Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Narsisti-isä, alkoholistiäiti. Parisuhde nuorena miehen kanssa joka jatkuvasti pahoinpiteli, lopulta niin kovin että jouduin sairaalaan ja siihen loppui suhde.

Elämään on mahtunut myös paljon sydänsuruja sekä välirikkoja ystävien kanssa. Henkistä väkivaltaa ollut koko elämäni. Ja silti en koe että mitään traumaa olisi jäänyt mistään. Joskus oikein pelkään, sekoanko tulevaisuudessa. Miksi kaikki kokemani asiat eivät vaikuta muhun, vaan olen oikeasti onnellinen ja elän hyvää elämää. No mulla on hyvä elämä, lapset ja mies ja kiva työ, mutta kaikki tämä olisi saattanut jäädä saamatta, jos traumat kummittelisivat mukanani. Olen tietysti tyytyväinen näin, mutta tosiaan ihmettelen, miksi näin.

Kuinka vanha olet ja siis onko sitä väkivaltaa edelleen, kun sitä on ollut koko elämä?

1. Yleensä nämä iskevät päälle keski-iässä, jos siihen asti on onnistunut olemaan välittämättä. 

2. Jos tilanne on päällä edelleen, onnellisuus on defenssi. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kuvittelin, että olin selvinnyt ja asiat jo käsitelty ja elämässä meni hyvin, kunnes nelikymppisenä rysähti.

Mulla rysähti myös nelikymppisenä. Siihen asti pidin itseäni selviytyjänä ja menestyjänä. Sain itseni parempaan kuntoon noin 46-vuotiaana, mutta sitten alkoi rytistä uudelleen ja nyt uusi ponnistaminen kohti parempaa 50-vuotiaana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kuvittelin, että olin selvinnyt ja asiat jo käsitelty ja elämässä meni hyvin, kunnes nelikymppisenä rysähti.

Mulla rysähti myös nelikymppisenä. Siihen asti pidin itseäni selviytyjänä ja menestyjänä. Sain itseni parempaan kuntoon noin 46-vuotiaana, mutta sitten alkoi rytistä uudelleen ja nyt uusi ponnistaminen kohti parempaa 50-vuotiaana. 

Tsemppiä! On ilmeisesti aika yleistä ns.romahtaa keski-iässä. Itse vielä tavoittelen parempaa vointia, toipuminen vielä aivan kesken.

Vierailija kirjoitti:

Narsisti-isä, alkoholistiäiti. Parisuhde nuorena miehen kanssa joka jatkuvasti pahoinpiteli, lopulta niin kovin että jouduin sairaalaan ja siihen loppui suhde.

Elämään on mahtunut myös paljon sydänsuruja sekä välirikkoja ystävien kanssa. Henkistä väkivaltaa ollut koko elämäni. Ja silti en koe että mitään traumaa olisi jäänyt mistään. Joskus oikein pelkään, sekoanko tulevaisuudessa. Miksi kaikki kokemani asiat eivät vaikuta muhun, vaan olen oikeasti onnellinen ja elän hyvää elämää. No mulla on hyvä elämä, lapset ja mies ja kiva työ, mutta kaikki tämä olisi saattanut jäädä saamatta, jos traumat kummittelisivat mukanani. Olen tietysti tyytyväinen näin, mutta tosiaan ihmettelen, miksi näin.

Kukaan ei tiedä tulevaisuudesta. Kannattaa vain pyrkiä nauttimaan tästä hetkestä ja siitä tunteesta, ettei traumoilla ole isoa vaikutusta elämään.

Joo olen lukenut että keski-iässä ei ole enää yhtä paljon psyykkistä energiaa pitää itseään ja elämäänsä kasassa kuin nuorempana. Mulla ei ollut kyllä nuorenakaan mutta viimeisin kunnon romahdus tuli just nelikymppisenä, ennestäänkin huonoon elämäntilanteeseen eli en ole edes pystynyt hankkimaan mitään perheitä töitä tai kivaa elämää. Siinä onkin yksi iso tämän kertaisen romahduksen syy kun viimeisimmätkin yritykset noiden saamiseen epäonnistui eikä se ainakaan helpommaksi muutu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toi voi hyvinkin pitää paikkansa, että traumatisoituneen masennusoireilu johtuu häpeästä. Mun häpeä on ihan massiivinen ja, kun se on aktiivisena koen myös masentuneisuutta. Häpeän koko olemassaoloani, sisintä ja ulkomuotoa. Varmaan kävelen vähän kumarassa yrittäen olla mahdollisimman näkymätön ja välttelen katsekontaktia.

Epäonnistumiset ja vastoinkäymiset ihmissuhteissa lisää sitä. Kerroin puolisen vuotta sitten eräälle ystävälleni, että olen kokenut noin vuorokauden kestäneen vapaudenriiston enkä muista 17h ajalta mitään. Tämä ystävä pahoitteli kokemaani, järkyttyi ja lupasi soittaa viikon päästä. Hän ei ole edelleenkään soittanut ja koen musertavaa häpeää yrityksestäni tulla näkyväksi ja, kun uskalsin kertoa yhden traumatisoineen tapahtuman ja sain ikään kuin kylmän rätin kasvoilleni. Yritä tässäkin nyt sitten vapautua häpeästä. Muutenkin se tuntuu lähes mahdottomalta.

Sillä sun kaverillaskin voi olla vaikka vakava masennus ja valtava häpeä...

Somen perusteella tekee töitä, lomailee,matkustelee ja elää elämänsä parasta aikaa.

Ihmiset voivat käytöksellään tuottaa järjettömän isoja pettymyksiä. Se voi viedä aikaa, mutta olisi parasta jos pystyisit ajattelemaan ettei tämä ihminen enää kuulu elämääsi. Vihaisuus huonosta käytöksestä voi auttaa sinua henkisesti irtautumaan ikävästä ihmissuhteesta. Pidän peukkuja pystyssä, että löytäisit tilalle mukavampaa seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toi voi hyvinkin pitää paikkansa, että traumatisoituneen masennusoireilu johtuu häpeästä. Mun häpeä on ihan massiivinen ja, kun se on aktiivisena koen myös masentuneisuutta. Häpeän koko olemassaoloani, sisintä ja ulkomuotoa. Varmaan kävelen vähän kumarassa yrittäen olla mahdollisimman näkymätön ja välttelen katsekontaktia.

Epäonnistumiset ja vastoinkäymiset ihmissuhteissa lisää sitä. Kerroin puolisen vuotta sitten eräälle ystävälleni, että olen kokenut noin vuorokauden kestäneen vapaudenriiston enkä muista 17h ajalta mitään. Tämä ystävä pahoitteli kokemaani, järkyttyi ja lupasi soittaa viikon päästä. Hän ei ole edelleenkään soittanut ja koen musertavaa häpeää yrityksestäni tulla näkyväksi ja, kun uskalsin kertoa yhden traumatisoineen tapahtuman ja sain ikään kuin kylmän rätin kasvoilleni. Yritä tässäkin nyt sitten vapautua häpeästä. Muutenkin se tuntuu lähes mahdottomalta.

Sillä sun kaverillaskin voi olla vaikka vakava masennus ja valtava häpeä...

Somen perusteella tekee töitä, lomailee,matkustelee ja elää elämänsä parasta aikaa.

Ihmiset voivat käytöksellään tuottaa järjettömän isoja pettymyksiä. Se voi viedä aikaa, mutta olisi parasta jos pystyisit ajattelemaan ettei tämä ihminen enää kuulu elämääsi. Vihaisuus huonosta käytöksestä voi auttaa sinua henkisesti irtautumaan ikävästä ihmissuhteesta. Pidän peukkuja pystyssä, että löytäisit tilalle mukavampaa seuraa.

Kiitos

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kuvittelin, että olin selvinnyt ja asiat jo käsitelty ja elämässä meni hyvin, kunnes nelikymppisenä rysähti.

Minulle tapahtui nuoruudessa vaikea asia, joka hajotti lisää. Lapsuudessa ja teini-iässä oli jo ennen sitä ollut paljon haasteita, mutta olisin ehkä saattanut kokea jotenkin päässeeni niistä kuiville ilman tuota nuoruuden kokemusta.

Varmasti jonkinlainen romahdus olisi kaikkien kokemusten jälkeen joskus myöhemmin elämässä tullut. Mielelläni olisin silti edes hetkeksi positiivista itsekuvaa ylläpitääkseni ottanut sen illuusion, että olen vain kovalla työllä saanut otettua kaiken haltuun aiemmista vaikeuksista huolimatta.

Tuntuu ihan kauhealta että mulla on edessä vain vuosikymmeniä samaa yksinäisyyttä ja ahdistusta ja pelkoja kuin yhä enenevästi on ollut mitä enemmän ikää on tullut. Ihmiset on ekan ns sekoamiseni jälkeen pääsääntöisesti vältelleet minua, siitä on noin parikymmentä vuotta. Varmaan minun pitäisi asua jossain mielenterveyskuntoutujien parantolassa loppuikä mutta ei niitä enää ole ja tuskin sellaiseen pääsisin.  Olen vaan niin viallinen enkä koe hyvää oloa tai iloa tai onnea mistään joten miksipä kukaan minua viitsisi katsella. Toimintakykyni ja tunne-elämäni on tavallaan ehkä kuin kroonisesti sairaalla  skitsofreenikolla mutta tuota diagnoosia minulla ei kuitenkaan ole. 

Vierailija kirjoitti:

Narsisti-isä, alkoholistiäiti. Parisuhde nuorena miehen kanssa joka jatkuvasti pahoinpiteli, lopulta niin kovin että jouduin sairaalaan ja siihen loppui suhde.

Elämään on mahtunut myös paljon sydänsuruja sekä välirikkoja ystävien kanssa. Henkistä väkivaltaa ollut koko elämäni. Ja silti en koe että mitään traumaa olisi jäänyt mistään. Joskus oikein pelkään, sekoanko tulevaisuudessa. Miksi kaikki kokemani asiat eivät vaikuta muhun, vaan olen oikeasti onnellinen ja elän hyvää elämää. No mulla on hyvä elämä, lapset ja mies ja kiva työ, mutta kaikki tämä olisi saattanut jäädä saamatta, jos traumat kummittelisivat mukanani. Olen tietysti tyytyväinen näin, mutta tosiaan ihmettelen, miksi näin.

Kaikille ei kehity yhtä vaikeita oireita ja niiltä saattaa välttyä kokonaankin. Oireet on myös todella monenlaisia. Esim. täällä keskustelussa paljon kuvattuja oireita ei ole kaikilla, kuten masentuneisuus tai ihmissuhdeongelmat.

Saattaa olla, että omassa ympäristössä ja sisäisesti itsessäkin on ollut jotain, mikä on tukenut selviytymistä, vaikka ei itsekään heti osaisi sanoa mitä se on ollut.

Olemme erilaisia myös näissä asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsisti-isä, alkoholistiäiti. Parisuhde nuorena miehen kanssa joka jatkuvasti pahoinpiteli, lopulta niin kovin että jouduin sairaalaan ja siihen loppui suhde.

Elämään on mahtunut myös paljon sydänsuruja sekä välirikkoja ystävien kanssa. Henkistä väkivaltaa ollut koko elämäni. Ja silti en koe että mitään traumaa olisi jäänyt mistään. Joskus oikein pelkään, sekoanko tulevaisuudessa. Miksi kaikki kokemani asiat eivät vaikuta muhun, vaan olen oikeasti onnellinen ja elän hyvää elämää. No mulla on hyvä elämä, lapset ja mies ja kiva työ, mutta kaikki tämä olisi saattanut jäädä saamatta, jos traumat kummittelisivat mukanani. Olen tietysti tyytyväinen näin, mutta tosiaan ihmettelen, miksi näin.

Kaikille ei kehity yhtä vaikeita oireita ja niiltä saattaa välttyä kokonaankin. Oireet on myös todella monenlaisia. Esim. täällä keskustelussa paljon kuvattuja oireita ei ole kaikilla, kuten masentuneisuus tai ihmissuhdeongelmat.

Saattaa olla, että omassa ympäristössä ja sisäisesti itsessäkin on ollut jotain, mikä on tukenut selviytymistä, vaikka ei itsekään heti osaisi sanoa mitä se on ollut.

Olemme erilaisia myös näissä asioissa.

Minulla iskee toisinaan päälle se pelko, että sairastun jossain vaiheessa muistisairauteen ja mieli rupeaa toistamaan päivästä toiseen samaa traumakokemusta nonstoppina. Voi toki olla että näin voi huonolla tuurilla käydä.

Yritän silti tietoisesti torjua tuon ajatuksen aktiivisesti pyörimästä mielestsä ja käsitellä sitä sen merkkinä, että nyt vain taitaa olla liikaa kuormitusta, kun mieli alkaa pyörittää pelkoja. Voihan pelko nimittäin olla täysin aiheetonkin.

Oli pelko aiheeton tai ei, en halua että tulevat vuosikymmenet elämässä kuluvat sellaista asiaa murehtiessa, johon itse ei juurikaan pysty vaikuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsisti-isä, alkoholistiäiti. Parisuhde nuorena miehen kanssa joka jatkuvasti pahoinpiteli, lopulta niin kovin että jouduin sairaalaan ja siihen loppui suhde.

Elämään on mahtunut myös paljon sydänsuruja sekä välirikkoja ystävien kanssa. Henkistä väkivaltaa ollut koko elämäni. Ja silti en koe että mitään traumaa olisi jäänyt mistään. Joskus oikein pelkään, sekoanko tulevaisuudessa. Miksi kaikki kokemani asiat eivät vaikuta muhun, vaan olen oikeasti onnellinen ja elän hyvää elämää. No mulla on hyvä elämä, lapset ja mies ja kiva työ, mutta kaikki tämä olisi saattanut jäädä saamatta, jos traumat kummittelisivat mukanani. Olen tietysti tyytyväinen näin, mutta tosiaan ihmettelen, miksi näin.

Kuinka vanha olet ja siis onko sitä väkivaltaa edelleen, kun sitä on ollut koko elämä?

1. Yleensä nämä iskevät päälle keski-iässä, jos siihen asti on onnistunut olemaan välittämättä. 

2. Jos tilanne on päällä edelleen, onnellisuus on defenssi. 

En tajua mikä ajatus tuossa on taustalla, että jotkut ei voisi selvitä vähemmällä?

Jos olet kohdannut trauman ja koet voivasi hyvin, niin hyvinvointisi on valetta. Kyllä sinun pitäisi tajuta voivasi "oikeasti" huonosti. ?

Vaikuttaa vahingolliselta ajattelutavalta.

Tilastojen mukaan toiset selviävät vähemmällä, syitä siihen voi etsiä ympäristöstä, ajoituksista, sosiaalisista suhteista, yksilöllisistä reaktioherkkyyksistä, neurologiasta, yksilöllisistä psyykkisistä voimavaroista jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsisti-isä, alkoholistiäiti. Parisuhde nuorena miehen kanssa joka jatkuvasti pahoinpiteli, lopulta niin kovin että jouduin sairaalaan ja siihen loppui suhde.

Elämään on mahtunut myös paljon sydänsuruja sekä välirikkoja ystävien kanssa. Henkistä väkivaltaa ollut koko elämäni. Ja silti en koe että mitään traumaa olisi jäänyt mistään. Joskus oikein pelkään, sekoanko tulevaisuudessa. Miksi kaikki kokemani asiat eivät vaikuta muhun, vaan olen oikeasti onnellinen ja elän hyvää elämää. No mulla on hyvä elämä, lapset ja mies ja kiva työ, mutta kaikki tämä olisi saattanut jäädä saamatta, jos traumat kummittelisivat mukanani. Olen tietysti tyytyväinen näin, mutta tosiaan ihmettelen, miksi näin.

Kuinka vanha olet ja siis onko sitä väkivaltaa edelleen, kun sitä on ollut koko elämä?

1. Yleensä nämä iskevät päälle keski-iässä, jos siihen asti on onnistunut olemaan välittämättä. 

2. Jos tilanne on päällä edelleen, onnellisuus on defenssi. 

En tajua mikä ajatus tuossa on taustalla, että jotkut ei voisi selvitä vähemmällä?

Jos olet kohdannut trauman ja koet voivasi hyvin, niin hyvinvointisi on valetta. Kyllä sinun pitäisi tajuta voivasi "oikeasti" huonosti. ?

Vaikuttaa vahingolliselta ajattelutavalta.

Tilastojen mukaan toiset selviävät vähemmällä, syitä siihen voi etsiä ympäristöstä, ajoituksista, sosiaalisista suhteista, yksilöllisistä reaktioherkkyyksistä, neurologiasta, yksilöllisistä psyykkisistä voimavaroista jne.

Traumatisoituneen ihmisen voi olla hankala luottaa siihen, että elämä voi oikeasti kantaa ja on niiden hyvien asioiden "arvoinen". Sen takia vaikeita asioita kokeneella hyviä jaksoja saattaa seurata masennus.

Vaikkei mitään kriisiä olisikaan päällä, voisi olla hyvä keskustella kerran tai kaksi ammattilaisen kanssa. Se voisi auttaa jäsentämään ajatuksia ja vahvistamaan sisäistä turvallisuuden tunnetta.

Täytyy nukkua paljon, menen nukkumaan kl 20 ( vaikka se ikävää onkin). Treenata päivittäin jotta stressijännitys vähenee. Kävellä paljon ulkona. Itselleni on tärkeätä ettei tapahdu liikaa asioita ( työn lisäksi) päivässä, jotta voin rauhoittua. Elämä on ehkä hiukan ikävystyttävää, mutta näin selviän työstä

Mä en ymmärrä mitä tällä elämällä pitäisi tehdä kun en pärjää töissä enkä minkäänlaisissa ihmissuhteissa.

Olen pilannut kaikki parisuhteeni ja siirtänyt traumat lapsilleni. Melkein tekisi mieli kysyä, mitä ne traumat ei ole pilanneet. Ystävyyksiä kai ei. Suurin osa läheisimmistä yhtä hajalla kuin minäkin. Kenellä taustalla väkivaltaa, kenellä kuolemaa, kenellä lasinen lapsuus. Mutta siinä me rammat talutetaan toisiamme eteenpäin.

Tajusin, että joskus kun olen kertonut vähän jotain traumoistani tai elämäntilanteestani tai yksinäisyydestäni jollekin niin vastaukset on aina "kauheaa", "kamalaa", "miten sinä kestät", mutta ikinä kukaan ei ole tarjoutunut mitenkään olemaan esimerkiksi avuksi missään. Tuo kauhistelu ilman mitään jatkoa siihen on siten jättänyt vaan pahemman olon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kuvittelin, että olin selvinnyt ja asiat jo käsitelty ja elämässä meni hyvin, kunnes nelikymppisenä rysähti.

Mulla rysähti myös nelikymppisenä. Siihen asti pidin itseäni selviytyjänä ja menestyjänä. Sain itseni parempaan kuntoon noin 46-vuotiaana, mutta sitten alkoi rytistä uudelleen ja nyt uusi ponnistaminen kohti parempaa 50-vuotiaana. 

Sama täällä. Nelikymppisenä kolmen lapsen jälkeen rysähti. Siihen asti kuvittelin olevani niitä, joita olen kuullut kutsuttavan voikukkalapsiksi - niitä, jotka tulevat hirveistä oloista ja kukoistavat silti.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin, että joskus kun olen kertonut vähän jotain traumoistani tai elämäntilanteestani tai yksinäisyydestäni jollekin niin vastaukset on aina "kauheaa", "kamalaa", "miten sinä kestät", mutta ikinä kukaan ei ole tarjoutunut mitenkään olemaan esimerkiksi avuksi missään. Tuo kauhistelu ilman mitään jatkoa siihen on siten jättänyt vaan pahemman olon. 

Minulla useimmilla ystävillä on saman tason traumoja tai jopa pahempia. Ehkä me rikkinäiset vedetään toisiamme puoleensa.

Vierailija kirjoitti:

Hei, kun kirjoitatte kokemuksistanne niin laittaisitteko kommenttiin onko teillä c-ptsd vai ptsd. Olisi varmasti monille tätä ketjua lukeville selkeyttävää.

Ptsd (traumanjälkeinen stressihäiriö):

Potilas kokee traumaattisen tapahtuman uudelleen vähintään yhdellä nimetyllä tavalla viidestä. Traumasta muistuttavien asioiden välttelyä esiintyy vähintään yhdellä nimetyllä tavalla kahdesta. Negatiivisia kognitiivisia ja mielialan muutoksia ja sosiaalisen käyttäytymisen muutoksia ilmenee vähintään kahdella nimetyllä tavalla seitsemästä. Kohonneen vireystilan ja reaktiivisuuden merkkejä ilmenee vähintään kahdella nimetyllä tavalla kuudesta. Oireet kestävät yli kuukauden, ja häiriö aiheuttaa kliinisesti merkittävää kärsimystä tai haittaa sosiaalisella, ammatillisella tai muulla tärkeällä toiminnan alueella.

C-ptsd (monimuotoinen ptsd):

Olennaisina eroina ICD-10:n PTSD-kriteereihin monimuotoisessa PTSD:ssä vakava stressialtistus voi olla pitkäkestoinen. Oirekuvan pitää täyttää PTSD:n ydinkriteerit (vähintään 1 uudelleen kokemisen oire, vähintään 1 välttelyn oire ja vähintään 1 ylivireyden oire) jossain vaiheessa taudin kulkua. Oirekuvaan kuuluu lisäksi ongelmia tunteiden säätelyssä, jatkuva kielteinen minäkäsitys ja vaikeus ylläpitää pysyviä ihmissuhteita. Kliinisesti lienee huomioitava erotusdiagnostiikassa kiintymyssuhdehäiriöt, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö aikuisilla. Yhdistelmä vastaa pitkälti ICD-10:n diagnoosia "Tuhoisaa kokemusta seuraava persoonallisuuden muutos" (F62.0). Englantilaisessa poikkileikkaustutkimuksessa monimuotoinen PTSD liittyi erityisesti nuoreen ikään ja interpersonaalisiin vaikeuksiin.

Lisäksi:

Akuutti stressireaktio (ASR, ICD-10)

akuutti stressihäiriö (ASD, DSM-5)

Ei minulla ainakaan ole mitään diagnoosia vaikka traumataustaa onkin. Ei trauman jälkitila ole automaattisesti mikään sairaus.