Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Kyllä näinkin. Ajattelen kuitenkin myös, että voi suuttua kahdella tapaa. Reaktiivisesti pelon kautta (joka herkästi provosoi toista) tai tyynen jämptisti (siten kuin esim. aikuiset asettavat rajoja lapsille). Narsistisissa ihmissuhteissa olisikin hyvä kyetä olemaan jämptisti aikuisen roolissa, sillä narsistisen ihmisen tunnereaktiot ovat hyvin kypsymättömiä. Pelko tuppaa lisäämään pelkoa, eli defensiivisyyttä, mikäli pelostaan ei ole tietoinen.

Kyllä. Rajat pitää laittaa. Olisi hyvä saada myös privitiivisempi suuttumus tai viha, jos tehty teko on ollut kovin satuttava. Sitä ei kannata näyttää tekijälle.

Ehdottomasti. Primitiiviset tunteet on hyvä purkaa itselle turvallisessa ympäristössä, sillä nämä on kuitenkin niitä herkimpiä tunteita, joiden kautta tulee väärässä seurassa herkästi uudelleen satutetuksi. Itselläni on tapana laittaa soimaan itselle tärkeät "vihabiisit" ja purkaa vihaa kehollisesti tanssimalla. On tehnyt valtavan hyvää.

Onko hyviä biisejä muille jaettavaksi? Itsellä ollut mm. Henry Rollins Liar ja Junkmailin Hyvä minä. Trauma siis parusuhteesta, kuten biiseistä voi päätellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Kyllä näinkin. Ajattelen kuitenkin myös, että voi suuttua kahdella tapaa. Reaktiivisesti pelon kautta (joka herkästi provosoi toista) tai tyynen jämptisti (siten kuin esim. aikuiset asettavat rajoja lapsille). Narsistisissa ihmissuhteissa olisikin hyvä kyetä olemaan jämptisti aikuisen roolissa, sillä narsistisen ihmisen tunnereaktiot ovat hyvin kypsymättömiä. Pelko tuppaa lisäämään pelkoa, eli defensiivisyyttä, mikäli pelostaan ei ole tietoinen.

Kyllä. Rajat pitää laittaa. Olisi hyvä saada myös privitiivisempi suuttumus tai viha, jos tehty teko on ollut kovin satuttava. Sitä ei kannata näyttää tekijälle.

Ehdottomasti. Primitiiviset tunteet on hyvä purkaa itselle turvallisessa ympäristössä, sillä nämä on kuitenkin niitä herkimpiä tunteita, joiden kautta tulee väärässä seurassa herkästi uudelleen satutetuksi. Itselläni on tapana laittaa soimaan itselle tärkeät "vihabiisit" ja purkaa vihaa kehollisesti tanssimalla. On tehnyt valtavan hyvää.

Onko hyviä biisejä muille jaettavaksi? Itsellä ollut mm. Henry Rollins Liar ja Junkmailin Hyvä minä. Trauma siis parusuhteesta, kuten biiseistä voi päätellä.

30 Second To Mars - Kill on valtavan hyvä voimabiisi. Melodialtaan myös Killswitch engagen My curse on tavattoman hyvä tunteiden purkamiseen. Nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleen. :) Kiitos myös sinulle hyvistä biisivinkeistä!

En pidä laulajasta enkä hänen äänestään, silti tämä jotenkin osuu. Minulle tämä ilmaistuu niin, että rakkauspommittava narsisti laulaa läheisriippuvaiselle kohteelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Helpommin sanottu kuin tehty. Itsekin isäni hautajaisissa jouduin sosiaalisesta pakosta kättelemään henkilöä (sukulainen), joka käytti minua lapsena seksuaalisesti hyväksi. Mitään muuta kontaktia en tosin häneen ottanut. Ei ollut kummoinenkaan irtiotto, mutta myöhemmin, kun hän kuoli, kieltäydyin ottamasta häneltä saatua perintöä vastaan (tyyppi oli tosin varaton, en menettänyt rahallisesti mitään).

Naiset traumatisoituu heti jos kaikki ei mene niin kuin hän haluaa ja vaatii ja varsinkin kun kasikki ei järjesty hänen tunteiden ehdoilla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Helpommin sanottu kuin tehty. Itsekin isäni hautajaisissa jouduin sosiaalisesta pakosta kättelemään henkilöä (sukulainen), joka käytti minua lapsena seksuaalisesti hyväksi. Mitään muuta kontaktia en tosin häneen ottanut. Ei ollut kummoinenkaan irtiotto, mutta myöhemmin, kun hän kuoli, kieltäydyin ottamasta häneltä saatua perintöä vastaan (tyyppi oli tosin varaton, en menettänyt rahallisesti mitään).

Se on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Traumat on niin tiiviisti lukkiutuneet omaan kehoon, joten on aidosti haastavaa kyetä suhtautumaan rationaalisesti traumaa aiheuttaviin henkilöihin. Joskus aikuinen jämptiys voi olla hyvinkin selvä ilmaisu, että minä en halua olla tietyn ihmisen kanssa enää missään tekemisissä. Traumaterapiassa usein työstetään niitä asioita, mitä omalle kaltoinkohtelijalle haluaisi sanoa. Tällaiset tilanteet on mielestäni hyviä keinoja ilmaista omia rajoja ja purkaa vihan tunnetta. Ottaa omaa voimaa haltuun sitä kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Kyllä näinkin. Ajattelen kuitenkin myös, että voi suuttua kahdella tapaa. Reaktiivisesti pelon kautta (joka herkästi provosoi toista) tai tyynen jämptisti (siten kuin esim. aikuiset asettavat rajoja lapsille). Narsistisissa ihmissuhteissa olisikin hyvä kyetä olemaan jämptisti aikuisen roolissa, sillä narsistisen ihmisen tunnereaktiot ovat hyvin kypsymättömiä. Pelko tuppaa lisäämään pelkoa, eli defensiivisyyttä, mikäli pelostaan ei ole tietoinen.

Kyllä. Rajat pitää laittaa. Olisi hyvä saada myös privitiivisempi suuttumus tai viha, jos tehty teko on ollut kovin satuttava. Sitä ei kannata näyttää tekijälle.

Ehdottomasti. Primitiiviset tunteet on hyvä purkaa itselle turvallisessa ympäristössä, sillä nämä on kuitenkin niitä herkimpiä tunteita, joiden kautta tulee väärässä seurassa herkästi uudelleen satutetuksi. Itselläni on tapana laittaa soimaan itselle tärkeät "vihabiisit" ja purkaa vihaa kehollisesti tanssimalla. On tehnyt valtavan hyvää.

Onko hyviä biisejä muille jaettavaksi? Itsellä ollut mm. Henry Rollins Liar ja Junkmailin Hyvä minä. Trauma siis parusuhteesta, kuten biiseistä voi päätellä.

30 Second To Mars - Kill on valtavan hyvä voimabiisi. Melodialtaan myös Killswitch engagen My curse on tavattoman hyvä tunteiden purkamiseen. Nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleen. :) Kiitos myös sinulle hyvistä biisivinkeistä!

Tähän liittyen sivusta pitää todeta, että itselläni olisi varmasti myös ketjuun sopivia biisejä. Kuuntelen paljon juuri sellaisia melko surullisia tuo muuten ajatuksia mieleen tulevia biisejä. Voisin tännekin laittaa. Nyt en vaan muista nimiä.

Edelliseen viestiin liittyen esim tämä biisi kuvastaa monia ajatuksiani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Minua ainakin hävettää koko aikuiselämäni joka ei ole sujunut ollenkaan normaalisti. Olen sen vuoksi tosi eristäytynyt ja syrjäytynyt vaikka kaipaisin ihmisten seuraa. Mulla ei vaan ole mitään sanottavaa mihinkään työ/remppa/lapset-keskusteluihin. Häpeän itseäni tosi paljon mikä taas saa ihmiset välttelemään minua..

Jos vielä mietin sitä millainen musiikki esim sanoiltaan on kuuntelussa tai mikä näissä surullisissa biiseissä korostuu niin monia asioita löytyy. Se vaikka kuinka esim tunnen itseni turhaksi tai epäonnistuneeksi sekä tulee mieleen esim yksinäisyys ja se ettei kukaan välitä. Tai kuinka on paha olla muuten. Tälläiset teemat siis biiseissäkin nousevat tärkeiksi ja haen sellaista mihin voin samaistua. Itselle ehkä biisin teema on tärkeämpi olla itseeni suunnattu ja en nopeasti oikein muista sellaista biisiä minkä ns omistaisin jollekin ihmiselle. Ainakaan "huonossa" mielessä tai niin että biisin teema esim kuvaisi ihmisuhdettani. Hyvässä mielessä toki löytyy ihmisiin liittyviä biisejä muutamia. Toisaalta varmasti parempi etten ala ketjua täyttää musiikilla.

Onhan nuo tuhonneet mutta myös vahvistaneet minua. Aikanaan psykologilla juttelin 2v melkein. Niin tuumasi kun kaiken kerroin elämästäni, että saisit  dekkarin  3 osaisen tehtyä ja ihmetteli kun vielä hengissä olen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Minua ainakin hävettää koko aikuiselämäni joka ei ole sujunut ollenkaan normaalisti. Olen sen vuoksi tosi eristäytynyt ja syrjäytynyt vaikka kaipaisin ihmisten seuraa. Mulla ei vaan ole mitään sanottavaa mihinkään työ/remppa/lapset-keskusteluihin. Häpeän itseäni tosi paljon mikä taas saa ihmiset välttelemään minua..

Sivusta tähän. Minua ainakin hävettää se miten olen itsekin "syrjäytynyt". En tosin itse edes halua käyttää sitä sanaa. Kaiken kiusaamisen yms jälkeen en vaikeaa enää luottaa muihin ja tutustua. Olen aina ollut toisaalta introvertti, mutta ikävät jutut ovat vaikuttaneet paljon. Viihdyn myös yksin ja pakkokin on viihtyä. Toisaalta tunnen olevani ihan näkymätön ja se ajatus, etten merkitse mitään muille tai ole sillä tavalla edes olemassa on surullinen asia. Minäkään en voi puhua elämästäni oikein mitään. Ei minulla ole oikeastaan elämää kunnolla. Nuoruudessa kävin vain koulussa ja harrastuksissa. Ei ollut ystäviä. Nykyisin vanhempana elämäni on hyvin kapeaa. Ulkoilen ja olen kotona. Joskus käyn jossakin. Ei mitään kerrottavaa muille. Samalla jos joku erehtyykin kysymään mitä olen esim vuosia sitten tehnyt tai puhuu monista itselleen tavallisista aiheista kuten opiskelut, työt, ystävät, tapahtumat tai vaikka parisuhteen saaminen tai lapsien niin ei minulla ole itselläni mitään sanomista noihin asioihin. Jää koko se ihmisen tavallinen elämä pois kuvioista.

Moni kuitenkin puhuu paljon tavallisista asioista ja ymmärrän sen. Toisaalta, kun itseltäni jää tuo "tavallinen elämä" aiheineen pois niin toisaalta ei minulla muutenkaan ole mitään hienoa puhuttavaa. En käy oikeastaan missään niin en voi puhua muistakaan jutuista. Joku ei jaksa esim musiikista tai vaikka jostain urheilulajista yms puhua loputtomiin ja joku tuollainen asia on itselleni varmaan ainoita mistä asiaa voisi riittää. Toisaalta olen ollut jo liikaa yksin ja vaikeaa on miettiä miten enää pystyisin edes tutustumaan. Minä myös häpeän itseäni ja pelkään paljastaa itsestäni mitään muille. Tuntuu kuin elämässäni olisi melkein jokainen asia jotenkin ikävä tai johtaisi johonkin asiaan mitä en tahtoisi paljastaa. Jos toinen esim puhuu ystävistään niin minulla ei olisi ketään tai mietitään koulumuistoja niin minulla kiusaamista ja yksinäisyyttä. Toisaalta eihän se ole toisen tehtävä miettiä mitä voi puhua. Mietin lähinnä itseäni, että miten selittelisin kaikkea ja yrittäisin vastata "normaalisti" vaikka todellisuudessa asia olisi taas joku itselleni vaikea juttu puhua. Samalla kaiken tämän jälkeen tunnen olevani täysin erillinen kaikesta ja kuin täysin ulkopuolinen. Huonona päivänä tunnen vaan jatkuvaa häpeää. Itsestäni ja elämästäni. En tiedä miten tällä pohjalla voi tutustua muihin.

Tuosta "fake it 'til you make it"-asenteesta: olen tosissani yrittänyt tuota. Jotenkin olen saanut uskoteltua itselleni ja muille että voisin onnistua jossakin. En kuitenkaan saa vähäisten voimavarojen ja huonon itsetunnon takia pidettyä asennetta yllä.

Sitten huomaat ihmetteleväsi miksi olet jossain aivan ihmeellisessä tilanteessa, jossa kukaan ei suostu näkemään haavoittuvuuttasi, kun olet aiemmin antanut niin hyvin pärjäävän vaikutelman. Homma kaatuu sen takia itsestään, kun voimavarat eivät riitä hoitamaan asioita loppuun asti, kun tulee haasteita toisensa jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta "fake it 'til you make it"-asenteesta: olen tosissani yrittänyt tuota. Jotenkin olen saanut uskoteltua itselleni ja muille että voisin onnistua jossakin. En kuitenkaan saa vähäisten voimavarojen ja huonon itsetunnon takia pidettyä asennetta yllä.

Sitten huomaat ihmetteleväsi miksi olet jossain aivan ihmeellisessä tilanteessa, jossa kukaan ei suostu näkemään haavoittuvuuttasi, kun olet aiemmin antanut niin hyvin pärjäävän vaikutelman. Homma kaatuu sen takia itsestään, kun voimavarat eivät riitä hoitamaan asioita loppuun asti, kun tulee haasteita toisensa jälkeen.

Jatkan vielä: järjellä ajateltuna haavoittuvuutta tulisi toki pystyä ilmaisemaan heti alusta asti uusissa tilanteissa ja ihmissuhteissa. Yleensä vain siihen ei suhtauduta kovin hyvin, joten pärjäävänä esiintyminen (omana ihannekuvanaan) on ensisijaisesti itsesuojelumekanismi. Asiat toimivat yleensä silloin ainakin pienen hetken ajan, kun vastaat muiden mielikuvaa normaalista. Mielikuva tosin murenee ajan saatossa epäedullisin seurauksin. Mutta kukapa ei haluaisi edes hetken ajan kokea kelpaavansa muille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta "fake it 'til you make it"-asenteesta: olen tosissani yrittänyt tuota. Jotenkin olen saanut uskoteltua itselleni ja muille että voisin onnistua jossakin. En kuitenkaan saa vähäisten voimavarojen ja huonon itsetunnon takia pidettyä asennetta yllä.

Sitten huomaat ihmetteleväsi miksi olet jossain aivan ihmeellisessä tilanteessa, jossa kukaan ei suostu näkemään haavoittuvuuttasi, kun olet aiemmin antanut niin hyvin pärjäävän vaikutelman. Homma kaatuu sen takia itsestään, kun voimavarat eivät riitä hoitamaan asioita loppuun asti, kun tulee haasteita toisensa jälkeen.

Jatkan vielä: järjellä ajateltuna haavoittuvuutta tulisi toki pystyä ilmaisemaan heti alusta asti uusissa tilanteissa ja ihmissuhteissa. Yleensä vain siihen ei suhtauduta kovin hyvin, joten pärjäävänä esiintyminen (omana ihannekuvanaan) on ensisijaisesti itsesuojelumekanismi. Asiat toimivat yleensä silloin ainakin pienen hetken ajan, kun vastaat muiden mielikuvaa normaalista. Mielikuva tosin murenee ajan saatossa epäedullisin seurauksin. Mutta kukapa ei haluaisi edes hetken ajan kokea kelpaavansa muille?

Tai mikä vielä olennaisempaa... kokea edes hetken aikaa kelpaavansa itselleen. On helpotus, jos edes hetken ajaksi onnistuu vapautumaan huonommuuden tunteista, kun saa uskoteltua olevansa matkalla isoa henkistä läpimurtoa kohti. Hei hei vain traumat, mikään ei nyt pysäytä... Kunnes taas on henkisesti paha olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Minua ainakin hävettää koko aikuiselämäni joka ei ole sujunut ollenkaan normaalisti. Olen sen vuoksi tosi eristäytynyt ja syrjäytynyt vaikka kaipaisin ihmisten seuraa. Mulla ei vaan ole mitään sanottavaa mihinkään työ/remppa/lapset-keskusteluihin. Häpeän itseäni tosi paljon mikä taas saa ihmiset välttelemään minua..

Sivusta tähän. Minua ainakin hävettää se miten olen itsekin "syrjäytynyt". En tosin itse edes halua käyttää sitä sanaa. Kaiken kiusaamisen yms jälkeen en vaikeaa enää luottaa muihin ja tutustua. Olen aina ollut toisaalta introvertti, mutta ikävät jutut ovat vaikuttaneet paljon. Viihdyn myös yksin ja pakkokin on viihtyä. Toisaalta tunnen olevani ihan näkymätön ja se ajatus, etten merkitse mitään muille tai ole sillä tavalla edes olemassa on surullinen asia. Minäkään en voi puhua elämästäni oikein mitään. Ei minulla ole oikeastaan elämää kunnolla. Nuoruudessa kävin vain koulussa ja harrastuksissa. Ei ollut ystäviä. Nykyisin vanhempana elämäni on hyvin kapeaa. Ulkoilen ja olen kotona. Joskus käyn jossakin. Ei mitään kerrottavaa muille. Samalla jos joku erehtyykin kysymään mitä olen esim vuosia sitten tehnyt tai puhuu monista itselleen tavallisista aiheista kuten opiskelut, työt, ystävät, tapahtumat tai vaikka parisuhteen saaminen tai lapsien niin ei minulla ole itselläni mitään sanomista noihin asioihin. Jää koko se ihmisen tavallinen elämä pois kuvioista.

Moni kuitenkin puhuu paljon tavallisista asioista ja ymmärrän sen. Toisaalta, kun itseltäni jää tuo "tavallinen elämä" aiheineen pois niin toisaalta ei minulla muutenkaan ole mitään hienoa puhuttavaa. En käy oikeastaan missään niin en voi puhua muistakaan jutuista. Joku ei jaksa esim musiikista tai vaikka jostain urheilulajista yms puhua loputtomiin ja joku tuollainen asia on itselleni varmaan ainoita mistä asiaa voisi riittää. Toisaalta olen ollut jo liikaa yksin ja vaikeaa on miettiä miten enää pystyisin edes tutustumaan. Minä myös häpeän itseäni ja pelkään paljastaa itsestäni mitään muille. Tuntuu kuin elämässäni olisi melkein jokainen asia jotenkin ikävä tai johtaisi johonkin asiaan mitä en tahtoisi paljastaa. Jos toinen esim puhuu ystävistään niin minulla ei olisi ketään tai mietitään koulumuistoja niin minulla kiusaamista ja yksinäisyyttä. Toisaalta eihän se ole toisen tehtävä miettiä mitä voi puhua. Mietin lähinnä itseäni, että miten selittelisin kaikkea ja yrittäisin vastata "normaalisti" vaikka todellisuudessa asia olisi taas joku itselleni vaikea juttu puhua. Samalla kaiken tämän jälkeen tunnen olevani täysin erillinen kaikesta ja kuin täysin ulkopuolinen. Huonona päivänä tunnen vaan jatkuvaa häpeää. Itsestäni ja elämästäni. En tiedä miten tällä pohjalla voi tutustua muihin.

Joo ehkä tuo sana syrjäytynyt on huono, kun eihän sitä tahallaan ole tällainen.

Samastun kaikkeen mitä kirjoitit-just tuo että kaikkiin tavallisiin keskusteluaiheisiin liittyy jotain häpeällistä. En ole millään elämän osa-alueella siinä pisteessä kuin tämän ikäiset yleensä. Sitten kun osallistuu keskusteluun niin pitää aina esittää tavallaan jotain muuta mitä on. Ja kun kuitenkin haluaisi osallistua ns normaalielämään, kun en ole luonteeltani mikään eraklo kuitenkaan. Ihmiset ei vaan tunnu oikein hyväksyvän joukkoonsa, en tiedä mikä kaikki siihen vaikuttaa, oon nyt viime aikoina kyllä tajunnut paremmin miten kummallisesti olen usein traumojen vuoksi käyttäytynyt ja vetänyt myös erilaisia rooleja joita en enää jaksa vetää. Mutta sitten jos olen vaikka kertonutkin noita trauma juttuja mitkä aidosti ekana tulee tilanteissa mieleen (vähän niin kuin vitsikkäästi) niin se taas pelästyttää ihmisiä.

Oliskin helpointa jos olisi aidosti jotenkin ihmisten seuraa kaipaamaton erakkoluonne mutta oma ns aito luonteeni on enemmänkin sosiaalinen introvertti. Ihmisiin tutustuminen on vaan aina ollut todella vaikeaa. Nykyään vielä vaikeampaa kun traumojen lisäksi häpeää nykyistä elämäntilannettaan, siinä missä nuorena kuului vielä sen puolesta joukkoon.

Mt hoitsuni kehotti hankkiutumaan mt potilaille tarkoitettuihin harrastuksiin, mutta kun en haluaisi itsekään olla mikään "mt potilas". Ja eipä nuo harrastukset toki elämäntilannetta muuta. Huoh. Pitäis löytää itsestään joku normaaliuden siipale millä osallistua normaaliin elämään (vaikka sitten kävis myös tuollaisissa epänormaaleissa harrastuksissa).

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Vierailija kirjoitti:

Tuosta "fake it 'til you make it"-asenteesta: olen tosissani yrittänyt tuota. Jotenkin olen saanut uskoteltua itselleni ja muille että voisin onnistua jossakin. En kuitenkaan saa vähäisten voimavarojen ja huonon itsetunnon takia pidettyä asennetta yllä.

Sitten huomaat ihmetteleväsi miksi olet jossain aivan ihmeellisessä tilanteessa, jossa kukaan ei suostu näkemään haavoittuvuuttasi, kun olet aiemmin antanut niin hyvin pärjäävän vaikutelman. Homma kaatuu sen takia itsestään, kun voimavarat eivät riitä hoitamaan asioita loppuun asti, kun tulee haasteita toisensa jälkeen.

Minä koin just pitkään sairaslomaan johtaneen burnoutin kun muutaman vuoden feikkasin normaalia (myös itselleni). Nyt kaduttaa.. On myös kokemusta siitä että ihmiset tykkää niin kauan kun esitän pirteää, eloisaa ja hauskaa mutta eipä tätä kauaa jaksa pitää yllä ja sitten olen taas oma itseni eli masentunut möllöttäjä.

Taas tänään kävin keskustelun, jossa ystävä neuvoi, että teet sitten vaan näin ja noin ja olet kuitenkin vahva jne jne. Sanoin, että joo, jos ei olisi tätä traumaa niin voisin varmaan tehdä noin, mutta kun on niin ne lainalaisuudet muuttuvat. Hän vielä jatkoi. Sanoin sitten, että jos mulla olisi käsi ja jalka poikki niin sittenkinkö vaan pitäisi olla kuin ei olisi, että kyllä se siitä. 

Olen nyt vihdoin ITSE sisäistänyt sen, että olen sairas ja se sairaus vaikuttaa olemiseeni, rekatioihini ja tekemiseeni. Se ei ole mikään tahdonvoima-asia. Olen lukenut PTSD ja CPTSD oireiston ja on ymmärrettävä, että on trauma ja sen johodosta toimii tavalla x ja tuntee tavalla y tai jollain aivan ennakoimattomalla tavalla milloinkin. Sitä tulee vihanpuuskia tai avauduttua liikaa jollekin hallitsemattomasti ja muuta "mukavaa". Siksi mielummin on aika eristyksissä niin ei tule puhuneeksi mitä sattuu ystävilleen (eikä mielellään vieraammillekaan, etenkään).

Vierailija kirjoitti:

Minun aivoni taas eivät kestä masentuneita kappaleita yhtään vaan popitan jotain meneviä tanssidisko tms kappaleita. Masentuneet kappaleet alkavat ahdistaa ja lannistavat. Noilla saan mielialan ja alivirettä nostettua. 

Ymmärrän tämän. Itselle ei ole mitään haittaa surullisista biiseistä. Toisaalta kuuntelen itsekin hyvänä hetkenä jotain iloisempaakin. Asiaan ehkä vaikuttaa sekin, kun muutenkin rock ja metalli kuuntelussa joten siellä monesti löytyy surullisempaa. Toki muitakin. Kuuntelen silti yleensä kaikenlaista. Liiankin tarkkaan.