Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, kun kirjoitatte kokemuksistanne niin laittaisitteko kommenttiin onko teillä c-ptsd vai ptsd. Olisi varmasti monille tätä ketjua lukeville selkeyttävää.

Ptsd (traumanjälkeinen stressihäiriö):

Potilas kokee traumaattisen tapahtuman uudelleen vähintään yhdellä nimetyllä tavalla viidestä. Traumasta muistuttavien asioiden välttelyä esiintyy vähintään yhdellä nimetyllä tavalla kahdesta. Negatiivisia kognitiivisia ja mielialan muutoksia ja sosiaalisen käyttäytymisen muutoksia ilmenee vähintään kahdella nimetyllä tavalla seitsemästä. Kohonneen vireystilan ja reaktiivisuuden merkkejä ilmenee vähintään kahdella nimetyllä tavalla kuudesta. Oireet kestävät yli kuukauden, ja häiriö aiheuttaa kliinisesti merkittävää kärsimystä tai haittaa sosiaalisella, ammatillisella tai muulla tärkeällä toiminnan alueella.

C-ptsd (monimuotoinen ptsd):

Olennaisina eroina ICD-10:n PTSD-kriteereihin monimuotoisessa PTSD:ssä vakava stressialtistus voi olla pitkäkestoinen. Oirekuvan pitää täyttää PTSD:n ydinkriteerit (vähintään 1 uudelleen kokemisen oire, vähintään 1 välttelyn oire ja vähintään 1 ylivireyden oire) jossain vaiheessa taudin kulkua. Oirekuvaan kuuluu lisäksi ongelmia tunteiden säätelyssä, jatkuva kielteinen minäkäsitys ja vaikeus ylläpitää pysyviä ihmissuhteita. Kliinisesti lienee huomioitava erotusdiagnostiikassa kiintymyssuhdehäiriöt, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö aikuisilla. Yhdistelmä vastaa pitkälti ICD-10:n diagnoosia "Tuhoisaa kokemusta seuraava persoonallisuuden muutos" (F62.0). Englantilaisessa poikkileikkaustutkimuksessa monimuotoinen PTSD liittyi erityisesti nuoreen ikään ja interpersonaalisiin vaikeuksiin.

Lisäksi:

Akuutti stressireaktio (ASR, ICD-10)

akuutti stressihäiriö (ASD, DSM-5)

Ei minulla ainakaan ole mitään diagnoosia vaikka traumataustaa onkin. Ei trauman jälkitila ole automaattisesti mikään sairaus.

Tästä ei käy oikein ilmi millaisia traumoja sinulla on. Monella traumoista kärsivällä on diagnoosi nimenomaan siksi, että saisivat toipumiseen apua. Usein tuen saaminen vaatii lääkärin antaman diagnoosin. Mt-diagnoosin puuttuminen ei sinällään kerro mielenterveydestä muuta kuin sen, ettei ole asioinut lääkärissä.

En ole itsekään useampaan vuoteen käynyt, joten enää aiemmista diagnooseista ei tarvitse kertoa esimerkiksi vakuutusta hakiessa. En siltikään voi kovin kummoisesti, mutten ole jaksanut mennä lääkäriin, koska tuntuu että apua on melko huonosti saatavilla.

Rankkaa väkivaltaa lapsuudessa. Tämä heijastuu omaan vanhemmuuteen ja sitä on puitu psykologin kanssa. Minkään sairauden kriteerejä en kuitenkaan täytä. Yksittäisiä piirteitä on kyllä mm epävakaasta persoonallisuudesta, mutta niin lievänä että ne lasketaan vielä pikemminkin ominaisuuksiksi kuin sairaudeksi.

Ei siis ollut tarkoitus leuhkia diagnoosin puutteella tai sanoa, että mielenterveysongelmia pitäisi hävetä. Vaan tuoda esiin seikka, että vaikean kokemukset ja niiden näkyminen elämässä ei automaattisesti tarkoita sitä että olisi joku sairaus. Eihän ylipäänsä kaikki terapiassa käyvät ole sairaita. Oli se sitten trauman takia tai muusta syystä esim pariterapia. Ihminen voi kärsiä vaikkapa tunnelukosta olematta varsinaisesti sairas.

Oletko koskaan käynyt psykiatrilla vai onko tuo oma mielipiteesi? Psykologit eivät anna diagnooseja.

En käy vääntämään asiasta kanssasi. Jos olet sitä mieltä, että kaikki ihmisten solmut ja ongelmat ovat automaattisesti sairauksia, niin saat toki sitä mieltä olla. Tässä asiassa olet valitettavasti vaan aika yksiselitteisesti väärässä, kuten kuka hyvänsä ammattilainen voinee sinulle kertoa.

En ota kantaa siihen kuka on sairas ja kuka ei. Totean vain ettei esimerkiksi masennus vaadi lääkärin tapaamista tai diagnooseja.. Diagnoosi on vain tapa todeta jonkin asian tila sillä hetkellä.

Siksi sanoinkin erikseen, etten täytä kriteereitä.

Kenen mielestä? Onko tuo mielipide oma, psykologin vai lääkärin? Lääkäriä pidän näistä tahoista pätevimpänä tahona arvioimaan täyttyvätkö sairauden kriteerit vai eivät. Eihän sielläkään tietenkään esimerkiksi masennuksesta tarvitse kertoa, ellei tahdo.

Kuten sanoit, eihän sille lääkärillekään tarvitse masennuksesta kertoa. Eli onko sillä väliä, ketkä kaikki ovat sitä mieltä ettei kriteerit täyty, kun ei se ammattilainenkaan (tai monta ammattilaista) ole välttämättä oikeassa? Olemmeko nyt sitä mieltä, ettei yksikään ihminen voi sanoa ettei hänellä ole mielenterveyden sairautta?

Eikä se oikeastaan ole edes oleellista. Pointtini oli se, että ihminen jolla ei ole sen paremmin diagnosoitua kuin diagnosoimatonta sairautta voi silti kärsiä traumasta ja hyötyä terapiasta. Trauma voi laukaista sairauden tai altistaa sille (PTSD mukaanlukien), mutta trauman läpikäyminen ei vielä itsessään ole automaattisesti mikään sairaus. Siitä voi tietysti olla eri mieltä, mutta en usko yhdenkään ammattilaisen olevan.

Sen lisäksi, että silloinkin kun ihmisellä on sekä trauma että mielenterveyden häiriö ei näiden paraneminen välttämättä kulje käsi kädessä. Tiedän tapauksia, joissa masennuksesta on toivuttu täysin ilman merkittävää muutosta itse traumaan. Varmaan jopa tyypillistä silloin, kun traumapotilaan masennus lääkitään pois ilman terapiaa. Silloinkin tilanne voi olla se, että ihmisellä on merkittävä trauma ilman ajankohtaista mielenterveyden häiriötä.

Et taida olla lääkäri? Kannattaisi vilkaista käypä hoito -suosituksia, ettei kirjoittelisi masennuksen hoidosta ihan mitä sattuu.

Suositus on kuule eri asia kuin todellisuus. Yksikään tuntemani masennuspotilas ei ole päässyt psykoterapiaan. Korkeintaan psyk sh:lle + lääkitys.

Monta asiaa on pilattu minultakin. En usko, että pystyn koskaan päästämään miestä lähellenitai luottamaan kyseiseen otukseen. En ole koskaan voinut.

Vaikka me olemme kärsineet traumoistamme, moni meistä on kasvanut niiden myötä tällaisiksi:

https://mielenihmeet.fi/7-emotionaalisesti-vahvan-ihmisen-piirretta/

En halua tuoda tällä viestilläni mitään toksista jaksaa jaksaa tsemppiä tai että kärsimys jotenkin jalostaisi, mutta tosiasia on se, että traumojen kanssa on myös tarvittu vahvuutta ja sekin on ok, jos ei ole vahva vaan on herkkä. Me olemme jokainen itsenämme oma loistoyksilömme, joka joskus vaan sattuu olemaan väsynyt ja maahan lyöty. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on dg PTSD ja terapeuttini, joka on myös psykologi, sanoo aina, että en ole mieleltäni sairas vaan vaurioitunut. Tuli vaan mieleen. PTSD on häiriö, kun taas esim.skitsofrenia on sairaus.

- eri

Samaa sanoo minulle, että vaikka minulla on PTSD-diagnoosin lisäksi masennusdiagnoosi, en ole terapeuttini mielestä ns. mielisairas vaan väkivallan kohteena olon vuoksi vaurioitunut, vähän kuin olisi käsi mennyt poikki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on dg PTSD ja terapeuttini, joka on myös psykologi, sanoo aina, että en ole mieleltäni sairas vaan vaurioitunut. Tuli vaan mieleen. PTSD on häiriö, kun taas esim.skitsofrenia on sairaus.

- eri

Samaa sanoo minulle, että vaikka minulla on PTSD-diagnoosin lisäksi masennusdiagnoosi, en ole terapeuttini mielestä ns. mielisairas vaan väkivallan kohteena olon vuoksi vaurioitunut, vähän kuin olisi käsi mennyt poikki. 

En ymmärrä miksi on tarvetta miettiä onko kyseessä sairaus vai vaurio, jos ihminen tarvitsee tilanteessa apua. Jos nilkka murtuu, lääkäri saattaa määrätä toipumista varten sairaslomaa, vaikkei avun tarve toipumista varten olisikaan pysyvää laatua.

En ymmärrä tietynlaista vastakkain asettelun tarvetta: jos minulla on masennus ja naapurilla kaksisuuntainen mielialahäiriö, hyödymme molemmat hoidosta, vaikka diagnoosi on eri. Kumpikin on myös ihmisenä paljon enemmän kuin saamansa diagnoosi.

Jos tarvitset apua voidaksesi paremmin, ei lääkäriä pitäisi pelätä. Hänellä on kokonaisvastuu hoidon suunnittelusta. Resurssit ovat niin vähäiset, että apu on kohdennettava jotenkin.

Karu tosiasia vain on se, että jos sanot että sinulla on tietysti vähän jotakin mielen päällä, mutta et koe varsinaisesti itseäsi sairaaksi, et todennäköisesti kovin helposti saa apua ilman isoa setelitukkoa. Todellisuudessa moni todella huonosti voivakin joutuu odottamaan pitkään ennen kuin saa apua.

Ei ole häpeäksi ihmiselle voida henkisesti huonosti, jos on joutunut kokemaan rankkoja asioita. Mieli ei vain yleensä kestä mitä tahansa.

Ei ollut varsinaisesti tarvetta, vaan tuli vain mieleen seuratessani keskustelua. Onhan silti edelleen aika vahva stigma, täällä palstallakin haukutaan mt-ongelmaisia mennen tullen ja sana mielisairas on joillekin haukkumasana. Kyllä itselläni ainakin tulee tarve suojautua sellaiselta. Siitäkin huolimatta, että mielestäni mielisairaitakaan ei saa haukkua.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut varsinaisesti tarvetta, vaan tuli vain mieleen seuratessani keskustelua. Onhan silti edelleen aika vahva stigma, täällä palstallakin haukutaan mt-ongelmaisia mennen tullen ja sana mielisairas on joillekin haukkumasana. Kyllä itselläni ainakin tulee tarve suojautua sellaiselta. Siitäkin huolimatta, että mielestäni mielisairaitakaan ei saa haukkua.

Nykyään ei enää käytetä sanaa mielisairas, vaan sen sijalla voi olla esimerkiksi mielenterveyden ongelmista kärsivä. Tällä korostetaan sitä, että ihminen on aina enemmän kuin omat ongelmansa. Ei voi pitää hyvänä sitä, että ihmiset pyrkivät vimmaisesti erottumaan muita parempina jostain ihmisryhmistä.

Erotteleva puhetapa epäinhimillistää niitä ihmisiä, jotka kamppailevat kovasti päästäkseen ongelmistaan eroon tai selviytyäkseen paremmin niiden kanssa. Mielenterveysongelmista kärsivä on ihan tavallinen tyyppi siinä missä kuka tahansa muukin, vaikka joku palstatrolli toisin asian mieltäisikin.

Niin, mutta viittasinkin siihen miten tällä palstalla voi joutua sadistin kynsiin. Itse puolustan ihmisiä diagnoosista ja sen olemassaolosta riippumatta, mutta osa musta myös pelkää tosi paljon.

Vierailija kirjoitti:

Niin, mutta viittasinkin siihen miten tällä palstalla voi joutua sadistin kynsiin. Itse puolustan ihmisiä diagnoosista ja sen olemassaolosta riippumatta, mutta osa musta myös pelkää tosi paljon.

Ymmärrätkö että olet traumoinesi tällaisen sadistin hampaissa täysin riippumatta siitä oletko hakenut itselläsi apua vai et? Nimettömät päänaukojat olisi hyvä jättää omaan arvoonsa. Eivät he täältä kotiovellesi ilmesty. Samat trollit soittavat suutaan asiasta kuin asiasta muissakin ketjuissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, mutta viittasinkin siihen miten tällä palstalla voi joutua sadistin kynsiin. Itse puolustan ihmisiä diagnoosista ja sen olemassaolosta riippumatta, mutta osa musta myös pelkää tosi paljon.

Ymmärrätkö että olet traumoinesi tällaisen sadistin hampaissa täysin riippumatta siitä oletko hakenut itselläsi apua vai et? Nimettömät päänaukojat olisi hyvä jättää omaan arvoonsa. Eivät he täältä kotiovellesi ilmesty. Samat trollit soittavat suutaan asiasta kuin asiasta muissakin ketjuissa.

En tiedä kenen kanssa luulet keskustelevasi, mutta mä olen hakenut apua ajat sitten ja mulla on tarvitsemani diagnoosit. Kyllä nettiviha mua ainakin ahdistaa, vaikken pelkää että tulisivat kotiovelle. Varmasti olen liian herkkä traumataustani takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, mutta viittasinkin siihen miten tällä palstalla voi joutua sadistin kynsiin. Itse puolustan ihmisiä diagnoosista ja sen olemassaolosta riippumatta, mutta osa musta myös pelkää tosi paljon.

Ymmärrätkö että olet traumoinesi tällaisen sadistin hampaissa täysin riippumatta siitä oletko hakenut itselläsi apua vai et? Nimettömät päänaukojat olisi hyvä jättää omaan arvoonsa. Eivät he täältä kotiovellesi ilmesty. Samat trollit soittavat suutaan asiasta kuin asiasta muissakin ketjuissa.

En tiedä kenen kanssa luulet keskustelevasi, mutta mä olen hakenut apua ajat sitten ja mulla on tarvitsemani diagnoosit. Kyllä nettiviha mua ainakin ahdistaa, vaikken pelkää että tulisivat kotiovelle. Varmasti olen liian herkkä traumataustani takia.

Hienoa, että olet saanut apua. Ihmiset ovat erilaisia. Minua nimetön nettiviha ahdistaa vähemmän kuin ihmisten arkipäiväinen välinpitämättömyys ja naureskelu toisten mielenterveyden ongelmille.

Perheenjäseneni esimerkiksi piti syömishäiriöitä huvittavina ja kertoi niistä vitsejä. Todella vastenmielistä nauraa muiden ongelmille. Noin kehittymättömän empatiakyvyn omaavaan ihmiseen ei pysty luottamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Ei ehkä kuntoon täysin, mutta eiköhän paljon voi toipua. Jossain vaiheessa voi tulla vaan terapiaähky, en jaksa näitä asioita enää!

Mä olen sekä traumatisoitunut että mielisairas. Olenhan ollut mielisairaalassakin useita kertoja. Mut hyvä että on parempia ei-mielisairaita ihmisiä.

Kyllä! Kärsin CPTSD:stä.  Olen hyvin älykäs, mutta en pääse työelämässä minnekään, kun traumat vaikeuttavat elämää niin paljon... :/ Nyt melkein koko Kelan maksama terapia käytettynä, ja vielä olisi todella paljon työstettävää. Kuten terapeuttinikin sanoo, ei se Kelan maksama aika vain riitä näin monimutkaisiin ja pitkään jatkuneisiin ongelmiin. Paljon olen mennyt eteenpäin terapian ja myös MDMA:n avulla, mutta paljon olisi vielä tehtävää.

Olisipa jokin suljettu traumatukiryhmä, tällaiseen kenelle tahansa idioottitrollille avoimeen ketjuun kirjoittaminen ei ole meille traumatisoituneille paras mahdollinen vaihtoehto. Pahimmillaan se voi olla jopa haavoittavaa... Ja vertaistukea tässä todellakin kaipaisi, rakentavassa ja myötätuntoisessa hengessä.

Viime aikoina olen fiilistellyt Pamela Tolaa, joka on kertonut omasta traumatisoitumisestaan, ja ennen kaikkea sitä, miten hienoja ja mielenkiintoisia asioita voi tehdä traumatisoitumisesta huolimatta. Itsehän nyhjään lähinnä sohvalla ja haaveilen vain, mutta ehkä joskus saisin pontta antaa itselleni edes mahdollisuuden toteuttaa unelmiani.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sekä traumatisoitunut että mielisairas. Olenhan ollut mielisairaalassakin useita kertoja. Mut hyvä että on parempia ei-mielisairaita ihmisiä.

Jotkin ihmiset pelkäävät mielenterveyden ongelmiin liittyviä stigmoja. On todella sääli, jos sen takia ei uskalla hakea kunnollista apua ongelmiin. Sellaista ei kuitenkaan voida auttaa, joka ei kykene myöntämään olevansa avun tarpeessa. Kulissien ylläpitämisen hinta voi olla kova.

Pahimmillaan tällaiset ihmiset yrittävät myös estää sisäisen häpeänsä muiden hakeutumisen hoidon piiriin. Mielenterveyden ongelmiin liittyviä stigmoja pelkäävä kommentoimalla vaikkapa ettei joku voi olla masentunut, kun meikkaa nätisti ja hymyilee. Diagnosointi olisi syytä jättää lääkärille, koska mielenterveyden ongelmiin liittyviä oireita ei maallikko välttämättä kovin hyvin tunnista.

Minua ainakin ärsyttää se, että minut traumatisoineet ihmiset pitävät mt-ongelmaisia ja lääkityksellä olevia jotenkin sairaina ja heikkoina. Joutuisin ikään kuin traumatisoimasn itseäni lisää, jos suostuisin pitämään itseäni mielenterveysongelmaisena. Nyt rinnastan tilanteen siihen, että olin normaali ihminen ja itse päästään sairas tuli harjoittamaan väkivaltaansa minuun. Luut pysyivät ehjinä, mutta mieli otti osumaa.

Enkä pidä itseäni PAREMPANA kuin mielenterveyspotilasta, mutta turha myöskään identifiotua sellaiseksi mitä ei ole. Se saattaa vaan lisätä oireilua kun alkaa kuvitella oireita.

Vierailija kirjoitti:

Minua ainakin ärsyttää se, että minut traumatisoineet ihmiset pitävät mt-ongelmaisia ja lääkityksellä olevia jotenkin sairaina ja heikkoina. Joutuisin ikään kuin traumatisoimasn itseäni lisää, jos suostuisin pitämään itseäni mielenterveysongelmaisena. Nyt rinnastan tilanteen siihen, että olin normaali ihminen ja itse päästään sairas tuli harjoittamaan väkivaltaansa minuun. Luut pysyivät ehjinä, mutta mieli otti osumaa.

Enkä pidä itseäni PAREMPANA kuin mielenterveyspotilasta, mutta turha myöskään identifiotua sellaiseksi mitä ei ole. Se saattaa vaan lisätä oireilua kun alkaa kuvitella oireita.

Eli olet omaksunut sinua ikävästi kohdelleiden ihmisten asenteet sellaisenaan? Miksi et pidä mielenterveyden ongelmista kärsiviä tavallisina ihmisinä? Mitä sinulle traumatisoituminen tarkoittaa?

Miksi masennus- tai ahdistusdiagnoosi olisi sinulle niin kova paikka, jos sen avulla saisit helpommin apua itsellesi? Jolleivät traumat mitenkään häiritse elämää, niin mikä tarve on osallistua ketjuihin, joissa niistä kärsivät ihmiset jakavat toisilleen vertaistukea?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sekä traumatisoitunut että mielisairas. Olenhan ollut mielisairaalassakin useita kertoja. Mut hyvä että on parempia ei-mielisairaita ihmisiä.

Ei kukaan ole toistaan parempi, siitä ei ole kysymys. Olemme kaikki erilaisia, vaikka meitä yhdistääkin traumatisoituminen. Ihan samalla tavalla kuin autistit on keskenään hyvinkin erilaisia ja osalla on liitännäishäiriöitä/-sairauksia ja osalla ei.

Olen lukenut, että traumatisoitumiseen pitäisi suhtautua myös neurobiologisesta näkökulmasta käsin, koska se vaurioittaa hermostoa.

Itse kannatan holistista katsantokantaa, missä kaikki eri puolet tulevat huomioiduiksi. Jos on traumatisoitunut, niin kyllä se vaan mielen tasolla näkyy myös esim.haitallisina taustauskomuksina ja tunteiden säätelyn ongelmina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ainakin ärsyttää se, että minut traumatisoineet ihmiset pitävät mt-ongelmaisia ja lääkityksellä olevia jotenkin sairaina ja heikkoina. Joutuisin ikään kuin traumatisoimasn itseäni lisää, jos suostuisin pitämään itseäni mielenterveysongelmaisena. Nyt rinnastan tilanteen siihen, että olin normaali ihminen ja itse päästään sairas tuli harjoittamaan väkivaltaansa minuun. Luut pysyivät ehjinä, mutta mieli otti osumaa.

Enkä pidä itseäni PAREMPANA kuin mielenterveyspotilasta, mutta turha myöskään identifiotua sellaiseksi mitä ei ole. Se saattaa vaan lisätä oireilua kun alkaa kuvitella oireita.

Eli olet omaksunut sinua ikävästi kohdelleiden ihmisten asenteet sellaisenaan? Miksi et pidä mielenterveyden ongelmista kärsiviä tavallisina ihmisinä? Mitä sinulle traumatisoituminen tarkoittaa?

Miksi masennus- tai ahdistusdiagnoosi olisi sinulle niin kova paikka, jos sen avulla saisit helpommin apua itsellesi? Jolleivät traumat mitenkään häiritse elämää, niin mikä tarve on osallistua ketjuihin, joissa niistä kärsivät ihmiset jakavat toisilleen vertaistukea?

Masennus ja ahdistuneisuushäiriö ovat täysin eri häiriöitä kuin ptsd. Jos ei sairasta masennusta tai ahdistuneisuushäiriötä, niin sellaisten diagnoosien saaminen ja niiden hoitaminen olisi haitallista.

Mielestäni on hyvä, että tällaisiin ketjuihin osallistuu erilaisia ihmisiä erilaisilla kokemuksilla. Traumat vaikuttavat meihin kaikkiin eri tavoin ja oireet ovat hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi voimakasta ahdistusta tai uupumusta ei ole kaikilla. Oireet voivat olla myös ajoittaisia. Joidenkin oireiden kanssa voi oppia pärjäämään.

Havaintojeni mukaan suurella osalla ihmisistä on pienemmät tai suuremmat kipukohtansa, ilman traumataustaakin.

Kaikille sopivaa tai helppoa hoitoa traumoihin ei ole vielä löydetty. Traumojen oireiden kanssa pärjäämään oppiminen voi joskus olla mielekkäämpää kuin vaikeasti saavutettavissa oleva hoitopolku ja pitkät mahdollisesti tehoamattomat terapiat, jos oireet eivät ole ihmiselle itselleen liian vaikeita.