Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Mulla on nyt viisikymppisenä ihan uusia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin haluan uskoa, että ne ovat tie ulos traumoista eikä tie tuohon sinun tilanteeseesi. Aika näyttää. Itsellä auttaa toki se, että minulla ei ole elämässäni enää niitä traumatisoineita ihmisiä ja läheisriippuvuus alkaa olla selätetty, en enää toivo rakkautta tai ystävää, jonka yhteys korjaisi haavoja. Olen löytänyt voimaa itsestäni.
Millaisia uusia ajatuksia tai tunteita sinussa on herännyt? Miten jäsennät ja järkeistät kaikkea tapahtunutta ilman että vajoat pohjattomaan kyynisyyteen? Olen itse tullut lopputulokseen, että maailma on paha ja sairas paikka. Tuntuu ettei siitä enää pääse tai haluakaan päästä yli, koska se on totuus. Elämä on epäoikeudenmukaista ja samantekevää kilpailua, jossa vahvimmat eli pahimmat voittavat. En myöskään toivo rakkautta, koska olen nähnyt mitä se on, ja ystävyys kiinnostaa vieläkin vähemmän. Ihmiset ylipäätään ovat pelkkä häiriötekijä.
Kai tuo on jonkinlaista masennusta tai mitä lie, mikä sinulla on kyynisyyttä ja minulla yli- ja alivireisyyttä ja toiminnanohjauksen ongelmia. Olen rakentanut itselleni kauniin pienen maailman ja tosiaan, en jaksa tällä hetkellä kuin vain murto-osaa normaalista ihmissuhdemäärästä. Minua ei kiinnosta, vaikka joku pahakin voittaa, minua kiinnostaa vaan se, että pääsenkö itse ponnistamaan pinnalle vai en. Jos joku paha porskuttaa niin siitä vaan, yritän pysyä kaukana hänestä. Ja tervettä ja tasapainoista rakkautta toivon, mutta jos sitä ei löydy niin yksinkin on oikein hyvä, ei kiitos epäterveille suhteille.
Tämä nyt oli tällainen jäsentelemätön vastaus suoraan hihasta. Ehkä vastaus hetken miettimällä voisi olla toisenlainenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Mulla on nyt viisikymppisenä ihan uusia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin haluan uskoa, että ne ovat tie ulos traumoista eikä tie tuohon sinun tilanteeseesi. Aika näyttää. Itsellä auttaa toki se, että minulla ei ole elämässäni enää niitä traumatisoineita ihmisiä ja läheisriippuvuus alkaa olla selätetty, en enää toivo rakkautta tai ystävää, jonka yhteys korjaisi haavoja. Olen löytänyt voimaa itsestäni.
Millaisia uusia ajatuksia tai tunteita sinussa on herännyt? Miten jäsennät ja järkeistät kaikkea tapahtunutta ilman että vajoat pohjattomaan kyynisyyteen? Olen itse tullut lopputulokseen, että maailma on paha ja sairas paikka. Tuntuu ettei siitä enää pääse tai haluakaan päästä yli, koska se on totuus. Elämä on epäoikeudenmukaista ja samantekevää kilpailua, jossa vahvimmat eli pahimmat voittavat. En myöskään toivo rakkautta, koska olen nähnyt mitä se on, ja ystävyys kiinnostaa vieläkin vähemmän. Ihmiset ylipäätään ovat pelkkä häiriötekijä.
Nyt osui ja upposi. Yritän peitellä näitä ajatuksiani, jotten seurassa erottuisi kielteisesti. Silti ne eivät katoa mihinkään.
- Sivusta
En ole varma ovatko nämä ajatukset seurausta kielteisistä kokemuksista vai siitä, että minut kasvatti kyynikko. Kyynisyydelle altistuminen lapsesta asti ei ole hyvä asia. Vaikka sitä vastaan yrittäisi tietoisesti taistella, tuntuu kuin tietynlainen perusohjelmointi pysyisi silti päällä. Kun on lisäksi omia kielteisiä kokemuksia, on välillä todella hankalaa suhtautua asioihin ja ihmisiin positiivisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Mulla on nyt viisikymppisenä ihan uusia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin haluan uskoa, että ne ovat tie ulos traumoista eikä tie tuohon sinun tilanteeseesi. Aika näyttää. Itsellä auttaa toki se, että minulla ei ole elämässäni enää niitä traumatisoineita ihmisiä ja läheisriippuvuus alkaa olla selätetty, en enää toivo rakkautta tai ystävää, jonka yhteys korjaisi haavoja. Olen löytänyt voimaa itsestäni.
Millaisia uusia ajatuksia tai tunteita sinussa on herännyt? Miten jäsennät ja järkeistät kaikkea tapahtunutta ilman että vajoat pohjattomaan kyynisyyteen? Olen itse tullut lopputulokseen, että maailma on paha ja sairas paikka. Tuntuu ettei siitä enää pääse tai haluakaan päästä yli, koska se on totuus. Elämä on epäoikeudenmukaista ja samantekevää kilpailua, jossa vahvimmat eli pahimmat voittavat. En myöskään toivo rakkautta, koska olen nähnyt mitä se on, ja ystävyys kiinnostaa vieläkin vähemmän. Ihmiset ylipäätään ovat pelkkä häiriötekijä.
Kai tuo on jonkinlaista masennusta tai mitä lie, mikä sinulla on kyynisyyttä ja minulla yli- ja alivireisyyttä ja toiminnanohjauksen ongelmia. Olen rakentanut itselleni kauniin pienen maailman ja tosiaan, en jaksa tällä hetkellä kuin vain murto-osaa normaalista ihmissuhdemäärästä. Minua ei kiinnosta, vaikka joku pahakin voittaa, minua kiinnostaa vaan se, että pääsenkö itse ponnistamaan pinnalle vai en. Jos joku paha porskuttaa niin siitä vaan, yritän pysyä kaukana hänestä. Ja tervettä ja tasapainoista rakkautta toivon, mutta jos sitä ei löydy niin yksinkin on oikein hyvä, ei kiitos epäterveille suhteille.
Tämä nyt oli tällainen jäsentelemätön vastaus suoraan hihasta. Ehkä vastaus hetken miettimällä voisi olla toisenlainenkin.
Kiitos vastauksesta, perustelusi oli ihan riittävän hyvä. Minuakaan ei nykyisin kiinnosta, jos joku paha voittaa tai pahat voittavat yleisesti. Olen hyväksynyt sen valitettavaksi tosiasiaksi ja luonnonlaiksi. En vain jaksaisi välittää omastakaan kohtalostani, kun kaikesta on tullut niin tarpeetonta kärsimystä, ja yksittäisellä elämälläni on lopulta kovin vähän väliä.
Täällä. Sössin juuri yhden lupaavasti alkaneen parisuhteen traumatriggereiden takia ja mies ei kestänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Mulla on nyt viisikymppisenä ihan uusia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin haluan uskoa, että ne ovat tie ulos traumoista eikä tie tuohon sinun tilanteeseesi. Aika näyttää. Itsellä auttaa toki se, että minulla ei ole elämässäni enää niitä traumatisoineita ihmisiä ja läheisriippuvuus alkaa olla selätetty, en enää toivo rakkautta tai ystävää, jonka yhteys korjaisi haavoja. Olen löytänyt voimaa itsestäni.
Millaisia uusia ajatuksia tai tunteita sinussa on herännyt? Miten jäsennät ja järkeistät kaikkea tapahtunutta ilman että vajoat pohjattomaan kyynisyyteen? Olen itse tullut lopputulokseen, että maailma on paha ja sairas paikka. Tuntuu ettei siitä enää pääse tai haluakaan päästä yli, koska se on totuus. Elämä on epäoikeudenmukaista ja samantekevää kilpailua, jossa vahvimmat eli pahimmat voittavat. En myöskään toivo rakkautta, koska olen nähnyt mitä se on, ja ystävyys kiinnostaa vieläkin vähemmän. Ihmiset ylipäätään ovat pelkkä häiriötekijä.
Kai tuo on jonkinlaista masennusta tai mitä lie, mikä sinulla on kyynisyyttä ja minulla yli- ja alivireisyyttä ja toiminnanohjauksen ongelmia. Olen rakentanut itselleni kauniin pienen maailman ja tosiaan, en jaksa tällä hetkellä kuin vain murto-osaa normaalista ihmissuhdemäärästä. Minua ei kiinnosta, vaikka joku pahakin voittaa, minua kiinnostaa vaan se, että pääsenkö itse ponnistamaan pinnalle vai en. Jos joku paha porskuttaa niin siitä vaan, yritän pysyä kaukana hänestä. Ja tervettä ja tasapainoista rakkautta toivon, mutta jos sitä ei löydy niin yksinkin on oikein hyvä, ei kiitos epäterveille suhteille.
Tämä nyt oli tällainen jäsentelemätön vastaus suoraan hihasta. Ehkä vastaus hetken miettimällä voisi olla toisenlainenkin.
Kiitos vastauksesta, perustelusi oli ihan riittävän hyvä. Minuakaan ei nykyisin kiinnosta, jos joku paha voittaa tai pahat voittavat yleisesti. Olen hyväksynyt sen valitettavaksi tosiasiaksi ja luonnonlaiksi. En vain jaksaisi välittää omastakaan kohtalostani, kun kaikesta on tullut niin tarpeetonta kärsimystä, ja yksittäisellä elämälläni on lopulta kovin vähän väliä.
Sillä on sulle väliä <3 Ihan sama, vaikkei ketään muuta koskaan kiinnostaisi niin yritä jaksaa kiinnostua itse rakastamaan itseäsi. Jos et mitään muuta jaksa elämässä ja yksittäisessä päivässä tai hetkessä niin sen, ettet itseäsi hylkäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä. Sössin juuri yhden lupaavasti alkaneen parisuhteen traumatriggereiden takia ja mies ei kestänyt.
Voi ei! Oliko ne ihan selkeästi ajateltuna yliammutut traumatriggerit? Mulla kävi niin, että triggerit soi ja paukkui, mutta pidin ne sisälläni. Mahaan sattui, olin kierroksilla enkä saanut unta. Sain ne vaimennettua. Sitten selvisi lopulta, että ei se ollutkaan traumareaktio siinä mielessä vaan siinä mielessä, että se mies oli väkivaltainen huijari ja hälytyskellot soivat siksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Mulla on nyt viisikymppisenä ihan uusia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin haluan uskoa, että ne ovat tie ulos traumoista eikä tie tuohon sinun tilanteeseesi. Aika näyttää. Itsellä auttaa toki se, että minulla ei ole elämässäni enää niitä traumatisoineita ihmisiä ja läheisriippuvuus alkaa olla selätetty, en enää toivo rakkautta tai ystävää, jonka yhteys korjaisi haavoja. Olen löytänyt voimaa itsestäni.
Millaisia uusia ajatuksia tai tunteita sinussa on herännyt? Miten jäsennät ja järkeistät kaikkea tapahtunutta ilman että vajoat pohjattomaan kyynisyyteen? Olen itse tullut lopputulokseen, että maailma on paha ja sairas paikka. Tuntuu ettei siitä enää pääse tai haluakaan päästä yli, koska se on totuus. Elämä on epäoikeudenmukaista ja samantekevää kilpailua, jossa vahvimmat eli pahimmat voittavat. En myöskään toivo rakkautta, koska olen nähnyt mitä se on, ja ystävyys kiinnostaa vieläkin vähemmän. Ihmiset ylipäätään ovat pelkkä häiriötekijä.
Nyt osui ja upposi. Yritän peitellä näitä ajatuksiani, jotten seurassa erottuisi kielteisesti. Silti ne eivät katoa mihinkään.
- Sivusta
En ole varma ovatko nämä ajatukset seurausta kielteisistä kokemuksista vai siitä, että minut kasvatti kyynikko. Kyynisyydelle altistuminen lapsesta asti ei ole hyvä asia. Vaikka sitä vastaan yrittäisi tietoisesti taistella, tuntuu kuin tietynlainen perusohjelmointi pysyisi silti päällä. Kun on lisäksi omia kielteisiä kokemuksia, on välillä todella hankalaa suhtautua asioihin ja ihmisiin positiivisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Mulla on nyt viisikymppisenä ihan uusia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin haluan uskoa, että ne ovat tie ulos traumoista eikä tie tuohon sinun tilanteeseesi. Aika näyttää. Itsellä auttaa toki se, että minulla ei ole elämässäni enää niitä traumatisoineita ihmisiä ja läheisriippuvuus alkaa olla selätetty, en enää toivo rakkautta tai ystävää, jonka yhteys korjaisi haavoja. Olen löytänyt voimaa itsestäni.
Millaisia uusia ajatuksia tai tunteita sinussa on herännyt? Miten jäsennät ja järkeistät kaikkea tapahtunutta ilman että vajoat pohjattomaan kyynisyyteen? Olen itse tullut lopputulokseen, että maailma on paha ja sairas paikka. Tuntuu ettei siitä enää pääse tai haluakaan päästä yli, koska se on totuus. Elämä on epäoikeudenmukaista ja samantekevää kilpailua, jossa vahvimmat eli pahimmat voittavat. En myöskään toivo rakkautta, koska olen nähnyt mitä se on, ja ystävyys kiinnostaa vieläkin vähemmän. Ihmiset ylipäätään ovat pelkkä häiriötekijä.
Nyt osui ja upposi. Yritän peitellä näitä ajatuksiani, jotten seurassa erottuisi kielteisesti. Silti ne eivät katoa mihinkään.
- Sivusta
En ole varma ovatko nämä ajatukset seurausta kielteisistä kokemuksista vai siitä, että minut kasvatti kyynikko. Kyynisyydelle altistuminen lapsesta asti ei ole hyvä asia. Vaikka sitä vastaan yrittäisi tietoisesti taistella, tuntuu kuin tietynlainen perusohjelmointi pysyisi silti päällä. Kun on lisäksi omia kielteisiä kokemuksia, on välillä todella hankalaa suhtautua asioihin ja ihmisiin positiivisesti.
Ehkä monet eivät uskalla sanoa ajatuksiaan ääneen, mutta koen että omien tunteiden peittely ja vaaleanpunaiset lasit päässä eläminen on raskaampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Mulla on nyt viisikymppisenä ihan uusia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin haluan uskoa, että ne ovat tie ulos traumoista eikä tie tuohon sinun tilanteeseesi. Aika näyttää. Itsellä auttaa toki se, että minulla ei ole elämässäni enää niitä traumatisoineita ihmisiä ja läheisriippuvuus alkaa olla selätetty, en enää toivo rakkautta tai ystävää, jonka yhteys korjaisi haavoja. Olen löytänyt voimaa itsestäni.
Millaisia uusia ajatuksia tai tunteita sinussa on herännyt? Miten jäsennät ja järkeistät kaikkea tapahtunutta ilman että vajoat pohjattomaan kyynisyyteen? Olen itse tullut lopputulokseen, että maailma on paha ja sairas paikka. Tuntuu ettei siitä enää pääse tai haluakaan päästä yli, koska se on totuus. Elämä on epäoikeudenmukaista ja samantekevää kilpailua, jossa vahvimmat eli pahimmat voittavat. En myöskään toivo rakkautta, koska olen nähnyt mitä se on, ja ystävyys kiinnostaa vieläkin vähemmän. Ihmiset ylipäätään ovat pelkkä häiriötekijä.
Nyt osui ja upposi. Yritän peitellä näitä ajatuksiani, jotten seurassa erottuisi kielteisesti. Silti ne eivät katoa mihinkään.
- Sivusta
En ole varma ovatko nämä ajatukset seurausta kielteisistä kokemuksista vai siitä, että minut kasvatti kyynikko. Kyynisyydelle altistuminen lapsesta asti ei ole hyvä asia. Vaikka sitä vastaan yrittäisi tietoisesti taistella, tuntuu kuin tietynlainen perusohjelmointi pysyisi silti päällä. Kun on lisäksi omia kielteisiä kokemuksia, on välillä todella hankalaa suhtautua asioihin ja ihmisiin positiivisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Mulla on nyt viisikymppisenä ihan uusia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin haluan uskoa, että ne ovat tie ulos traumoista eikä tie tuohon sinun tilanteeseesi. Aika näyttää. Itsellä auttaa toki se, että minulla ei ole elämässäni enää niitä traumatisoineita ihmisiä ja läheisriippuvuus alkaa olla selätetty, en enää toivo rakkautta tai ystävää, jonka yhteys korjaisi haavoja. Olen löytänyt voimaa itsestäni.
Millaisia uusia ajatuksia tai tunteita sinussa on herännyt? Miten jäsennät ja järkeistät kaikkea tapahtunutta ilman että vajoat pohjattomaan kyynisyyteen? Olen itse tullut lopputulokseen, että maailma on paha ja sairas paikka. Tuntuu ettei siitä enää pääse tai haluakaan päästä yli, koska se on totuus. Elämä on epäoikeudenmukaista ja samantekevää kilpailua, jossa vahvimmat eli pahimmat voittavat. En myöskään toivo rakkautta, koska olen nähnyt mitä se on, ja ystävyys kiinnostaa vieläkin vähemmän. Ihmiset ylipäätään ovat pelkkä häiriötekijä.
Nyt osui ja upposi. Yritän peitellä näitä ajatuksiani, jotten seurassa erottuisi kielteisesti. Silti ne eivät katoa mihinkään.
- Sivusta
En ole varma ovatko nämä ajatukset seurausta kielteisistä kokemuksista vai siitä, että minut kasvatti kyynikko. Kyynisyydelle altistuminen lapsesta asti ei ole hyvä asia. Vaikka sitä vastaan yrittäisi tietoisesti taistella, tuntuu kuin tietynlainen perusohjelmointi pysyisi silti päällä. Kun on lisäksi omia kielteisiä kokemuksia, on välillä todella hankalaa suhtautua asioihin ja ihmisiin positiivisesti.
Ehkä monet eivät uskalla sanoa ajatuksiaan ääneen, mutta koen että omien tunteiden peittely ja vaaleanpunaiset lasit päässä eläminen on raskaampaa.
Hmm, en ole ihan varma siitä, mitä hyötyä on sanoa ääneen ajatuksensa siitä kuinka voisi olla maailmankaikkeuden kannalta parempi jos jättiasteroidi tuhoaisi koko ihmiskunnan. Ehkä tänne jäljelle jäävillä muilla elämänmuodoilla saattaisi silloin mennä tulevaisuudessa paremmin kuin nykymenolla.
Vierailija kirjoitti:
Hmm, en ole ihan varma siitä, mitä hyötyä on sanoa ääneen ajatuksensa siitä kuinka voisi olla maailmankaikkeuden kannalta parempi jos jättiasteroidi tuhoaisi koko ihmiskunnan. Ehkä tänne jäljelle jäävillä muilla elämänmuodoilla saattaisi silloin mennä tulevaisuudessa paremmin kuin nykymenolla.
Ei kai tarvitse mitään varsinaista hyötyä ollakaan. Helpottaa silti ainakin itseäni puhua suoraan. Yhtä pahoja ja opportunistisia muutkin elämänmuodot ovat, ihminen toki älynsä vuoksi pahin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm, en ole ihan varma siitä, mitä hyötyä on sanoa ääneen ajatuksensa siitä kuinka voisi olla maailmankaikkeuden kannalta parempi jos jättiasteroidi tuhoaisi koko ihmiskunnan. Ehkä tänne jäljelle jäävillä muilla elämänmuodoilla saattaisi silloin mennä tulevaisuudessa paremmin kuin nykymenolla.
Ei kai tarvitse mitään varsinaista hyötyä ollakaan. Helpottaa silti ainakin itseäni puhua suoraan. Yhtä pahoja ja opportunistisia muutkin elämänmuodot ovat, ihminen toki älynsä vuoksi pahin.
Monet eläimet osoittavat enemmän empatiaa lajitovereita kohtaan ja yli lajirajojen kuin ihminen. Mikään muu eläinlaji ei tietoisesti toiminnan seuraukset ymmärtäen aja muita lajeja sukupuuttoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm, en ole ihan varma siitä, mitä hyötyä on sanoa ääneen ajatuksensa siitä kuinka voisi olla maailmankaikkeuden kannalta parempi jos jättiasteroidi tuhoaisi koko ihmiskunnan. Ehkä tänne jäljelle jäävillä muilla elämänmuodoilla saattaisi silloin mennä tulevaisuudessa paremmin kuin nykymenolla.
Ei kai tarvitse mitään varsinaista hyötyä ollakaan. Helpottaa silti ainakin itseäni puhua suoraan. Yhtä pahoja ja opportunistisia muutkin elämänmuodot ovat, ihminen toki älynsä vuoksi pahin.
Monet eläimet osoittavat enemmän empatiaa lajitovereita kohtaan ja yli lajirajojen kuin ihminen. Mikään muu eläinlaji ei tietoisesti toiminnan seuraukset ymmärtäen aja muita lajeja sukupuuttoon.
Suosittelen supistamaan fokusta ihan vain omaan itseen ja omaan elämään ja olemaan kantamatta mitään maailmantuskaa oman sisäisen tuskan lisäksi. En ole seurannut sotauutisointia lainkaan, ei ole kapsiteettia käytössä sen käsittelyyn. Siellä se sota jatkuu tai on jatkumatta, seuraan minä uutisia tai en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä. Sössin juuri yhden lupaavasti alkaneen parisuhteen traumatriggereiden takia ja mies ei kestänyt.
Voi ei! Oliko ne ihan selkeästi ajateltuna yliammutut traumatriggerit? Mulla kävi niin, että triggerit soi ja paukkui, mutta pidin ne sisälläni. Mahaan sattui, olin kierroksilla enkä saanut unta. Sain ne vaimennettua. Sitten selvisi lopulta, että ei se ollutkaan traumareaktio siinä mielessä vaan siinä mielessä, että se mies oli väkivaltainen huijari ja hälytyskellot soivat siksi.
Sivusta kirjoittelen, että mäkin koin tällaista; hirveät vatsakivut ja ylivireys tapailun alkuaikoina ja menin kriisiterapeutille. Ajan kuluessa mies paljastui sadistiseksi. Ja mä vaan syytin itseäni, että oon liian herkkä. Mies syytti myös. No, jatkakaa, tuli vain mieleen..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä. Sössin juuri yhden lupaavasti alkaneen parisuhteen traumatriggereiden takia ja mies ei kestänyt.
Voi ei! Oliko ne ihan selkeästi ajateltuna yliammutut traumatriggerit? Mulla kävi niin, että triggerit soi ja paukkui, mutta pidin ne sisälläni. Mahaan sattui, olin kierroksilla enkä saanut unta. Sain ne vaimennettua. Sitten selvisi lopulta, että ei se ollutkaan traumareaktio siinä mielessä vaan siinä mielessä, että se mies oli väkivaltainen huijari ja hälytyskellot soivat siksi.
Sivusta kirjoittelen, että mäkin koin tällaista; hirveät vatsakivut ja ylivireys tapailun alkuaikoina ja menin kriisiterapeutille. Ajan kuluessa mies paljastui sadistiseksi. Ja mä vaan syytin itseäni, että oon liian herkkä. Mies syytti myös. No, jatkakaa, tuli vain mieleen..
Just näin. Omalla kohdalla narsistipsykopaattipervoraiskailija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä. Sössin juuri yhden lupaavasti alkaneen parisuhteen traumatriggereiden takia ja mies ei kestänyt.
Voi ei! Oliko ne ihan selkeästi ajateltuna yliammutut traumatriggerit? Mulla kävi niin, että triggerit soi ja paukkui, mutta pidin ne sisälläni. Mahaan sattui, olin kierroksilla enkä saanut unta. Sain ne vaimennettua. Sitten selvisi lopulta, että ei se ollutkaan traumareaktio siinä mielessä vaan siinä mielessä, että se mies oli väkivaltainen huijari ja hälytyskellot soivat siksi.
Sivusta kirjoittelen, että mäkin koin tällaista; hirveät vatsakivut ja ylivireys tapailun alkuaikoina ja menin kriisiterapeutille. Ajan kuluessa mies paljastui sadistiseksi. Ja mä vaan syytin itseäni, että oon liian herkkä. Mies syytti myös. No, jatkakaa, tuli vain mieleen..
Just näin. Omalla kohdalla narsistipsykopaattipervoraiskailija.
Ja oli alkuun niin lupaava ja ihana herrasmies, että luulin löytäneeni helmen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä. Sössin juuri yhden lupaavasti alkaneen parisuhteen traumatriggereiden takia ja mies ei kestänyt.
Voi ei! Oliko ne ihan selkeästi ajateltuna yliammutut traumatriggerit? Mulla kävi niin, että triggerit soi ja paukkui, mutta pidin ne sisälläni. Mahaan sattui, olin kierroksilla enkä saanut unta. Sain ne vaimennettua. Sitten selvisi lopulta, että ei se ollutkaan traumareaktio siinä mielessä vaan siinä mielessä, että se mies oli väkivaltainen huijari ja hälytyskellot soivat siksi.
Sivusta kirjoittelen, että mäkin koin tällaista; hirveät vatsakivut ja ylivireys tapailun alkuaikoina ja menin kriisiterapeutille. Ajan kuluessa mies paljastui sadistiseksi. Ja mä vaan syytin itseäni, että oon liian herkkä. Mies syytti myös. No, jatkakaa, tuli vain mieleen..
Just näin. Omalla kohdalla narsistipsykopaattipervoraiskailija.
Ja oli alkuun niin lupaava ja ihana herrasmies, että luulin löytäneeni helmen.
Oma "tapaukseni" oli vaatimaton ja herkkis ja alkuun ajattelin, että ainakaan ei ole narsisti, kun ei lupaa kuuta taivaalta, mutta olikin ohutnahkainen sellainen ja tosiaan sadistinenkin vielä. Siitä on 5 vuotta, suhde kesti alle vuoden, mutta en vieläkään ole toipunut siitä(kään).
Mulla on mennyt niin, että terapian myötä alkoi ensin vaihe, kun olin aina vihainen ja vihasin "kaikkea". Taistelin myös vähän väliä mistäkin; avun saannista ja terveydenhuollossa tehtyjen virheiden korjaamisesta tms. Olin vihainen kaltoinkohtelijoille ja tuli riideltyäkin.
Hiljalleen se vaihe väistyi ja tilalle tuli rauhallinen suru. Suren joka päivä. Muistan jossain vaiheessa "pelänneeni" surua, koska sitä oli niin paljon, että pelkäsin, että se ei ikinä lopu. En vieläkään tiedä kauanko tätä suremista kestää, mutta selkeästi se kuuluu asiaan; toipumiseen siis. Suren miten asiat on menneet. Usein olen surullinen tietämättä edes varsinaisesti syytä. Yritän totutella siihen.
En ole pitkiin aikoihin tuntenut hyvää oloa enkä saanut mielihyvää mistään, mikä on tehnyt elämästä tosi raskasta. Eilen heräsin taas todella surullisena. Mutta yllätyksekseni iltapäivällä olikin hyvä olo! Siivoilin ja puuhailin ja kokkailin, mistä tuli vielä parempi olo. Tästä sain toivoa, että ehkä tämä meneekin juuri näin; kun on uskaltanut vihata ja surra niin kauan kuin tarve vaatii, alkaa hiljalleen tulla taas muitakin sävyjä elämään. Olo on nyt toiveikkaampi enkä nyt aamullakaan ollut niin musertavan surun vallassa. Varmasti niitäkin aamuja vielä tulee, mutta nyt tiedän myös, että välillä voin tuntea muutakin. Ehkei suru olekaan päättymätöntä, ehkä se haalistuu ajan kanssa.
Voimia kaikille uuteen viikkoon!
Mulle kesä on vaikeaa aikaa, kun tuntuu, että niin monet on onnellisia kesästä ja nauttivat elämästään ja pukeutuvat häpeämättä vähempiin vaatteisiin. Mua ahdistaa vaatteiden vähentäminen, koska häpeän niin paljon omaa kehoani ja itseäni, vaikka tuntuu, että tämän ikäisenä aikuisena pitäisi olla jo sinut, mutta kun ei. Myös muiden vähäpukeisuus ahdistaa. Lisäksi nautinto ja onnellisuus ovat kohdallani olemattomia. Sitä tuntee itsensä kiittämättömäksi, mutta eipä sitä onnea pakottamallakaan saa. Minkälaista aikaa kesä on teille muille?
Vierailija kirjoitti:
Mulle kesä on vaikeaa aikaa, kun tuntuu, että niin monet on onnellisia kesästä ja nauttivat elämästään ja pukeutuvat häpeämättä vähempiin vaatteisiin. Mua ahdistaa vaatteiden vähentäminen, koska häpeän niin paljon omaa kehoani ja itseäni, vaikka tuntuu, että tämän ikäisenä aikuisena pitäisi olla jo sinut, mutta kun ei. Myös muiden vähäpukeisuus ahdistaa. Lisäksi nautinto ja onnellisuus ovat kohdallani olemattomia. Sitä tuntee itsensä kiittämättömäksi, mutta eipä sitä onnea pakottamallakaan saa. Minkälaista aikaa kesä on teille muille?
Nukun keväällä ja kesällä huonosti valon takia. Minulla on traumojen takia tietynlainen oma vuodenkiertoni. Tietyssä vaiheessa vuotta tulee enemmän takautumia ja silloin usein kuormitun asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."
Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.
Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.
Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.
Oikeastaan työelämä ei juurikaan eroa lapsuudesta, jolloin olisi vain itsestään intuitiivisesti pitänyt ymmärtää millaista toimintaa vanhemmat missäkin tilanteessa odottavat, vaikkeivät ohjeita antaneetkaan. Jälkikäteen kyllä tuli pilkkaa ja kiukkuisia reaktioita, kun vanhemmat olivat tyytymättömiä siihen, ettei lapsi itsestään ole ymmärtänyt mitä häneltä odotetaan. Luonnollisesti reaktiona syntyi tarve pakonomaisesti ikävien seurausten pelossa varmistaa, ettei mitään jää huomaamatta.
Tuntuu että elämä on mennyt lapsuudesta asti hyvin kuormittuneessa olotilassa. Usein sen seurauksena on tullut olo, että vain nousee seinä vastaan, ei ole voimia jatkaa enää tällä tavalla näissä olosuhteissa. Mutta yleensä joka työpaikalla meno on yhtä epämääräistä. Työpaikan vaihtaminen ei yleensä auta asiaa. Ehkei kokoaikainen työskentely vain sovi herkästi kuormittuvalle, mutta moni työpaikka vaatii kokoaikaista sitoutumista.
Tuntuu, että töissä pitää aina päteä. Ehkä en suhtaudu oikein tai sitten luonteeni ei sovi siihen. Eli tuntuu, että näennäisesti ollaan tiimi ja ollaan rentoja ja hyviä tyyppejä. Käytännössä kuitenkin jokainen pätee tahollaan, suorituksia mitataan, vertaillaan, tuodaan osaamista esiin, esitellään tuloksia, edetään ylemmäs.
Tuo kaikki on varmasti normaalia monelle, mutta itse haluaisin vain olla rauhassa, ilman pätemistä, ilman pätijöitä ympärilläni, mutta olen vain väkisin muokannut itseni sopimaan tuohon kuvioon. Ehkä siinä on yksi syy henkisiin ongelmiini.
Tämä. Ihan kuin työ olisi jatkuvaa kilpailua!
Nyt osui ja upposi. Yritän peitellä näitä ajatuksiani, jotten seurassa erottuisi kielteisesti. Silti ne eivät katoa mihinkään.
- Sivusta