorempana kuuntelin paljon musiikkia ja se oli minulle todella tärkeä elämänsisältö. Silloin tein jokusen yksinkertaisen kappaleen itsekin ja kirjoitin niihin tunteitani.

Mutta nykyisin en enää oikein kykene kuuntelemaan musiikkia. Kuulostaa typerältä, mutta koen, että musiikki jotenkin avaa suoran reitin tunne-elämääni ja sieluuni. Hyvin harvoin hairahdun etsimään youtubesta jonkin kivan kappaleen, se menee jalan alle ja veri alkaa kiertää, ja kuuntelen hurjuuttani ehkä toisenkin. Sitten tulee äkkiä kiire katkaista kappale, koska tulee outo olo, että jotakin sellaista on heräämässä mitä en halua kohdata.

Jotenkin kai olen oppinut pitämään sydämeni ja tunteeni lukon takana ja sillä suojaan itseäni pysyäkseni tasapainossa, kyetäkseni toimimaan.

Edellisen kerran kun heittäydyin aivan hurjaksi ja nautin musiikista enemmänkin, olin parissa päivässä aivan hermoraunio ja menneisyyden syövereissä, itsetuhoisissa ajatuksissa.

Mulla on tämäkin sama. En pysty kuunnella musiikkia, koska se menee liian syvälle. Viime kesänä yritin, menin ihan ylivireäksi ja innostuin hetkeksi liikaa. Joku osa mussa aktivoitui. Jälkikäteen tuli sitten hirveä ahdistuskohtaus, joka kesti monta päivää. En siis juurikaan uskalla edes kuunnella musiikkia. Yritän välillä ihan pienin askelin joskus lisätä sitä, mutta yritän välttää ylivirittymistä ynnä muuta.

Kuvasit täysin sen mitä koen. Juuri tuo ylivirittymisen tunne ja lopulta tuleva ahdistus. T. Tuo jota lainasit

Sosiaalisten tilanteiden pelko lie se oire jos ei pysty menemään ihmisten ilmoille, tai pelkää jotain tiettyjä asioita. Ahdistuneisuushäiriö on. Taustalla olkoot mitä vaan..

Tuo ylivirittyneisyys, jota seuraa ahdistus voisi ehkä oikeassa hoitosuhteessa olla se, jonka avulla pääsisi yhteyteen tunteidensa kanssa. Mutta jos ei ole turvallista hoitoa tai sopiva aika sille, seuraa ahdistus ja pitää edelleen laatikon kannen kiinni?

Joskus ja jostain sain sellaisen kuvan, että asioita olisi paras käsitellä optimaalisella vireystasolla - että silloin ne eivät uudelleentraumatisoisi. Taannoin taas törmäsin YouTubessa johonkin uuteen suuntaukseen, missä keskityttiin ylivireyteen totuttautumiseen ja muistaakseni sen uudelleen ehdollistamiseen positiivisiin juttuihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Minä taas olen herkistynyt musiikille ylipäätään niin, etten oikein enää kestä sitä. Nuorempana kuuntelin paljon musiikkia ja se oli minulle todella tärkeä elämänsisältö. Silloin tein jokusen yksinkertaisen kappaleen itsekin ja kirjoitin niihin tunteitani.

Mutta nykyisin en enää oikein kykene kuuntelemaan musiikkia. Kuulostaa typerältä, mutta koen, että musiikki jotenkin avaa suoran reitin tunne-elämääni ja sieluuni. Hyvin harvoin hairahdun etsimään youtubesta jonkin kivan kappaleen, se menee jalan alle ja veri alkaa kiertää, ja kuuntelen hurjuuttani ehkä toisenkin. Sitten tulee äkkiä kiire katkaista kappale, koska tulee outo olo, että jotakin sellaista on heräämässä mitä en halua kohdata.

Jotenkin kai olen oppinut pitämään sydämeni ja tunteeni lukon takana ja sillä suojaan itseäni pysyäkseni tasapainossa, kyetäkseni toimimaan.

Edellisen kerran kun heittäydyin aivan hurjaksi ja nautin musiikista enemmänkin, olin parissa päivässä aivan hermoraunio ja menneisyyden syövereissä, itsetuhoisissa ajatuksissa.

Mulla on tämäkin sama. En pysty kuunnella musiikkia, koska se menee liian syvälle. Viime kesänä yritin, menin ihan ylivireäksi ja innostuin hetkeksi liikaa. Joku osa mussa aktivoitui. Jälkikäteen tuli sitten hirveä ahdistuskohtaus, joka kesti monta päivää. En siis juurikaan uskalla edes kuunnella musiikkia. Yritän välillä ihan pienin askelin joskus lisätä sitä, mutta yritän välttää ylivirittymistä ynnä muuta.

Onko teillä jotenkin kielletty olemasta iloisia tai remuamasta tms? Minut taas on kasvatettu niin, että pitää olla iloinen eikä saa olla mitään negatiivista, joten minun olomuotoni on tuo ylivireä tyyppi. Minä en osaa siirtyä sinne negatiiviselle puolelle, vaikka olisi aiheellista ja sitä terapiassa opetellaan. 

Onko teillä niin, että teillä on ilon tunteet haudattu syvälle ja niitä pitää etsiä tai ylipäätään tutustua niihin ja yrittää löytää, kuten minulla negatiiviset tunteet? 

Omalla kohdallani ei saanut olla positiivista eikä negatiivista. Aika mahdoton yhtälö.

Tuleeko siitä sitten se, että häpeää itseään kokonaisuudessaan tai jopa haluaa tuhota itsensä? Onneksi nyt tiedät, että odotukset sinua kohtaan olivat täysin väärät.

Onko kenelläkään vinkata sopivaa kappaletta raiskau*sen tai seksuaaliväkivallan kokeneelle? Jos vaikka musiikin avulla saisi vähän patoa avattua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Minä taas olen herkistynyt musiikille ylipäätään niin, etten oikein enää kestä sitä. Nuorempana kuuntelin paljon musiikkia ja se oli minulle todella tärkeä elämänsisältö. Silloin tein jokusen yksinkertaisen kappaleen itsekin ja kirjoitin niihin tunteitani.

Mutta nykyisin en enää oikein kykene kuuntelemaan musiikkia. Kuulostaa typerältä, mutta koen, että musiikki jotenkin avaa suoran reitin tunne-elämääni ja sieluuni. Hyvin harvoin hairahdun etsimään youtubesta jonkin kivan kappaleen, se menee jalan alle ja veri alkaa kiertää, ja kuuntelen hurjuuttani ehkä toisenkin. Sitten tulee äkkiä kiire katkaista kappale, koska tulee outo olo, että jotakin sellaista on heräämässä mitä en halua kohdata.

Jotenkin kai olen oppinut pitämään sydämeni ja tunteeni lukon takana ja sillä suojaan itseäni pysyäkseni tasapainossa, kyetäkseni toimimaan.

Edellisen kerran kun heittäydyin aivan hurjaksi ja nautin musiikista enemmänkin, olin parissa päivässä aivan hermoraunio ja menneisyyden syövereissä, itsetuhoisissa ajatuksissa.

Mulla on tämäkin sama. En pysty kuunnella musiikkia, koska se menee liian syvälle. Viime kesänä yritin, menin ihan ylivireäksi ja innostuin hetkeksi liikaa. Joku osa mussa aktivoitui. Jälkikäteen tuli sitten hirveä ahdistuskohtaus, joka kesti monta päivää. En siis juurikaan uskalla edes kuunnella musiikkia. Yritän välillä ihan pienin askelin joskus lisätä sitä, mutta yritän välttää ylivirittymistä ynnä muuta.

Onko teillä jotenkin kielletty olemasta iloisia tai remuamasta tms? Minut taas on kasvatettu niin, että pitää olla iloinen eikä saa olla mitään negatiivista, joten minun olomuotoni on tuo ylivireä tyyppi. Minä en osaa siirtyä sinne negatiiviselle puolelle, vaikka olisi aiheellista ja sitä terapiassa opetellaan. 

Onko teillä niin, että teillä on ilon tunteet haudattu syvälle ja niitä pitää etsiä tai ylipäätään tutustua niihin ja yrittää löytää, kuten minulla negatiiviset tunteet? 

Ennemmin olen itse ajatellut niin, että olen jotenkin lohkonut tunne-elämän täysin omaan lokeroonsa, johon en ole kosketuksissa. Että traumaattiset kokemukseni, jotka ovat tapahtuneet ollessani elämäniloinen ja rakastunutkin, ovat siellä samassa lokerossa. En voi ottaa lokerosta yhtä asiaa ilman että kaikki muukin tulee samalla ulos.

Oletko ollut missään hoitokontaktissa, missä tuota yritetään avata?

Aika lailla myös minun tarinani. Hiljalleen eteenpäin, mutta takapakkejakin tulee, tietenkin. Välillä tuntuu, että olen itse itseni pahin vihollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Minä taas olen herkistynyt musiikille ylipäätään niin, etten oikein enää kestä sitä. Nuorempana kuuntelin paljon musiikkia ja se oli minulle todella tärkeä elämänsisältö. Silloin tein jokusen yksinkertaisen kappaleen itsekin ja kirjoitin niihin tunteitani.

Mutta nykyisin en enää oikein kykene kuuntelemaan musiikkia. Kuulostaa typerältä, mutta koen, että musiikki jotenkin avaa suoran reitin tunne-elämääni ja sieluuni. Hyvin harvoin hairahdun etsimään youtubesta jonkin kivan kappaleen, se menee jalan alle ja veri alkaa kiertää, ja kuuntelen hurjuuttani ehkä toisenkin. Sitten tulee äkkiä kiire katkaista kappale, koska tulee outo olo, että jotakin sellaista on heräämässä mitä en halua kohdata.

Jotenkin kai olen oppinut pitämään sydämeni ja tunteeni lukon takana ja sillä suojaan itseäni pysyäkseni tasapainossa, kyetäkseni toimimaan.

Edellisen kerran kun heittäydyin aivan hurjaksi ja nautin musiikista enemmänkin, olin parissa päivässä aivan hermoraunio ja menneisyyden syövereissä, itsetuhoisissa ajatuksissa.

Mulla on tämäkin sama. En pysty kuunnella musiikkia, koska se menee liian syvälle. Viime kesänä yritin, menin ihan ylivireäksi ja innostuin hetkeksi liikaa. Joku osa mussa aktivoitui. Jälkikäteen tuli sitten hirveä ahdistuskohtaus, joka kesti monta päivää. En siis juurikaan uskalla edes kuunnella musiikkia. Yritän välillä ihan pienin askelin joskus lisätä sitä, mutta yritän välttää ylivirittymistä ynnä muuta.

Onko teillä jotenkin kielletty olemasta iloisia tai remuamasta tms? Minut taas on kasvatettu niin, että pitää olla iloinen eikä saa olla mitään negatiivista, joten minun olomuotoni on tuo ylivireä tyyppi. Minä en osaa siirtyä sinne negatiiviselle puolelle, vaikka olisi aiheellista ja sitä terapiassa opetellaan. 

Onko teillä niin, että teillä on ilon tunteet haudattu syvälle ja niitä pitää etsiä tai ylipäätään tutustua niihin ja yrittää löytää, kuten minulla negatiiviset tunteet? 

Ennemmin olen itse ajatellut niin, että olen jotenkin lohkonut tunne-elämän täysin omaan lokeroonsa, johon en ole kosketuksissa. Että traumaattiset kokemukseni, jotka ovat tapahtuneet ollessani elämäniloinen ja rakastunutkin, ovat siellä samassa lokerossa. En voi ottaa lokerosta yhtä asiaa ilman että kaikki muukin tulee samalla ulos.

Oletko ollut missään hoitokontaktissa, missä tuota yritetään avata?

Kävin kolmen vuoden psykoterapian jokunen vuosi sitten, mutta sen ajan keskityttiin saamaan minut pois tuosta traumatisoivasta ihmissuhteesta eikä ehditty juuri pureutua muuhun.

Ei tästä sinällään usein vaivaa ole, mutta joskus musiikki on laukaissut minussa ahdistuksen ihan julkisella paikalla ja olen joutunut poistumaan tilanteesta. Hankalaa selitellä seurassa oleville, että ahdistaa tämä kappale niin, että menen paniikkiin. Ihan idiootiltahan se kuulostaa.

Tänään on tsemppimieli. Radiosta tuli juuri Kaija Koon Siniset tikkaat ja lauloin mukana. Puoli vuotta sitten en pystynyt laulamaan.

Millainen on psykiatrikontakti julkisella puolella? Joskus 30 v sitten taisin tavata psykiatrin kerran tai kaksi, kun olin julkisella hoidossa pari vuotta. Mielialalääkityksen määräämistä varten, mutten muista oliko toista kertaa, ehkä ei. Lääkärintodistuksia en silloin tarvinnut.