Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Mä en usko jumalaan. Uskon, että se on kehittynyt ihmisten selviytymiskeinoksi, että elämää on helpompi kestää. Näennäinen turvan tunne ym. Oikeastihan jumalasta ei ole mitään tieteellistä näyttöä. Lisäksi voi miettiä minkälainen jumala on, kun jo raamatussa on orjuutta ym. Puhumattakaan nykyajan pedofiliasta ja muista sairaista ilmiöistä ja rikollisuudesta.. että sellainen "hyvä" jumala. Toivottavasti en pahoita kenenkään mieltä, mutta näin ajattelen. Kaikki eivät "löydä" jumalaa eivätkä haluakaan löytää, vaan haluavat perustaa elämänsä ei-keksityille selviytymiskeinoille. Mutta kukin tavallaan, helpompaahan uskovilla on.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan kokenut saavansa turvaa Jumalasta tai jostain hengellisyydestä, jos turvallisia lähi-ihmisiä ei ole ollut? Itse koen, että olisin täysin turvaton, jos en uskoisi Jumalaan. Sitten joskus mietin, onko se vain joku harhainen selviytymiskeinoni. 

Itse en oikeastaan usko lainkaan Jumalaan. Olen niin maantieteeseen ja sen ns kuvaan maailmasta tottunut. Tämä aihe itselle tärkeä. Näin selitän kaiken lukemani perusteella. Ymmärrän silti, että monet saavat uskonnoista lohtua ja turvaa. Odotankin tavallaan itsekin sitä, koska olen valmis joustamaan ajattelussani ja kokeilemaan jotain uutta. Nyt ainakin vielä aina mietin mistä oikeasti pidän ja mikä kiinnostaa. Uskonto ei ole näin vielä ollut sellainen asia. Toisaalta uskonnon tavat ja siihen liittyvä kulttuuri kiinnostaa minua. Se uskonto ei vaan ole ollut itselleni henkilökohtaisella tasolla tärkeä.

Mietin itseäni mikä saa minut uskomaan elämään. Ehkä itsellä on vähän samanlainen ilmiö se, kun katson esim jotain "maailmanparannus" tai pelastusohjelmia tai videoita. Näitä joskus tv:ssä ja youtubessa. Tehdään hyviä tekoja. Sitten joskus joku on mukava minulle ja saan jonkun mitättömän pienen joillekin tavallisen lauseen yms. Joku kiittää tai kysyy jotain ja olen hetken "tavallinen ihminen" muiden joukossa. Tartun sitten tuohon pieneen lauseeseen ja roikun siinä. Tälläisten jälkeen maailmani on hetken se parempi paikka. Samoin jos katson esim niitä videoita. Se oma todellisuus iskee sitten myöhemmin taas tajuntaan. Ehkä haluan aina hetken aikaa uskoa siihen, että myös hyviä ihmisiä on ja jotkut saavat "nauttia" heidän hyvistä teoistaan ja saavat iloa elämäänsä. Mietin, että myös minä voin joskus olla kuin he. Itse tahtoisin myös varakkaampana auttaa muita. Ymmärrän sen miten moni saa iloa auttamisesta. Tällä hetkellä mahdollisuuteni auttaa ovat melko huonot.

Toisaalta luen aina välillä kirjoja jotka kertovat jonkun ihmisen hirveistä kokemuksista tai erehdyn katsomaan jonkun dokumentin ikävästä aiheesta. Silloin taas mietin miten paha maailma on. Tai oikeastaan ihmiset ovat. Ihmiset tekevät tästä pahan paikan. Tämän jälkeen ehkä itsekin myös mietin, että minun pitää kestää, kun moni kestää ihan hirveitä asioita. Toisaalta jokainen on oma persoonansa ja moni tietysti traumatisoituu, vaikka näyttäisi kestävän kaiken.

Pohdintoja itselle harvinaiseen kaupungissa käyntiin liittyen. Oikeastaan nämä poikkeavat hetket saavat aina miettimään elämääni enemmän. Tiedän siitä, että olen myös ollut liikaa yksin, kun toisaalta tykkään katsella ihmisiä esim kaupungissa. En osaa oikein lähestyä ihmisiä, mutta jokin kaipuu toisten seuraan on jäänyt. Silti, kun istun ja katson muita niin en tavallaan osaa nähdä itseäni siellä muiden kanssa. En osaa sijoittaa itseäni johonkin porukkaan. Tuntuu, että se yksinäisyys on minun paikkani. Sitten koen ihmisten kanssa olon niin vaikeana. En kaikkien kokemusteni jälkeen todellakaan nauti muihin tutustumisesta tai sosiaalisista tilanteista. Tulee ikävä olo kaikesta.

Jos kaikki menee paremmin niin sitten jokin yksityiskohta kuitenkin jää painamaan mieltä. Viimeksi mietin ollessani yhdessä kokeessa sitä lähtöä sieltä. Muut mukamas rennosti palauttivat kokeen ja minä sitten viimeisten joukossa vähän kädet täristen sain viimein voimaa nousta ja viedä sen kokeen sinne eteen. Sitten mietin sitä näkikö se ihminen siellä sen kuinka paljon jännitin. Osaan melko hyvin tulkita toisten ilmeitä ja sen ilmeen tulkitsin vähän sellaiseksi hymyksi "että minä tässä rohkaisen sinua" tai "hymyilen sinulle kannustavasti, kun näen jännityksesi". Tämä nyt tietysti omaa tulkintaa. Kuitenkin tämä aiheuttaa sen miettimisen siitä, että jos kävisin tuollakin vuosia ja pitäisi kestää kaikkea ja pärjätä ihmisten kanssa ja kestää muutenkin opiskelun haasteet yms niin en tiedä mitä siitä tulisi. Ehkä siihenkin jotenkin turtuisi, ettei enää jakaisi analysoida kaikkea jos vaan muuten voimat riittäisivät. Epäilen kyllä vahvasti sitä.

1.

Olin kerran silti esim koulutuksessa missä piti miehen kanssa (selitän tämän kohta) keskustella yhdestä kokeesta. Hän näki heti sen kun jännitin ja ikävästi kysyi jännittääkö minua kokeen tulos tms. Sanoin, että se jännittää, mutta todellisuudessa jännitin vaan sitä kahdenkeskistä juttelua. Mainitsin sukupuolen sen vuoksi, että miesten kanssa en osaa puhua tai olla rennompi senkään vertaa mitä naisten. Minulla, kun ei ole mitään tavallistakaan kokemusta (juttelua, ystäviä yms) miehistä. Minusta näkyy jo silmien "mallin" takiakin paljon se jännitys. Joku hämmentynyt peura voisi olla hyvä kuvaus jo perusilmeestä ja sille ei voi mitään. Jännitys sitten lisää sitä efektiä. Olisi ehkä parempi jos naama olisi erilainen ja pysyisin paremmin pitämään sen pokan.

Pahinta on silti minusta se, että se jännitys otetaan puheeksi. On eri puhua aiheesta esim ryhmässä jossa on jotain esiintymisiä yms ja keventää tunnelmaa kuin yhtäkkiä "tulkita" minun ilmeistäni kahdenkesken sellaista. Jollekin tuo voi olla keventävä juttu ja ok. Minulle taas se viesti, että minusta näkyy jännitys päällepäin ja joku taas kerran tarttuu siihen ja se näyttää huonolta jutulta, kun kukaan muu (ei ainakaan päällepäin) näyttänyt jännittävän. Näin tavallaan tulkitaan minun olevan se "outo" tai arka joka jännittää ihan mitätöntä juttua jota kukaan "normaali" ei jännitä. Parempi näin olisi toisen olla hiljaa. Itse en, kun voi oikein sanoa, että minua nyt jännittää kaikki toisten kanssa puhumiseen liittyvä. Ei se ainakaan tuossa tilanteessa olisi ollut hyvä juttu.

Kaiken tämän jälkeen aloin nyt eniten miettiä sitä miten enää ikänä voisin olla ihmisten keskellä rennosti ja jopa pitäisin siitä. Tiedän toisaalta, että se on ollut vuosia sitten jopa ihan ok juttu yhdellä kurssilla. Sielläkin tosin huomasin, että pystyin olemaan siellä melko normaalisti, mutta en olisi pysynyt varmaan syvällisemmin tutustumaan edes heihin. Vaikeaa kertoa itsestään ja elämästään, kun on ollut niin erillinen muista ja viettänyt vaikeita aikoja. Jokin vapaa-ajan ystävyys on itselleni jotenkin hyvin vaikea asia kuvitella. En näe itseäni esim siellä kaupungilla kenenkään kanssa. Ymmärrän myös sen, kun jotain ahdistaa nähdä porukoita. Itseäkin välillä, vaikka en tietenkään tiedä kenenkään taustoja yms. Silti jos jollakin on esim 4 ihmistä ympärillä niin se on jo valtava määrä minun näkökulmastani.

Mietin paljon sitä miten voisin kohdata ihmiset niin, että olisin sinut itseni kanssa. Niin etten ajattelisi olevani huono ja epäonnistunut. Tai etten häpeisi itseäni, käytöstäni (kun olen esim epävarma) tai vaikka ulkonäköäni. Minulla vaikuttaa niin paljon ikävät kokemukset. Toisaalta olen aina ollut vähän introvertti ja sellainen tarkkaileva tyyppi. Kuitenkin ne sosiaaliset tilanteet ovat aina vaikeita ja epämukavia. Näin en nauti niistä koskaan paljonkaan. Joskus suren tätä kaikkea paljon. Joku aina kirjoittaa, että jos on yksinäinen niin pitää "mennä" muiden luo. Minulle nuo tilanteet ovat vaan niin raskaita ja vaikeita. Sitä kasvaa niin erilleen muista, ettei oikein osaa enää päästää ketään lähelleen tai luottaa. Vaikeampaa toisaalta itselleni on lähestyä muita. Tässä sitten on kierre yksinäisyyteen.

2.

Häpeä on myös ikävä asia. Aina jokin aiheuttaa sen olon. Kun tuntuu, että pitäisi koko ulkomuoto, persoona tai koko ihminen pistää vaihtoon, että olisin onnistunut. Tarkkailevan ja kaikkea miettivän ihmisen osa ei toisaalta ole myöskään helppo. Analysoin kaikkea ja kaikkia. Sellaista jonkun mainitsemaan yliviereisyyttä minullakin yhdistettynä murehtivaan persoonaan. Sitten välillä totaalinen väsymys siihen kaikkeen.

Epäonnistumisia pelkään myös varsinkin ns ihmisten edessä. Mietin aina liikaa mitä muut ajattelivat minusta tai yleisesti jostain jutusta.

Loppuun vielä eräskin minua kuvaava tilanne. Eräs mies ei saanut yhtä ovea auki (piti olla avainkortti siihen) ja kysyi minulta (hän arvasin minun olen asiakas siellä) mistä sen kortin voi hakea. Itsellä ei ollut kunnon tietoa mistä kortin voi hakea, kun itse olen aina sen saanut paikanpäältä. Yritin silti neuvoa muistamaani paikkaa mistä sen voi hakea. Tämän jälkeen mies lähti hakemaan korttia ja onneksi ymmärsi etten tiennyt kunnolla. Silti jälkeenpäin mietin neuvoinko väärin ja väärän paikkaan tai pääsikö hän lainkaan sinne sisälle. Tuli olo myöskin etten ollut luonteva. Näitä vastaavia on lukuisia. Jollekin normaaleja tilanteita. Itse en vaan osaa jotenkin toimia sillä tavalla kuin tahtoisin. Jotain jännitystä on aina mukana. Pahoittelut pitkästä viestistä. Lähti vähän rönsyilemään.

3. (nämä numeroidut kaikki siis omia viestejä)

Osaako joku selittää, miksi traumatisoitunut hakeutuu trauman aiheuttajan seuraan uudestaan ja uudestaan? Vaikka voi huonosti joka kerta ja tietoisella tasolla tietää, että seura on haitallista.

Miten tämän kierteen saa rikottua?

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku selittää, miksi traumatisoitunut hakeutuu trauman aiheuttajan seuraan uudestaan ja uudestaan? Vaikka voi huonosti joka kerta ja tietoisella tasolla tietää, että seura on haitallista.

Miten tämän kierteen saa rikottua?

Traumaside, jos saa jotain hyvää välillä. Jos ei saa mitään hyvää, voi se silti jollain sairaalla tavalla lisätä kontrollin/turvallisuuden tunnetta.

Kun näen oman hyväksikäyttäjäni eikä mitään pahaa tapahdu ja hän pysyy loitolla, on kontrolloidumpi olo kuin jos en ole nähnyt häntä aikoihin. Tietysti mieluiten ampuisin hänet avaruuteen ja unohtaisin kokonaan. Trauma on vielä kesken.

Vierailija kirjoitti:

Häpeä on myös ikävä asia. Aina jokin aiheuttaa sen olon. Kun tuntuu, että pitäisi koko ulkomuoto, persoona tai koko ihminen pistää vaihtoon, että olisin onnistunut. Tarkkailevan ja kaikkea miettivän ihmisen osa ei toisaalta ole myöskään helppo. Analysoin kaikkea ja kaikkia. Sellaista jonkun mainitsemaan yliviereisyyttä minullakin yhdistettynä murehtivaan persoonaan. Sitten välillä totaalinen väsymys siihen kaikkeen.

Epäonnistumisia pelkään myös varsinkin ns ihmisten edessä. Mietin aina liikaa mitä muut ajattelivat minusta tai yleisesti jostain jutusta.

Loppuun vielä eräskin minua kuvaava tilanne. Eräs mies ei saanut yhtä ovea auki (piti olla avainkortti siihen) ja kysyi minulta (hän arvasin minun olen asiakas siellä) mistä sen kortin voi hakea. Itsellä ei ollut kunnon tietoa mistä kortin voi hakea, kun itse olen aina sen saanut paikanpäältä. Yritin silti neuvoa muistamaani paikkaa mistä sen voi hakea. Tämän jälkeen mies lähti hakemaan korttia ja onneksi ymmärsi etten tiennyt kunnolla. Silti jälkeenpäin mietin neuvoinko väärin ja väärän paikkaan tai pääsikö hän lainkaan sinne sisälle. Tuli olo myöskin etten ollut luonteva. Näitä vastaavia on lukuisia. Jollekin normaaleja tilanteita. Itse en vaan osaa jotenkin toimia sillä tavalla kuin tahtoisin. Jotain jännitystä on aina mukana. Pahoittelut pitkästä viestistä. Lähti vähän rönsyilemään.

3. (nämä numeroidut kaikki siis omia viestejä)

Tuo yliselittäminen on muuten yksi traumatisoitumisen merkki. Tuli vaan mieleen, kun pahoittelit pitkiä viestejä. Tajuan aina omista teksteistäni, että toisen on aika mahdotonta siltikään päästä samaan mielentilaan, missä itse olen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku selittää, miksi traumatisoitunut hakeutuu trauman aiheuttajan seuraan uudestaan ja uudestaan? Vaikka voi huonosti joka kerta ja tietoisella tasolla tietää, että seura on haitallista.

Miten tämän kierteen saa rikottua?

Traumaside, jos saa jotain hyvää välillä. Jos ei saa mitään hyvää, voi se silti jollain sairaalla tavalla lisätä kontrollin/turvallisuuden tunnetta.

Kun näen oman hyväksikäyttäjäni eikä mitään pahaa tapahdu ja hän pysyy loitolla, on kontrolloidumpi olo kuin jos en ole nähnyt häntä aikoihin. Tietysti mieluiten ampuisin hänet avaruuteen ja unohtaisin kokonaan. Trauma on vielä kesken.

Kiitos vastauksesta. Minä siis hakeudun tilanteeseen, jossa saan joka kerta turpiini. Silti vapaaehtoisesti menen henkisesti lyötäväksi. Onkohan tästä mitään toivoa toipua ilman terapiaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku selittää, miksi traumatisoitunut hakeutuu trauman aiheuttajan seuraan uudestaan ja uudestaan? Vaikka voi huonosti joka kerta ja tietoisella tasolla tietää, että seura on haitallista.

Miten tämän kierteen saa rikottua?

Traumaside, jos saa jotain hyvää välillä. Jos ei saa mitään hyvää, voi se silti jollain sairaalla tavalla lisätä kontrollin/turvallisuuden tunnetta.

Kun näen oman hyväksikäyttäjäni eikä mitään pahaa tapahdu ja hän pysyy loitolla, on kontrolloidumpi olo kuin jos en ole nähnyt häntä aikoihin. Tietysti mieluiten ampuisin hänet avaruuteen ja unohtaisin kokonaan. Trauma on vielä kesken.

Kiitos vastauksesta. Minä siis hakeudun tilanteeseen, jossa saan joka kerta turpiini. Silti vapaaehtoisesti menen henkisesti lyötäväksi. Onkohan tästä mitään toivoa toipua ilman terapiaa?

En usko. Terapiaa, self helpiä, ystävien apua. Jos sulla on joku ystävä ja olet valmis aloittamaan vieroituksen, aloita se olemalla hänelle tilivelvollinen siitä, ettet mene enää tapaamaan ja yhdessä puhutte realiteetteja tarpeeksi usein -> tyyppi on haitallinen, sairas, sinulle vaarallinen, suhteella ei ole toivoa muodostua hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku selittää, miksi traumatisoitunut hakeutuu trauman aiheuttajan seuraan uudestaan ja uudestaan? Vaikka voi huonosti joka kerta ja tietoisella tasolla tietää, että seura on haitallista.

Miten tämän kierteen saa rikottua?

Traumaside, jos saa jotain hyvää välillä. Jos ei saa mitään hyvää, voi se silti jollain sairaalla tavalla lisätä kontrollin/turvallisuuden tunnetta.

Kun näen oman hyväksikäyttäjäni eikä mitään pahaa tapahdu ja hän pysyy loitolla, on kontrolloidumpi olo kuin jos en ole nähnyt häntä aikoihin. Tietysti mieluiten ampuisin hänet avaruuteen ja unohtaisin kokonaan. Trauma on vielä kesken.

Totta. Vähän samantapainen ilmiö on hyväksynnän hakeminen naljailevalta, "haastavalta", jatkuvasti itseä kyseenalaistavalta henkilöltä. Tällaiset ihmiset osaavat aluksi välittää sellaisen kuvan itsestään, että ovat jotenkin älykkäitä ja hyviä ihmistuntijoita ja pyrkivät testaamaan, ovatko muut heidän veroisiaan. Jos tuttavuus jatkuu vähänkin pidempään, niin nopeasti tulee ilmi, että tällainen henkilö on todellisuudessa henkisesti täysin kehittymätön ja pahimmillaan vaarallinen.

Olen vasta muutama vuosi sitten onnistunut päästämään tästä käyttäytymismallista irti. Ajattelin pitkään, että ihmisarvoni riippuu siitä, kuinka hyvin pystyn pistämään kampoihin edellämainitun kaltaisille ihmisille ja kuinka kovan ja älykkään kuvan itsestäni annan. Olin väärässä. Tällaiset henkilöt eivät koskaan tule antamaan kenellekään tämän ansaitsemaa tunnustusta etenkään silloin, jos pitävät vastapuolta itseään huonompana. Varsinkin (nuoria) naisia he yrittävät prässätä ja lytätä vain entistä kovemmin.

Nykyään pidän itse asiassa hyvänä merkkinä sitä, jos tällainen henkilö halveksii minua ja tuo sen esiin heti tutustumisen alussa. Ei ole koskaan hyvä asia, jos vinksallaan oleva ihminen osoittaa sinulle suosiotaan ja pitää sinua tasavertaisena itsensä kanssa. En voi koskaan parantua, jos jatkan näiden sairaiden henkilöiden mielistelyä ja muka leikkimielistä nokittelua heidän kanssaan. Minulla ei ole enää varaa pitää yhtään tällaista henkilöä lähipiirissäni.

Lapsuus oli pelkkää traumaa.

Aikuisena en ole pystynyt parisuhteisiin, rakastamaan, ottamaan rakkautta vastaan (se vain ahdistaa). Ystävyyssuhteet ovat hyvin haasteellisia ja nekin ahdistavat. Ketään en päästä lähelleni, koskaan en pyydä keneltäkään apua.

Olen nyt 60 vuotias ja mulla menee koko loppuelämä lapsuudesta selviämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku selittää, miksi traumatisoitunut hakeutuu trauman aiheuttajan seuraan uudestaan ja uudestaan? Vaikka voi huonosti joka kerta ja tietoisella tasolla tietää, että seura on haitallista.

Miten tämän kierteen saa rikottua?

Traumaside, jos saa jotain hyvää välillä. Jos ei saa mitään hyvää, voi se silti jollain sairaalla tavalla lisätä kontrollin/turvallisuuden tunnetta.

Kun näen oman hyväksikäyttäjäni eikä mitään pahaa tapahdu ja hän pysyy loitolla, on kontrolloidumpi olo kuin jos en ole nähnyt häntä aikoihin. Tietysti mieluiten ampuisin hänet avaruuteen ja unohtaisin kokonaan. Trauma on vielä kesken.

Totta. Vähän samantapainen ilmiö on hyväksynnän hakeminen naljailevalta, "haastavalta", jatkuvasti itseä kyseenalaistavalta henkilöltä. Tällaiset ihmiset osaavat aluksi välittää sellaisen kuvan itsestään, että ovat jotenkin älykkäitä ja hyviä ihmistuntijoita ja pyrkivät testaamaan, ovatko muut heidän veroisiaan. Jos tuttavuus jatkuu vähänkin pidempään, niin nopeasti tulee ilmi, että tällainen henkilö on todellisuudessa henkisesti täysin kehittymätön ja pahimmillaan vaarallinen.

Olen vasta muutama vuosi sitten onnistunut päästämään tästä käyttäytymismallista irti. Ajattelin pitkään, että ihmisarvoni riippuu siitä, kuinka hyvin pystyn pistämään kampoihin edellämainitun kaltaisille ihmisille ja kuinka kovan ja älykkään kuvan itsestäni annan. Olin väärässä. Tällaiset henkilöt eivät koskaan tule antamaan kenellekään tämän ansaitsemaa tunnustusta etenkään silloin, jos pitävät vastapuolta itseään huonompana. Varsinkin (nuoria) naisia he yrittävät prässätä ja lytätä vain entistä kovemmin.

Nykyään pidän itse asiassa hyvänä merkkinä sitä, jos tällainen henkilö halveksii minua ja tuo sen esiin heti tutustumisen alussa. Ei ole koskaan hyvä asia, jos vinksallaan oleva ihminen osoittaa sinulle suosiotaan ja pitää sinua tasavertaisena itsensä kanssa. En voi koskaan parantua, jos jatkan näiden sairaiden henkilöiden mielistelyä ja muka leikkimielistä nokittelua heidän kanssaan. Minulla ei ole enää varaa pitää yhtään tällaista henkilöä lähipiirissäni.

Hassua, jos kyynisiin ihmisiin on jo lapsena tottunut, jotenkin he ovat silti aina muka cool, vaikka ymmärtäisi käytöksen typeryyden. Silloin pitää vain yrittää päästä irti heidän taikapiiristään. Eivät he arvosta ketään. Et ikinä tule olemaan se "The One", jota arvostetaan, vaikka muita mollataan. Kun käännät selkäsi, sinut haukutaan yhtä lailla kuin muutkin.

Pahoittelen, kun kirjoitan jo liikaa. Tulee niin paljon asioita mieleen. Sitten viestit vaan venyvät. Tämä tuohon moniosaiseen viestiin liittyen. Ymmärrän sen jos monikaan ei jaksa niitä lukea.

Luin tässä vanhoja mummuni saamia kirjeitä eri vuosikymmeniltä. Huomaan sen kuinka hänellä on ollut paljon ystäviä ja tuttavia. Niissä kirjeissä näkyy tavallaan koko se elämänkaari. Minutkin mainitaan usein. Olin silloin lapsi. Jotenkin on haikeaa lukea niitä. Mummukin, kun on jo täältä lähtenyt. Yhdessä kirjeissä mainittiin se, että vaikeuksien keskellä on yksi toivonlähde nimittäin tulevaisuus. Se voi tuoda muutoksen. Toisaalta muutos voi olla huonokin. Ehkä nyt silti nojaan siihen, että tulevaisuus toisi jotain hyvää elämääni. Toivottavasti teillekin.

Tänään on huono päivä. Olen oikeastaan ensimmäistä kertaa katkera "ystävilleni", ehkä terapia toimii. Kolmelle kappaleelle, jotka ovat ottamassa enemmän kuin antamassa, ovat ilmeisesti jollain tasolla narsistisia ja jotka itse marttyroivat tarpeen tullen. Olen vähän heikossa hapessa nyt ja tarvitsisin ystäviäni. Takuuvarmaa on, että näitä kolmea ei silloin näy eikä kuulu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeä on myös ikävä asia. Aina jokin aiheuttaa sen olon. Kun tuntuu, että pitäisi koko ulkomuoto, persoona tai koko ihminen pistää vaihtoon, että olisin onnistunut. Tarkkailevan ja kaikkea miettivän ihmisen osa ei toisaalta ole myöskään helppo. Analysoin kaikkea ja kaikkia. Sellaista jonkun mainitsemaan yliviereisyyttä minullakin yhdistettynä murehtivaan persoonaan. Sitten välillä totaalinen väsymys siihen kaikkeen.

Epäonnistumisia pelkään myös varsinkin ns ihmisten edessä. Mietin aina liikaa mitä muut ajattelivat minusta tai yleisesti jostain jutusta.

Loppuun vielä eräskin minua kuvaava tilanne. Eräs mies ei saanut yhtä ovea auki (piti olla avainkortti siihen) ja kysyi minulta (hän arvasin minun olen asiakas siellä) mistä sen kortin voi hakea. Itsellä ei ollut kunnon tietoa mistä kortin voi hakea, kun itse olen aina sen saanut paikanpäältä. Yritin silti neuvoa muistamaani paikkaa mistä sen voi hakea. Tämän jälkeen mies lähti hakemaan korttia ja onneksi ymmärsi etten tiennyt kunnolla. Silti jälkeenpäin mietin neuvoinko väärin ja väärän paikkaan tai pääsikö hän lainkaan sinne sisälle. Tuli olo myöskin etten ollut luonteva. Näitä vastaavia on lukuisia. Jollekin normaaleja tilanteita. Itse en vaan osaa jotenkin toimia sillä tavalla kuin tahtoisin. Jotain jännitystä on aina mukana. Pahoittelut pitkästä viestistä. Lähti vähän rönsyilemään.

3. (nämä numeroidut kaikki siis omia viestejä)

Tuo yliselittäminen on muuten yksi traumatisoitumisen merkki. Tuli vaan mieleen, kun pahoittelit pitkiä viestejä. Tajuan aina omista teksteistäni, että toisen on aika mahdotonta siltikään päästä samaan mielentilaan, missä itse olen. 

Minulla on samaa. Vanhemmat olivat todella pilkallisia ja kriittisiä. Aikuisena on kova tarve vakuuttaa muut. Ja jos selityksiä ei ole etukäteen miettinyt, lähtee stressaavassa tilanteessa pitkä rimpsu tajunnanvirtaa. Ja se jatkuu erityisesti silloin, jos keskustelukumppani ei reagoi mitenkään. Silloin tulee tunne, että pitää jatkaa selittämistä, jotta saisi jonkun reaktion.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeä on myös ikävä asia. Aina jokin aiheuttaa sen olon. Kun tuntuu, että pitäisi koko ulkomuoto, persoona tai koko ihminen pistää vaihtoon, että olisin onnistunut. Tarkkailevan ja kaikkea miettivän ihmisen osa ei toisaalta ole myöskään helppo. Analysoin kaikkea ja kaikkia. Sellaista jonkun mainitsemaan yliviereisyyttä minullakin yhdistettynä murehtivaan persoonaan. Sitten välillä totaalinen väsymys siihen kaikkeen.

Epäonnistumisia pelkään myös varsinkin ns ihmisten edessä. Mietin aina liikaa mitä muut ajattelivat minusta tai yleisesti jostain jutusta.

Loppuun vielä eräskin minua kuvaava tilanne. Eräs mies ei saanut yhtä ovea auki (piti olla avainkortti siihen) ja kysyi minulta (hän arvasin minun olen asiakas siellä) mistä sen kortin voi hakea. Itsellä ei ollut kunnon tietoa mistä kortin voi hakea, kun itse olen aina sen saanut paikanpäältä. Yritin silti neuvoa muistamaani paikkaa mistä sen voi hakea. Tämän jälkeen mies lähti hakemaan korttia ja onneksi ymmärsi etten tiennyt kunnolla. Silti jälkeenpäin mietin neuvoinko väärin ja väärän paikkaan tai pääsikö hän lainkaan sinne sisälle. Tuli olo myöskin etten ollut luonteva. Näitä vastaavia on lukuisia. Jollekin normaaleja tilanteita. Itse en vaan osaa jotenkin toimia sillä tavalla kuin tahtoisin. Jotain jännitystä on aina mukana. Pahoittelut pitkästä viestistä. Lähti vähän rönsyilemään.

3. (nämä numeroidut kaikki siis omia viestejä)

Tuo yliselittäminen on muuten yksi traumatisoitumisen merkki. Tuli vaan mieleen, kun pahoittelit pitkiä viestejä. Tajuan aina omista teksteistäni, että toisen on aika mahdotonta siltikään päästä samaan mielentilaan, missä itse olen. 

Minulla on samaa. Vanhemmat olivat todella pilkallisia ja kriittisiä. Aikuisena on kova tarve vakuuttaa muut. Ja jos selityksiä ei ole etukäteen miettinyt, lähtee stressaavassa tilanteessa pitkä rimpsu tajunnanvirtaa. Ja se jatkuu erityisesti silloin, jos keskustelukumppani ei reagoi mitenkään. Silloin tulee tunne, että pitää jatkaa selittämistä, jotta saisi jonkun reaktion.

Ihan sama mulla.

Vierailija kirjoitti:

Tänään on huono päivä. Olen oikeastaan ensimmäistä kertaa katkera "ystävilleni", ehkä terapia toimii. Kolmelle kappaleelle, jotka ovat ottamassa enemmän kuin antamassa, ovat ilmeisesti jollain tasolla narsistisia ja jotka itse marttyroivat tarpeen tullen. Olen vähän heikossa hapessa nyt ja tarvitsisin ystäviäni. Takuuvarmaa on, että näitä kolmea ei silloin näy eikä kuulu. 

Aiemmin ajattelin, että ihmisen on mahdollista saada itselleen hyviä ystäviä, jos tekee kovasti töitä ihmissuhteen eteen. Nykyään ajattelen toisin: jokainen meistä elää omassa todellisuudessaan. Kykenemme jakamaan yhdessä vain pieniä hetkiä, jos edes sitäkään. Sen jälkeen jokainen palaa omaan maailmaansa. Ehkä mahdollisesti kohdatakseen toisen jollain tavalla myöhemmin uudelleen tai sitten ei. Joillain tavalla olemme kuitenkin pohjimmiltaan kaikki hirveän yksin.

Itse olen ihmetellyt mikä on saanut minut rämpimään yli monen im-uhan ja kriisin vaikka olen aina ollut siinä mielessä poikkeuksellinen että en olisi ollut valmis kuolemaan. Eli elämän arvostaminen ei ole koskaan ollut niinkuin "normaaleilla" ihmisillä, mutta ehkä olen ollut kuitenkin jollain tavalla pelkuri.

Nyt kuitenkin tuli kiintiö täyteen, hoidan lemmikit johonkin parempaan kotiin ja pistän pillit pussiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tänään on huono päivä. Olen oikeastaan ensimmäistä kertaa katkera "ystävilleni", ehkä terapia toimii. Kolmelle kappaleelle, jotka ovat ottamassa enemmän kuin antamassa, ovat ilmeisesti jollain tasolla narsistisia ja jotka itse marttyroivat tarpeen tullen. Olen vähän heikossa hapessa nyt ja tarvitsisin ystäviäni. Takuuvarmaa on, että näitä kolmea ei silloin näy eikä kuulu. 

Aiemmin ajattelin, että ihmisen on mahdollista saada itselleen hyviä ystäviä, jos tekee kovasti töitä ihmissuhteen eteen. Nykyään ajattelen toisin: jokainen meistä elää omassa todellisuudessaan. Kykenemme jakamaan yhdessä vain pieniä hetkiä, jos edes sitäkään. Sen jälkeen jokainen palaa omaan maailmaansa. Ehkä mahdollisesti kohdatakseen toisen jollain tavalla myöhemmin uudelleen tai sitten ei. Joillain tavalla olemme kuitenkin pohjimmiltaan kaikki hirveän yksin.

Koin olevani optimistisempi silloin, kun näin oman roolini ihmissuhteissa tärkeämpänä kuin nykyisin. Yliyrittämisellä ihmissuhteiden dynamiikka kuitenkin vääristyi ja koin saavani takaisin vähemmän kuin mitä annan.

Silti ajattelin, että jos yritän vieläkin enemmän ja onnistuisin paremmin viestimään toisen taajuudella, tulisin varmasti toiveineni ja tarpeineni näkyvämmäksi muille. Niin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Ihmissuhteiden dynamiikkaa on vaikea päivittää.

Nykyään menen yleensä yksin sinne ja tänne, koska se on helpointa. Ei tarvitse miettiä silloin kenenkään muun aikatauluja. Tai odotella turhaan vastakutsuja, kun ei itsekään ole järjestänyt mitään. Eikä ihmetellä sitä, että vaikka kuinka huolella avasi toiselle ajatuksiaan, niistä välittyikin ainoastaan 5 %.