Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Kyllä.

Dissosiaation takia en ole mitenkään kosketuksissa muistoihini, tiedän että ne asiat tapahtui mutten tunne mitään. En kykene tuntemaan myötätuntoa itseäni kohtaan vaan sätin vaan itseäni jatkuvasti. Unohtelen asioita koko ajan. Pelkään sosiaalisia tilanteita. Saatan juosta peiton alle piiloon kun ovikello soi. Olen vuorotellen ylivireä ja alivireä, joko pompin tekemässä jotain tai makaan sohvalla kykenemättä sanomaan sanaakaan. Yritän ulkoilla

ja syödä terveellisesti, mutta pienikin muutos rutiineissa niin loppupäivä on pilalla ja minä olen muissa maailmoissa. Tuntuu, että koko elämä jää vaan elämättä ja elän jatkuvassa pelossa, mitä jos sitä ja tätä ja tota. Terapiassakaan en pysty tarpeeksi avautumaan ja lääkkeistä ei juuri ole ollut apua.

Tsemppiä muille.

Mä tarvitsin lääkkeet, jotta tasaannuin sen verran, että pystyin alkaa käydä traumaterapiassa. Ennen lääkkeitä olin liian huonossa kunnossa.

Ja mullakaan ei täyty masennuksen eikä ahdistuneisuushäiriön diagnoosit, siksi onkin ptsd:n lisäksi sekamuotoinen masennus ja ahdistus. Terapian aikana on lääkkeitä jouduttu vaihtaa ja lisätä, koska myös traumaterapia usein huonontaa vointia jossain vaiheessa.

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä.

Dissosiaation takia en ole mitenkään kosketuksissa muistoihini, tiedän että ne asiat tapahtui mutten tunne mitään. En kykene tuntemaan myötätuntoa itseäni kohtaan vaan sätin vaan itseäni jatkuvasti. Unohtelen asioita koko ajan. Pelkään sosiaalisia tilanteita. Saatan juosta peiton alle piiloon kun ovikello soi. Olen vuorotellen ylivireä ja alivireä, joko pompin tekemässä jotain tai makaan sohvalla kykenemättä sanomaan sanaakaan. Yritän ulkoilla

ja syödä terveellisesti, mutta pienikin muutos rutiineissa niin loppupäivä on pilalla ja minä olen muissa maailmoissa. Tuntuu, että koko elämä jää vaan elämättä ja elän jatkuvassa pelossa, mitä jos sitä ja tätä ja tota. Terapiassakaan en pysty tarpeeksi avautumaan ja lääkkeistä ei juuri ole ollut apua.

Tsemppiä muille.

Kuulostaa todella tutulta! Tsemppiä myös sulle.

Kun masentuneelle sanotaan, että mene ulos niin traumatisoituneelle sanotaan (minulle sanottiin), että älä ajattele sitä. No joo. En varmaan ajattelisikaan, jos en olisi traumatisoitunut. Yksi oirehan on "intrusive thoughts" ja ruminointi.

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Täällä myös yksi keski-ikäinen, jonka elämä on muuttunut helvetiksi, koska ikävät tapahtumat elämässä saivat lapsuuden tapahtumat palaamaan muistiin.

Itse kavahdan tuota hokemaa, että apua saa kunhan vain pyytää ja avun vastaanottaminen auttaa.

Kuluneen vuoden aikana olen joutunut myöntämään itselleni tosiasioita menneestä (ei ole ollut helppoa) ja olen yrittänyt saada apua. Todellinen elämä on sitä, että apua ei saa, joka paikka vain lyö oven nenän edestä kiinni. Sairausloma ja kasa pillereitä ovat ainoa "apu", joka on saatavilla.

Miten etsiä hoitopolku, kun kaikki polut johtavat umpikujaan? Moni muukin varmaan ottaisi avun vastaan, jos vain se polku sinne avun äärelle löytyisi ja sitä apua saisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Täällä myös yksi keski-ikäinen, jonka elämä on muuttunut helvetiksi, koska ikävät tapahtumat elämässä saivat lapsuuden tapahtumat palaamaan muistiin.

Itse kavahdan tuota hokemaa, että apua saa kunhan vain pyytää ja avun vastaanottaminen auttaa.

Kuluneen vuoden aikana olen joutunut myöntämään itselleni tosiasioita menneestä (ei ole ollut helppoa) ja olen yrittänyt saada apua. Todellinen elämä on sitä, että apua ei saa, joka paikka vain lyö oven nenän edestä kiinni. Sairausloma ja kasa pillereitä ovat ainoa "apu", joka on saatavilla.

Miten etsiä hoitopolku, kun kaikki polut johtavat umpikujaan? Moni muukin varmaan ottaisi avun vastaan, jos vain se polku sinne avun äärelle löytyisi ja sitä apua saisi.

Onko sulla säästöjä? Rahalla saa aika paljon enemmän kuin ilman. Olen itse käyttänyt tuhansia euroja omaan kuntoutumiseeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Täällä myös yksi keski-ikäinen, jonka elämä on muuttunut helvetiksi, koska ikävät tapahtumat elämässä saivat lapsuuden tapahtumat palaamaan muistiin.

Itse kavahdan tuota hokemaa, että apua saa kunhan vain pyytää ja avun vastaanottaminen auttaa.

Kuluneen vuoden aikana olen joutunut myöntämään itselleni tosiasioita menneestä (ei ole ollut helppoa) ja olen yrittänyt saada apua. Todellinen elämä on sitä, että apua ei saa, joka paikka vain lyö oven nenän edestä kiinni. Sairausloma ja kasa pillereitä ovat ainoa "apu", joka on saatavilla.

Miten etsiä hoitopolku, kun kaikki polut johtavat umpikujaan? Moni muukin varmaan ottaisi avun vastaan, jos vain se polku sinne avun äärelle löytyisi ja sitä apua saisi.

Onko sulla säästöjä? Rahalla saa aika paljon enemmän kuin ilman. Olen itse käyttänyt tuhansia euroja omaan kuntoutumiseeni.

Ikävä kyllä ei sitä rahaa ole niin paljoa, että omista säästöistä maksaisi terapian yms.

Eli rahalla ja säästöillä saisi... hieman epäreilultahan tuo tuntuu, koska monesti huonommilla korteilla ei noita saavuta, vaikka ihan ok elämän noin muuten olisikin lähtökohdista huolimatta onnistunutkin saavuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Täällä myös yksi keski-ikäinen, jonka elämä on muuttunut helvetiksi, koska ikävät tapahtumat elämässä saivat lapsuuden tapahtumat palaamaan muistiin.

Itse kavahdan tuota hokemaa, että apua saa kunhan vain pyytää ja avun vastaanottaminen auttaa.

Kuluneen vuoden aikana olen joutunut myöntämään itselleni tosiasioita menneestä (ei ole ollut helppoa) ja olen yrittänyt saada apua. Todellinen elämä on sitä, että apua ei saa, joka paikka vain lyö oven nenän edestä kiinni. Sairausloma ja kasa pillereitä ovat ainoa "apu", joka on saatavilla.

Miten etsiä hoitopolku, kun kaikki polut johtavat umpikujaan? Moni muukin varmaan ottaisi avun vastaan, jos vain se polku sinne avun äärelle löytyisi ja sitä apua saisi.

Haluatko kysymykseesi rehellisen vastauksen? Liioittele oireitasi aina kun niistä tulee puhetta. Jos vaikutat eri tahojen silmissä liian pärjäävältä, et tule saamaan apua.

Kyllä pitäis löytyä jotain vertaistuki ryhmiä traumatisoituneille. Niitä on kaikkee erilaisia. Netistä löytyy kun kokeilee eri hakusanoja Googleen tai sit vaikka joltain terkaltakin voi saada tietoa. Tai pläräilee esitteitä tai kattelee ilmoituksia hoitopaikan odotusaulassa, saattaa osua silmiin joku itselle sopiva ryhmä tai muu aktiviteetti.

Ja keskusteluapua voi yrittää ettiä muualta kuin terveydenhuollosta. Jotain järjestöjä on. Ja nuorille (alle 30v)ihan jotkut nuoriso-ohjaajat saattaa olla parempi apu kuin psykiatrinen sairaanhoitaja. Sairaanhoitaja ja psykiatri käskee syömään vaan lääkkeitä, nuoriso-ohjaaja tai muu sellainen saattaa oikeesti kuunnella ja olla tukena.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä pitäis löytyä jotain vertaistuki ryhmiä traumatisoituneille. Niitä on kaikkee erilaisia. Netistä löytyy kun kokeilee eri hakusanoja Googleen tai sit vaikka joltain terkaltakin voi saada tietoa. Tai pläräilee esitteitä tai kattelee ilmoituksia hoitopaikan odotusaulassa, saattaa osua silmiin joku itselle sopiva ryhmä tai muu aktiviteetti.

Ja keskusteluapua voi yrittää ettiä muualta kuin terveydenhuollosta. Jotain järjestöjä on. Ja nuorille (alle 30v)ihan jotkut nuoriso-ohjaajat saattaa olla parempi apu kuin psykiatrinen sairaanhoitaja. Sairaanhoitaja ja psykiatri käskee syömään vaan lääkkeitä, nuoriso-ohjaaja tai muu sellainen saattaa oikeesti kuunnella ja olla tukena.

Minä olen tavannut monta hyvää psykiatrista sairaanhoitajaa. Osa on vaikuttanut osaamiseltaan jopa paremmilta kuin lääkärit ja psykoterapeutit, kun on ollut enemmän kiinnostusta aidosti kuunnella asiakasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Täällä myös yksi keski-ikäinen, jonka elämä on muuttunut helvetiksi, koska ikävät tapahtumat elämässä saivat lapsuuden tapahtumat palaamaan muistiin.

Itse kavahdan tuota hokemaa, että apua saa kunhan vain pyytää ja avun vastaanottaminen auttaa.

Kuluneen vuoden aikana olen joutunut myöntämään itselleni tosiasioita menneestä (ei ole ollut helppoa) ja olen yrittänyt saada apua. Todellinen elämä on sitä, että apua ei saa, joka paikka vain lyö oven nenän edestä kiinni. Sairausloma ja kasa pillereitä ovat ainoa "apu", joka on saatavilla.

Miten etsiä hoitopolku, kun kaikki polut johtavat umpikujaan? Moni muukin varmaan ottaisi avun vastaan, jos vain se polku sinne avun äärelle löytyisi ja sitä apua saisi.

Jep. Avun saaminen on tehty niin vaikeaksi etten ainakaan minä onnistu siinä. Olen se kiltti tyttö, joka jonottaa nätisti loppuun asti, vaikka kuinka olisi itsetuhoinen ja tuskainen. Ja jonottaa saa. Kun ei pysty pitämään puoliaan ei saa edes hoitoa.

Minä en yhtään tiedä, miten ja mistä olisin hakenut tai etenkään saanut apua, ellei olisi omaa rahaa käytettävissä myös. Julkisella olet ihan sen varassa, kenelle satut osumaan, kun rahalla taas voi ostaa haluamiaan ja tarvitsemiaan juttuja.

Netti ja YouTube on ilmaisia. Niitä kannattaa hyödyntää voimien mukaan. Binauralit auttavat osalla ihmisistä trauma-aivoihin. Itsellä toimivat jonkin verran. Joku vertaistukiyhdistys voisi löytyä. Pienimuotoisistakin jutuista syntyy yhdessä isompaa virtaa. Kirjastosta kirjoja. Taideterapia on auttanut minua. Ei tosin toimisi ainoana hoitona.

Rahalla voi hankkia mm.

- erilaisia kehollisia hoitoja hermoston ja stressaantuneen kehon rauhoittamiseen ja tasapainottamiseen

- kriisiterapeutin heti ja niin paljon kuin tarvitsee eikä tarvitse miettiä kela-korvattavuuksia

- yksityinen psykiatri

- neurofeedback

- sensomotorinen terapia

- hypnoosi ja muu mentaalivalmennus, ellei vaarallista omiin oireisiin

- mitä tahansa lääkettä ja lisäravinnetta

- kirjoja ja terapiamateriaaleja

- kodinhoitoapua, ruuanlaiton ulkoistusta, terveellistä ja puhdasta ja ravinnepitoista ruokaa

- lastenhoito/koiranhoito apua

- virkistys- ja lepomatkoja, on jopa terapiakartano täysihoidolla

- sopivia liikuntapalveluja ja muita harrastuksia

- keventää työssä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Täällä myös yksi keski-ikäinen, jonka elämä on muuttunut helvetiksi, koska ikävät tapahtumat elämässä saivat lapsuuden tapahtumat palaamaan muistiin.

Itse kavahdan tuota hokemaa, että apua saa kunhan vain pyytää ja avun vastaanottaminen auttaa.

Kuluneen vuoden aikana olen joutunut myöntämään itselleni tosiasioita menneestä (ei ole ollut helppoa) ja olen yrittänyt saada apua. Todellinen elämä on sitä, että apua ei saa, joka paikka vain lyö oven nenän edestä kiinni. Sairausloma ja kasa pillereitä ovat ainoa "apu", joka on saatavilla.

Miten etsiä hoitopolku, kun kaikki polut johtavat umpikujaan? Moni muukin varmaan ottaisi avun vastaan, jos vain se polku sinne avun äärelle löytyisi ja sitä apua saisi.

Jep. Avun saaminen on tehty niin vaikeaksi etten ainakaan minä onnistu siinä. Olen se kiltti tyttö, joka jonottaa nätisti loppuun asti, vaikka kuinka olisi itsetuhoinen ja tuskainen. Ja jonottaa saa. Kun ei pysty pitämään puoliaan ei saa edes hoitoa.

Itse en ainakaan pysty heti vieraalle ihmiselle puhumaan asioista, joita en ole vielä hetki sitten pystynyt myöntämään edes itselleni.

Diagnoosi on "vain" vaikea masennus, ei muuta. Jotenkin samalla miettii sitä, että onkohan ne minua vaivaavat asiat edes luokiteltavissa ns. Tarpeeksi pahoiksi, jotta edes voisi olla traumoja aiheuttavia, kun vielä viime vuoteen asti niidenkin kanssa kuitenkin pärjäsi. Toisaalta tavallaan tietää, että asiat löytyvät traumoja aiheuttaviksi listatuista asioista.

Ja tosiaan jonossa ja apua hakemassa on muitakin kun minä, joten onko vain niin ettei minulla sittenkään ole asiat niin huonosti kuin tuntuu. Olenko sinänsä edes oikeutettu valittamaan olostani, kun varmasti muilla on myös yhtä vaikeaa tai vaikeampaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Täällä myös yksi keski-ikäinen, jonka elämä on muuttunut helvetiksi, koska ikävät tapahtumat elämässä saivat lapsuuden tapahtumat palaamaan muistiin.

Itse kavahdan tuota hokemaa, että apua saa kunhan vain pyytää ja avun vastaanottaminen auttaa.

Kuluneen vuoden aikana olen joutunut myöntämään itselleni tosiasioita menneestä (ei ole ollut helppoa) ja olen yrittänyt saada apua. Todellinen elämä on sitä, että apua ei saa, joka paikka vain lyö oven nenän edestä kiinni. Sairausloma ja kasa pillereitä ovat ainoa "apu", joka on saatavilla.

Miten etsiä hoitopolku, kun kaikki polut johtavat umpikujaan? Moni muukin varmaan ottaisi avun vastaan, jos vain se polku sinne avun äärelle löytyisi ja sitä apua saisi.

Jep. Avun saaminen on tehty niin vaikeaksi etten ainakaan minä onnistu siinä. Olen se kiltti tyttö, joka jonottaa nätisti loppuun asti, vaikka kuinka olisi itsetuhoinen ja tuskainen. Ja jonottaa saa. Kun ei pysty pitämään puoliaan ei saa edes hoitoa.

Itse en ainakaan pysty heti vieraalle ihmiselle puhumaan asioista, joita en ole vielä hetki sitten pystynyt myöntämään edes itselleni.

Diagnoosi on "vain" vaikea masennus, ei muuta. Jotenkin samalla miettii sitä, että onkohan ne minua vaivaavat asiat edes luokiteltavissa ns. Tarpeeksi pahoiksi, jotta edes voisi olla traumoja aiheuttavia, kun vielä viime vuoteen asti niidenkin kanssa kuitenkin pärjäsi. Toisaalta tavallaan tietää, että asiat löytyvät traumoja aiheuttaviksi listatuista asioista.

Ja tosiaan jonossa ja apua hakemassa on muitakin kun minä, joten onko vain niin ettei minulla sittenkään ole asiat niin huonosti kuin tuntuu. Olenko sinänsä edes oikeutettu valittamaan olostani, kun varmasti muilla on myös yhtä vaikeaa tai vaikeampaa?

Jos olet sillalla, joka romahtaa, oletko sinä yhtä oikeutettu apuun kuin 50 muuta vahingoittunutta, vaikka se ruuhkauttaa ensihoidon ja sairaalat. Kyllä olet.

Vierailija kirjoitti:

Ja tosiaan jonossa ja apua hakemassa on muitakin kun minä, joten onko vain niin ettei minulla sittenkään ole asiat niin huonosti kuin tuntuu. Olenko sinänsä edes oikeutettu valittamaan olostani, kun varmasti muilla on myös yhtä vaikeaa tai vaikeampaa?

Tuo on todella tyypillinen masennuksen oire. Minullakin on ollut olo, ettei minua voida auttaa ja olen kokenut joskus muiden ansaitsevan / tarvitsevan apua enemmän kuin minä.

Mieli selittää: "Tässähän tämä jotenkin kuitenkin menee, vaikka äärimmäisen pahalta tuntuukin ja itsetuhoisia ajatuksia pyörii päässä. Länsirintamalta ei mitään uutta, tähän on jo totuttu."

[/quote]

Jos olet sillalla, joka romahtaa, oletko sinä yhtä oikeutettu apuun kuin 50 muuta vahingoittunutta, vaikka se ruuhkauttaa ensihoidon ja sairaalat. Kyllä olet.[/quote]

Ilmaisin itseäni huonosti. Siis tottakai lähtökohtaisesti oikeutettu apuun. Lähinnä se, että jos tuon esimerkin 50 muuta on vakavammin loukkaantunut (ammattilaisten arvio), ei silloin voi odottaa saavansa apua ennen kuin nuo 50 muuta on hoidettu.

Eli miten edes voi tietää lähtökohtaisesti sitä, onko itseään enemmän apua tarvitsevia ja miten silloin voi edes huudella, että minä ensin ja auttakaa nyt joku minuakin.

Vierailija kirjoitti:

Jos olet sillalla, joka romahtaa, oletko sinä yhtä oikeutettu apuun kuin 50 muuta vahingoittunutta, vaikka se ruuhkauttaa ensihoidon ja sairaalat. Kyllä olet.

Ilmaisin itseäni huonosti. Siis tottakai lähtökohtaisesti oikeutettu apuun. Lähinnä se, että jos tuon esimerkin 50 muuta on vakavammin loukkaantunut (ammattilaisten arvio), ei silloin voi odottaa saavansa apua ennen kuin nuo 50 muuta on hoidettu.

Eli miten edes voi tietää lähtökohtaisesti sitä, onko itseään enemmän apua tarvitsevia ja miten silloin voi edes huudella, että minä ensin ja auttakaa nyt joku minuakin.

Ei sitä voikaan tietää. Joko yrität kaikin keinoin hankkia itsellesi apua tai hyväksyt sen, että tilanne pysyy ennallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet sillalla, joka romahtaa, oletko sinä yhtä oikeutettu apuun kuin 50 muuta vahingoittunutta, vaikka se ruuhkauttaa ensihoidon ja sairaalat. Kyllä olet.

Ilmaisin itseäni huonosti. Siis tottakai lähtökohtaisesti oikeutettu apuun. Lähinnä se, että jos tuon esimerkin 50 muuta on vakavammin loukkaantunut (ammattilaisten arvio), ei silloin voi odottaa saavansa apua ennen kuin nuo 50 muuta on hoidettu.

Eli miten edes voi tietää lähtökohtaisesti sitä, onko itseään enemmän apua tarvitsevia ja miten silloin voi edes huudella, että minä ensin ja auttakaa nyt joku minuakin.

Ei sitä voikaan tietää. Joko yrität kaikin keinoin hankkia itsellesi apua tai hyväksyt sen, että tilanne pysyy ennallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet sillalla, joka romahtaa, oletko sinä yhtä oikeutettu apuun kuin 50 muuta vahingoittunutta, vaikka se ruuhkauttaa ensihoidon ja sairaalat. Kyllä olet.

Ilmaisin itseäni huonosti. Siis tottakai lähtökohtaisesti oikeutettu apuun. Lähinnä se, että jos tuon esimerkin 50 muuta on vakavammin loukkaantunut (ammattilaisten arvio), ei silloin voi odottaa saavansa apua ennen kuin nuo 50 muuta on hoidettu.

Eli miten edes voi tietää lähtökohtaisesti sitä, onko itseään enemmän apua tarvitsevia ja miten silloin voi edes huudella, että minä ensin ja auttakaa nyt joku minuakin.

Ei sitä voikaan tietää. Joko yrität kaikin keinoin hankkia itsellesi apua tai hyväksyt sen, että tilanne pysyy ennallaan.

Lääkäri tai hoitaja tietävät resurssipulan ja he toimittavat sinut helposti ilman hoitoa kotiin, jos et väitä vastaan. Älä anna periksi. Pahimmillaan se voi viedä henkesi.