Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Sitten se ei ole trauma.

Mikä lasketaan traumaksi?? Raiskaus, väkivalta, henkinen väkivalta?? 

On paljon ihmisestä kiinni miten traumansa käsittelee.

Ihailen suuresti omaa kuopustani joka on käsitellyt traumansa heti ja itsenäisesti. Toki hänellä on taustalla vain vakava sairastuminen loppuiäksi 12 vuotiaana, koulukiusaaminen ja kiusaaminen pelikaverin vanhempien osalta mutta olen kuullut että jotkut traumatisoituvat noistakin loppuelämäksi. Itse selvisin koulukiusaamisesta sillä että kasvatin itselleni teflonpinnan ja näytin mihin pystyn. Sisuunnuin ja olen pärjännyt paljon paremmin kuin kiusaajani. 

Oma tyttäreni otti sairastumisensa puheeksi koulussa 5 päivää toteamisen jälkeen, kertoi ystävilleen ja opettajilleen miten selviää kaikesta ja sai heidät puolelleen ja tuekseen sen sijaan että olisi jäänyt yksin kärsimään. Ei ole missään vaiheessa antanut sairauden määritellä itseään tai tekemisiään. Nyt jo nuori aikuinen maailmalla. 

Hän myös aikoinaan urheili joukkueessa jossa yhdet vanhemmat ottivat hänet silmätikukseen vaikka hän ei ollut epäillyssä tilanteessa edes paikalla. 3 kuukaudessa saivat kiusattua tytärtäni niin pahasti että tämän oli lopetettava rakas harrastus kokonaan. Sen sijaan että olisi lamaantunut tytär antoi näille vanhemmille anteeksi tyhmyytensä ja on hyvä ystävä heidän tyttärensä kanssa edelleenkin. Vanhemmat eivät ole pyytäneet koskaan käytöstään anteeksi.

Koulussa oli pari helvetillistä vuotta kun osa entisistä kavereista liittoutui yhden ilkiön taakse. Aina kun tyttärelläni oli joku ystävä tämä jengi tuli väliin ja vei ystävän. Pyysin tytärtäni kokeilemaan erästä keinoa - koska hän on pitkä hän saattoi ihan konkreettisesti katsoa tätä kiusaajaa alaspäin, säälien ja harmitella miten paha olo tällä varmasti oli kun joutui turvautumaan niin paskoihin keinoihin saadakseen ystäviä itselleen painostamalla. Pari viikkoa ja tämä osui ja upposi. Tyttäreni sai olla rauhassa ja pitää parhaat ystävänsä. 

Ensimmäisessä työpaikassaan opiskelun ohessa säikähti kun esimies huusi pää punaisena asiasta mitä hän ei ollut tehnyt, syyllisti siitä että oli murtanut jalkansa ja jätti työpaikan pulaan! Surin kovasti sitä että sai näin huonon alun työelämälleen, tuollaisia hetkiä ei unohda ikinä. 

Kaikki kuitenkin pyöri mielessä vielä opiskelemaan lähtiessä ja hän menikin sitten oppilaitoksensa psykiatrin vastaanotolle muistaakseni 3-4 käyntiä. Sanoi että hänen täytyy nyt kertoa kaikki ikävä ulos että pääsee asiassa eteenpäin. Ja kertoi kaiken ja psykiatri vain kuunteli. Kiitti ja lähti, soitti kotiin ja kertoi että nyt on kaikki ikävät asiat purettu eikä enää häiritse elämää. Pomokin on edelleen sama mutta tyttö on näyttänyt tälle paikkansa hyvänä työntekijänä ja ansainnut arvostuksen, enää hänelle ei huudeta turhasta! 

Tuosta kaikesta joku olisi voinut jäädä kotiin makaamaan ja itkemään loppuelämäksi mutta tyttäreni päätti siis toisin. Hän tulee selviämään aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Sitten se ei ole trauma.

Mikä lasketaan traumaksi?? Raiskaus, väkivalta, henkinen väkivalta?? 

On paljon ihmisestä kiinni miten traumansa käsittelee.

Ihailen suuresti omaa kuopustani joka on käsitellyt traumansa heti ja itsenäisesti. Toki hänellä on taustalla vain vakava sairastuminen loppuiäksi 12 vuotiaana, koulukiusaaminen ja kiusaaminen pelikaverin vanhempien osalta mutta olen kuullut että jotkut traumatisoituvat noistakin loppuelämäksi. Itse selvisin koulukiusaamisesta sillä että kasvatin itselleni teflonpinnan ja näytin mihin pystyn. Sisuunnuin ja olen pärjännyt paljon paremmin kuin kiusaajani. 

Oma tyttäreni otti sairastumisensa puheeksi koulussa 5 päivää toteamisen jälkeen, kertoi ystävilleen ja opettajilleen miten selviää kaikesta ja sai heidät puolelleen ja tuekseen sen sijaan että olisi jäänyt yksin kärsimään. Ei ole missään vaiheessa antanut sairauden määritellä itseään tai tekemisiään. Nyt jo nuori aikuinen maailmalla. 

Hän myös aikoinaan urheili joukkueessa jossa yhdet vanhemmat ottivat hänet silmätikukseen vaikka hän ei ollut epäillyssä tilanteessa edes paikalla. 3 kuukaudessa saivat kiusattua tytärtäni niin pahasti että tämän oli lopetettava rakas harrastus kokonaan. Sen sijaan että olisi lamaantunut tytär antoi näille vanhemmille anteeksi tyhmyytensä ja on hyvä ystävä heidän tyttärensä kanssa edelleenkin. Vanhemmat eivät ole pyytäneet koskaan käytöstään anteeksi.

Koulussa oli pari helvetillistä vuotta kun osa entisistä kavereista liittoutui yhden ilkiön taakse. Aina kun tyttärelläni oli joku ystävä tämä jengi tuli väliin ja vei ystävän. Pyysin tytärtäni kokeilemaan erästä keinoa - koska hän on pitkä hän saattoi ihan konkreettisesti katsoa tätä kiusaajaa alaspäin, säälien ja harmitella miten paha olo tällä varmasti oli kun joutui turvautumaan niin paskoihin keinoihin saadakseen ystäviä itselleen painostamalla. Pari viikkoa ja tämä osui ja upposi. Tyttäreni sai olla rauhassa ja pitää parhaat ystävänsä. 

Ensimmäisessä työpaikassaan opiskelun ohessa säikähti kun esimies huusi pää punaisena asiasta mitä hän ei ollut tehnyt, syyllisti siitä että oli murtanut jalkansa ja jätti työpaikan pulaan! Surin kovasti sitä että sai näin huonon alun työelämälleen, tuollaisia hetkiä ei unohda ikinä. 

Kaikki kuitenkin pyöri mielessä vielä opiskelemaan lähtiessä ja hän menikin sitten oppilaitoksensa psykiatrin vastaanotolle muistaakseni 3-4 käyntiä. Sanoi että hänen täytyy nyt kertoa kaikki ikävä ulos että pääsee asiassa eteenpäin. Ja kertoi kaiken ja psykiatri vain kuunteli. Kiitti ja lähti, soitti kotiin ja kertoi että nyt on kaikki ikävät asiat purettu eikä enää häiritse elämää. Pomokin on edelleen sama mutta tyttö on näyttänyt tälle paikkansa hyvänä työntekijänä ja ansainnut arvostuksen, enää hänelle ei huudeta turhasta! 

Tuosta kaikesta joku olisi voinut jäädä kotiin makaamaan ja itkemään loppuelämäksi mutta tyttäreni päätti siis toisin. Hän tulee selviämään aina.

No hiphei hurraa vaan. Hienoa että sait tällaisessa ketjussa tilaisuuden kehua miten hyvillä voimavaroilla mennään vaikka mistä läpi teidän perheessänne. Kaikilla ei vain niitä voimavaroja tai tukea ole. #CheckYourPrivileges

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Sitten se ei ole trauma.

Mikä lasketaan traumaksi?? Raiskaus, väkivalta, henkinen väkivalta?? 

On paljon ihmisestä kiinni miten traumansa käsittelee.

Ihailen suuresti omaa kuopustani joka on käsitellyt traumansa heti ja itsenäisesti. Toki hänellä on taustalla vain vakava sairastuminen loppuiäksi 12 vuotiaana, koulukiusaaminen ja kiusaaminen pelikaverin vanhempien osalta mutta olen kuullut että jotkut traumatisoituvat noistakin loppuelämäksi. Itse selvisin koulukiusaamisesta sillä että kasvatin itselleni teflonpinnan ja näytin mihin pystyn. Sisuunnuin ja olen pärjännyt paljon paremmin kuin kiusaajani. 

Oma tyttäreni otti sairastumisensa puheeksi koulussa 5 päivää toteamisen jälkeen, kertoi ystävilleen ja opettajilleen miten selviää kaikesta ja sai heidät puolelleen ja tuekseen sen sijaan että olisi jäänyt yksin kärsimään. Ei ole missään vaiheessa antanut sairauden määritellä itseään tai tekemisiään. Nyt jo nuori aikuinen maailmalla. 

Hän myös aikoinaan urheili joukkueessa jossa yhdet vanhemmat ottivat hänet silmätikukseen vaikka hän ei ollut epäillyssä tilanteessa edes paikalla. 3 kuukaudessa saivat kiusattua tytärtäni niin pahasti että tämän oli lopetettava rakas harrastus kokonaan. Sen sijaan että olisi lamaantunut tytär antoi näille vanhemmille anteeksi tyhmyytensä ja on hyvä ystävä heidän tyttärensä kanssa edelleenkin. Vanhemmat eivät ole pyytäneet koskaan käytöstään anteeksi.

Koulussa oli pari helvetillistä vuotta kun osa entisistä kavereista liittoutui yhden ilkiön taakse. Aina kun tyttärelläni oli joku ystävä tämä jengi tuli väliin ja vei ystävän. Pyysin tytärtäni kokeilemaan erästä keinoa - koska hän on pitkä hän saattoi ihan konkreettisesti katsoa tätä kiusaajaa alaspäin, säälien ja harmitella miten paha olo tällä varmasti oli kun joutui turvautumaan niin paskoihin keinoihin saadakseen ystäviä itselleen painostamalla. Pari viikkoa ja tämä osui ja upposi. Tyttäreni sai olla rauhassa ja pitää parhaat ystävänsä. 

Ensimmäisessä työpaikassaan opiskelun ohessa säikähti kun esimies huusi pää punaisena asiasta mitä hän ei ollut tehnyt, syyllisti siitä että oli murtanut jalkansa ja jätti työpaikan pulaan! Surin kovasti sitä että sai näin huonon alun työelämälleen, tuollaisia hetkiä ei unohda ikinä. 

Kaikki kuitenkin pyöri mielessä vielä opiskelemaan lähtiessä ja hän menikin sitten oppilaitoksensa psykiatrin vastaanotolle muistaakseni 3-4 käyntiä. Sanoi että hänen täytyy nyt kertoa kaikki ikävä ulos että pääsee asiassa eteenpäin. Ja kertoi kaiken ja psykiatri vain kuunteli. Kiitti ja lähti, soitti kotiin ja kertoi että nyt on kaikki ikävät asiat purettu eikä enää häiritse elämää. Pomokin on edelleen sama mutta tyttö on näyttänyt tälle paikkansa hyvänä työntekijänä ja ansainnut arvostuksen, enää hänelle ei huudeta turhasta! 

Tuosta kaikesta joku olisi voinut jäädä kotiin makaamaan ja itkemään loppuelämäksi mutta tyttäreni päätti siis toisin. Hän tulee selviämään aina.

Se on yksi traumadefensseistä, että ajattelee traumojen osalta kaiken olevan nyt käsitelty. Elämä heittää eteen yllätyksiä.

Lapsena hyväksikäytetty seksuaalisesti naapurin teinipoikien toimesta. Lupasivat ja antoivat vanhoja lelujaan mm. seksin harrastamisesta ja suihin ottamisesta. Se k*sisen munan maku on pinttynyt suuhuni ikuisesti. Teini-ikäisenä aiemmin niin mukavana pitämäni, naimisissakin oleva sukulaissetä alkoi lähennellä, tosin ei päässyt tekemään mitään, koska pistin hommalle stopin ja lakkasin näkemästä häntä. Satutti se silti, koska kyseessä oli ollut yksi lempisukulaisistani. En tuolloin kertonut kenellekään aikuiselle kummastakaan.

En varmaan ikinä pysty nauttimaan seksistä tai mistään seksuaalisesta kosketuksesta toisen ihmisen kanssa enkä pysty tekemään toiselle ihmiselle mitään seksuaalista ilman, että se inhottaa minua yli kaiken. Erityisesti suutelu ja suihin ottaminen tuntuvat minusta vastenmieliseltä. Olen naimisissa, puolisoni tietää traumoistani, ja harrastamme seksiä hänen nautintonsa vuoksi, koska siihen pystyn, mutta siinä seksielämämme sitten onkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Sitten se ei ole trauma.

Mikä lasketaan traumaksi?? Raiskaus, väkivalta, henkinen väkivalta?? 

On paljon ihmisestä kiinni miten traumansa käsittelee.

Ihailen suuresti omaa kuopustani joka on käsitellyt traumansa heti ja itsenäisesti. Toki hänellä on taustalla vain vakava sairastuminen loppuiäksi 12 vuotiaana, koulukiusaaminen ja kiusaaminen pelikaverin vanhempien osalta mutta olen kuullut että jotkut traumatisoituvat noistakin loppuelämäksi. Itse selvisin koulukiusaamisesta sillä että kasvatin itselleni teflonpinnan ja näytin mihin pystyn. Sisuunnuin ja olen pärjännyt paljon paremmin kuin kiusaajani. 

Oma tyttäreni otti sairastumisensa puheeksi koulussa 5 päivää toteamisen jälkeen, kertoi ystävilleen ja opettajilleen miten selviää kaikesta ja sai heidät puolelleen ja tuekseen sen sijaan että olisi jäänyt yksin kärsimään. Ei ole missään vaiheessa antanut sairauden määritellä itseään tai tekemisiään. Nyt jo nuori aikuinen maailmalla. 

Hän myös aikoinaan urheili joukkueessa jossa yhdet vanhemmat ottivat hänet silmätikukseen vaikka hän ei ollut epäillyssä tilanteessa edes paikalla. 3 kuukaudessa saivat kiusattua tytärtäni niin pahasti että tämän oli lopetettava rakas harrastus kokonaan. Sen sijaan että olisi lamaantunut tytär antoi näille vanhemmille anteeksi tyhmyytensä ja on hyvä ystävä heidän tyttärensä kanssa edelleenkin. Vanhemmat eivät ole pyytäneet koskaan käytöstään anteeksi.

Koulussa oli pari helvetillistä vuotta kun osa entisistä kavereista liittoutui yhden ilkiön taakse. Aina kun tyttärelläni oli joku ystävä tämä jengi tuli väliin ja vei ystävän. Pyysin tytärtäni kokeilemaan erästä keinoa - koska hän on pitkä hän saattoi ihan konkreettisesti katsoa tätä kiusaajaa alaspäin, säälien ja harmitella miten paha olo tällä varmasti oli kun joutui turvautumaan niin paskoihin keinoihin saadakseen ystäviä itselleen painostamalla. Pari viikkoa ja tämä osui ja upposi. Tyttäreni sai olla rauhassa ja pitää parhaat ystävänsä. 

Ensimmäisessä työpaikassaan opiskelun ohessa säikähti kun esimies huusi pää punaisena asiasta mitä hän ei ollut tehnyt, syyllisti siitä että oli murtanut jalkansa ja jätti työpaikan pulaan! Surin kovasti sitä että sai näin huonon alun työelämälleen, tuollaisia hetkiä ei unohda ikinä. 

Kaikki kuitenkin pyöri mielessä vielä opiskelemaan lähtiessä ja hän menikin sitten oppilaitoksensa psykiatrin vastaanotolle muistaakseni 3-4 käyntiä. Sanoi että hänen täytyy nyt kertoa kaikki ikävä ulos että pääsee asiassa eteenpäin. Ja kertoi kaiken ja psykiatri vain kuunteli. Kiitti ja lähti, soitti kotiin ja kertoi että nyt on kaikki ikävät asiat purettu eikä enää häiritse elämää. Pomokin on edelleen sama mutta tyttö on näyttänyt tälle paikkansa hyvänä työntekijänä ja ansainnut arvostuksen, enää hänelle ei huudeta turhasta! 

Tuosta kaikesta joku olisi voinut jäädä kotiin makaamaan ja itkemään loppuelämäksi mutta tyttäreni päätti siis toisin. Hän tulee selviämään aina.

Se on yksi traumadefensseistä, että ajattelee traumojen osalta kaiken olevan nyt käsitelty. Elämä heittää eteen yllätyksiä.

Onneksi en ole koskaan tiennyt mistään defensseistä, olen välttynyt niiltä lapsuuden traumoista huolimatta. Tuskin nyt enää 60+ ikäisenä romahdusta tulee kun tähänkin saakka on selvinnyt. 

[quo Hu te=Vierailija]

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Sitten se ei ole trauma.

Mikä lasketaan traumaksi?? Raiskaus, väkivalta, henkinen väkivalta?? 

On paljon ihmisestä kiinni miten traumansa käsittelee.

Ihailen suuresti omaa kuopustani joka on käsitellyt traumansa heti ja itsenäisesti. Toki hänellä on taustalla vain vakava sairastuminen loppuiäksi 12 vuotiaana, koulukiusaaminen ja kiusaaminen pelikaverin vanhempien osalta mutta olen kuullut että jotkut traumatisoituvat noistakin loppuelämäksi. Itse selvisin koulukiusaamisesta sillä että kasvatin itselleni teflonpinnan ja näytin mihin pystyn. Sisuunnuin ja olen pärjännyt paljon paremmin kuin kiusaajani. 

Oma tyttäreni otti sairastumisensa puheeksi koulussa 5 päivää toteamisen jälkeen, kertoi ystävilleen ja opettajilleen miten selviää kaikesta ja sai heidät puolelleen ja tuekseen sen sijaan että olisi jäänyt yksin kärsimään. Ei ole missään vaiheessa antanut sairauden määritellä itseään tai tekemisiään. Nyt jo nuori aikuinen maailmalla. 

Hän myös aikoinaan urheili joukkueessa jossa yhdet vanhemmat ottivat hänet silmätikukseen vaikka hän ei ollut epäillyssä tilanteessa edes paikalla. 3 kuukaudessa saivat kiusattua tytärtäni niin pahasti että tämän oli lopetettava rakas harrastus kokonaan. Sen sijaan että olisi lamaantunut tytär antoi näille vanhemmille anteeksi tyhmyytensä ja on hyvä ystävä heidän tyttärensä kanssa edelleenkin. Vanhemmat eivät ole pyytäneet koskaan käytöstään anteeksi.

Koulussa oli pari helvetillistä vuotta kun osa entisistä kavereista liittoutui yhden ilkiön taakse. Aina kun tyttärelläni oli joku ystävä tämä jengi tuli väliin ja vei ystävän. Pyysin tytärtäni kokeilemaan erästä keinoa - koska hän on pitkä hän saattoi ihan konkreettisesti katsoa tätä kiusaajaa alaspäin, säälien ja harmitella miten paha olo tällä varmasti oli kun joutui turvautumaan niin paskoihin keinoihin saadakseen ystäviä itselleen painostamalla. Pari viikkoa ja tämä osui ja upposi. Tyttäreni sai olla rauhassa ja pitää parhaat ystävänsä. 

Ensimmäisessä työpaikassaan opiskelun ohessa säikähti kun esimies huusi pää punaisena asiasta mitä hän ei ollut tehnyt, syyllisti siitä että oli murtanut jalkansa ja jätti työpaikan pulaan! Surin kovasti sitä että sai näin huonon alun työelämälleen, tuollaisia hetkiä ei unohda ikinä. 

Kaikki kuitenkin pyöri mielessä vielä opiskelemaan lähtiessä ja hän menikin sitten oppilaitoksensa psykiatrin vastaanotolle muistaakseni 3-4 käyntiä. Sanoi että hänen täytyy nyt kertoa kaikki ikävä ulos että pääsee asiassa eteenpäin. Ja kertoi kaiken ja psykiatri vain kuunteli. Kiitti ja lähti, soitti kotiin ja kertoi että nyt on kaikki ikävät asiat purettu eikä enää häiritse elämää. Pomokin on edelleen sama mutta tyttö on näyttänyt tälle paikkansa hyvänä työntekijänä ja ansainnut arvostuksen, enää hänelle ei huudeta turhasta! 

Tuosta kaikesta joku olisi voinut jäädä kotiin makaamaan ja itkemään loppuelämäksi mutta tyttäreni päätti siis toisin. Hän tulee selviämään aina.

Se on yksi traumadefensseistä, että ajattelee traumojen osalta kaiken olevan nyt käsitelty. Elämä heittää eteen yllätyksiä.

Onneksi en ole koskaan tiennyt mistään defensseistä, olen välttynyt niiltä lapsuuden traumoista huolimatta. Tuskin nyt enää 60+ ikäisenä romahdusta tulee kun tähänkin saakka on selvinnyt. 

Ehkä et sitten ole kovin pahasti traumatisoitunut, olivat kokemuksesi mitä tahansa. Ehkä sait jostain sopivalla hetkellä tukea tms. Et välttämättä siksi ymmärrä mistä tässä ketjussa keskustellaan. Joillain traumat ovat vaikeita ja syviä ja niillä on silloin monenlaisia vaikutuksia elämään.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena hyväksikäytetty seksuaalisesti naapurin teinipoikien toimesta. Lupasivat ja antoivat vanhoja lelujaan mm. seksin harrastamisesta ja suihin ottamisesta. Se k*sisen munan maku on pinttynyt suuhuni ikuisesti. Teini-ikäisenä aiemmin niin mukavana pitämäni, naimisissakin oleva sukulaissetä alkoi lähennellä, tosin ei päässyt tekemään mitään, koska pistin hommalle stopin ja lakkasin näkemästä häntä. Satutti se silti, koska kyseessä oli ollut yksi lempisukulaisistani. En tuolloin kertonut kenellekään aikuiselle kummastakaan.

En varmaan ikinä pysty nauttimaan seksistä tai mistään seksuaalisesta kosketuksesta toisen ihmisen kanssa enkä pysty tekemään toiselle ihmiselle mitään seksuaalista ilman, että se inhottaa minua yli kaiken. Erityisesti suutelu ja suihin ottaminen tuntuvat minusta vastenmieliseltä. Olen naimisissa, puolisoni tietää traumoistani, ja harrastamme seksiä hänen nautintonsa vuoksi, koska siihen pystyn, mutta siinä seksielämämme sitten onkin. 

Hirveitä kokemuksia. Olen todella pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan. Voimia sinulle

Kertokaa viisaammat traumatisoituneet! Teillekin lienee kirjoitettu useampaan kertaan masennusdiagnoosia. Oletteko aina kokeneet itsekin olleenne masentuneita? Miltä se tuntuu? Miten se ilmenee? Tilanne on nyt siis se, että minun pitäisi parantua masennuksesta, jota en edes tunnista. Miten se tapahtuu?

Minun on vaikea hahmottaa sitä, että olisi juuri masentunut. En tunnista itseäni siitä eikä kukaan ympäristössänikään. Toisaalta olen oppinut seisomaan pystyssä silloinkin, kun voimat lähenee nollaa ja omat tarpeet on laiminlyöty ja lisäksi kehoa rasittaa psykosomaattiset oireet. Ihmisten kanssa olen mukavat ja kuvittelevat minun olevan pärjäävä, joka suoriutuu mistä vaan. No, toisaalta suoriudunkin, koska pusken itseäni sata kertaa enemmän kuin he, se tulee selkärangasta lapsuuden vuoksi. He sitten varmaan haistavat sen jotenkin erityiseksi energiaksi ja jaksamiseksi ja itse koen sen epäreiluksi hyväksikäytöksi, että joku tekee 10 ja minä teen 100 ihan vaan siksi, että he osaavat vetää rajat todella tiukiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa viisaammat traumatisoituneet! Teillekin lienee kirjoitettu useampaan kertaan masennusdiagnoosia. Oletteko aina kokeneet itsekin olleenne masentuneita? Miltä se tuntuu? Miten se ilmenee? Tilanne on nyt siis se, että minun pitäisi parantua masennuksesta, jota en edes tunnista. Miten se tapahtuu?

Minun on vaikea hahmottaa sitä, että olisi juuri masentunut. En tunnista itseäni siitä eikä kukaan ympäristössänikään. Toisaalta olen oppinut seisomaan pystyssä silloinkin, kun voimat lähenee nollaa ja omat tarpeet on laiminlyöty ja lisäksi kehoa rasittaa psykosomaattiset oireet. Ihmisten kanssa olen mukavat ja kuvittelevat minun olevan pärjäävä, joka suoriutuu mistä vaan. No, toisaalta suoriudunkin, koska pusken itseäni sata kertaa enemmän kuin he, se tulee selkärangasta lapsuuden vuoksi. He sitten varmaan haistavat sen jotenkin erityiseksi energiaksi ja jaksamiseksi ja itse koen sen epäreiluksi hyväksikäytöksi, että joku tekee 10 ja minä teen 100 ihan vaan siksi, että he osaavat vetää rajat todella tiukiksi. 

Ihan vastaavia kokemuksia täälläkin. Lapsuudenkokemusten seurauksena pakotan itseni toimimaan, oli tilanne mitä vain ja voimavarat kuinka lopussa tahansa. Se johtaa siihen, että minulta vaaditaan entistä enemmän. Diagnoosi on toistuva masennus. Olen aina ollut ahdistukseen ja alavireisyyteen taipuvainen. Usein olen pahasti ylikierroksilla väsymyksen takia. Pidän itseäni enemmän ahdistuneena kuin masentuneena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Sitten se ei ole trauma.

Mikä lasketaan traumaksi?? Raiskaus, väkivalta, henkinen väkivalta?? 

On paljon ihmisestä kiinni miten traumansa käsittelee.

Ihailen suuresti omaa kuopustani joka on käsitellyt traumansa heti ja itsenäisesti. Toki hänellä on taustalla vain vakava sairastuminen loppuiäksi 12 vuotiaana, koulukiusaaminen ja kiusaaminen pelikaverin vanhempien osalta mutta olen kuullut että jotkut traumatisoituvat noistakin loppuelämäksi. Itse selvisin koulukiusaamisesta sillä että kasvatin itselleni teflonpinnan ja näytin mihin pystyn. Sisuunnuin ja olen pärjännyt paljon paremmin kuin kiusaajani. 

Oma tyttäreni otti sairastumisensa puheeksi koulussa 5 päivää toteamisen jälkeen, kertoi ystävilleen ja opettajilleen miten selviää kaikesta ja sai heidät puolelleen ja tuekseen sen sijaan että olisi jäänyt yksin kärsimään. Ei ole missään vaiheessa antanut sairauden määritellä itseään tai tekemisiään. Nyt jo nuori aikuinen maailmalla. 

Hän myös aikoinaan urheili joukkueessa jossa yhdet vanhemmat ottivat hänet silmätikukseen vaikka hän ei ollut epäillyssä tilanteessa edes paikalla. 3 kuukaudessa saivat kiusattua tytärtäni niin pahasti että tämän oli lopetettava rakas harrastus kokonaan. Sen sijaan että olisi lamaantunut tytär antoi näille vanhemmille anteeksi tyhmyytensä ja on hyvä ystävä heidän tyttärensä kanssa edelleenkin. Vanhemmat eivät ole pyytäneet koskaan käytöstään anteeksi.

Koulussa oli pari helvetillistä vuotta kun osa entisistä kavereista liittoutui yhden ilkiön taakse. Aina kun tyttärelläni oli joku ystävä tämä jengi tuli väliin ja vei ystävän. Pyysin tytärtäni kokeilemaan erästä keinoa - koska hän on pitkä hän saattoi ihan konkreettisesti katsoa tätä kiusaajaa alaspäin, säälien ja harmitella miten paha olo tällä varmasti oli kun joutui turvautumaan niin paskoihin keinoihin saadakseen ystäviä itselleen painostamalla. Pari viikkoa ja tämä osui ja upposi. Tyttäreni sai olla rauhassa ja pitää parhaat ystävänsä. 

Ensimmäisessä työpaikassaan opiskelun ohessa säikähti kun esimies huusi pää punaisena asiasta mitä hän ei ollut tehnyt, syyllisti siitä että oli murtanut jalkansa ja jätti työpaikan pulaan! Surin kovasti sitä että sai näin huonon alun työelämälleen, tuollaisia hetkiä ei unohda ikinä. 

Kaikki kuitenkin pyöri mielessä vielä opiskelemaan lähtiessä ja hän menikin sitten oppilaitoksensa psykiatrin vastaanotolle muistaakseni 3-4 käyntiä. Sanoi että hänen täytyy nyt kertoa kaikki ikävä ulos että pääsee asiassa eteenpäin. Ja kertoi kaiken ja psykiatri vain kuunteli. Kiitti ja lähti, soitti kotiin ja kertoi että nyt on kaikki ikävät asiat purettu eikä enää häiritse elämää. Pomokin on edelleen sama mutta tyttö on näyttänyt tälle paikkansa hyvänä työntekijänä ja ansainnut arvostuksen, enää hänelle ei huudeta turhasta! 

Tuosta kaikesta joku olisi voinut jäädä kotiin makaamaan ja itkemään loppuelämäksi mutta tyttäreni päätti siis toisin. Hän tulee selviämään aina.

Ihan vaan tuohon kysymykseesi, mikä on trauma. Traumatisoivan tapahtuman kohtaavista ihmisistä noin kolmasosa traumatisoituu. Eli kaikki trauman kohtaavat eivät saa PTSD:ää ja sekin on erisyvyinen ja -kestoinen ja eri tavalla hoidettavissa eri ihmisillä. Ilmeisesti tyttäresi ei traumatisoitunut tai trauma jäi erittäin lyhytkestoiseksi. 

Lapsuushelvetin kestäneillä ihmisillä on pohjalla C-PTSD, joka syntyy pitkäkestoisesta traumasta esim. lapsuusajan tarpeiden laiminlyönti tai seksuaalinen hyväksikäyttö. Ja nämä samat ihmiset saavat usein lisätraumoja elämässään tapahtuneista ikävistä tapahtumista ja lisäksi tuo lapsuusajan trauma on hoitamatta varmaan valtaosalta traumatisoituneista, koko diagnoosikin puuttuu vielä toistaiseksi meidän virallisesta sairausluokituksesta, sitä ei voi kirjoittaa KELA:lle lääkärintodistukseen. 

Narsistit ainakin aiheuttavat traumoja ellei ajoissa ymmärrä lähteä suhteesta. Itselleni kehkeytyi traumaside koska koukuttanut läheisriippuvaisena tähän ihmiseen. Samalla tällainen epäterve suhde nostaa esiin ne vanhat traumatisoitunut lapsuudesta tai muista elämäntilanteista syntyneet traumat. Nyt olen aloittanut traumaterapian. Toivon eheytyväni terapiassa. Varok aa narsisteja! He rikkovat ihmisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa viisaammat traumatisoituneet! Teillekin lienee kirjoitettu useampaan kertaan masennusdiagnoosia. Oletteko aina kokeneet itsekin olleenne masentuneita? Miltä se tuntuu? Miten se ilmenee? Tilanne on nyt siis se, että minun pitäisi parantua masennuksesta, jota en edes tunnista. Miten se tapahtuu?

Minun on vaikea hahmottaa sitä, että olisi juuri masentunut. En tunnista itseäni siitä eikä kukaan ympäristössänikään. Toisaalta olen oppinut seisomaan pystyssä silloinkin, kun voimat lähenee nollaa ja omat tarpeet on laiminlyöty ja lisäksi kehoa rasittaa psykosomaattiset oireet. Ihmisten kanssa olen mukavat ja kuvittelevat minun olevan pärjäävä, joka suoriutuu mistä vaan. No, toisaalta suoriudunkin, koska pusken itseäni sata kertaa enemmän kuin he, se tulee selkärangasta lapsuuden vuoksi. He sitten varmaan haistavat sen jotenkin erityiseksi energiaksi ja jaksamiseksi ja itse koen sen epäreiluksi hyväksikäytöksi, että joku tekee 10 ja minä teen 100 ihan vaan siksi, että he osaavat vetää rajat todella tiukiksi. 

Ihan vastaavia kokemuksia täälläkin. Lapsuudenkokemusten seurauksena pakotan itseni toimimaan, oli tilanne mitä vain ja voimavarat kuinka lopussa tahansa. Se johtaa siihen, että minulta vaaditaan entistä enemmän. Diagnoosi on toistuva masennus. Olen aina ollut ahdistukseen ja alavireisyyteen taipuvainen. Usein olen pahasti ylikierroksilla väsymyksen takia. Pidän itseäni enemmän ahdistuneena kuin masentuneena.

Olen tuo, joka kysyi. Itsekin olen ahdistukseen ja paniikkiin taipuvaisempi, mutta nyt voimavarat niiden suhteen on loppu, joten on ollut pakko ajaa ahdistus turvallisesti turtumukseen ja välinpitämättömyyteen. Osaakohan keho enää edes tuottaa kortisolia tai adrenaliinia, vaikea sanoa. Mutta jotenkin en osaa mieltää itseäni masentuneeksi saadusta diagnoosista huolimatta. En vihaa ja vähättele itseäni, en halua kuolla, en koe olevani epäonnistuja, nousen ylös ja hoidan asioita, kampaan ja pesen hiukset ja siivoan kodin. Haluaisin vain saman määrän energiaa ja rauhaa ja positiivisia asioita kuin muillakin, jotta voisin elää normaalia elämää (tiedän, että epärealistista, mutta jos olisi taikasauva...). 

Vierailija kirjoitti:

Narsistit ainakin aiheuttavat traumoja ellei ajoissa ymmärrä lähteä suhteesta. Itselleni kehkeytyi traumaside koska koukuttanut läheisriippuvaisena tähän ihmiseen. Samalla tällainen epäterve suhde nostaa esiin ne vanhat traumatisoitunut lapsuudesta tai muista elämäntilanteista syntyneet traumat. Nyt olen aloittanut traumaterapian. Toivon eheytyväni terapiassa. Varok aa narsisteja! He rikkovat ihmisen.

Onko jossain nettisivustoa, mistä voisi löytää traumaterapeutin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Sitten se ei ole trauma.

Mikä lasketaan traumaksi?? Raiskaus, väkivalta, henkinen väkivalta?? 

On paljon ihmisestä kiinni miten traumansa käsittelee.

Ihailen suuresti omaa kuopustani joka on käsitellyt traumansa heti ja itsenäisesti. Toki hänellä on taustalla vain vakava sairastuminen loppuiäksi 12 vuotiaana, koulukiusaaminen ja kiusaaminen pelikaverin vanhempien osalta mutta olen kuullut että jotkut traumatisoituvat noistakin loppuelämäksi. Itse selvisin koulukiusaamisesta sillä että kasvatin itselleni teflonpinnan ja näytin mihin pystyn. Sisuunnuin ja olen pärjännyt paljon paremmin kuin kiusaajani. 

Oma tyttäreni otti sairastumisensa puheeksi koulussa 5 päivää toteamisen jälkeen, kertoi ystävilleen ja opettajilleen miten selviää kaikesta ja sai heidät puolelleen ja tuekseen sen sijaan että olisi jäänyt yksin kärsimään. Ei ole missään vaiheessa antanut sairauden määritellä itseään tai tekemisiään. Nyt jo nuori aikuinen maailmalla. 

Hän myös aikoinaan urheili joukkueessa jossa yhdet vanhemmat ottivat hänet silmätikukseen vaikka hän ei ollut epäillyssä tilanteessa edes paikalla. 3 kuukaudessa saivat kiusattua tytärtäni niin pahasti että tämän oli lopetettava rakas harrastus kokonaan. Sen sijaan että olisi lamaantunut tytär antoi näille vanhemmille anteeksi tyhmyytensä ja on hyvä ystävä heidän tyttärensä kanssa edelleenkin. Vanhemmat eivät ole pyytäneet koskaan käytöstään anteeksi.

Koulussa oli pari helvetillistä vuotta kun osa entisistä kavereista liittoutui yhden ilkiön taakse. Aina kun tyttärelläni oli joku ystävä tämä jengi tuli väliin ja vei ystävän. Pyysin tytärtäni kokeilemaan erästä keinoa - koska hän on pitkä hän saattoi ihan konkreettisesti katsoa tätä kiusaajaa alaspäin, säälien ja harmitella miten paha olo tällä varmasti oli kun joutui turvautumaan niin paskoihin keinoihin saadakseen ystäviä itselleen painostamalla. Pari viikkoa ja tämä osui ja upposi. Tyttäreni sai olla rauhassa ja pitää parhaat ystävänsä. 

Ensimmäisessä työpaikassaan opiskelun ohessa säikähti kun esimies huusi pää punaisena asiasta mitä hän ei ollut tehnyt, syyllisti siitä että oli murtanut jalkansa ja jätti työpaikan pulaan! Surin kovasti sitä että sai näin huonon alun työelämälleen, tuollaisia hetkiä ei unohda ikinä. 

Kaikki kuitenkin pyöri mielessä vielä opiskelemaan lähtiessä ja hän menikin sitten oppilaitoksensa psykiatrin vastaanotolle muistaakseni 3-4 käyntiä. Sanoi että hänen täytyy nyt kertoa kaikki ikävä ulos että pääsee asiassa eteenpäin. Ja kertoi kaiken ja psykiatri vain kuunteli. Kiitti ja lähti, soitti kotiin ja kertoi että nyt on kaikki ikävät asiat purettu eikä enää häiritse elämää. Pomokin on edelleen sama mutta tyttö on näyttänyt tälle paikkansa hyvänä työntekijänä ja ansainnut arvostuksen, enää hänelle ei huudeta turhasta! 

Tuosta kaikesta joku olisi voinut jäädä kotiin makaamaan ja itkemään loppuelämäksi mutta tyttäreni päätti siis toisin. Hän tulee selviämään aina.

Se on yksi traumadefensseistä, että ajattelee traumojen osalta kaiken olevan nyt käsitelty. Elämä heittää eteen yllätyksiä.

Onneksi en ole koskaan tiennyt mistään defensseistä, olen välttynyt niiltä lapsuuden traumoista huolimatta. Tuskin nyt enää 60+ ikäisenä romahdusta tulee kun tähänkin saakka on selvinnyt. 

Kuolema on se raja, missä voi olla varma, ettei romahdusta enää tule. Jos oikeasti olet traumatisoitunut ja se on hoitamatta, mikä tahansa uusi trauma voi nostaa sen vanhankin aktiiviseksi pinnalle. Ja ehkä toisaalta vaatii uuden trauman saada pinnalle se haudattu trauma. Jos se trauma on aidosti ollut niin se on sinulla kyllä jonkinlaisena kivenä kengässä jatkuvasti, vaikka olisitkin siihen tottunut ja turtunut niin, ettet tietoisesti huomaa sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli kyseessä parisuhde tai työ tai mikä tahansa niin sitä tavoittelee täydellisyyttä, kuin varmistaakseen että kelpaa ja kaikki menee hyvin. Paitsi ettei sitä ole koskaan ollut edes lähellä sitä täydellisyyttä, pikemminkin alisuoriutuja asiassa kuin asiassa ja aikaa myöten on voimat loppuneet jatkuvaan yrittämiseen ja epäonnistumisen tunteeseen ja edessä on ollut pitkä hermoloma. Useasti en ole edes uskaltanut yrittää vaan olen elänyt suurimman osan elämästä omassa haavemaailmassa.

Samaan aikaa puhun että ihmiset vaativat nykyään liikaa itseltään ja muilta, unohtaen että teen sitä kokoajan itseni suhteen. Tuntuu kuin olisi itsensä aivopesemä välillä. En voi yrittää saada parisuhdetta ennenkuin olen päässyt eroon niistä ns suurimmista epäkohdista omassa elämässä, huono ulkonäkö, epävarmuus, työttömyys... muita en ikinä pystyisi arvottamaan tuollaisten asioiden perusteella. Pelkään opiskelua koska en ole se penaalin terävin kynä enkä pääsisi arvosanoissa kuin korkeintaan keskinkertaisiin tuloksiin, mielessäni minun pitäisi saada kiitettäviä että olisin tarpeeksi hyvä ja kelpaisi. Töissä romahdan pienimmästäkin virheestä vaikken sitä ulospäin näytäkään. Muita taas kannustan enkä meinaa edes ymmärtää kun joku pahoittaa mielensä tekemänsä virheen vuoksi. Aivan kuin minulla olisi eri säännöt muille ja itselleni. Itse en pysty katsomaan ihmisiä silmiin ja pelkään ihmisiä mutta koen suurta iloa kun joku toinen rohkaistuu elämässään ja ajattelen vain että joku päivä minäkin vielä...kunhan kaikki on hyvin.

Kun kysyn itseltäni että kuka minulta näitä suorituksia vaatii niin en osaa sanoa siihen mitään. Aivan kuin tuolla olisi joku näkymätön voima joka sanoo että ellen ole täydellinen tai ainakin lähelle en kelpaa eikä kannata edes yrittää. Ja pelkään että tulen viettämään suurimman osan loppuelämästänikin omissa haavemaailmoissa.

Millaisia vanhempasi olivat? Meillä suhtauduttiin lapsuudessa virheisiin joko ivallisesti tai vihaisesti. Siksi varmistelen yhä loputtomasti olenko osannut ottaa kaiken mahdollisen ja mahdottoman aina huomioon. Jos joku suuttuu tai vaikuttaa minua kohtaan ärtyneeltä, jäädyn samalla tavalla kuin lapsena vihaisen vanhemman edessä. Mielistelen yhä vihaisia päästäkseni pois vaikeista tilanteista. Vihaan tuota piirrettä itsessäni, mutta se tulee suoraan selkärangasta.

Erityisen halvaksi tunnen itseni sen jälkeen, kun tällainen vihainen ihminen kehuu jälkikäteen miten ihana kanssani oli asioida, että olen aivan erilainen kuin muut vastaavassa asemassa toimivat. Tekisi mieli sanoa, että aivan varmasti, koska lupaisin silkä hetkellä vaikka kuun taivaalta, jottei ole pienintäkään riskiä siitä, että vihainen ihminen käy minuun käsiksi kuten vanhempani tekivät. En mieti mitä tilanteen jälkeen seuraa, mietin vain miten varmistan pääseväni siitä ehjänä pois. Olen siis tuossa tilanteessa hyvin empaattisen oloinen, sanoi toinen mitä tahansa ja lupaan selvittää kaikenlaista yms. Jälkikäteen olo on kuin olisin kävellyt pois sotatantereelta.

Tuohan on ihan henkinen rais**us. Voisitko ajatella, että vaan lähdet tilanteesta pois etkä altista itseäsi uudelleen ja uudelleen tuollaiselle niin kauan kuin tuo trauma on noin aktiivinen, ettet pysty pitämään kiinni rajoista. 

Jos kyseessä on työpaikka, voisiko miettiä, että ulkoistat itsesi robotiksi. Sinä hoidat asiaa asiana, sinun minuutesi ei hoida asiaa. Ja sitten mietit objetktiivisesti, mikä on reilu ratkaisu asiaan ja ilmoitat sen asiakkaalle tai toteat suoraan, että haet esimiehen paikalle. Eli esimies hoitaisi ne jutut, jotka menevät yli sinun sietokykysi. Onko teillä työterveyshuoltoa ja siihen kuuluvaa työpsykologia? Tämä olisi varmasti sellainen asia, josta voisi käydä juttelemassa siellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli kyseessä parisuhde tai työ tai mikä tahansa niin sitä tavoittelee täydellisyyttä, kuin varmistaakseen että kelpaa ja kaikki menee hyvin. Paitsi ettei sitä ole koskaan ollut edes lähellä sitä täydellisyyttä, pikemminkin alisuoriutuja asiassa kuin asiassa ja aikaa myöten on voimat loppuneet jatkuvaan yrittämiseen ja epäonnistumisen tunteeseen ja edessä on ollut pitkä hermoloma. Useasti en ole edes uskaltanut yrittää vaan olen elänyt suurimman osan elämästä omassa haavemaailmassa.

Samaan aikaa puhun että ihmiset vaativat nykyään liikaa itseltään ja muilta, unohtaen että teen sitä kokoajan itseni suhteen. Tuntuu kuin olisi itsensä aivopesemä välillä. En voi yrittää saada parisuhdetta ennenkuin olen päässyt eroon niistä ns suurimmista epäkohdista omassa elämässä, huono ulkonäkö, epävarmuus, työttömyys... muita en ikinä pystyisi arvottamaan tuollaisten asioiden perusteella. Pelkään opiskelua koska en ole se penaalin terävin kynä enkä pääsisi arvosanoissa kuin korkeintaan keskinkertaisiin tuloksiin, mielessäni minun pitäisi saada kiitettäviä että olisin tarpeeksi hyvä ja kelpaisi. Töissä romahdan pienimmästäkin virheestä vaikken sitä ulospäin näytäkään. Muita taas kannustan enkä meinaa edes ymmärtää kun joku pahoittaa mielensä tekemänsä virheen vuoksi. Aivan kuin minulla olisi eri säännöt muille ja itselleni. Itse en pysty katsomaan ihmisiä silmiin ja pelkään ihmisiä mutta koen suurta iloa kun joku toinen rohkaistuu elämässään ja ajattelen vain että joku päivä minäkin vielä...kunhan kaikki on hyvin.

Kun kysyn itseltäni että kuka minulta näitä suorituksia vaatii niin en osaa sanoa siihen mitään. Aivan kuin tuolla olisi joku näkymätön voima joka sanoo että ellen ole täydellinen tai ainakin lähelle en kelpaa eikä kannata edes yrittää. Ja pelkään että tulen viettämään suurimman osan loppuelämästänikin omissa haavemaailmoissa.

Millaisia vanhempasi olivat? Meillä suhtauduttiin lapsuudessa virheisiin joko ivallisesti tai vihaisesti. Siksi varmistelen yhä loputtomasti olenko osannut ottaa kaiken mahdollisen ja mahdottoman aina huomioon. Jos joku suuttuu tai vaikuttaa minua kohtaan ärtyneeltä, jäädyn samalla tavalla kuin lapsena vihaisen vanhemman edessä. Mielistelen yhä vihaisia päästäkseni pois vaikeista tilanteista. Vihaan tuota piirrettä itsessäni, mutta se tulee suoraan selkärangasta.

Erityisen halvaksi tunnen itseni sen jälkeen, kun tällainen vihainen ihminen kehuu jälkikäteen miten ihana kanssani oli asioida, että olen aivan erilainen kuin muut vastaavassa asemassa toimivat. Tekisi mieli sanoa, että aivan varmasti, koska lupaisin silkä hetkellä vaikka kuun taivaalta, jottei ole pienintäkään riskiä siitä, että vihainen ihminen käy minuun käsiksi kuten vanhempani tekivät. En mieti mitä tilanteen jälkeen seuraa, mietin vain miten varmistan pääseväni siitä ehjänä pois. Olen siis tuossa tilanteessa hyvin empaattisen oloinen, sanoi toinen mitä tahansa ja lupaan selvittää kaikenlaista yms. Jälkikäteen olo on kuin olisin kävellyt pois sotatantereelta.

Oli kotona asenne että aina olisi pitänyt olla paras kaikessa mutta silti en osaa yhdistää, tai mahdollisesti en halua yhdistää sitä siihen että tänä päivänäkin pitäisi olla täydellinen. Tunnistan tuon mielistelyn ja matelun uhkaavissa tilanteissa täysin. Vaikkei olisi kyseessä edes mikään väkivallan uhka vaan riitatilanne parisuhteessa tai erimielisyys töissä niin alistun kuuntelemaan ja myötäilemään. Monesti on jälkeenpäin ollut olo kuin olisi puristettu tyhjiin, olen vihainen sille toiselle ja myös itselle etten saa suuta avattua. Niissä tilanteissa siis joissa oikeasti ei ole itse tehnyt mitään väärää. Vuosikausia sitten ajattelin vielä häiriintyneemmin kun vastaavissa tilanteissa pidin omaa käytöstä kypsempänä kun en käynyt väittämään vastaan vaan yritin vain rauhoitella toista myöntymällä kaikkeen ja ottamalla syyn omille niskoille. Oikeasti ajattelin olevani jotenkin tasapainoinen kun en sanonut sanaakaan vastaan vaan kuuntelin kaiken mahdollisen saastan mitä toisen suusta tuli.

Tuntuu että pitkän matkan on jo kulkenut eteenpäin traumojen kanssa mutta välillä taas on aivan kuin ei olisi edes puoliväliin päässyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa viisaammat traumatisoituneet! Teillekin lienee kirjoitettu useampaan kertaan masennusdiagnoosia. Oletteko aina kokeneet itsekin olleenne masentuneita? Miltä se tuntuu? Miten se ilmenee? Tilanne on nyt siis se, että minun pitäisi parantua masennuksesta, jota en edes tunnista. Miten se tapahtuu?

Minun on vaikea hahmottaa sitä, että olisi juuri masentunut. En tunnista itseäni siitä eikä kukaan ympäristössänikään. Toisaalta olen oppinut seisomaan pystyssä silloinkin, kun voimat lähenee nollaa ja omat tarpeet on laiminlyöty ja lisäksi kehoa rasittaa psykosomaattiset oireet. Ihmisten kanssa olen mukavat ja kuvittelevat minun olevan pärjäävä, joka suoriutuu mistä vaan. No, toisaalta suoriudunkin, koska pusken itseäni sata kertaa enemmän kuin he, se tulee selkärangasta lapsuuden vuoksi. He sitten varmaan haistavat sen jotenkin erityiseksi energiaksi ja jaksamiseksi ja itse koen sen epäreiluksi hyväksikäytöksi, että joku tekee 10 ja minä teen 100 ihan vaan siksi, että he osaavat vetää rajat todella tiukiksi. 

Ihan vastaavia kokemuksia täälläkin. Lapsuudenkokemusten seurauksena pakotan itseni toimimaan, oli tilanne mitä vain ja voimavarat kuinka lopussa tahansa. Se johtaa siihen, että minulta vaaditaan entistä enemmän. Diagnoosi on toistuva masennus. Olen aina ollut ahdistukseen ja alavireisyyteen taipuvainen. Usein olen pahasti ylikierroksilla väsymyksen takia. Pidän itseäni enemmän ahdistuneena kuin masentuneena.

Olen opetellut antamaan vihan ja hyväksikäyttötunteiden tulla. Aiemmin tein tuon kaiken ns. hyvillä mielin eli en edes kokenut sitä minään vääryytenä tai hyväksikäyttönä. Nyt opettelen pitämään paremmin huolta itsestäni, kuten ne muutkin tekevät. Jotenkin ne muut haistavat, että tuo yksi tomppeli tekee mitä tahansa vaaditaan ja niin kauan kunnes tippuu kuolleena maahan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmissuhteet eivät toimi ollenkaan, parisuhteessa en kykene edes toimimaan.

Minulla parisuhde toimii kohtalaisesti, mutta muut ihmissuhteet ovat hankalampia. Eivätkä työt suju lainkaan kuten toivoisin, koska ilmeisesti voimavarat eivät ole sillä tasolla kuin niiden pitäisi olla. Kuormitun ristiriitatilanteista todella paljon.

Minulla on sama mutta olen löytänyt sellaisen puolison joka on kestänyt traumojani. Introverttina ja erakko luonteisena myöskin kuormitun liika ihmisten kanssa käymisestä. Tarvitsen paljon aikaa olla ihan yksin ja nykyinen puolisoni ymmärtää sen ja antaa aikaa omaan rauhaan. 

En jaksanut tämmöisiä ihan päinvastaisia yli sosiaalisia ekstrovertti lähiomaisiani ollenkaan jotka eivät tarvitse omaa rauhaa ollenkaan vaan päinvastoin kärsivät sellaisesta. Lapsuudenkotini oli aivan kamala kun kotini oli kuin hotelli jakaen sisaruksen kanssa saman huoneen jonnekka hän toi vaan kavereita kysymättä minulta yhtään mitään. Samanlainen oli äitinikin jonka syystä ero oli tullut. Koko sen suhteessa oli ollut koko sen oma suku mukana. Minua määräsi ja kasvatti eno joka oli todella ankara ja antoi risua kintuille ihan vähästäkin. Isäni oli häädetty pois. 

Ei yhtään viikonloppuakaan että olisi saanut olla kotona ilman vieraita ihmisiä. Koskaan ei saanut nukkua pitkään kun herätettiin jo aamu viideltä.

Kun pääsin omaan kotiini niin nautin suunnattomasti ihan yksin olosta ja omasta rauhasta. Mieheni on täydellinen minulle sillä hänellä on samanlainen luonne. Hän ei ikinä esim. melua kun nukun vaan elää hyvin hiljaisesti ettei vaan herätä minua. Lapsuuden kodissani en saanut ikinä nukkua kun revittiin sängystä heti tiettyyn kellonaikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ihailen suuresti omaa kuopustani joka on käsitellyt traumansa heti ja itsenäisesti. Toki hänellä on taustalla vain vakava sairastuminen loppuiäksi 12 vuotiaana, koulukiusaaminen ja kiusaaminen pelikaverin vanhempien osalta mutta olen kuullut että jotkut traumatisoituvat noistakin loppuelämäksi. Itse selvisin koulukiusaamisesta sillä että kasvatin itselleni teflonpinnan ja näytin mihin pystyn. Sisuunnuin ja olen pärjännyt paljon paremmin kuin kiusaajani.

Minusta kuulostaa huolestuttavalta, että 12-vuotiaasta alkaen isoja kolauksia kärsinyt lapsesi on sinun mukaasi käsitellyt traumansa "heti ja itsenäisesti". Ei 12-vuotiaan tehtävä ole käsitellä traumaattisia kokemuksia itsenäisesti, vaan ilman muuta aikuisen pitää olla siinä apuna ja tukena. Varsinkin parantumattomaan vakavaan sairauteen sairastuminen on sen kokoluokan kriisi, että on täysin ymmärrettävää, ettei moni aikuinenkaan pääse sen kanssa koskaan täysin sinuiksi.

Voi olla, että lapsellesi on jäänyt haavoja, joita käy työstämässä esimerkiksi psykoterapiassa mutta hän ei vain halua kertoa sinulle asiasta. Mieluummin antaa ymmärtää, että kaikki on hyvin ja traumat käsitelty. Pärjäävän ja vahvan ihmisen esittäminen on monille traumoja kokeneille luonnollinen selviytymismekanismi. Etenkin silloin, jos lähipiiristä ei ole odotettavissa tukea ja myötätuntoa tai jos muuta apua ei syystä tai toisesta ole herunut.

Minunkin äitini kuvitteli, että voin ihan hyvin ja jos nyt jotain joskus vähän olikin niin se nyt vaan johtuu siitä, että minä itse olen niin hankala ja outo.