Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ihmetellyt mikä on saanut minut rämpimään yli monen im-uhan ja kriisin vaikka olen aina ollut siinä mielessä poikkeuksellinen että en olisi ollut valmis kuolemaan. Eli elämän arvostaminen ei ole koskaan ollut niinkuin "normaaleilla" ihmisillä, mutta ehkä olen ollut kuitenkin jollain tavalla pelkuri.

Nyt kuitenkin tuli kiintiö täyteen, hoidan lemmikit johonkin parempaan kotiin ja pistän pillit pussiin.

Miksi koet kiintiön nyt tulleen täyteen?

Pari päivää sitten uutisissa oli vangeista ja vanki, siis rikollinen valitti että tarvisi päihdehuoltoa ja traumaterapiaa.

Rikosten uhreille ei ole välitetty järjestää toimivaa terapiajärjestelmää.

Jo se että päihdehuolto liitettiin mt-puoleen on ollut virhe. Kalliit katkot henkilöille joilla ei ole aikomustakaan lopettaa otetaan mt-kassasta eikä hiljaiset saa edes keskusteluaikoja, vaikka ne auttaisi henkilöä. Monilla on ollut todella vaikeaa mutta se ei oikeuta vahingoittamaan muita. Mikään ei oikeuta väkivaltaan. Rikolliset valitsee tahallaan tehdä väärin. Ei voi syyttää päihteitä joita on itse ottanut. Joskus tuntuu että päättäjät on rikollisten puolella.

Vierailija kirjoitti:

Pari päivää sitten uutisissa oli vangeista ja vanki, siis rikollinen valitti että tarvisi päihdehuoltoa ja traumaterapiaa.

Rikosten uhreille ei ole välitetty järjestää toimivaa terapiajärjestelmää.

Jo se että päihdehuolto liitettiin mt-puoleen on ollut virhe. Kalliit katkot henkilöille joilla ei ole aikomustakaan lopettaa otetaan mt-kassasta eikä hiljaiset saa edes keskusteluaikoja, vaikka ne auttaisi henkilöä. Monilla on ollut todella vaikeaa mutta se ei oikeuta vahingoittamaan muita. Mikään ei oikeuta väkivaltaan. Rikolliset valitsee tahallaan tehdä väärin. Ei voi syyttää päihteitä joita on itse ottanut. Joskus tuntuu että päättäjät on rikollisten puolella.

En puolustele rikollisia. Kyseenalaistan vain sen miten pitkälle kyse on tahdosta tai täydestä ymmärryksestä, jos ihminen on pahasti henkisesti hajalla. Olin vuosien ajan todella vihainen minua syvästi satuttaneelle ihmiselle. Ajattelin vihaisena kaikkea inhottavaa.

Paljon myöhemmin näen väärintekijän omalta osaltaan myös olosuhteiden uhrina. Sellaisena uhrina, jonka voimat loppuivat kesken. Olemme molemmat kärsineet, mutta minulla asiat ovat syystä tai toisesta järjestyneet paremmin.

Hienoa, että keskustelu ketjussa on jatkunut näin vilkkaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.

Oikeastaan työelämä ei juurikaan eroa lapsuudesta, jolloin olisi vain itsestään intuitiivisesti pitänyt ymmärtää millaista toimintaa vanhemmat missäkin tilanteessa odottavat, vaikkeivät ohjeita antaneetkaan. Jälkikäteen kyllä tuli pilkkaa ja kiukkuisia reaktioita, kun vanhemmat olivat tyytymättömiä siihen, ettei lapsi itsestään ole ymmärtänyt mitä häneltä odotetaan. Luonnollisesti reaktiona syntyi tarve pakonomaisesti ikävien seurausten pelossa varmistaa, ettei mitään jää huomaamatta.

Tuntuu että elämä on mennyt lapsuudesta asti hyvin kuormittuneessa olotilassa. Usein sen seurauksena on tullut olo, että vain nousee seinä vastaan, ei ole voimia jatkaa enää tällä tavalla näissä olosuhteissa. Mutta yleensä joka työpaikalla meno on yhtä epämääräistä. Työpaikan vaihtaminen ei yleensä auta asiaa. Ehkei kokoaikainen työskentely vain sovi herkästi kuormittuvalle, mutta moni työpaikka vaatii kokoaikaista sitoutumista.

Tuntuu, että töissä pitää aina päteä. Ehkä en suhtaudu oikein tai sitten luonteeni ei sovi siihen. Eli tuntuu, että näennäisesti ollaan tiimi ja ollaan rentoja ja hyviä tyyppejä. Käytännössä kuitenkin jokainen pätee tahollaan, suorituksia mitataan, vertaillaan, tuodaan osaamista esiin, esitellään tuloksia, edetään ylemmäs.

Tuo kaikki on varmasti normaalia monelle, mutta itse haluaisin vain olla rauhassa, ilman pätemistä, ilman pätijöitä ympärilläni, mutta olen vain väkisin muokannut itseni sopimaan tuohon kuvioon. Ehkä siinä on yksi syy henkisiin ongelmiini.

Tämä. Ihan kuin työ olisi jatkuvaa kilpailua!

Elämä on jatkuvaa kilpailua selviytymisestä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.

Oikeastaan työelämä ei juurikaan eroa lapsuudesta, jolloin olisi vain itsestään intuitiivisesti pitänyt ymmärtää millaista toimintaa vanhemmat missäkin tilanteessa odottavat, vaikkeivät ohjeita antaneetkaan. Jälkikäteen kyllä tuli pilkkaa ja kiukkuisia reaktioita, kun vanhemmat olivat tyytymättömiä siihen, ettei lapsi itsestään ole ymmärtänyt mitä häneltä odotetaan. Luonnollisesti reaktiona syntyi tarve pakonomaisesti ikävien seurausten pelossa varmistaa, ettei mitään jää huomaamatta.

Tuntuu että elämä on mennyt lapsuudesta asti hyvin kuormittuneessa olotilassa. Usein sen seurauksena on tullut olo, että vain nousee seinä vastaan, ei ole voimia jatkaa enää tällä tavalla näissä olosuhteissa. Mutta yleensä joka työpaikalla meno on yhtä epämääräistä. Työpaikan vaihtaminen ei yleensä auta asiaa. Ehkei kokoaikainen työskentely vain sovi herkästi kuormittuvalle, mutta moni työpaikka vaatii kokoaikaista sitoutumista.

Tuntuu, että töissä pitää aina päteä. Ehkä en suhtaudu oikein tai sitten luonteeni ei sovi siihen. Eli tuntuu, että näennäisesti ollaan tiimi ja ollaan rentoja ja hyviä tyyppejä. Käytännössä kuitenkin jokainen pätee tahollaan, suorituksia mitataan, vertaillaan, tuodaan osaamista esiin, esitellään tuloksia, edetään ylemmäs.

Tuo kaikki on varmasti normaalia monelle, mutta itse haluaisin vain olla rauhassa, ilman pätemistä, ilman pätijöitä ympärilläni, mutta olen vain väkisin muokannut itseni sopimaan tuohon kuvioon. Ehkä siinä on yksi syy henkisiin ongelmiini.

Tämä. Ihan kuin työ olisi jatkuvaa kilpailua!

Elämä on jatkuvaa kilpailua selviytymisestä. 

Se on totta. Ei pidä sekoittaa juhlapuheita todellisuuteen. Silloin pettyy varmasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeä on myös ikävä asia. Aina jokin aiheuttaa sen olon. Kun tuntuu, että pitäisi koko ulkomuoto, persoona tai koko ihminen pistää vaihtoon, että olisin onnistunut. Tarkkailevan ja kaikkea miettivän ihmisen osa ei toisaalta ole myöskään helppo. Analysoin kaikkea ja kaikkia. Sellaista jonkun mainitsemaan yliviereisyyttä minullakin yhdistettynä murehtivaan persoonaan. Sitten välillä totaalinen väsymys siihen kaikkeen.

Epäonnistumisia pelkään myös varsinkin ns ihmisten edessä. Mietin aina liikaa mitä muut ajattelivat minusta tai yleisesti jostain jutusta.

Loppuun vielä eräskin minua kuvaava tilanne. Eräs mies ei saanut yhtä ovea auki (piti olla avainkortti siihen) ja kysyi minulta (hän arvasin minun olen asiakas siellä) mistä sen kortin voi hakea. Itsellä ei ollut kunnon tietoa mistä kortin voi hakea, kun itse olen aina sen saanut paikanpäältä. Yritin silti neuvoa muistamaani paikkaa mistä sen voi hakea. Tämän jälkeen mies lähti hakemaan korttia ja onneksi ymmärsi etten tiennyt kunnolla. Silti jälkeenpäin mietin neuvoinko väärin ja väärän paikkaan tai pääsikö hän lainkaan sinne sisälle. Tuli olo myöskin etten ollut luonteva. Näitä vastaavia on lukuisia. Jollekin normaaleja tilanteita. Itse en vaan osaa jotenkin toimia sillä tavalla kuin tahtoisin. Jotain jännitystä on aina mukana. Pahoittelut pitkästä viestistä. Lähti vähän rönsyilemään.

3. (nämä numeroidut kaikki siis omia viestejä)

Tuo yliselittäminen on muuten yksi traumatisoitumisen merkki. Tuli vaan mieleen, kun pahoittelit pitkiä viestejä. Tajuan aina omista teksteistäni, että toisen on aika mahdotonta siltikään päästä samaan mielentilaan, missä itse olen. 

Minulla on samaa. Vanhemmat olivat todella pilkallisia ja kriittisiä. Aikuisena on kova tarve vakuuttaa muut. Ja jos selityksiä ei ole etukäteen miettinyt, lähtee stressaavassa tilanteessa pitkä rimpsu tajunnanvirtaa. Ja se jatkuu erityisesti silloin, jos keskustelukumppani ei reagoi mitenkään. Silloin tulee tunne, että pitää jatkaa selittämistä, jotta saisi jonkun reaktion.

Ihan sama mulla.

Mulla myös tätä samaa. Ollut myös tosi voimakas väärinymmärretyksi tulemisen pelko ja sen takia olen pahimmillaan selittänyt saman asian moneen kertaan eri tavoin. Olin tosi väärinymmärretty lapsuuden perheessäni ja siitä seurasi myös väkivaltaa. Olen yrittänyt opetella pois tosta ja hyväksyä, että jokainen tulee välillä väärin ymmärretyksi ilman että siitä seuraa mitään niin pahaa.

Mitä ystäviin tulee, joku kirjoitti niistä, niin itse tajusin vasta terapiassa, että osa ns.ystävyyssuhteistanikin oli kaltoinkohtelevia. Oli mm.passiivisaggressiivista piikittelyä huumorin varjolla ja juuri sitä, että kun todella olisin tarvinnut ystävää, oli sitä turha odottaa. Jätin taakseni ne. Yksi vielä mukana, mutta vain siksi, että alkoi itsekin "työstää" itseään kohdattuaan kriisin. En tiedä vielä miten käy,emme ole enää läheisiä nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Pari päivää sitten uutisissa oli vangeista ja vanki, siis rikollinen valitti että tarvisi päihdehuoltoa ja traumaterapiaa.

Rikosten uhreille ei ole välitetty järjestää toimivaa terapiajärjestelmää.

Jo se että päihdehuolto liitettiin mt-puoleen on ollut virhe. Kalliit katkot henkilöille joilla ei ole aikomustakaan lopettaa otetaan mt-kassasta eikä hiljaiset saa edes keskusteluaikoja, vaikka ne auttaisi henkilöä. Monilla on ollut todella vaikeaa mutta se ei oikeuta vahingoittamaan muita. Mikään ei oikeuta väkivaltaan. Rikolliset valitsee tahallaan tehdä väärin. Ei voi syyttää päihteitä joita on itse ottanut. Joskus tuntuu että päättäjät on rikollisten puolella.

Vankilat on täynnä varhain vakavasti traumatisoituneita. Olen itsekin useamman rikoksen uhri, mutta mielestäni vangit tarvitsisivat apua ja kuntoutusta eikä pelkkää keppiä. Päihde- ja mt-ongelmat taas ovat usein yhtäaikaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pari päivää sitten uutisissa oli vangeista ja vanki, siis rikollinen valitti että tarvisi päihdehuoltoa ja traumaterapiaa.

Rikosten uhreille ei ole välitetty järjestää toimivaa terapiajärjestelmää.

Jo se että päihdehuolto liitettiin mt-puoleen on ollut virhe. Kalliit katkot henkilöille joilla ei ole aikomustakaan lopettaa otetaan mt-kassasta eikä hiljaiset saa edes keskusteluaikoja, vaikka ne auttaisi henkilöä. Monilla on ollut todella vaikeaa mutta se ei oikeuta vahingoittamaan muita. Mikään ei oikeuta väkivaltaan. Rikolliset valitsee tahallaan tehdä väärin. Ei voi syyttää päihteitä joita on itse ottanut. Joskus tuntuu että päättäjät on rikollisten puolella.

Vankilat on täynnä varhain vakavasti traumatisoituneita. Olen itsekin useamman rikoksen uhri, mutta mielestäni vangit tarvitsisivat apua ja kuntoutusta eikä pelkkää keppiä. Päihde- ja mt-ongelmat taas ovat usein yhtäaikaisia.

Olen samaa mieltä. Avun saaminen oikealla hetkellä voi pysäyttää vaikean kierteen.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ihmetellyt mikä on saanut minut rämpimään yli monen im-uhan ja kriisin vaikka olen aina ollut siinä mielessä poikkeuksellinen että en olisi ollut valmis kuolemaan. Eli elämän arvostaminen ei ole koskaan ollut niinkuin "normaaleilla" ihmisillä, mutta ehkä olen ollut kuitenkin jollain tavalla pelkuri.

Nyt kuitenkin tuli kiintiö täyteen, hoidan lemmikit johonkin parempaan kotiin ja pistän pillit pussiin.

Jos kuitenkin vielä antaisit ajan kulua? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ihmetellyt mikä on saanut minut rämpimään yli monen im-uhan ja kriisin vaikka olen aina ollut siinä mielessä poikkeuksellinen että en olisi ollut valmis kuolemaan. Eli elämän arvostaminen ei ole koskaan ollut niinkuin "normaaleilla" ihmisillä, mutta ehkä olen ollut kuitenkin jollain tavalla pelkuri.

Nyt kuitenkin tuli kiintiö täyteen, hoidan lemmikit johonkin parempaan kotiin ja pistän pillit pussiin.

Jos kuitenkin vielä antaisit ajan kulua? 

Ajattele lemmikkejäsi. Ne kaipaisivat sinua. Aina on toivoa.

Vierailija kirjoitti:

On pilannut. Traumaa ollut lapsuudesta asti. Yritin vain mennä elämässä eteenpäin mutta ei toiminut se taktiikka. Työkyky meni pari vuotta sitten, tuli paha uupumus. Olisi pitänyt tajuta hakea aiemmin apua, mutta yritin sinnitellä. Muisti ja keskittyminen aika olematonta, on dissosiaatiota ja vihanpuuskia, pelkoja, en luota ihmisiin.. Tällä hetkellä oon aika lailla kotiin eristäytynyt. Pääsen syksyllä ekan kerran traumaterapiaan. En tiedä tuleeko musta koskaan enää työkykyinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm, en ole ihan varma siitä, mitä hyötyä on sanoa ääneen ajatuksensa siitä kuinka voisi olla maailmankaikkeuden kannalta parempi jos jättiasteroidi tuhoaisi koko ihmiskunnan. Ehkä tänne jäljelle jäävillä muilla elämänmuodoilla saattaisi silloin mennä tulevaisuudessa paremmin kuin nykymenolla.

Ei kai tarvitse mitään varsinaista hyötyä ollakaan. Helpottaa silti ainakin itseäni puhua suoraan. Yhtä pahoja ja opportunistisia muutkin elämänmuodot ovat, ihminen toki älynsä vuoksi pahin.

Monet eläimet osoittavat enemmän empatiaa lajitovereita kohtaan ja yli lajirajojen kuin ihminen. Mikään muu eläinlaji ei tietoisesti toiminnan seuraukset ymmärtäen aja muita lajeja sukupuuttoon.

Eläimetkin saalistavat ja alistavat toisiaan armotta. Yhtä lailla voisi sanoa, että ihmiset osoittavat empatiaa toisia ihmisiä kohtaan sekä yli lajirajojen. Empatian määrä riippuu paljon otollisesta tilanteesta ja yksilöiden välisistä eroista. Eläinten joutuminen heikompaan ja riistettyyn asemaan taas selittyy aivojen vähemmän kehittyneellä rakenteella ja toiminnalla. Jos eläimillä olisi ihmistä vastaava kognitiivinen kapasiteetti, ne toimisivat keskimäärin yhtä itsekkäästi, luontoa tuhoavasti ja samalla tavoin muita lajeja alleen polkien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeä on myös ikävä asia. Aina jokin aiheuttaa sen olon. Kun tuntuu, että pitäisi koko ulkomuoto, persoona tai koko ihminen pistää vaihtoon, että olisin onnistunut. Tarkkailevan ja kaikkea miettivän ihmisen osa ei toisaalta ole myöskään helppo. Analysoin kaikkea ja kaikkia. Sellaista jonkun mainitsemaan yliviereisyyttä minullakin yhdistettynä murehtivaan persoonaan. Sitten välillä totaalinen väsymys siihen kaikkeen.

Epäonnistumisia pelkään myös varsinkin ns ihmisten edessä. Mietin aina liikaa mitä muut ajattelivat minusta tai yleisesti jostain jutusta.

Loppuun vielä eräskin minua kuvaava tilanne. Eräs mies ei saanut yhtä ovea auki (piti olla avainkortti siihen) ja kysyi minulta (hän arvasin minun olen asiakas siellä) mistä sen kortin voi hakea. Itsellä ei ollut kunnon tietoa mistä kortin voi hakea, kun itse olen aina sen saanut paikanpäältä. Yritin silti neuvoa muistamaani paikkaa mistä sen voi hakea. Tämän jälkeen mies lähti hakemaan korttia ja onneksi ymmärsi etten tiennyt kunnolla. Silti jälkeenpäin mietin neuvoinko väärin ja väärän paikkaan tai pääsikö hän lainkaan sinne sisälle. Tuli olo myöskin etten ollut luonteva. Näitä vastaavia on lukuisia. Jollekin normaaleja tilanteita. Itse en vaan osaa jotenkin toimia sillä tavalla kuin tahtoisin. Jotain jännitystä on aina mukana. Pahoittelut pitkästä viestistä. Lähti vähän rönsyilemään.

3. (nämä numeroidut kaikki siis omia viestejä)

Tuo yliselittäminen on muuten yksi traumatisoitumisen merkki. Tuli vaan mieleen, kun pahoittelit pitkiä viestejä. Tajuan aina omista teksteistäni, että toisen on aika mahdotonta siltikään päästä samaan mielentilaan, missä itse olen. 

Minulla on samaa. Vanhemmat olivat todella pilkallisia ja kriittisiä. Aikuisena on kova tarve vakuuttaa muut. Ja jos selityksiä ei ole etukäteen miettinyt, lähtee stressaavassa tilanteessa pitkä rimpsu tajunnanvirtaa. Ja se jatkuu erityisesti silloin, jos keskustelukumppani ei reagoi mitenkään. Silloin tulee tunne, että pitää jatkaa selittämistä, jotta saisi jonkun reaktion.

Ihan sama mulla.

Mulla myös tätä samaa. Ollut myös tosi voimakas väärinymmärretyksi tulemisen pelko ja sen takia olen pahimmillaan selittänyt saman asian moneen kertaan eri tavoin. Olin tosi väärinymmärretty lapsuuden perheessäni ja siitä seurasi myös väkivaltaa. Olen yrittänyt opetella pois tosta ja hyväksyä, että jokainen tulee välillä väärin ymmärretyksi ilman että siitä seuraa mitään niin pahaa.

Mitä ystäviin tulee, joku kirjoitti niistä, niin itse tajusin vasta terapiassa, että osa ns.ystävyyssuhteistanikin oli kaltoinkohtelevia. Oli mm.passiivisaggressiivista piikittelyä huumorin varjolla ja juuri sitä, että kun todella olisin tarvinnut ystävää, oli sitä turha odottaa. Jätin taakseni ne. Yksi vielä mukana, mutta vain siksi, että alkoi itsekin "työstää" itseään kohdattuaan kriisin. En tiedä vielä miten käy,emme ole enää läheisiä nykyään.

Mulla oli lapsuudessa todella rajua henkistä/fyysistä väkivaltaa. Muut sisarukset eivät tätä kokeneet. Heistä perhe on täydellinen. Tapasin vuosia sitten miehen, joka oli narsistinen ihminen. Se romahdutti minut täysin. Viimeiset 5v olen kärsinyt ptsdstä. Luulin sen johtuvan tästä miehestä, kunnes aloin saada takaumia perheestä ja parista ystävästä. Vuosi sitten, raivon valtaamana katkaisin välit perheeseen ja näihin ystäviin. Tajusin, että koko elämäni olin ollut muiden kynnysmatto ja ollut muutenkin liian kiltti. Päätös oli raskas, mut tajusin miten valheessa olin elänyt itseni kanssa. Yrittänyt vain miellyttää muita, vaikka samalla olin sulkenut omat tarpeeni ja haluni pois.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ihmetellyt mikä on saanut minut rämpimään yli monen im-uhan ja kriisin vaikka olen aina ollut siinä mielessä poikkeuksellinen että en olisi ollut valmis kuolemaan. Eli elämän arvostaminen ei ole koskaan ollut niinkuin "normaaleilla" ihmisillä, mutta ehkä olen ollut kuitenkin jollain tavalla pelkuri.

Nyt kuitenkin tuli kiintiö täyteen, hoidan lemmikit johonkin parempaan kotiin ja pistän pillit pussiin.

Tulee avuton ja keinoton olo lukiessa tällaista. Ja hirveän surullinen. Tekee vaan mieli pyytää, että älä tee sitä. Ei ole tarkoitus vertailla, mutta minä olen toivonut kuolemaa 12-vuotiaasta asti ja aina olen löytänyt keinoja jotenkin selvitä. Voisitkohan sinäkin vielä löytää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ihmetellyt mikä on saanut minut rämpimään yli monen im-uhan ja kriisin vaikka olen aina ollut siinä mielessä poikkeuksellinen että en olisi ollut valmis kuolemaan. Eli elämän arvostaminen ei ole koskaan ollut niinkuin "normaaleilla" ihmisillä, mutta ehkä olen ollut kuitenkin jollain tavalla pelkuri.

Nyt kuitenkin tuli kiintiö täyteen, hoidan lemmikit johonkin parempaan kotiin ja pistän pillit pussiin.

Tulee avuton ja keinoton olo lukiessa tällaista. Ja hirveän surullinen. Tekee vaan mieli pyytää, että älä tee sitä. Ei ole tarkoitus vertailla, mutta minä olen toivonut kuolemaa 12-vuotiaasta asti ja aina olen löytänyt keinoja jotenkin selvitä. Voisitkohan sinäkin vielä löytää?

Lisään, että olen nyt siis 45. Monta vuotta selvitty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm, en ole ihan varma siitä, mitä hyötyä on sanoa ääneen ajatuksensa siitä kuinka voisi olla maailmankaikkeuden kannalta parempi jos jättiasteroidi tuhoaisi koko ihmiskunnan. Ehkä tänne jäljelle jäävillä muilla elämänmuodoilla saattaisi silloin mennä tulevaisuudessa paremmin kuin nykymenolla.

Ei kai tarvitse mitään varsinaista hyötyä ollakaan. Helpottaa silti ainakin itseäni puhua suoraan. Yhtä pahoja ja opportunistisia muutkin elämänmuodot ovat, ihminen toki älynsä vuoksi pahin.

Monet eläimet osoittavat enemmän empatiaa lajitovereita kohtaan ja yli lajirajojen kuin ihminen. Mikään muu eläinlaji ei tietoisesti toiminnan seuraukset ymmärtäen aja muita lajeja sukupuuttoon.

Eläimetkin saalistavat ja alistavat toisiaan armotta. Yhtä lailla voisi sanoa, että ihmiset osoittavat empatiaa toisia ihmisiä kohtaan sekä yli lajirajojen. Empatian määrä riippuu paljon otollisesta tilanteesta ja yksilöiden välisistä eroista. Eläinten joutuminen heikompaan ja riistettyyn asemaan taas selittyy aivojen vähemmän kehittyneellä rakenteella ja toiminnalla. Jos eläimillä olisi ihmistä vastaava kognitiivinen kapasiteetti, ne toimisivat keskimäärin yhtä itsekkäästi, luontoa tuhoavasti ja samalla tavoin muita lajeja alleen polkien.

Mutta kun niillä ei ole. Mikä tässä on pointtina? Yritätkö vähätellä ihmisen aiheuttamaa tuhoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeä on myös ikävä asia. Aina jokin aiheuttaa sen olon. Kun tuntuu, että pitäisi koko ulkomuoto, persoona tai koko ihminen pistää vaihtoon, että olisin onnistunut. Tarkkailevan ja kaikkea miettivän ihmisen osa ei toisaalta ole myöskään helppo. Analysoin kaikkea ja kaikkia. Sellaista jonkun mainitsemaan yliviereisyyttä minullakin yhdistettynä murehtivaan persoonaan. Sitten välillä totaalinen väsymys siihen kaikkeen.

Epäonnistumisia pelkään myös varsinkin ns ihmisten edessä. Mietin aina liikaa mitä muut ajattelivat minusta tai yleisesti jostain jutusta.

Loppuun vielä eräskin minua kuvaava tilanne. Eräs mies ei saanut yhtä ovea auki (piti olla avainkortti siihen) ja kysyi minulta (hän arvasin minun olen asiakas siellä) mistä sen kortin voi hakea. Itsellä ei ollut kunnon tietoa mistä kortin voi hakea, kun itse olen aina sen saanut paikanpäältä. Yritin silti neuvoa muistamaani paikkaa mistä sen voi hakea. Tämän jälkeen mies lähti hakemaan korttia ja onneksi ymmärsi etten tiennyt kunnolla. Silti jälkeenpäin mietin neuvoinko väärin ja väärän paikkaan tai pääsikö hän lainkaan sinne sisälle. Tuli olo myöskin etten ollut luonteva. Näitä vastaavia on lukuisia. Jollekin normaaleja tilanteita. Itse en vaan osaa jotenkin toimia sillä tavalla kuin tahtoisin. Jotain jännitystä on aina mukana. Pahoittelut pitkästä viestistä. Lähti vähän rönsyilemään.

3. (nämä numeroidut kaikki siis omia viestejä)

Tuo yliselittäminen on muuten yksi traumatisoitumisen merkki. Tuli vaan mieleen, kun pahoittelit pitkiä viestejä. Tajuan aina omista teksteistäni, että toisen on aika mahdotonta siltikään päästä samaan mielentilaan, missä itse olen. 

Minulla on samaa. Vanhemmat olivat todella pilkallisia ja kriittisiä. Aikuisena on kova tarve vakuuttaa muut. Ja jos selityksiä ei ole etukäteen miettinyt, lähtee stressaavassa tilanteessa pitkä rimpsu tajunnanvirtaa. Ja se jatkuu erityisesti silloin, jos keskustelukumppani ei reagoi mitenkään. Silloin tulee tunne, että pitää jatkaa selittämistä, jotta saisi jonkun reaktion.

Ihan sama mulla.

Mulla myös tätä samaa. Ollut myös tosi voimakas väärinymmärretyksi tulemisen pelko ja sen takia olen pahimmillaan selittänyt saman asian moneen kertaan eri tavoin. Olin tosi väärinymmärretty lapsuuden perheessäni ja siitä seurasi myös väkivaltaa. Olen yrittänyt opetella pois tosta ja hyväksyä, että jokainen tulee välillä väärin ymmärretyksi ilman että siitä seuraa mitään niin pahaa.

Mitä ystäviin tulee, joku kirjoitti niistä, niin itse tajusin vasta terapiassa, että osa ns.ystävyyssuhteistanikin oli kaltoinkohtelevia. Oli mm.passiivisaggressiivista piikittelyä huumorin varjolla ja juuri sitä, että kun todella olisin tarvinnut ystävää, oli sitä turha odottaa. Jätin taakseni ne. Yksi vielä mukana, mutta vain siksi, että alkoi itsekin "työstää" itseään kohdattuaan kriisin. En tiedä vielä miten käy,emme ole enää läheisiä nykyään.

Mulla oli lapsuudessa todella rajua henkistä/fyysistä väkivaltaa. Muut sisarukset eivät tätä kokeneet. Heistä perhe on täydellinen. Tapasin vuosia sitten miehen, joka oli narsistinen ihminen. Se romahdutti minut täysin. Viimeiset 5v olen kärsinyt ptsdstä. Luulin sen johtuvan tästä miehestä, kunnes aloin saada takaumia perheestä ja parista ystävästä. Vuosi sitten, raivon valtaamana katkaisin välit perheeseen ja näihin ystäviin. Tajusin, että koko elämäni olin ollut muiden kynnysmatto ja ollut muutenkin liian kiltti. Päätös oli raskas, mut tajusin miten valheessa olin elänyt itseni kanssa. Yrittänyt vain miellyttää muita, vaikka samalla olin sulkenut omat tarpeeni ja haluni pois.

Mulla kävi myös niin, että narsistin kanssa lyhyt parisuhde johti sairastumiseen ptsd:hen. Sitä ennen olin saanut taiteiltua lapsuustraumojen kanssa ja pärjännyt osin hyvin, osin kohtalaisesti, mutta sitten kaikki rytisi kerralla alas. Toisaalta ehkä hyvä, koska olen kasvanut nyt valtavasti sairastaessani ja toivon tämän sairastamisen myös päättyvän joku päivä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeä on myös ikävä asia. Aina jokin aiheuttaa sen olon. Kun tuntuu, että pitäisi koko ulkomuoto, persoona tai koko ihminen pistää vaihtoon, että olisin onnistunut. Tarkkailevan ja kaikkea miettivän ihmisen osa ei toisaalta ole myöskään helppo. Analysoin kaikkea ja kaikkia. Sellaista jonkun mainitsemaan yliviereisyyttä minullakin yhdistettynä murehtivaan persoonaan. Sitten välillä totaalinen väsymys siihen kaikkeen.

Epäonnistumisia pelkään myös varsinkin ns ihmisten edessä. Mietin aina liikaa mitä muut ajattelivat minusta tai yleisesti jostain jutusta.

Loppuun vielä eräskin minua kuvaava tilanne. Eräs mies ei saanut yhtä ovea auki (piti olla avainkortti siihen) ja kysyi minulta (hän arvasin minun olen asiakas siellä) mistä sen kortin voi hakea. Itsellä ei ollut kunnon tietoa mistä kortin voi hakea, kun itse olen aina sen saanut paikanpäältä. Yritin silti neuvoa muistamaani paikkaa mistä sen voi hakea. Tämän jälkeen mies lähti hakemaan korttia ja onneksi ymmärsi etten tiennyt kunnolla. Silti jälkeenpäin mietin neuvoinko väärin ja väärän paikkaan tai pääsikö hän lainkaan sinne sisälle. Tuli olo myöskin etten ollut luonteva. Näitä vastaavia on lukuisia. Jollekin normaaleja tilanteita. Itse en vaan osaa jotenkin toimia sillä tavalla kuin tahtoisin. Jotain jännitystä on aina mukana. Pahoittelut pitkästä viestistä. Lähti vähän rönsyilemään.

3. (nämä numeroidut kaikki siis omia viestejä)

Tuo yliselittäminen on muuten yksi traumatisoitumisen merkki. Tuli vaan mieleen, kun pahoittelit pitkiä viestejä. Tajuan aina omista teksteistäni, että toisen on aika mahdotonta siltikään päästä samaan mielentilaan, missä itse olen. 

Minulla on samaa. Vanhemmat olivat todella pilkallisia ja kriittisiä. Aikuisena on kova tarve vakuuttaa muut. Ja jos selityksiä ei ole etukäteen miettinyt, lähtee stressaavassa tilanteessa pitkä rimpsu tajunnanvirtaa. Ja se jatkuu erityisesti silloin, jos keskustelukumppani ei reagoi mitenkään. Silloin tulee tunne, että pitää jatkaa selittämistä, jotta saisi jonkun reaktion.

Ihan sama mulla.

Mulla myös tätä samaa. Ollut myös tosi voimakas väärinymmärretyksi tulemisen pelko ja sen takia olen pahimmillaan selittänyt saman asian moneen kertaan eri tavoin. Olin tosi väärinymmärretty lapsuuden perheessäni ja siitä seurasi myös väkivaltaa. Olen yrittänyt opetella pois tosta ja hyväksyä, että jokainen tulee välillä väärin ymmärretyksi ilman että siitä seuraa mitään niin pahaa.

Mitä ystäviin tulee, joku kirjoitti niistä, niin itse tajusin vasta terapiassa, että osa ns.ystävyyssuhteistanikin oli kaltoinkohtelevia. Oli mm.passiivisaggressiivista piikittelyä huumorin varjolla ja juuri sitä, että kun todella olisin tarvinnut ystävää, oli sitä turha odottaa. Jätin taakseni ne. Yksi vielä mukana, mutta vain siksi, että alkoi itsekin "työstää" itseään kohdattuaan kriisin. En tiedä vielä miten käy,emme ole enää läheisiä nykyään.

Mulla oli lapsuudessa todella rajua henkistä/fyysistä väkivaltaa. Muut sisarukset eivät tätä kokeneet. Heistä perhe on täydellinen. Tapasin vuosia sitten miehen, joka oli narsistinen ihminen. Se romahdutti minut täysin. Viimeiset 5v olen kärsinyt ptsdstä. Luulin sen johtuvan tästä miehestä, kunnes aloin saada takaumia perheestä ja parista ystävästä. Vuosi sitten, raivon valtaamana katkaisin välit perheeseen ja näihin ystäviin. Tajusin, että koko elämäni olin ollut muiden kynnysmatto ja ollut muutenkin liian kiltti. Päätös oli raskas, mut tajusin miten valheessa olin elänyt itseni kanssa. Yrittänyt vain miellyttää muita, vaikka samalla olin sulkenut omat tarpeeni ja haluni pois.

Mulla kävi myös niin, että narsistin kanssa lyhyt parisuhde johti sairastumiseen ptsd:hen. Sitä ennen olin saanut taiteiltua lapsuustraumojen kanssa ja pärjännyt osin hyvin, osin kohtalaisesti, mutta sitten kaikki rytisi kerralla alas. Toisaalta ehkä hyvä, koska olen kasvanut nyt valtavasti sairastaessani ja toivon tämän sairastamisen myös päättyvän joku päivä. 

Minäkin sain seurustelusuhteen jälkeen ptsd-diagnoosin. Suhde pahensi olotilaa, mutta rehellisyyden nimissä olin ollut todella ahdistunut jo ennen sitäkin. Tilanteen heikkeneminen suhteen päättymisen aikoihin teki vain mielenterveyden tilan muille näkyvämmäksi. Oikeasti oireilin myös paljon samoja asioita kuin ennen suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi koet kiintiön nyt tulleen täyteen?

1/2

Liikaa vastoinkäymisiä. Olen aina kamppaillut sen kanssa, että olen jotenkin vääränlainen ja hakenut vastausta kysymykseen mikä minussa on vialla. Hakeuduin terapiaan sen takia, kun oireilin vielä pitkälle aikuisikään rankkaa koulukiusaamista, mutta tässä matkan varrella on selvinnyt kaikenlaista muuta juurisyytä josta en ollut edes "tietoinen" (tarkoitan, että en ymmärtänyt asioiden oikeaa laitaa) ja perheeni on läpeensä kieroutunut ja väkivaltainen vaikka jopa itse luulin eläväni ihan normaalissa perheessä. Niinkuin näin, että en ole koskaan nähnyt vanhempiani humalassa ja väkivaltaa ei ole, sain lapsena harrastaa ratsastusta niinkuin sisaruksenikin omia mielenkiinnon kohteita. Ja sitten, itsekin kulississa eläneenä järkytyin että kyllä sitä väkivaltaa oli - en ollut vain luokitellut sitä väkivallaksi, niin henkistä kuin fyysistä. Hylkäämiskokemuksia, myös alkoholia vaikka se lapsilta peitettiinkin, uskottomuutta, turvattomuuden tunnetta, jatkuvaa pelossa elämistä. Ja nyt en ihmettele enää yhtään, miksi en siitä kiusaamisestakaan koskaan kotona maininnut - en luottanut vanhempiini pätkääkään. Ja ylipäätään, miksi minua kiusattiin. Luulin kaikki nämä vuodet, että kyseessä oli ulkonäköni, kun se kohdistui synnynnäiseen rakennevirheeseen ja tästä syystä inhoan yhä tänäkin päivänä katsoa itseäni peilistä tai olla valokuvissa (plus äitini on arvostellut painoani, oli se sitten alipainoinen tai ylipainoinen - koskaan en ollut tarpeeksi hyvä). Oikea syy kiusaamiseen, että olin jo kouluun mennessä omituinen friikki joka ei osannut sosiaalisia normeja enkä ole oppinut niitä koskaan. Ja uskokaa tai älkää, tämä tuntuu todella kamalalta elämältä, kun kaikki mitä tarkoitat kohteliaisuudeksi tai hauskaksi vitsiksi, tulkitaan sinun moukkamaisuudeksi ja yksikään ihmissuhde ei kestä vaan sinut ghostataan tai pahimmassa tapauksessa sinulle suututaan ihan silmittömästi. Tästä syystä olen ollut nyt useamman vuoden täysin yksinäinen ja kukaan ei perään kysele. Miksi edes loisin uusia ihmissuhteita, kun vika on siinä että en saa niitä kestämään?

No, miksi se mitta on nyt tullut täyteen? Muistan, kun koin yli 20 vuotta sitten seksuaalista väkivaltaa luokkakavereiden taholta ja silloin olin niin rikki että oli lähellä etten päättänyt matkaani siihen. En tiedä mikä sai jatkamaan, mutta sen jälkeen en ole kestänyt minkäänlaista intiimiä kanssakäyntiä, ahdistaa ajatuskin jos pitäisi joskus harrastaa seksiä. (No onneksi ei oikeasti tarvitse, mutta koin pitkään itseni friikiksi, kun maailma pyörii seksin ympärillä ja minä olen vain niin siveyden sipuli että en kestä mitään). Mutta asiaan, niin paljon on tullut traumoja trauman perään ja mennyt kyky opiskella, minä yritin tässä ammattilaisen avulla löytää uutta alaa enkä päässyt yhteenkään kouluun, oppisopimukseen tai työpaikkaan mihin hain vaikka oli cv:t hiottu viimeisen päälle, harjoiteltu haastatteluita ja katsottu alat omien vahvuuksien mukaan. Nada. Ei ole siis millään elämän osa-alueella tulevaisuutta. Ja mitä tulee historiaan, tämä väkivalta OLI TIEDOSSA ennenkuin edes vanhemmat sisarukseni syntyivät, silti päättivät lisääntyä. Sain tietää tämän ihan vähän aika sitten ja se oli viimeinen naula arkkuun. Minkälaiset vanhemmat tekevät lapsia tuohon tilanteeseen? Ei heidän kanssa voi edes keskustella miten se on vaikuttanut elämääni, kun pesevät kätensä aiheesta. Parasta olisi, jos en olisi koskaan syntynytkään - toisiksi parasta on ottaa nyt päätösvalta omasta elämästä. Minua ei kiinnosta tippaakaan kuinka tabu im on yhteiskunnassa, elämän laatu on tärkeämpää kuin sen pituus. Ja kun sitä laatua en saa vaikka olen tehnyt kaiken mitä minulla voimavaroja on, niin se olkoot sitten minun ratkaisuni päättää asia tähän.