Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Pelkään ettei työelämästä tule missään vaiheessa helpompaa, jos on traumojen takia vaikeuksia jaksaa. Työelämä vaatii koko ajan enemmän ja enemmän.

Miten te muut traumoista tai niiden vaikutuksesta itsetuntoon kärsivät selviätte normaalista elämästä? Vinkkejä, jos esim. sosiaaliset tilanteet ja katsekontaktit ovat vaikeita sekä ongelmia oman painon hyväksymisessä (olen normipainon alarajalla, mutta silti ahdistaa).

Oma lapsuus oli päivittäisen henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan peittämää ja vaikka ajan kulu helpottaa, niin silti ihan normielämä ja ihmisten parissa oleminen on toisina päivinä ja tietyissä tilanteissa erittäin vaikeaa. Töissä olen ollut, nyt opiskelen, mutta mietin onko minusta enää ikinä uudestaan työelämään jne.

Minulla sosiaaliset tilanteet ovat parantuneet paljon, kun olen lisännyt oleiluani hyväksyvässä ja hyvässä seurassa ja minimoinut huonon seuran.

Heti, kun henkinen tilani menee huonommaksi, alan olla huonompi katsekontakteissa, myös siinä hyvässä ja turvallisessa seurassa. En kuitenkaan tietoisesti koe itseäni huonoksi silloin, silti tulee jostain sisäsyntyisesti, että katse pysyy muualla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.

Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä. 

Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita. 

Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu. 

Vierailija kirjoitti:

Ilmapiiri on mielestäni sellainen, ettei traumojen vaikutuksesta elämään ole mahdollista puhua muuten kuin kasvattavina kokemuksina yms.

Olen samaa mieltä. Ihmiset sietävät keskimäärin huonosti sitä, jos joku kertoo avoimesti ja rehellisesti kovista kokemuksistaan. Trauma pitäisi ottaa "oppiläksynä" ja olla kiitollinen siitä, millä tavalla se on itseä kasvattanut. Tyypillinen narsistisen ja henkisesti väkivaltaisen ihmisen neuvo, vaikka moni naiivi ihminen sitä hokee ilmeisen hyvät tarkoitusperät mielessään.

En mene nyt sen enempää omaan traumataustaani mutta yhden oivalluksen voisin tässä jakaa. Minun vointini lähti nimittäin kohentumaan huomattavasti sen jälkeen, kun annoin itselleni luvan siihen, että saan olla vihainen kokemuksistani ja tuntea surua siitä, kuinka pahasti minua on rikottu. Ei tarvitse antaa anteeksi, ei tarvitse olla kiitollinen, ei tarvitse yrittää etsiä mitään suurempaa merkitystä kokemuksistani eikä tarvitse yrittää parantua verenmaku suussa vain siksi, että muut niin vaativat. Traumataustaisen ihmisen oma tahto ja intuitio on nujerrettu niin monta kertaa, että paraneminen lähtee liikkeelle siitä, että ikään kuin ottaa tahtonsa uudelleen haltuun ja lakkaa suorittamasta asioita niin, miten ne muiden mielestä kuuluisi tehdä. Usein nopein tie toipumiseen vaikuttaa täysin järjenvastaiselta ja sellaiselta, että sitä seuraamalla ainakin menettää ne vähätkin tasapainon rippeet. Mutta: traumatisoitunut ihminen ei ole normaalitilassa ja se vaikuttaa aivan kaikkeen ajatteluprosesseja myöten. Ne keinot ja neuvot, mitkä tepsivät ei-traumataustaiselle, voivat pahimmillaan aiheuttaa lisää vahinkoa hoitamattomista traumoista kärsivälle.

En tiedä, tulenko koskaan olemaan siinä pisteessä, jossa voisin käsi sydämellä sanoa antaneeni kaiken anteeksi ja kasvaneeni paremmaksi ihmiseksi kokemusteni myötä. Pidän täysin mahdollisena, että näin ei tule käymään. Keskitynkin mieluummin arjen pieniin asioihin, jotka tuottavat iloa ja joiden myötä saan vahvistettua elämänhalua ja turvan tunnetta itsessäni. Aamukahvit parvekkeella linnunlaulua kuunnellen, naapurin koiran rapsuttelu, hyvä keikkataltiointi tv:ssä. On omasta mielestänikin kliseisen kuuloista mutta on toiminut varsin hyvin. Lopulta on kuitenkin vain tämä hetki ja haluan tehdä siitä mahdollisimman hyvän ja elettävän. Niitä päinvastaisia hetkiä on jo ollut liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla sosiaaliset tilanteet ovat parantuneet paljon, kun olen lisännyt oleiluani hyväksyvässä ja hyvässä seurassa ja minimoinut huonon seuran.

Heti, kun henkinen tilani menee huonommaksi, alan olla huonompi katsekontakteissa, myös siinä hyvässä ja turvallisessa seurassa. En kuitenkaan tietoisesti koe itseäni huonoksi silloin, silti tulee jostain sisäsyntyisesti, että katse pysyy muualla. 

Mistä olet löytänyt tällaista seuraa? Minulle on vaikeaa muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Traumojen takia ahdistun helposti, jos joku käyttäytyy etäisesti. Siihen ihmissuhteet sitten usein päättyvät.

Aiemmin ihmissuhteissa yliyritin. Koin että on minun vastuullani, että ihmissuhde toimii. Järjestin kaikkea mukavaa tekemistä, olin säännöllisesti yhteydessä ja toivoin muilta samaa. En tietenkään saanut sitä, koska muut tottuivat siihen, että minä pidän kaikesta huolen. Silloin toiselta osapuolelta riitti vähäinen panostus. Kun kyllästyin pitämään ihmissuhdetta yksin pystyssä, ei toisesta enää olekaan kuulunut mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmapiiri on mielestäni sellainen, ettei traumojen vaikutuksesta elämään ole mahdollista puhua muuten kuin kasvattavina kokemuksina yms.

Olen samaa mieltä. Ihmiset sietävät keskimäärin huonosti sitä, jos joku kertoo avoimesti ja rehellisesti kovista kokemuksistaan. Trauma pitäisi ottaa "oppiläksynä" ja olla kiitollinen siitä, millä tavalla se on itseä kasvattanut. Tyypillinen narsistisen ja henkisesti väkivaltaisen ihmisen neuvo, vaikka moni naiivi ihminen sitä hokee ilmeisen hyvät tarkoitusperät mielessään.

En mene nyt sen enempää omaan traumataustaani mutta yhden oivalluksen voisin tässä jakaa. Minun vointini lähti nimittäin kohentumaan huomattavasti sen jälkeen, kun annoin itselleni luvan siihen, että saan olla vihainen kokemuksistani ja tuntea surua siitä, kuinka pahasti minua on rikottu. Ei tarvitse antaa anteeksi, ei tarvitse olla kiitollinen, ei tarvitse yrittää etsiä mitään suurempaa merkitystä kokemuksistani eikä tarvitse yrittää parantua verenmaku suussa vain siksi, että muut niin vaativat. Traumataustaisen ihmisen oma tahto ja intuitio on nujerrettu niin monta kertaa, että paraneminen lähtee liikkeelle siitä, että ikään kuin ottaa tahtonsa uudelleen haltuun ja lakkaa suorittamasta asioita niin, miten ne muiden mielestä kuuluisi tehdä. Usein nopein tie toipumiseen vaikuttaa täysin järjenvastaiselta ja sellaiselta, että sitä seuraamalla ainakin menettää ne vähätkin tasapainon rippeet. Mutta: traumatisoitunut ihminen ei ole normaalitilassa ja se vaikuttaa aivan kaikkeen ajatteluprosesseja myöten. Ne keinot ja neuvot, mitkä tepsivät ei-traumataustaiselle, voivat pahimmillaan aiheuttaa lisää vahinkoa hoitamattomista traumoista kärsivälle.

En tiedä, tulenko koskaan olemaan siinä pisteessä, jossa voisin käsi sydämellä sanoa antaneeni kaiken anteeksi ja kasvaneeni paremmaksi ihmiseksi kokemusteni myötä. Pidän täysin mahdollisena, että näin ei tule käymään. Keskitynkin mieluummin arjen pieniin asioihin, jotka tuottavat iloa ja joiden myötä saan vahvistettua elämänhalua ja turvan tunnetta itsessäni. Aamukahvit parvekkeella linnunlaulua kuunnellen, naapurin koiran rapsuttelu, hyvä keikkataltiointi tv:ssä. On omasta mielestänikin kliseisen kuuloista mutta on toiminut varsin hyvin. Lopulta on kuitenkin vain tämä hetki ja haluan tehdä siitä mahdollisimman hyvän ja elettävän. Niitä päinvastaisia hetkiä on jo ollut liikaa.

Erittäin hyvin kirjoitettu. Terapiassa liikaa korostuu mielestäni se näkökulma, että tässä fiksaamme sinusta uuden, paremmin toimivan version. Eikä se välttämättä ole mahdollista, koska traumat kulkevat aina mukana. Energia kuluu turhaan pinnistelyyn ja pettymyksiin miten pientä edistyminen on terapeutin maalaileman ihannekuvan rinnalla ("jonain päivänä sinä vielä...").

Eletty elämä on mitä on ja se näkyy meissä. Ahdistuksesta ei ole välttämättä mahdollista vapautua siinä määrin kuin toivoisi, joten on vain otettava ilo irti niistä hyvistä hetkistä. Yritykset ymmärtää ikävästi käyttäytyviä ihmisiä eivät tuo elämään mitään hyvää, vaan lisää pahaa oloa.

On ollut raskasta tajuta ettei traumoista paranemista voi suorittaa. Mennyt on mennyt miten on mennyt traumojen takia. Tulevaisuudesta ei tiedä, koska elämä voi tarjoilla mitä vain. Luultavasti traumat tulevat aina näkymään minussa, vaikka se on epämiellyttävä ajatus. Jaksamisen kannalta se on kuitenkin ehkä parempi kuin odottaa traumojen ihmeenomaisesti jonain päivänä katoavan ja pettyä kun niin ei käykään.

Olen eletystä elämästä surullinen. Olisin halunnut monien asioiden menevän toisin. Traumojen takia elämä on ollut raskasta.

Hyvä terapeutti ja kova työ voi tuoda todella suuria tuloksia. Helppoa ei ole, olo huononee aluksi ja toivottomuuden takia meinasin jättää kesken monta kertaa. Omia ajatusmalleja joutuu rukkaamaaan rankalla kädellä eikä se ole helppoa ja nopeaa.

Vertaistuki olisi ihanaa mutta siinä on vaarana että kun itse alkaa paranemaan niin silloin ei tee välttämättä hyvää jos vierellä on henkilö joka ei ole vielä päässyt eteenpäin. Huonoimmasss tilanteessa oma paraneminen saattaa saada tuntemaan melkeinpä syyllisyyttä ja ainakin ahdistusta, ellei kaveri sitten ole sen verran pinnalla että pystyy kuitenkin iloitsemaan toisen paremmasta olosta. Olen ollut molemmissa rooleissa elämäni aikana ja harmittaa että oma paha olo on kerran estänyt iloitsemasta toisen hyvistä päivistä ja kehityksestä. Itse olen kokenut suurta vähättelyä ja yleistä negatiivisuutta yhden kaverinosalta kun aloin voida paremmin. Eikä kyseessä ole mikään narsismi kenenkään osalta vaan ihan tavalliset ihmiset jotka painivat ongelmiensa kanssa...paha olo ja traumat nyt vaan saattavat tuoda ihmisestä niitä huonoimpia puolia esiin.

Joskus olisi mukava avautua omista ongelmista vaikka työpaikan kahvipöydässä mutta olen oppinut että itse en halua jakaa vaikeimpia asioita tai puhua niistä ellei ole edes jonkinlaista varmuutta että vieressä oleva henkilö kestää kuulla..tai haluaa kuulla.

Traumojen tuomat ongelmat ovat niin moninaisia ja vaikuttavat niin monilla eri tavoin että joskus on turhauttanut kun ei olekaan vain sitä yhtä keinoa joka auttaisi kaikkeen vaan joka osa-alueella joutuu tekemään oman työnsä että pärjää edes jotenkuten.

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama. Traumaterapian avulla ja valtavalla määrällä omaa työtä olen päässyt eteenpäin, mutta välillä meinaa kuitenkin usko ja voimat loppua, kun yhä niin moni muille normaali asia on niin helv... vaikeaa.

Tätä olen itsekin huomannut miettineeni.

Ulkopuoliselta saattaa näyttää, että olen elänyt ihan normaalia aikuiselämää,

kurjista lähtökohdista huolimatta.

Se ponnistelu mitä tämä "taviksena" eläminen on minulta vaatinut- ja vaatii edelleen- on paremmista lähtökohdista ponnistaneelle vaikea ymmärtää.

Olen hyvin tyytyväinen "saavutuksiini" joita suurin osa ihmisistä tuntuu pitävän melko tyhjänpäiväisinä.

Ikää on jo 50-v, en silti vieläkään pysty luottamaan siihen että elämä kantaa, luottamaan ihmisiin tai minkäänlaiseen oikeudenmukaisuuteen elämässä yleensäkään.

Vierailija kirjoitti:

Olen eletystä elämästä surullinen. Olisin halunnut monien asioiden menevän toisin. Traumojen takia elämä on ollut raskasta.

Olen vasta siinä pisteessä, että alan antaa itselleni lupaa tuntea surua tai vihaa menneestä elämästä. Olen jotenkin harrastanut toksista positiivisuutta, etten anna pilata elämääni. Mutta ehkä aito tie ehjään todellisuuteen on kuitenkin antaa tilaa noillekin tunteille. Sitähän ei sitten taas KELA ymmärrä vaan ihmisen pitäisi jotenkin voida olla työkykyinen tuota henkistä työtä ja kasvua tehdessään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama. Traumaterapian avulla ja valtavalla määrällä omaa työtä olen päässyt eteenpäin, mutta välillä meinaa kuitenkin usko ja voimat loppua, kun yhä niin moni muille normaali asia on niin helv... vaikeaa.

Tätä olen itsekin huomannut miettineeni.

Ulkopuoliselta saattaa näyttää, että olen elänyt ihan normaalia aikuiselämää,

kurjista lähtökohdista huolimatta.

Se ponnistelu mitä tämä "taviksena" eläminen on minulta vaatinut- ja vaatii edelleen- on paremmista lähtökohdista ponnistaneelle vaikea ymmärtää.

Olen hyvin tyytyväinen "saavutuksiini" joita suurin osa ihmisistä tuntuu pitävän melko tyhjänpäiväisinä.

Ikää on jo 50-v, en silti vieläkään pysty luottamaan siihen että elämä kantaa, luottamaan ihmisiin tai minkäänlaiseen oikeudenmukaisuuteen elämässä yleensäkään.

Kuulostaa tosi tutulta. Ikään kuin hyvin on pärjännyt, mutta se on ollut valtavaa raatamista ja aina sitten jäänyt jotain tekemättä, ei vaan pysy kaikki pallot kädessä. Jos töissä menee ok, kärsii yksityiselämä jne. Ja jatkuvasti jotain sairauksia riesana. 

Nyt 50 v en jaksa enää pelätä elämää enkä stressata sitä, mutta en siltikään myöskään luota, että kyllä se siitä. Pikemmin kai olen vain turtunut. Ei sitä pysty kuitenkaan arvaamaan, mitä vaikeuksia seuraava vuosi tuo tullessaan, joten turha olla etukäteen ahdistunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eletystä elämästä surullinen. Olisin halunnut monien asioiden menevän toisin. Traumojen takia elämä on ollut raskasta.

Olen vasta siinä pisteessä, että alan antaa itselleni lupaa tuntea surua tai vihaa menneestä elämästä. Olen jotenkin harrastanut toksista positiivisuutta, etten anna pilata elämääni. Mutta ehkä aito tie ehjään todellisuuteen on kuitenkin antaa tilaa noillekin tunteille. Sitähän ei sitten taas KELA ymmärrä vaan ihmisen pitäisi jotenkin voida olla työkykyinen tuota henkistä työtä ja kasvua tehdessään. 

Tuo on muuten totta. Traumat vievät suuren osan henkisestä kapasiteetista. Se näkyy sitten keskittymisessä ja työtehossa. Ihan kuin yrittäisit käyttää konetta lähes tyhjällä akulla. Silti vaatimukset ovat samaa tasoa kuin sellaiselle, jolla ei ole vastaavia haasteita käynnissä taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikää on jo 50-v, en silti vieläkään pysty luottamaan siihen että elämä kantaa, luottamaan ihmisiin tai minkäänlaiseen oikeudenmukaisuuteen elämässä yleensäkään.

Tämä! Ahdistus ja yritykset jotenkin kontrolloida sitä toimintakyvyn säilyttääkseen syövät valtavasti voimavaroja. Turvattomuuden tunteet eivät poistu sillä, että yrittää selittää itselleen ettei jonkun muun ikävä käytös liity välttämättä mitenkään sinuun. Tuntuu kuin eläisi jatkuvasti maailman lopun aikoja, kun hutera tasapaino järkkyy helposti, kun tulee joku uusi haaste tai ikäviä kokemuksia.

Oli kyseessä parisuhde tai työ tai mikä tahansa niin sitä tavoittelee täydellisyyttä, kuin varmistaakseen että kelpaa ja kaikki menee hyvin. Paitsi ettei sitä ole koskaan ollut edes lähellä sitä täydellisyyttä, pikemminkin alisuoriutuja asiassa kuin asiassa ja aikaa myöten on voimat loppuneet jatkuvaan yrittämiseen ja epäonnistumisen tunteeseen ja edessä on ollut pitkä hermoloma. Useasti en ole edes uskaltanut yrittää vaan olen elänyt suurimman osan elämästä omassa haavemaailmassa.

Samaan aikaa puhun että ihmiset vaativat nykyään liikaa itseltään ja muilta, unohtaen että teen sitä kokoajan itseni suhteen. Tuntuu kuin olisi itsensä aivopesemä välillä. En voi yrittää saada parisuhdetta ennenkuin olen päässyt eroon niistä ns suurimmista epäkohdista omassa elämässä, huono ulkonäkö, epävarmuus, työttömyys... muita en ikinä pystyisi arvottamaan tuollaisten asioiden perusteella. Pelkään opiskelua koska en ole se penaalin terävin kynä enkä pääsisi arvosanoissa kuin korkeintaan keskinkertaisiin tuloksiin, mielessäni minun pitäisi saada kiitettäviä että olisin tarpeeksi hyvä ja kelpaisi. Töissä romahdan pienimmästäkin virheestä vaikken sitä ulospäin näytäkään. Muita taas kannustan enkä meinaa edes ymmärtää kun joku pahoittaa mielensä tekemänsä virheen vuoksi. Aivan kuin minulla olisi eri säännöt muille ja itselleni. Itse en pysty katsomaan ihmisiä silmiin ja pelkään ihmisiä mutta koen suurta iloa kun joku toinen rohkaistuu elämässään ja ajattelen vain että joku päivä minäkin vielä...kunhan kaikki on hyvin.

Kun kysyn itseltäni että kuka minulta näitä suorituksia vaatii niin en osaa sanoa siihen mitään. Aivan kuin tuolla olisi joku näkymätön voima joka sanoo että ellen ole täydellinen tai ainakin lähelle en kelpaa eikä kannata edes yrittää. Ja pelkään että tulen viettämään suurimman osan loppuelämästänikin omissa haavemaailmoissa.

Pakko sanoa, että vaikka aihe on surullinen enkä kenellekään traumataakkaa toivoisi kannettavaksi, niin tämä on sydäntälämmittävän vilpitöntä ja toisia kunnioittavaa keskustelua. Tällaisten ketjujen ansiosta en ole lopettanut kokonaan täällä käyntiä. Hyvä AV!

Vierailija kirjoitti:

Oli kyseessä parisuhde tai työ tai mikä tahansa niin sitä tavoittelee täydellisyyttä, kuin varmistaakseen että kelpaa ja kaikki menee hyvin. Paitsi ettei sitä ole koskaan ollut edes lähellä sitä täydellisyyttä, pikemminkin alisuoriutuja asiassa kuin asiassa ja aikaa myöten on voimat loppuneet jatkuvaan yrittämiseen ja epäonnistumisen tunteeseen ja edessä on ollut pitkä hermoloma. Useasti en ole edes uskaltanut yrittää vaan olen elänyt suurimman osan elämästä omassa haavemaailmassa.

Samaan aikaa puhun että ihmiset vaativat nykyään liikaa itseltään ja muilta, unohtaen että teen sitä kokoajan itseni suhteen. Tuntuu kuin olisi itsensä aivopesemä välillä. En voi yrittää saada parisuhdetta ennenkuin olen päässyt eroon niistä ns suurimmista epäkohdista omassa elämässä, huono ulkonäkö, epävarmuus, työttömyys... muita en ikinä pystyisi arvottamaan tuollaisten asioiden perusteella. Pelkään opiskelua koska en ole se penaalin terävin kynä enkä pääsisi arvosanoissa kuin korkeintaan keskinkertaisiin tuloksiin, mielessäni minun pitäisi saada kiitettäviä että olisin tarpeeksi hyvä ja kelpaisi. Töissä romahdan pienimmästäkin virheestä vaikken sitä ulospäin näytäkään. Muita taas kannustan enkä meinaa edes ymmärtää kun joku pahoittaa mielensä tekemänsä virheen vuoksi. Aivan kuin minulla olisi eri säännöt muille ja itselleni. Itse en pysty katsomaan ihmisiä silmiin ja pelkään ihmisiä mutta koen suurta iloa kun joku toinen rohkaistuu elämässään ja ajattelen vain että joku päivä minäkin vielä...kunhan kaikki on hyvin.

Kun kysyn itseltäni että kuka minulta näitä suorituksia vaatii niin en osaa sanoa siihen mitään. Aivan kuin tuolla olisi joku näkymätön voima joka sanoo että ellen ole täydellinen tai ainakin lähelle en kelpaa eikä kannata edes yrittää. Ja pelkään että tulen viettämään suurimman osan loppuelämästänikin omissa haavemaailmoissa.

Millaisia vanhempasi olivat? Meillä suhtauduttiin lapsuudessa virheisiin joko ivallisesti tai vihaisesti. Siksi varmistelen yhä loputtomasti olenko osannut ottaa kaiken mahdollisen ja mahdottoman aina huomioon. Jos joku suuttuu tai vaikuttaa minua kohtaan ärtyneeltä, jäädyn samalla tavalla kuin lapsena vihaisen vanhemman edessä. Mielistelen yhä vihaisia päästäkseni pois vaikeista tilanteista. Vihaan tuota piirrettä itsessäni, mutta se tulee suoraan selkärangasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli kyseessä parisuhde tai työ tai mikä tahansa niin sitä tavoittelee täydellisyyttä, kuin varmistaakseen että kelpaa ja kaikki menee hyvin. Paitsi ettei sitä ole koskaan ollut edes lähellä sitä täydellisyyttä, pikemminkin alisuoriutuja asiassa kuin asiassa ja aikaa myöten on voimat loppuneet jatkuvaan yrittämiseen ja epäonnistumisen tunteeseen ja edessä on ollut pitkä hermoloma. Useasti en ole edes uskaltanut yrittää vaan olen elänyt suurimman osan elämästä omassa haavemaailmassa.

Samaan aikaa puhun että ihmiset vaativat nykyään liikaa itseltään ja muilta, unohtaen että teen sitä kokoajan itseni suhteen. Tuntuu kuin olisi itsensä aivopesemä välillä. En voi yrittää saada parisuhdetta ennenkuin olen päässyt eroon niistä ns suurimmista epäkohdista omassa elämässä, huono ulkonäkö, epävarmuus, työttömyys... muita en ikinä pystyisi arvottamaan tuollaisten asioiden perusteella. Pelkään opiskelua koska en ole se penaalin terävin kynä enkä pääsisi arvosanoissa kuin korkeintaan keskinkertaisiin tuloksiin, mielessäni minun pitäisi saada kiitettäviä että olisin tarpeeksi hyvä ja kelpaisi. Töissä romahdan pienimmästäkin virheestä vaikken sitä ulospäin näytäkään. Muita taas kannustan enkä meinaa edes ymmärtää kun joku pahoittaa mielensä tekemänsä virheen vuoksi. Aivan kuin minulla olisi eri säännöt muille ja itselleni. Itse en pysty katsomaan ihmisiä silmiin ja pelkään ihmisiä mutta koen suurta iloa kun joku toinen rohkaistuu elämässään ja ajattelen vain että joku päivä minäkin vielä...kunhan kaikki on hyvin.

Kun kysyn itseltäni että kuka minulta näitä suorituksia vaatii niin en osaa sanoa siihen mitään. Aivan kuin tuolla olisi joku näkymätön voima joka sanoo että ellen ole täydellinen tai ainakin lähelle en kelpaa eikä kannata edes yrittää. Ja pelkään että tulen viettämään suurimman osan loppuelämästänikin omissa haavemaailmoissa.

Millaisia vanhempasi olivat? Meillä suhtauduttiin lapsuudessa virheisiin joko ivallisesti tai vihaisesti. Siksi varmistelen yhä loputtomasti olenko osannut ottaa kaiken mahdollisen ja mahdottoman aina huomioon. Jos joku suuttuu tai vaikuttaa minua kohtaan ärtyneeltä, jäädyn samalla tavalla kuin lapsena vihaisen vanhemman edessä. Mielistelen yhä vihaisia päästäkseni pois vaikeista tilanteista. Vihaan tuota piirrettä itsessäni, mutta se tulee suoraan selkärangasta.

Erityisen halvaksi tunnen itseni sen jälkeen, kun tällainen vihainen ihminen kehuu jälkikäteen miten ihana kanssani oli asioida, että olen aivan erilainen kuin muut vastaavassa asemassa toimivat. Tekisi mieli sanoa, että aivan varmasti, koska lupaisin silkä hetkellä vaikka kuun taivaalta, jottei ole pienintäkään riskiä siitä, että vihainen ihminen käy minuun käsiksi kuten vanhempani tekivät. En mieti mitä tilanteen jälkeen seuraa, mietin vain miten varmistan pääseväni siitä ehjänä pois. Olen siis tuossa tilanteessa hyvin empaattisen oloinen, sanoi toinen mitä tahansa ja lupaan selvittää kaikenlaista yms. Jälkikäteen olo on kuin olisin kävellyt pois sotatantereelta.