Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Mulle kesä on vaikeaa aikaa, kun tuntuu, että niin monet on onnellisia kesästä ja nauttivat elämästään ja pukeutuvat häpeämättä vähempiin vaatteisiin. Mua ahdistaa vaatteiden vähentäminen, koska häpeän niin paljon omaa kehoani ja itseäni, vaikka tuntuu, että tämän ikäisenä aikuisena pitäisi olla jo sinut, mutta kun ei. Myös muiden vähäpukeisuus ahdistaa. Lisäksi nautinto ja onnellisuus ovat kohdallani olemattomia. Sitä tuntee itsensä kiittämättömäksi, mutta eipä sitä onnea pakottamallakaan saa. Minkälaista aikaa kesä on teille muille?

Jos ei ole omaa mökkiä tai pihaa niin varmaan on vaikeaa. Itselläni on ehkä viisi vuotta siitä, kun viiteentoista vuoteen menin hihattomassa paidassa ulos ja tunsin auringon ja tuulen olkapäilläni ja se tuntui niin hyvältä! Sitten olen omalla pihalla ollut jopa bikineissäkin.  Ystäväni naapurista pukeutuu aika huolettomasti ja hänen kanssaan tässä lähistöllä ulkoillessa olen sitten itsekin uskaltautunut vähän rennommaksi ja olemaan välittämättä ja saatan laittaa mekon/hameen (vaikka paksut ja valkoiset sääret) tai hihattoman puseron tms. 

Tänään oman terapiatunnin aikana mietin sitä, että on hienonhieno alue, jossa olisi löydettävä mahdollisuus pysytellä. Janan ääripäissä on se, että vellotaan vaikeuksissa ja pettymyksissä ja toisessa ääripäässä se, ettei kohdata niitä lainkaan vaan ollaan toksisen positiivisia selviytyjiä. Kai se terve kohta siinä välissä olisi kohdata rehellisesti surunsa ja pettymyksensä ja jotenkin osata käsitellä ne niin, että voisi kasvaa niistä myös ulos. 

Vierailija kirjoitti:

Tänään oman terapiatunnin aikana mietin sitä, että on hienonhieno alue, jossa olisi löydettävä mahdollisuus pysytellä. Janan ääripäissä on se, että vellotaan vaikeuksissa ja pettymyksissä ja toisessa ääripäässä se, ettei kohdata niitä lainkaan vaan ollaan toksisen positiivisia selviytyjiä. Kai se terve kohta siinä välissä olisi kohdata rehellisesti surunsa ja pettymyksensä ja jotenkin osata käsitellä ne niin, että voisi kasvaa niistä myös ulos. 

Suurin hankaluus tuossa taitaa olla se, ettemme voi valita millaisia kattauksia elämä meille tarjoilee. Siksi kai pitäisi vain jotenkin saada henkistä sietoikkunaa kasvatettua. Mutta miten se tapahtuu? Ei tietoa. Asiat tuntuvat isoilta ja hankalilta, jos taustalla on paljon turvattomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään oman terapiatunnin aikana mietin sitä, että on hienonhieno alue, jossa olisi löydettävä mahdollisuus pysytellä. Janan ääripäissä on se, että vellotaan vaikeuksissa ja pettymyksissä ja toisessa ääripäässä se, ettei kohdata niitä lainkaan vaan ollaan toksisen positiivisia selviytyjiä. Kai se terve kohta siinä välissä olisi kohdata rehellisesti surunsa ja pettymyksensä ja jotenkin osata käsitellä ne niin, että voisi kasvaa niistä myös ulos. 

Suurin hankaluus tuossa taitaa olla se, ettemme voi valita millaisia kattauksia elämä meille tarjoilee. Siksi kai pitäisi vain jotenkin saada henkistä sietoikkunaa kasvatettua. Mutta miten se tapahtuu? Ei tietoa. Asiat tuntuvat isoilta ja hankalilta, jos taustalla on paljon turvattomuutta.

Jatkan vielä: en enää käy terapiassa. Sen hyvänä puolena on se, että koen nyt hiukan vähemmän painetta kehittyä jotenkin tietynlaiseksi. Toki ainahan sitä silti toivoo myönteisiä muutoksia.

Jotenkin olen kuitenkin nyt hyväksynyt sen, että stressinsietokyky on mitä on ja tulkinnat erilaisista tilanteista ovat usein traumojen takia värittyneitä. Mahdollisesti se vain on niin, että tällainen se aikuisiän versio minusta saattaa pääpiirteittäin olla elämän loppuun asti.

Jotain pientä hienosäätöä ja kypsymistä voikin toki ajan saatossa tapahtua. Ehkä on parempi yrittää hyväksyä itsensä tällaisena kuin odottaa ihmeitä. Isoin haaste olisi joskus päästä sille mukavuusalueelle, jotta kuormitus pysyisi kohtuullisena eikä oireilu karkaisi käsistä.

Onko kukaan kokenut saavansa turvaa Jumalasta tai jostain hengellisyydestä, jos turvallisia lähi-ihmisiä ei ole ollut? Itse koen, että olisin täysin turvaton, jos en uskoisi Jumalaan. Sitten joskus mietin, onko se vain joku harhainen selviytymiskeinoni. 

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan kokenut saavansa turvaa Jumalasta tai jostain hengellisyydestä, jos turvallisia lähi-ihmisiä ei ole ollut? Itse koen, että olisin täysin turvaton, jos en uskoisi Jumalaan. Sitten joskus mietin, onko se vain joku harhainen selviytymiskeinoni. 

Onko sillä väliä? En itse usko. Rukoilen silti toisinaan, koska koen ettei siinä ole mitään hävittävää.

On pilannut. Traumaa ollut lapsuudesta asti. Yritin vain mennä elämässä eteenpäin mutta ei toiminut se taktiikka. Työkyky meni pari vuotta sitten, tuli paha uupumus. Olisi pitänyt tajuta hakea aiemmin apua, mutta yritin sinnitellä. Muisti ja keskittyminen aika olematonta, on dissosiaatiota ja vihanpuuskia, pelkoja, en luota ihmisiin.. Tällä hetkellä oon aika lailla kotiin eristäytynyt. Pääsen syksyllä ekan kerran traumaterapiaan. En tiedä tuleeko musta koskaan enää työkykyinen.

Mä oon kateellinen ihmisille, jotka pitää kesävaatteita vaikka olisi kiloja tms. Musta ne on mahtavia ja ihailen sellaisia.

Sietoikkunasta; miten sen voi tunnistaa? Mä oon alkanut epäillä, että en tunnista sitä..

Jumalasta; vaikeimpina hetkinä olen kateellinen myös ihmisille, jotka uskoo Jumalaan. Oon miettinyt, että voisin varmaan paremmin, jos uskoisin. Olisi jotain lohtua ja turvaa. Mutta en vain usko, joten loppu viimeksi olen aivan yksin. :/

Vierailija kirjoitti:

On pilannut. Traumaa ollut lapsuudesta asti. Yritin vain mennä elämässä eteenpäin mutta ei toiminut se taktiikka. Työkyky meni pari vuotta sitten, tuli paha uupumus. Olisi pitänyt tajuta hakea aiemmin apua, mutta yritin sinnitellä. Muisti ja keskittyminen aika olematonta, on dissosiaatiota ja vihanpuuskia, pelkoja, en luota ihmisiin.. Tällä hetkellä oon aika lailla kotiin eristäytynyt. Pääsen syksyllä ekan kerran traumaterapiaan. En tiedä tuleeko musta koskaan enää työkykyinen.

Tervetuloa ketjuun.

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Sössin juuri yhden lupaavasti alkaneen parisuhteen traumatriggereiden takia ja mies ei kestänyt.

Olen myös sössinyt kaksi pitkää suhdetta omalla toiminnalla ja useita ystävyyssuhteita.. Nyt mulla on mies joka on tasainen ja pyrkii mua auttamaan triggereiden tunnistamisessa ja tunnen hänen kanssaan luottamusta ja turvallisuutta. Ei oo varmasti helppoa seurustella mun kanssa mutta ollaan me muutakin kuin sairautemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä. Sössin juuri yhden lupaavasti alkaneen parisuhteen traumatriggereiden takia ja mies ei kestänyt.

Olen myös sössinyt kaksi pitkää suhdetta omalla toiminnalla ja useita ystävyyssuhteita.. Nyt mulla on mies joka on tasainen ja pyrkii mua auttamaan triggereiden tunnistamisessa ja tunnen hänen kanssaan luottamusta ja turvallisuutta. Ei oo varmasti helppoa seurustella mun kanssa mutta ollaan me muutakin kuin sairautemme.

"Olemme muutakin kuin sairautemme." Viisaasti sanottu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.

Oikeastaan työelämä ei juurikaan eroa lapsuudesta, jolloin olisi vain itsestään intuitiivisesti pitänyt ymmärtää millaista toimintaa vanhemmat missäkin tilanteessa odottavat, vaikkeivät ohjeita antaneetkaan. Jälkikäteen kyllä tuli pilkkaa ja kiukkuisia reaktioita, kun vanhemmat olivat tyytymättömiä siihen, ettei lapsi itsestään ole ymmärtänyt mitä häneltä odotetaan. Luonnollisesti reaktiona syntyi tarve pakonomaisesti ikävien seurausten pelossa varmistaa, ettei mitään jää huomaamatta.

Tuntuu että elämä on mennyt lapsuudesta asti hyvin kuormittuneessa olotilassa. Usein sen seurauksena on tullut olo, että vain nousee seinä vastaan, ei ole voimia jatkaa enää tällä tavalla näissä olosuhteissa. Mutta yleensä joka työpaikalla meno on yhtä epämääräistä. Työpaikan vaihtaminen ei yleensä auta asiaa. Ehkei kokoaikainen työskentely vain sovi herkästi kuormittuvalle, mutta moni työpaikka vaatii kokoaikaista sitoutumista.

Tuntuu, että töissä pitää aina päteä. Ehkä en suhtaudu oikein tai sitten luonteeni ei sovi siihen. Eli tuntuu, että näennäisesti ollaan tiimi ja ollaan rentoja ja hyviä tyyppejä. Käytännössä kuitenkin jokainen pätee tahollaan, suorituksia mitataan, vertaillaan, tuodaan osaamista esiin, esitellään tuloksia, edetään ylemmäs.

Tuo kaikki on varmasti normaalia monelle, mutta itse haluaisin vain olla rauhassa, ilman pätemistä, ilman pätijöitä ympärilläni, mutta olen vain väkisin muokannut itseni sopimaan tuohon kuvioon. Ehkä siinä on yksi syy henkisiin ongelmiini.

Tämä. Ihan kuin työ olisi jatkuvaa kilpailua!

On työnantajan etu, jos ihmiset kilpailevat keskenään. Silloin heille voidaan maksaa vähemmän kuin jos ihmiset alkaisivat porukalla vaatia parempaa kohtelua töissä.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan kokenut saavansa turvaa Jumalasta tai jostain hengellisyydestä, jos turvallisia lähi-ihmisiä ei ole ollut? Itse koen, että olisin täysin turvaton, jos en uskoisi Jumalaan. Sitten joskus mietin, onko se vain joku harhainen selviytymiskeinoni. 

On ollut pakko hakea turvaa "jumalasta" (kutsun jumalaksi, vaikken uskonnollinen olekaan) kun ei muuta ole. Tai jonkinlaisesta universaalista rakkaudesta. Kyllä se vähän höpöhöpöltä tuntuu, mutta toisaalta auttaa eikä siitä kenellekään toiselle ole haittaa eikä tarvitse muille edes asiasta puhua. Saan hörhöillä rauhassa oman pääni sisällä :)

Vierailija kirjoitti:

Mä oon kateellinen ihmisille, jotka pitää kesävaatteita vaikka olisi kiloja tms. Musta ne on mahtavia ja ihailen sellaisia.

Sietoikkunasta; miten sen voi tunnistaa? Mä oon alkanut epäillä, että en tunnista sitä..

Jumalasta; vaikeimpina hetkinä olen kateellinen myös ihmisille, jotka uskoo Jumalaan. Oon miettinyt, että voisin varmaan paremmin, jos uskoisin. Olisi jotain lohtua ja turvaa. Mutta en vain usko, joten loppu viimeksi olen aivan yksin. :/

Jumalalta voi rukoilla sitäkin, että hän johdattaisi sinut luokseen ja avaisi uskon. 

Tuskinpa Jumalaa on olemassa. Usko perustuu alitajuiseen itsesuggestioon, joka kehittyy fantasiaksi omassa mielessä. Universaalia rakkautta voi tietysti kokea kaikkea kohtaan, jos päättää tietoisesti valita niin, ja se tuntuu itselle hyvältä ja oikealta ratkaisulta. 

https://www.youtube.com/post/UgkxWzmib7cQvbleNJiSodNTjBXA0XlMphm6

Anteeksianto ja unohtaminen tulee viimeiseksi, ei ensimmäiseksi. Itse tein sen virheen, että annoin heti anteeksi kaiken, käsittelemättä yhtään mitään. Ei toiminut. 

Täytyy lukea muiden viestit ajalla läpi. Itselle kesä on kuitenkin ollut melko hyvä vuodenaika. Odotan aina kesää. Toisaalta monesti se on mennyt hyvin vaihtelevissa tunnelmissa. Itse asun (hyvässä ja pahassa) syrjässä joten en koe pukeutumiseen liittyviä ongelmia paljonkaan. Täällä voi mennä vaikka mitkä rytkyt päällä. Olin taas kaupungissa käymässä ja ei ole kyllä oma paikkani. Liikaa ihmisiä, kiirettä ja melua. Joku aina kävelemässä melkein päin. Silti surullinenkin olo iski taas. Mietin kumpa elämäni oli vähän kevyempää. Tämä vaikka monilla vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon kateellinen ihmisille, jotka pitää kesävaatteita vaikka olisi kiloja tms. Musta ne on mahtavia ja ihailen sellaisia.

Sietoikkunasta; miten sen voi tunnistaa? Mä oon alkanut epäillä, että en tunnista sitä..

Jumalasta; vaikeimpina hetkinä olen kateellinen myös ihmisille, jotka uskoo Jumalaan. Oon miettinyt, että voisin varmaan paremmin, jos uskoisin. Olisi jotain lohtua ja turvaa. Mutta en vain usko, joten loppu viimeksi olen aivan yksin. :/

Jos usein tuntuu pahalta tai ahdistaa tai alakuloinen tai voimaton olo, et ole sietoikkunassa. Valitettavasti vain elämä voi vuosien ajan mennä niin, ettet ole sietoikkunassa. Traumaselviytyjän haasteena on yleensä epämukavuusalueelta tai apatiasta pois pääseminen, jotta yli- tai alivirittyneen hermoston saisi toimimaan normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon kateellinen ihmisille, jotka pitää kesävaatteita vaikka olisi kiloja tms. Musta ne on mahtavia ja ihailen sellaisia.

Sietoikkunasta; miten sen voi tunnistaa? Mä oon alkanut epäillä, että en tunnista sitä..

Jumalasta; vaikeimpina hetkinä olen kateellinen myös ihmisille, jotka uskoo Jumalaan. Oon miettinyt, että voisin varmaan paremmin, jos uskoisin. Olisi jotain lohtua ja turvaa. Mutta en vain usko, joten loppu viimeksi olen aivan yksin. :/

Jos usein tuntuu pahalta tai ahdistaa tai alakuloinen tai voimaton olo, et ole sietoikkunassa. Valitettavasti vain elämä voi vuosien ajan mennä niin, ettet ole sietoikkunassa. Traumaselviytyjän haasteena on yleensä epämukavuusalueelta tai apatiasta pois pääseminen, jotta yli- tai alivirittyneen hermoston saisi toimimaan normaalisti.

Okei eli en ole yleensä ikinä sietoikkunassa. Ehkä hyvin pieniä aikoja kerrallaan, mutta niitä ei sitten huomaa juurikaan, jos näin on. Kiitos vastauksesta.

Vierailija kirjoitti:

Tuskinpa Jumalaa on olemassa. Usko perustuu alitajuiseen itsesuggestioon, joka kehittyy fantasiaksi omassa mielessä. Universaalia rakkautta voi tietysti kokea kaikkea kohtaan, jos päättää tietoisesti valita niin, ja se tuntuu itselle hyvältä ja oikealta ratkaisulta. 

Jumala ja Jeesus on totta. Olen kokenut niin jo parikymmentä vuotta.

Elämäni muuttui uskoontulon myötä. Ei radikaali muutos, mutta sain toivon ja sisäisen rauhan ja ne on mahtavia juttuja näinäkin aikoina.

Kannattaa etsiä ja löytää. Raamattukin kertoo: "etsijä löytää ja kolkuttavalle avataan".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskinpa Jumalaa on olemassa. Usko perustuu alitajuiseen itsesuggestioon, joka kehittyy fantasiaksi omassa mielessä. Universaalia rakkautta voi tietysti kokea kaikkea kohtaan, jos päättää tietoisesti valita niin, ja se tuntuu itselle hyvältä ja oikealta ratkaisulta. 

Jumala ja Jeesus on totta. Olen kokenut niin jo parikymmentä vuotta.

Elämäni muuttui uskoontulon myötä. Ei radikaali muutos, mutta sain toivon ja sisäisen rauhan ja ne on mahtavia juttuja näinäkin aikoina.

Kannattaa etsiä ja löytää. Raamattukin kertoo: "etsijä löytää ja kolkuttavalle avataan".

Korjaan: Etsivä löytää...