Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

(sivuhuomiona oon varmaan liian perehtynyt ylilautajonnejen sielunelämään kun en jaksa kuin vähän naurahtaa tuon teinin (vähintään mieleltään) provoiluyrityksille. Ikään kuin tässä ei tähän mennessä olisi kuultu vähän pahempaakin kuin joku "uu pelkäätkö olevasi tavallinen" (teinien itsensä pahin pelko, kun ne ei vielä tajua että tavallisuus on parasta mitä on). 

Mutta asiaan: mietin korjaavia kokemuksia ja tosiaan, yksi ei-ihan-niin-pahasti traumatisoitunut lapsuudenkaverini, mutta jonka kanssa meillä oli paljon yhteisiä esim syrjään jäämisen ja kusipäisten miesten kaltoinkohdelluksi tulemisen kaltaisia kokemuksia, löysi varhain parikymppisenä itselleen turvallisen (vaikka ehkä hitusen sitoutumiskammoisen) miehen ja kyllä kaverini on selkeästi nykyään ihan erilainen kuin silloin parikymppisenä, kun on saanut liki 20 vuotta kokea että esim joku ei hylkää, on rauhallinen ja tasapainoinen jne. Itse taas en löytänyt kuin toinen toistaan kaltoinkohtelevampia miehiä joten yhtäkään hyvää kokemusta miehistä tai oikeastaan muistakaan ihmisistä minulla ei tähän mennessä ole, nyt kun tarkemmin asiaa ajattelee.

Ehkä siksi uusien ihmisten tapaaminen onkin yhtä hel-vettiä. Viimeksikin näin painajaisia etukäteen vaikka kyseessä piti olla sellainen kevyt pikku kävelytuokio. Itse asiassa olen pienestä pitäen oppinut kaikki sosiaaliset taitoni lähinnä amerikkalaisista sit comeista. Tosiaan kuvittelin pitkään että kaikki sosiaaliset tilanteet on joku tv sarjan tilanne jossa pääpointti on keksiä paras läppä, eikä mikään rauhallinen ja rento yhteishengailu saati mikään syvempien keskusteluaiheiden hetkonen (silloin hyvin harvoin kuin tuollaisiin tilaisuuksiin nyt päädynkään). Sen läpän sijaan mulla ei ole tarjota mitään muuta kuin näitä traumakokemuksiani. En ole se jolle purettaisiin mitään huolia tai haettaisiin empatiaa koska en osaa niitä antaa. Varmaan siinäkin syy miksei mulla vastaavasti tuollaisia suhteita ole, nuorena ne oli enemmänkin juuri läpänheittosuhteita melkoisten tunteettomien sosiopaattien kanssa ja sitten kun havaitsin ne epäterveiksi niin en ole löytänyt tilalle mitään muuta kuin minussakaan ei sitä muuta toistaiseksi ole. Tai siis pitäisi pystyä kokemaan sitä empatiaa eka itseään kohtaan selvästikin mikä on äärimmäisen vaikeaa, en edes tiedä mitä se käytännössä tarkoittaa. 

Mä en pysty kokemaan suoraan itseäni kohtaan empatiaa, ainakaan vielä, mutta joskus kun mietin mitä kaikkea mulle on tapahtunut, niin niistä tapahtuneista pystyn kokea empatiaa tai tajuamaan, että sellaista kokenutta kohtaan herää se empatia. En osaa kunnolla selittää tätä, jotain etäännytystä se varmasti on. Ehkä vielä joskus se kohdistuu suoraan itseeni.

Vierailija kirjoitti:

Mä en pysty kokemaan suoraan itseäni kohtaan empatiaa, ainakaan vielä, mutta joskus kun mietin mitä kaikkea mulle on tapahtunut, niin niistä tapahtuneista pystyn kokea empatiaa tai tajuamaan, että sellaista kokenutta kohtaan herää se empatia. En osaa kunnolla selittää tätä, jotain etäännytystä se varmasti on. Ehkä vielä joskus se kohdistuu suoraan itseeni.

Joo minäkin kyllä nykyään pystyn tuntemaan empatiaa jopa esim itseäni lapsena kohtaan, mikä vielä muutama vuosi sitten oli täysin mahdotonta. Myös voin tuntea empatiaa vaikka muutaman viikon takaista itseäni kohtaan mutta nykyhetkessä olen itselleni kuin joku armeijan kenraali jolla ei ole mitään myötätuntoa, vaan pelkkiä vaatimuksia, kurinpalautusta ja vttuilua. Kai silläkin joku funktio on mutta hyvin väsyttävää se on. Nyt kun olen ties kuinka monennessa burn outissa alan sentään kokemaan vähän että vtut en jaksa näitä sisäisiä tai yhteiskunnan vaatimuksia enää. Kun ne vaatijat kuten poliitikot on usein niitä ns normaaleja joille todella ainoa syy olla esim työtön on laiskuus, koska he tunnistaa itsessään vain sen potentiaalisen laiskuuden ja luulevat että muut on samanlaisia. Eläisivät päivän esimerkiksi minun päässäni niin tajuaisivat millaista on oikeasti vaatia itseltään paljon.

(Lisään edelliseen ettei tarvitse edes paljoa miettiä mistä tuo kenraali-osa on tullut, en muista monesko sairasloma/masis/osastojakso oli menossa kun isäni arveli niiden johtuvan siitä ettei hän ole vaatinut minulta lapsena riittävästi....)

Lapsuuden traumat tuntuu seuraavan aina vaan perässä. Helpotti hetkeksi, kun hain apua ja lähdin etsimään itseäni. Nyt, kun tiedän kuka olen niin se on tuonut ymmärrystä itseäni kohtaan, mutta toisaalta taas lisännyt ahdistusta. Ja terapiaa olisi hyvä jatkaa taas. Jos olisi ollut erilainen lapsuus, niin kuinka hyvää elämää eläisinkään? Jos minut olisi hyväksytty sellaisena kuin olen, niin miten paljon enemmän voisin elää tätä elämää tänä päivänä? Töitä on tehty, mut edelleen tiedän taistelevani traumojen kanssa. Jos en olisi kaikenlisäksi herkkä, niin ehkä kaikesta olisi selvinnyt paremmin. Välillä tuntuu et valo katoaa elämästä, kun aina vaan yrittää, mut silti ahdistus ja ihmeellinen käytös nostaa päätään traumojen seurauksena. Tuntuu et en riitä mihinkään, ikään kuin rämmin jatkuvasti suossa. Välillä saan otteen jostain, jolla vedän itseäni suosta ylös, mut sit taas palaan takaisin.

Mies95 kirjoitti:

Lapsuuden traumat tuntuu seuraavan aina vaan perässä. Helpotti hetkeksi, kun hain apua ja lähdin etsimään itseäni. Nyt, kun tiedän kuka olen niin se on tuonut ymmärrystä itseäni kohtaan, mutta toisaalta taas lisännyt ahdistusta. Ja terapiaa olisi hyvä jatkaa taas. Jos olisi ollut erilainen lapsuus, niin kuinka hyvää elämää eläisinkään? Jos minut olisi hyväksytty sellaisena kuin olen, niin miten paljon enemmän voisin elää tätä elämää tänä päivänä? Töitä on tehty, mut edelleen tiedän taistelevani traumojen kanssa. Jos en olisi kaikenlisäksi herkkä, niin ehkä kaikesta olisi selvinnyt paremmin. Välillä tuntuu et valo katoaa elämästä, kun aina vaan yrittää, mut silti ahdistus ja ihmeellinen käytös nostaa päätään traumojen seurauksena. Tuntuu et en riitä mihinkään, ikään kuin rämmin jatkuvasti suossa. Välillä saan otteen jostain, jolla vedän itseäni suosta ylös, mut sit taas palaan takaisin.

Tuo on totta että kun saa selvyyttä trauma-asioihin ja omiin suojamekanismeihin (lopettaa vaikkapa lapsien ja lapsiperheiden täydellisen välttelyn, kuten itse tein eli välttelin kaikkea lapsiin liittyvää vuosikymmeniä) niin sitten huomaa miten asioitten olisi pitänyt esim normaalissa perheessä mennä, mikä sitten tuo surua ja ahdistusta. Vaillejääminenkin on traumaattista, ei vain konkreettiset tapahtumat. Ja sitten alkaa miettiä mitä jää tässä hetkessä vaille noitten aiempien tapahtumien takia. Onhan tämä kaikki todella raskasta ja rankkaa ja vieläpä vähäteltyä ja väärinymmärrettyä työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin no mitä se auttaa kärvistellä ja hautoa asioita.

Ihminen sellainen että turtuu ja tulee lopulta riippuvaiseksi tuskasta.

Ei osaa enää elää oikein. 

Olen sekä C-PTSD että akuutin stressihäiriön sairastanut. Tuosta ensimmäisestä en ole vielä päässyt eroon. Olen aina ollut toksisen positiivinen selviytyjä. Kukaan ei uskoisi, että minulla on vaikeaa, kun olen niin valitamatta ja hienosti selviytynyt kaikista niistä vaikeuksista, joita elämäni varrella on tullut vastaan. En itke itseäni uneen, en koe ahdistusta, hymyilen, nauran, en halua elämääni mitään toksisuutta enkä tuskaa.

Ja kas vaan. Se C-PTSD on vaan ja pysyy, eikä ole lähtenyt. Olen ikään kuin koko ikäni ulkoistanut sen joksikin irralliseksi kivireeksi, jota en halua katsoa ja jonka en halua antaa pilata elämääni. Olen käynyt salilla, että jaksan vetää sitä. Olen hankkinut silmälaput, ettei minun tarvitse katsoa sitä. Olen keskittynyt hyvään ja kivaan ja rakkauteen ja valoon. Ja silti se reki on ja pysyy. Ja nyt en vaan enää jaksa vetää sitä. Tuntuu, ettei mikään doping tuo riittävästi voimaa sen vetämiseen. Haluan siitä eroon. Ihan sama, vaikken aina olisi se hymyilevä ja tasapainoinen söpöläinen, josta kaikki pitävät. Ihan sama. 

Mitä se taakka sitten sulle tekee, kun ei se ahdista, ei itketä jne. ?

Etkö voisi olla tyytyväinen? Kysyn ennakkoluulottomasti.

Niin pahan uupumuksen/dissosiaation, että olen työkyvytön. 

Tuo yksi häirikkö muistuttaa eksästäni. Yrittää olla olevinaan fiksuin ja paras, mutta täysin hajalla. 

On kuin pieni lapsi. Näkee toisten leikkivän tyytyväisinä yhdessä hiekkalinnaa rakentaen, joten pakko on tulla potkimaan se hajalle, kun alkoi kiukuttaa ulkopuolisuus. Ja mitä noi nössöt ulisee, kun hän on "selvinnyt" noin hienosti ihan vaan tuntematta mitään. 

Onko kukaan hakenut terveyskeskuksesta apua traumoihin sekä traumojen aiheuttamaan vakavaan masennukseen?

Saitteko apua? Jos saitte, millaista ja miten hoitopolku eteni.

Kelan kuntoutusspykoterapia on poissuljettu vaihtoehto, eikä muutakaan vaihtoehtoa avun hakemiselle ole kuin terveyskeskus. Kokemukset kiinnostavat, jotta tietäisi kannattaako edes yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Mä en pysty kokemaan suoraan itseäni kohtaan empatiaa, ainakaan vielä, mutta joskus kun mietin mitä kaikkea mulle on tapahtunut, niin niistä tapahtuneista pystyn kokea empatiaa tai tajuamaan, että sellaista kokenutta kohtaan herää se empatia. En osaa kunnolla selittää tätä, jotain etäännytystä se varmasti on. Ehkä vielä joskus se kohdistuu suoraan itseeni.

Voi rakas <3 Jos vaikka yrittäisit ensiksi miettiä, miksi. Sitten voisi yrittää ottaa seuraavan askelen.

Kuuntele tuota taustalla, kun menet nukkumaan

Anteeksiannon ei tarvitse tarkoittaa hyväksymistä. Väkivaltaa ei voi eikä pidä milloinkaan hyväksyä.

Jos väkivalta saattaa jatkua (eli on väkivaltainen ihmissuhde eikä yksittäinen hyökkäys) niin ensin pitää pelastaa itsensä ja lähteä pois. Vasta sen jälkeen on nämä muut asiat.

Ehkä on kuitenkin parempi olla niin, että ei ole katkera. Katkeruus kuluttaa.

Sen pitää olla vapaa valinta, ei painostuksen tai vaatimisen alla tehty. Itsensä tai toisen pakottaminen ei toimi.

Traumoihin liittyen ajattelen masennuksen olevan pohjimmiltaan häpeäsairaus. Yleensä ihmiselle on käynyt jotain ikävää. Muiden on vaikea suhtautua tällaisiin kokemuksiin ja lopulta ihminen oppii sen sisäistäneenä piilottelemaan itseään.

Miettimään todella tarkasti mitä sanoo missäkin seurassa ja kertooko itsestään ylipäätään mitään. Tämä käytös vahvistaa entisestään tunnetta, että olet muiden seuraan vääränlainen, koska olet kokenut jotain sellaista, mistä ihmiset eivät kestä kuulla.

Ainoastaan kokemus ei ole pielessä, välttelevien reaktioiden perusteella tuntuu kuin myös sinussa olisi jotain pielessä. Vaatii todella paljon voimia ihmiseltä yrittää tulla vaikeiden kokemusten kanssa näkyväksi, kun toisten reaktioihin ei voi vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Traumoihin liittyen ajattelen masennuksen olevan pohjimmiltaan häpeäsairaus. Yleensä ihmiselle on käynyt jotain ikävää. Muiden on vaikea suhtautua tällaisiin kokemuksiin ja lopulta ihminen oppii sen sisäistäneenä piilottelemaan itseään.

Miettimään todella tarkasti mitä sanoo missäkin seurassa ja kertooko itsestään ylipäätään mitään. Tämä käytös vahvistaa entisestään tunnetta, että olet muiden seuraan vääränlainen, koska olet kokenut jotain sellaista, mistä ihmiset eivät kestä kuulla.

Ainoastaan kokemus ei ole pielessä, välttelevien reaktioiden perusteella tuntuu kuin myös sinussa olisi jotain pielessä. Vaatii todella paljon voimia ihmiseltä yrittää tulla vaikeiden kokemusten kanssa näkyväksi, kun toisten reaktioihin ei voi vaikuttaa.

Traumojen käsittelemisestä tekee vaikeaa se, että traumat kerrostuvat toistensa päälle. Tavallisilta ihmisiltä ei tietenkään voi vaatia traumaterapeutin valmiuksia traumatisoituneiden kohtaamiseen. Selän kääntäminen vaikeuksia kokeneelle on silti todella tylyä keneltä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin no mitä se auttaa kärvistellä ja hautoa asioita.

Ihminen sellainen että turtuu ja tulee lopulta riippuvaiseksi tuskasta.

Ei osaa enää elää oikein. 

Olen sekä C-PTSD että akuutin stressihäiriön sairastanut. Tuosta ensimmäisestä en ole vielä päässyt eroon. Olen aina ollut toksisen positiivinen selviytyjä. Kukaan ei uskoisi, että minulla on vaikeaa, kun olen niin valitamatta ja hienosti selviytynyt kaikista niistä vaikeuksista, joita elämäni varrella on tullut vastaan. En itke itseäni uneen, en koe ahdistusta, hymyilen, nauran, en halua elämääni mitään toksisuutta enkä tuskaa.

Ja kas vaan. Se C-PTSD on vaan ja pysyy, eikä ole lähtenyt. Olen ikään kuin koko ikäni ulkoistanut sen joksikin irralliseksi kivireeksi, jota en halua katsoa ja jonka en halua antaa pilata elämääni. Olen käynyt salilla, että jaksan vetää sitä. Olen hankkinut silmälaput, ettei minun tarvitse katsoa sitä. Olen keskittynyt hyvään ja kivaan ja rakkauteen ja valoon. Ja silti se reki on ja pysyy. Ja nyt en vaan enää jaksa vetää sitä. Tuntuu, ettei mikään doping tuo riittävästi voimaa sen vetämiseen. Haluan siitä eroon. Ihan sama, vaikken aina olisi se hymyilevä ja tasapainoinen söpöläinen, josta kaikki pitävät. Ihan sama. 

Mitä se taakka sitten sulle tekee, kun ei se ahdista, ei itketä jne. ?

Etkö voisi olla tyytyväinen? Kysyn ennakkoluulottomasti.

Jos sinä koko elämäsi vetäisit mukana kivirekeä ja sen takia jäisi paljon asioita tekemättä ja kokematta, kun et sen reen vuoksi suoriudu niin nopeasti kuin muut etkä palaudu niin luuletko, että haluaisit joskus eroon siitä reestä?

Täällä ihmisillä ei ole voimavaroja työhön, lomiin, harrastuksiin, sosiaaliseen elämään, luovuuteen, kodinhoitoon, perhe-elämään ja terveyteen sen kivireen takia, vaikka eivät miettisi sitä yhtään. Moni ei mieti. Olin lapsena 15 v putkeen tauotta laiminlyötynä ja omanarvontunto poljettuna. En vatvonut sitä mitenkään, en itkenyt kertaakaan. En hakenut apua. Olin kuin mitään ei olisi. En jutellut ystävien kanssa, en päästänyt pahaa oloa päälle. Vedin sitä rekeä jo silloin eikä koulussakaan huomattu mitään.

Minua on koulukiusattu. Koko ala-aste meni siinä, kun luokan pahistytöt ja kympintytöt syrjivät ja haukkuivat. Ryhmätöitä ja paritehtäviä vihasin, koska jäin aina ulos porukoista. Olin kiltti ja ujo, enkä osannut pitää puoliani. Nämä aistivat heikkouteni. Koska kavereita ei liikaa ollut, kaveerasin narsistisen naapurintytön kanssa, jonka lempipuuhaa oli vähätellä tai haukkua minua eri tavoin. Hän oli välillä mukava, toisinaan kamala. Jos porukkaan tuli kolmas, tämä ihminen savusti jonkun keksityn riidan kautta minut pois.

Kun viimein löysin aidon ystävän kuudennella luokalla, meitä molempia kiusattiin. Olimme hyviä koulussa ja sekös näitä luokan kiusaajatyttöjä harmitti. Yhdessä ystäväni kanssa kuitenkin selvisimme toisiamme tukien ja haistatimme paskat näille kateellisille harakoille.

Koulukiusaamisesta pitäisi langettaa sakkoja vähintään vanhemmille. Se on raakaa henkistä väkivaltaa, joka tuhoaa itsetunnon lisäksi lapsen kyvyn sosiaalisuuteen. Harva kiusattu uskaltaa avata itseään kenellekään, koska on haavoitettu. Ei ihme, että suomalaiset ovat varuillaan, koska niin monia on kiusattu. 

Toi voi hyvinkin pitää paikkansa, että traumatisoituneen masennusoireilu johtuu häpeästä. Mun häpeä on ihan massiivinen ja, kun se on aktiivisena koen myös masentuneisuutta. Häpeän koko olemassaoloani, sisintä ja ulkomuotoa. Varmaan kävelen vähän kumarassa yrittäen olla mahdollisimman näkymätön ja välttelen katsekontaktia.

Epäonnistumiset ja vastoinkäymiset ihmissuhteissa lisää sitä. Kerroin puolisen vuotta sitten eräälle ystävälleni, että olen kokenut noin vuorokauden kestäneen vapaudenriiston enkä muista 17h ajalta mitään. Tämä ystävä pahoitteli kokemaani, järkyttyi ja lupasi soittaa viikon päästä. Hän ei ole edelleenkään soittanut ja koen musertavaa häpeää yrityksestäni tulla näkyväksi ja, kun uskalsin kertoa yhden traumatisoineen tapahtuman ja sain ikään kuin kylmän rätin kasvoilleni. Yritä tässäkin nyt sitten vapautua häpeästä. Muutenkin se tuntuu lähes mahdottomalta.

Vierailija kirjoitti:

(Lisään edelliseen ettei tarvitse edes paljoa miettiä mistä tuo kenraali-osa on tullut, en muista monesko sairasloma/masis/osastojakso oli menossa kun isäni arveli niiden johtuvan siitä ettei hän ole vaatinut minulta lapsena riittävästi....)

Tämä on tyypillistä monen taustalla. Vaativa vanhempi aiheuttaa lapselle ylivaativaisen superegon ja silloin mikään ei riitä. Tällainen perfektionismi ajaa ihmisen kuin ihmisen väsymykseen. Nykyään ko. vanhemmuus taitaa ikävä kyllä olla jo normi. Liian moni treenaa lapsiaan kehdosta saakka huippu"menestyjäksi". Pakko pärjätä harrastuksissa, koulussa, YO-kirjoittaa hyvin, saada opiskelupaikka, ura, puoliso, perhe - ja lapset täydellisiä huippusuorittajia jne. Noidankehä jatkuu.

Mikä pointti tässä edes on? Ei ura tai varakkuus ole yhtä kuin menestys eivätkä ne tuo onnea. Onni löytyy niistä asioista, joita ei voi pakottaa ja jotka ovat aitoina asioina ilmaisia, kuten rakkaus tai tyytyväisyys arkeen. Pieniä suuria iloja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin no mitä se auttaa kärvistellä ja hautoa asioita.

Ihminen sellainen että turtuu ja tulee lopulta riippuvaiseksi tuskasta.

Ei osaa enää elää oikein. 

Olen sekä C-PTSD että akuutin stressihäiriön sairastanut. Tuosta ensimmäisestä en ole vielä päässyt eroon. Olen aina ollut toksisen positiivinen selviytyjä. Kukaan ei uskoisi, että minulla on vaikeaa, kun olen niin valitamatta ja hienosti selviytynyt kaikista niistä vaikeuksista, joita elämäni varrella on tullut vastaan. En itke itseäni uneen, en koe ahdistusta, hymyilen, nauran, en halua elämääni mitään toksisuutta enkä tuskaa.

Ja kas vaan. Se C-PTSD on vaan ja pysyy, eikä ole lähtenyt. Olen ikään kuin koko ikäni ulkoistanut sen joksikin irralliseksi kivireeksi, jota en halua katsoa ja jonka en halua antaa pilata elämääni. Olen käynyt salilla, että jaksan vetää sitä. Olen hankkinut silmälaput, ettei minun tarvitse katsoa sitä. Olen keskittynyt hyvään ja kivaan ja rakkauteen ja valoon. Ja silti se reki on ja pysyy. Ja nyt en vaan enää jaksa vetää sitä. Tuntuu, ettei mikään doping tuo riittävästi voimaa sen vetämiseen. Haluan siitä eroon. Ihan sama, vaikken aina olisi se hymyilevä ja tasapainoinen söpöläinen, josta kaikki pitävät. Ihan sama. 

Mitä se taakka sitten sulle tekee, kun ei se ahdista, ei itketä jne. ?

Etkö voisi olla tyytyväinen? Kysyn ennakkoluulottomasti.

Jos sinä koko elämäsi vetäisit mukana kivirekeä ja sen takia jäisi paljon asioita tekemättä ja kokematta, kun et sen reen vuoksi suoriudu niin nopeasti kuin muut etkä palaudu niin luuletko, että haluaisit joskus eroon siitä reestä?

Täällä ihmisillä ei ole voimavaroja työhön, lomiin, harrastuksiin, sosiaaliseen elämään, luovuuteen, kodinhoitoon, perhe-elämään ja terveyteen sen kivireen takia, vaikka eivät miettisi sitä yhtään. Moni ei mieti. Olin lapsena 15 v putkeen tauotta laiminlyötynä ja omanarvontunto poljettuna. En vatvonut sitä mitenkään, en itkenyt kertaakaan. En hakenut apua. Olin kuin mitään ei olisi. En jutellut ystävien kanssa, en päästänyt pahaa oloa päälle. Vedin sitä rekeä jo silloin eikä koulussakaan huomattu mitään.

Juurikin tämä. Vaikka näennäisesti elämän pitäisi olla suht ok. Jää kuitenkin kaikki se mikä tekee elämästä ns. elämäisen arvoista ja muutakin, kuin harmaata arkilaahustusta, väliin. Kaikki on mautonta , vivahteetonta arkea. Mitä tänään laittaa ruuaksi, käykö kävelemässä vai pyöräilemässä. Ilo, rakkaus ja nautinto ovat jääneet pois ja tilalla on se, että etsii syytä nousta sängystä, koska millään ei ole enää merkitystä. Elämän suurin ilo on aamukahvi ja se ei ole paljoa se. Lisäksi yritetään tutustuttaa toisiin, joilla myös on mt-ongelmia, traumoja tai jotka muutoin nähdään kuuluvaksi ns. samankaltaisiin. Kokemus siitä, että on normaali jää saamatta ja irti pääseminen ongelmista edes hetkeksi ajatusten tasolla on hemmetin vaikeaa. Eniten satuttaa lokerointi, jonka perusteella en kuulu meihin vaan olen se, jonka täytyisi olla itsensäkaltaisten seurassa eli erilainen, ei normaali tai tavallinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

(Lisään edelliseen ettei tarvitse edes paljoa miettiä mistä tuo kenraali-osa on tullut, en muista monesko sairasloma/masis/osastojakso oli menossa kun isäni arveli niiden johtuvan siitä ettei hän ole vaatinut minulta lapsena riittävästi....)

Tämä on tyypillistä monen taustalla. Vaativa vanhempi aiheuttaa lapselle ylivaativaisen superegon ja silloin mikään ei riitä. Tällainen perfektionismi ajaa ihmisen kuin ihmisen väsymykseen. Nykyään ko. vanhemmuus taitaa ikävä kyllä olla jo normi. Liian moni treenaa lapsiaan kehdosta saakka huippu"menestyjäksi". Pakko pärjätä harrastuksissa, koulussa, YO-kirjoittaa hyvin, saada opiskelupaikka, ura, puoliso, perhe - ja lapset täydellisiä huippusuorittajia jne. Noidankehä jatkuu.

Mikä pointti tässä edes on? Ei ura tai varakkuus ole yhtä kuin menestys eivätkä ne tuo onnea. Onni löytyy niistä asioista, joita ei voi pakottaa ja jotka ovat aitoina asioina ilmaisia, kuten rakkaus tai tyytyväisyys arkeen. Pieniä suuria iloja. 

Epäilen tuollaisen käytöksen vanhemman omasta sisäisestä turvattomuudesta. Vanhempi ei luota omaan pärjäämiseensä eikä siihen, että lapsi voisi pärjätä tässä maailmassa ellei ole ns. täydellinen koko ajan. Eikä kukaan ole, sitä on turha vaatia keneltäkään. Järjettömistä vaatimuksista ei synny muuta kuin turhaa ahdistusta.

Kun vanhempi ei ole koskaan luonut lapselle tunnetta siitä, että tämä on riittävä ja yrittänyt riittävän kovasti ja saavuttanut jotain, mistä voi itse olla ylpeä tai muut ylpeitä hänen puolestaan, lapsi suorittaa aikuisenakin burn outiin asti - kukaan ei ole kertonut, että tässä riittä, onnistuit, nyt saat ja pitää levätä. Olet riittävä ja hyvä ja sellaisenaankin hyväksytty ja rakastettu ilman tekoja. 

Meillä kotona ysipuolen keskiarvo lukiosta ja ällän paperit eivät riittäneet saamaan aikaan yhtään kehua eikä edes kysymystä, että mihin nyt sitten mahdollisesti haluaisin suuntautua. 

On ollut ihana kuulla, kun ystävät sanovat, miten he ovat ylpeitä lapsistaan ja ilmaisevat sen myös lapsilleen.