Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja siis ihmiset selkeästi aluksi luulee että olen normaali, koska olen sellainen asiallisen ikäiseni näköinen keskimäärin, mutta jotenkin pari sanaa vaihdettuani normaalit heti aistii että minussa onkin jotain kummaa. Pitkään yritin menestyä fake it till you make it- asenteella mutta se johti vaan toistuviin uupumisiin ja hyvin etäisiin ihmissuhteisiin jos niihinkään.
Samanlainen kokemus ihmissuhteista täälläkin. Ja tuo itsensä syyttely, että pitäisi vain reipastua ja yrittää jaksaa vaikka mitä. Ikään kuin se ei riittäisi miten paljon on jo tähän mennessä tehnyt, aivan liikaa suhteessa omaan jaksamiseen. Silti sitä ajattelee, että vielä huonomminkin asiat voisivat olla ja pitäisi vain saada itsestään enemmän irti, lisää näyttöjä töissä, luotua niitä paremmin toimivia ihmissuhteita (ihan kuin ne olisivat vain sinusta kiinni!) jne.
Yritin terapiassa keskustella siitä kuinka pahasti osiin jakautunut oma persoona on, mutta terapeutti ei halunnut käydä tätä keskustelua. Identiteetti on kyllä yhtenäinen, mutta koen liukuvani erilaiset tiloista toisiin. En osaa nimetä ja tunnistaa niitä, koska sitä ei ole harjoiteltu.
Vuosien terapia, mutta tätä aihetta on vain kerran sivuttu psykiatrian poliklinikalla. Hoitajan mielestä traumat ovat mielessä irtonaisia palasia, joihin palaaminen aiheuttaa olon, ettei ole oma itsensä, vaikka muun osan ajasta tuntisi itsensä identiteetiltään suhteellisen kokonaiseksi. Ei ole siis hetkiä joilta ei ole muistikuvia, mutta ajattelu on usein aikuiseksi melko mustavalkoista ja takautumia paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jo 20 sivua mielenterveysongelmaisten palsta-akkojen ulinaa ja itkua 😆🤣😂
Sinua tämä asia huvittaa? Ei hyvin mene sinullakaan.
Vierailija kirjoitti:
Jo 20 sivua mielenterveysongelmaisten palsta-akkojen ulinaa ja itkua 😆🤣😂
Jos katsoo tätä palstaa niin tämä on yksi viisaimmista keskusteluista täällä. Muu on oikeastaan "roskaa". Sinullakaan ei ehkä ole kaikki kunnossa jos pitää ilkeillä muille.
Vierailija kirjoitti:
Jo 20 sivua mielenterveysongelmaisten palsta-akkojen ulinaa ja itkua 😆🤣😂
Lähde sinä nyt vaan sinne mielikuvitusduuniisi vartioimaan.
Vierailija kirjoitti:
Jo 20 sivua mielenterveysongelmaisten palsta-akkojen ulinaa ja itkua 😆🤣😂
Tässä onkin hyvä esimerkki tuossa aiemmassa tekstissä mainitusta traumatisoituneesta, joka ulkoistaa omat ongelmansa muihin. Pienen lapsen defenssi. Oli mullakin tuollaista pitkään mutta terapian myötä tulin siitä tietoisemmaksi. Hirveästi meni aikaa hukkaan muita syyttelemällä tai pilkkaamalla (lähinnä oman pään sisällä). Tietty pitäisi päästä eroon myös itsensä syyttelystä ja pilkkaamisesta koska siitähän se muidenkin huono kohtelu lopulta johtuu, jostain syystä siihenkin helposti tulee defenssi ettei tajua itse pitävänsä itseään arvottomana vaan kohdistaa sen muihin kuten ylläoleva tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja siis ihmiset selkeästi aluksi luulee että olen normaali, koska olen sellainen asiallisen ikäiseni näköinen keskimäärin, mutta jotenkin pari sanaa vaihdettuani normaalit heti aistii että minussa onkin jotain kummaa. Pitkään yritin menestyä fake it till you make it- asenteella mutta se johti vaan toistuviin uupumisiin ja hyvin etäisiin ihmissuhteisiin jos niihinkään.
Samanlainen kokemus ihmissuhteista täälläkin. Ja tuo itsensä syyttely, että pitäisi vain reipastua ja yrittää jaksaa vaikka mitä. Ikään kuin se ei riittäisi miten paljon on jo tähän mennessä tehnyt, aivan liikaa suhteessa omaan jaksamiseen. Silti sitä ajattelee, että vielä huonomminkin asiat voisivat olla ja pitäisi vain saada itsestään enemmän irti, lisää näyttöjä töissä, luotua niitä paremmin toimivia ihmissuhteita (ihan kuin ne olisivat vain sinusta kiinni!) jne.
Yritin terapiassa keskustella siitä kuinka pahasti osiin jakautunut oma persoona on, mutta terapeutti ei halunnut käydä tätä keskustelua. Identiteetti on kyllä yhtenäinen, mutta koen liukuvani erilaiset tiloista toisiin. En osaa nimetä ja tunnistaa niitä, koska sitä ei ole harjoiteltu.
Vuosien terapia, mutta tätä aihetta on vain kerran sivuttu psykiatrian poliklinikalla. Hoitajan mielestä traumat ovat mielessä irtonaisia palasia, joihin palaaminen aiheuttaa olon, ettei ole oma itsensä, vaikka muun osan ajasta tuntisi itsensä identiteetiltään suhteellisen kokonaiseksi. Ei ole siis hetkiä joilta ei ole muistikuvia, mutta ajattelu on usein aikuiseksi melko mustavalkoista ja takautumia paljon.
Nyt on hyvä muistaa, että nuo terapeutit ja hoitajat ovat moni täysin keskinkertaisia ihmisiä ja vaikka olisivat erittäin älykkäitä sekä tietotaidollisesti ja tunneälykkäästi, voi olla että heidän koulutuksessaan ei olla keskitytty traumoihin kuin pintasilauksen verran.
Siinä sitten potilas ajattelee, että terapeuttia ei kiinnosta, mutta kun ei se edes tiedä, mitä ja miten sen pitäisi hoitaa.
Tämä on kyllä hyvä keskustelu. Vaikeaa on vaan kirjoittaa ajatuksiani, kun melkein jokainen viesti saa mieleeni jonkun jutun. Tuttuja asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Mustakin ihmiset ilmeisesti aistii, että olen jotenkin outo. Kerran riidan aikana minulle sanoikin eräs entinen ystäväni, että olivat töissä puhuneet, että mä olen outo. Hän on itsekin traumatisoitunut, mutta silti vain minä olin se outo. En uskaltanut enää jatkaa koko ystävyyttä.
Oon yrittänyt miettiä miten se huokuisi musta, jos olisin itseäni kohtaan myötätuntoinen ja armollinen. Olen aika taitavasti onnistunut oppimaan puhetyylin, missä en paljasta traumatisoitumistani (koska muut eivät sitä yleensä ottaen kestä), mutta jotain musta silti huokuu. Mulle tulee sellaisia kiukunpuuskia, että ihan sama mitä muut ajattelee, mutta aina mä palaan siihen, että sillä on kyllä väliä ja haluaisin tulla nähdyksi ja hyväksytyksi.
Siitä on ollut vähän hyötyäkin; kun olen tunnistanut salatut toiveeni mm.tykätyksi tulemisesta, jännitys sosiaalisissa tilanteissa on ihan ihan vähän lieventynyt. Tosin yleensä edelleen poikkeuksetta silti dissosioin sosiaalisissa tilanteissa. Osasyy siihen on kai se, että en halua kuulla kaikkia omia ajatuksiani noissa tilanteissa. Jos kuulisin, vaikuttaisin varmaan vielä oudommalta.
363
Tämä on joskus ikävää ystävyyssuhteissa toisen traumatisoituneen kanssa, jos toinen osapuoli ei pysty näkemään omia kipukohtiaan ja "outouttaan". Silloin käy helposti noin, että se tasapainottomampi ja vähemmän sinut itsensä kanssa oleva ulkoistaa ne ei-toivotut luonteenpiirteet toisen niskaan tai kuvittelee defenssinä olevansa jotenkin "parempi". Vaikka on oikeasti ihan yhtä hajalla mutta ei vain halua nähdä sitä.
Siksi en suhtaudu vertaistukeen täysin varauksettomasti, koska tällainen poljetaan toinen alemmas -ilmiö on ihan olemassaoleva juttu niissä. Samoin kilpailu siitä, kenellä on ollut rankinta. Suurin osa tuskin toimii näin tietoisesti vaan kuten jo sanottu, defenssit ovat niin kovat, että mieluummin vetää kaverin lokaan kuin katsoisi rehellisesti omia haavojaan. Toki on olemassa niin pahasti vaurioituneita ihmisiä, että heille ainoa keino pärjätä hoitamattomien traumojen kanssa on samassa tilanteessa olevien dissaaminen. Traumatisoituneet eivät kaikki ole kovista kokemuksistaan huolimatta mitään enkeleitä tai kärsimystensä jalostamia. Itse asiassa monen henkinen kehitys on traumatisoitumisen seurauksena pysähtynyt jonnekin lapsuus- tai teinivuosiin ja käytös etenkin triggeröityneenä on sen mukaista.
Tämä ketju vaikuttaa onneksi kannustavalta, lämminhenkiseltä ja asialliselta. Kiitos omasta puolestani tähänastisesta keskustelusta ja toivottavasti tämä ketju pysyy aktiivisena vielä pitkään!
Tätä mä en tiennyt, mulle kaikki vertaistuki on niin uutta. Vaikka olisihan se pitänyt toisaalta arvata, että ehkei kaikki traumatisoituneet ole yliempaattisia tai vaikka olisivatkin, niin inhimillisyys kaikkine varjoineen on ja pysyy.
363
Vierailija kirjoitti:
Jo 20 sivua mielenterveysongelmaisten palsta-akkojen ulinaa ja itkua 😆🤣😂
Tällaisesta tunnistaa palstan kipeimmät tyypit. Halaus sulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja siis ihmiset selkeästi aluksi luulee että olen normaali, koska olen sellainen asiallisen ikäiseni näköinen keskimäärin, mutta jotenkin pari sanaa vaihdettuani normaalit heti aistii että minussa onkin jotain kummaa. Pitkään yritin menestyä fake it till you make it- asenteella mutta se johti vaan toistuviin uupumisiin ja hyvin etäisiin ihmissuhteisiin jos niihinkään.
Samanlainen kokemus ihmissuhteista täälläkin. Ja tuo itsensä syyttely, että pitäisi vain reipastua ja yrittää jaksaa vaikka mitä. Ikään kuin se ei riittäisi miten paljon on jo tähän mennessä tehnyt, aivan liikaa suhteessa omaan jaksamiseen. Silti sitä ajattelee, että vielä huonomminkin asiat voisivat olla ja pitäisi vain saada itsestään enemmän irti, lisää näyttöjä töissä, luotua niitä paremmin toimivia ihmissuhteita (ihan kuin ne olisivat vain sinusta kiinni!) jne.
Yritin terapiassa keskustella siitä kuinka pahasti osiin jakautunut oma persoona on, mutta terapeutti ei halunnut käydä tätä keskustelua. Identiteetti on kyllä yhtenäinen, mutta koen liukuvani erilaiset tiloista toisiin. En osaa nimetä ja tunnistaa niitä, koska sitä ei ole harjoiteltu.
Vuosien terapia, mutta tätä aihetta on vain kerran sivuttu psykiatrian poliklinikalla. Hoitajan mielestä traumat ovat mielessä irtonaisia palasia, joihin palaaminen aiheuttaa olon, ettei ole oma itsensä, vaikka muun osan ajasta tuntisi itsensä identiteetiltään suhteellisen kokonaiseksi. Ei ole siis hetkiä joilta ei ole muistikuvia, mutta ajattelu on usein aikuiseksi melko mustavalkoista ja takautumia paljon.
Nyt on hyvä muistaa, että nuo terapeutit ja hoitajat ovat moni täysin keskinkertaisia ihmisiä ja vaikka olisivat erittäin älykkäitä sekä tietotaidollisesti ja tunneälykkäästi, voi olla että heidän koulutuksessaan ei olla keskitytty traumoihin kuin pintasilauksen verran.
Siinä sitten potilas ajattelee, että terapeuttia ei kiinnosta, mutta kun ei se edes tiedä, mitä ja miten sen pitäisi hoitaa.
Pitää varmaan paikkansa. Yritin terapiassa usein nostaa esiin mihin asioihin minusta olisi toipumisen kannalta olennaisen tärkeää keskittyä, mutta usein ne sivuutettiin.
Sen sijaan käytiin ajallisesti paljon läpi minusta melko epäolennaisilta tuntuvia asioita tyyliin "kirjoita ikävä ajatus paperille ja polta se, ehkä se katoaa mielestä".
Abracadabra vain, en tiennytkään käyväni psykoterapeutin sijasta taikurin vastaanotolla. Olihan terapiassa toki puolensa, mutta ei se mikään ihmelääke traumoihin ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja siis ihmiset selkeästi aluksi luulee että olen normaali, koska olen sellainen asiallisen ikäiseni näköinen keskimäärin, mutta jotenkin pari sanaa vaihdettuani normaalit heti aistii että minussa onkin jotain kummaa. Pitkään yritin menestyä fake it till you make it- asenteella mutta se johti vaan toistuviin uupumisiin ja hyvin etäisiin ihmissuhteisiin jos niihinkään.
Samanlainen kokemus ihmissuhteista täälläkin. Ja tuo itsensä syyttely, että pitäisi vain reipastua ja yrittää jaksaa vaikka mitä. Ikään kuin se ei riittäisi miten paljon on jo tähän mennessä tehnyt, aivan liikaa suhteessa omaan jaksamiseen. Silti sitä ajattelee, että vielä huonomminkin asiat voisivat olla ja pitäisi vain saada itsestään enemmän irti, lisää näyttöjä töissä, luotua niitä paremmin toimivia ihmissuhteita (ihan kuin ne olisivat vain sinusta kiinni!) jne.
Yritin terapiassa keskustella siitä kuinka pahasti osiin jakautunut oma persoona on, mutta terapeutti ei halunnut käydä tätä keskustelua. Identiteetti on kyllä yhtenäinen, mutta koen liukuvani erilaiset tiloista toisiin. En osaa nimetä ja tunnistaa niitä, koska sitä ei ole harjoiteltu.
Vuosien terapia, mutta tätä aihetta on vain kerran sivuttu psykiatrian poliklinikalla. Hoitajan mielestä traumat ovat mielessä irtonaisia palasia, joihin palaaminen aiheuttaa olon, ettei ole oma itsensä, vaikka muun osan ajasta tuntisi itsensä identiteetiltään suhteellisen kokonaiseksi. Ei ole siis hetkiä joilta ei ole muistikuvia, mutta ajattelu on usein aikuiseksi melko mustavalkoista ja takautumia paljon.
Nyt on hyvä muistaa, että nuo terapeutit ja hoitajat ovat moni täysin keskinkertaisia ihmisiä ja vaikka olisivat erittäin älykkäitä sekä tietotaidollisesti ja tunneälykkäästi, voi olla että heidän koulutuksessaan ei olla keskitytty traumoihin kuin pintasilauksen verran.
Siinä sitten potilas ajattelee, että terapeuttia ei kiinnosta, mutta kun ei se edes tiedä, mitä ja miten sen pitäisi hoitaa.
Pitää varmaan paikkansa. Yritin terapiassa usein nostaa esiin mihin asioihin minusta olisi toipumisen kannalta olennaisen tärkeää keskittyä, mutta usein ne sivuutettiin.
Sen sijaan käytiin ajallisesti paljon läpi minusta melko epäolennaisilta tuntuvia asioita tyyliin "kirjoita ikävä ajatus paperille ja polta se, ehkä se katoaa mielestä".
Abracadabra vain, en tiennytkään käyväni psykoterapeutin sijasta taikurin vastaanotolla. Olihan terapiassa toki puolensa, mutta ei se mikään ihmelääke traumoihin ole.
Olen ollut noin kymmenen terapeutin kanssa tekemisissä. Vain kahdella on ollut paljon näkemystä ja toisellakin sitten vähän eritahtinen luonne kanssani eli yritti puskea. Pari on ollut tosi mukavia ja toinen heistä osaavakin, mutta häneltä ei saa kela-terapiaa. Eli terapeutin valinta on todella tärkeä vaihe terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumani ovat syntyneet aikuisiällä. Lisäksi sorruin kuuntelemaan ns. henkisiä oppeja, jotka ainoastaan pahensivat tilannetta monellakin tavalla. Se toksisuus ja ihmisen syyllistäminen elämän jumitilanteissa ei tee kenellekään hyvää. Tällä hetkellä moni asia on haasteellinen, mutta tästä selvitään, kun jättää satunnaiset ilkeilykommentit huomioimatta ja pysyy omassa totuudessaan, yrittipä kuka tahansa uskotella tietävänsä ajatusmaailmani ja tunnekokemukseni. Useimmiten ne arvailut ovat menneet täysin pieleen.
Mitä nuo henkiset opit olivat. Vinkki edes?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Mustakin ihmiset ilmeisesti aistii, että olen jotenkin outo. Kerran riidan aikana minulle sanoikin eräs entinen ystäväni, että olivat töissä puhuneet, että mä olen outo. Hän on itsekin traumatisoitunut, mutta silti vain minä olin se outo. En uskaltanut enää jatkaa koko ystävyyttä.
Oon yrittänyt miettiä miten se huokuisi musta, jos olisin itseäni kohtaan myötätuntoinen ja armollinen. Olen aika taitavasti onnistunut oppimaan puhetyylin, missä en paljasta traumatisoitumistani (koska muut eivät sitä yleensä ottaen kestä), mutta jotain musta silti huokuu. Mulle tulee sellaisia kiukunpuuskia, että ihan sama mitä muut ajattelee, mutta aina mä palaan siihen, että sillä on kyllä väliä ja haluaisin tulla nähdyksi ja hyväksytyksi.
Siitä on ollut vähän hyötyäkin; kun olen tunnistanut salatut toiveeni mm.tykätyksi tulemisesta, jännitys sosiaalisissa tilanteissa on ihan ihan vähän lieventynyt. Tosin yleensä edelleen poikkeuksetta silti dissosioin sosiaalisissa tilanteissa. Osasyy siihen on kai se, että en halua kuulla kaikkia omia ajatuksiani noissa tilanteissa. Jos kuulisin, vaikuttaisin varmaan vielä oudommalta.
363
Tämä on joskus ikävää ystävyyssuhteissa toisen traumatisoituneen kanssa, jos toinen osapuoli ei pysty näkemään omia kipukohtiaan ja "outouttaan". Silloin käy helposti noin, että se tasapainottomampi ja vähemmän sinut itsensä kanssa oleva ulkoistaa ne ei-toivotut luonteenpiirteet toisen niskaan tai kuvittelee defenssinä olevansa jotenkin "parempi". Vaikka on oikeasti ihan yhtä hajalla mutta ei vain halua nähdä sitä.
Siksi en suhtaudu vertaistukeen täysin varauksettomasti, koska tällainen poljetaan toinen alemmas -ilmiö on ihan olemassaoleva juttu niissä. Samoin kilpailu siitä, kenellä on ollut rankinta. Suurin osa tuskin toimii näin tietoisesti vaan kuten jo sanottu, defenssit ovat niin kovat, että mieluummin vetää kaverin lokaan kuin katsoisi rehellisesti omia haavojaan. Toki on olemassa niin pahasti vaurioituneita ihmisiä, että heille ainoa keino pärjätä hoitamattomien traumojen kanssa on samassa tilanteessa olevien dissaaminen. Traumatisoituneet eivät kaikki ole kovista kokemuksistaan huolimatta mitään enkeleitä tai kärsimystensä jalostamia. Itse asiassa monen henkinen kehitys on traumatisoitumisen seurauksena pysähtynyt jonnekin lapsuus- tai teinivuosiin ja käytös etenkin triggeröityneenä on sen mukaista.
Tämä ketju vaikuttaa onneksi kannustavalta, lämminhenkiseltä ja asialliselta. Kiitos omasta puolestani tähänastisesta keskustelusta ja toivottavasti tämä ketju pysyy aktiivisena vielä pitkään!
Tätä mä en tiennyt, mulle kaikki vertaistuki on niin uutta. Vaikka olisihan se pitänyt toisaalta arvata, että ehkei kaikki traumatisoituneet ole yliempaattisia tai vaikka olisivatkin, niin inhimillisyys kaikkine varjoineen on ja pysyy.
363
Pakko tarkentaa sen verran, että eivät kaikki vertaistukiryhmät ja -keskustelut ole missään nimessä niin lannistavia! Vedin mutkat liian suoriksi omista turhauttavista kokemuksistani johtuen. Paljon riippuu esim. siitä, millaisista taustoista osallistujat tulevat, ikä- ja sukupuolijakaumasta, onko ryhmällä "virallista" vetäjää vs vapaamuotoiset kokoontumiset, ryhmäläisten omasta voinnista ja elämäntilanteesta jne. Ajoin takaa sitä, että vertaistuki ei aina ole niin kannustavaa ja sydämellistä kuin mitä usein annetaan ymmärtää. Varsinkin erilaisissa mt-puolen ryhmissä - jos kohdalle osuu sellainen, jossa henkilökemiat kolisevat yhteen eikä turvallista ilmapiiriä osata luoda - ihmisten pimeät puolet voivat kaapata vallan aika yllättäenkin. Omat tuntosarvet kannattaa pitää pystyssä ja ottaa alussa vähän iisimmin, ts. ei heti lähteä avaamaan niitä kipeimpiä asioita muille. Luottamuksen syntymiseen menee aikaa ja niin kuuluukin mennä. Yksi tyypillinen traumaoire, josta olen itse myös kärsinyt, on itse asiassa se, että luottaa uuteen ihmiseen liian nopeasti tai vastaavasti vaatii ja painostaa muita luottamaan itseensä. Lyhyesti sanottuna rajattomuus sekä oman itsen että muiden suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Ja te muka vielä ihmettelette miksi naisen euro on pienempi! Kuka haluaa tällaisia vapaapäitä palkata töihin???
Mietin jotain aivan muuta. Kuka haluaa sinut yhtään mihinkään? Ei sinua ainakaan täällä kaivata.
Hyvin tarkennettu. Koen silti, että oli hyvä tietää tuostakin puolesta. Vähän pelästyinkin. Ja mietin kerroinko tänne liikaa itsestäni. Ehkäpä ainakaan en merkitse enää viestejäni ekan viestini numerolla 363:lla, ihan varmuuden vuoksi. Ja, kun eihän muutkaan merkitse. Ehkä se tuo turvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja te muka vielä ihmettelette miksi naisen euro on pienempi! Kuka haluaa tällaisia vapaapäitä palkata töihin???
Mietin jotain aivan muuta. Kuka haluaa sinut yhtään mihinkään? Ei sinua ainakaan täällä kaivata.
No eihän häntä halua kukaan mihikään ja nyt sitten tuli kiusaamaan heikoiksi ajattelemiaan ihmisiä. Että semmonen sankari meillä siellä.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin tarkennettu. Koen silti, että oli hyvä tietää tuostakin puolesta. Vähän pelästyinkin. Ja mietin kerroinko tänne liikaa itsestäni. Ehkäpä ainakaan en merkitse enää viestejäni ekan viestini numerolla 363:lla, ihan varmuuden vuoksi. Ja, kun eihän muutkaan merkitse. Ehkä se tuo turvaa.
Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää sinua! Mutta tässä ketjussa on tosiaan se hyvä puoli, että voi pysyä anonyyminä eikä nimimerkkiäkään tarvitse. Moni ei varmaan laita ensimmäisen viestinsä numeroa ihan siksi, ettei enää muista, millä viestinumerolla alun perin kirjoitti. Lisäksi mahdolliset poistetut viestit muuttavat viestijärjestystä ja sitä myöten niiden numerointia. Tässä ketjussa on lisäksi tullut niin paljon tutun kuuloisia ja jopa melkein identtisiä kokemuksia niin en välttämättä ainakaan itse edes erottaisi jostain viestistä, että onko se minun vai jonkun muun kirjottama.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja siis ihmiset selkeästi aluksi luulee että olen normaali, koska olen sellainen asiallisen ikäiseni näköinen keskimäärin, mutta jotenkin pari sanaa vaihdettuani normaalit heti aistii että minussa onkin jotain kummaa. Pitkään yritin menestyä fake it till you make it- asenteella mutta se johti vaan toistuviin uupumisiin ja hyvin etäisiin ihmissuhteisiin jos niihinkään.
Samanlainen kokemus ihmissuhteista täälläkin. Ja tuo itsensä syyttely, että pitäisi vain reipastua ja yrittää jaksaa vaikka mitä. Ikään kuin se ei riittäisi miten paljon on jo tähän mennessä tehnyt, aivan liikaa suhteessa omaan jaksamiseen. Silti sitä ajattelee, että vielä huonomminkin asiat voisivat olla ja pitäisi vain saada itsestään enemmän irti, lisää näyttöjä töissä, luotua niitä paremmin toimivia ihmissuhteita (ihan kuin ne olisivat vain sinusta kiinni!) jne.
Yritin terapiassa keskustella siitä kuinka pahasti osiin jakautunut oma persoona on, mutta terapeutti ei halunnut käydä tätä keskustelua. Identiteetti on kyllä yhtenäinen, mutta koen liukuvani erilaiset tiloista toisiin. En osaa nimetä ja tunnistaa niitä, koska sitä ei ole harjoiteltu.
Vuosien terapia, mutta tätä aihetta on vain kerran sivuttu psykiatrian poliklinikalla. Hoitajan mielestä traumat ovat mielessä irtonaisia palasia, joihin palaaminen aiheuttaa olon, ettei ole oma itsensä, vaikka muun osan ajasta tuntisi itsensä identiteetiltään suhteellisen kokonaiseksi. Ei ole siis hetkiä joilta ei ole muistikuvia, mutta ajattelu on usein aikuiseksi melko mustavalkoista ja takautumia paljon.
Nyt on hyvä muistaa, että nuo terapeutit ja hoitajat ovat moni täysin keskinkertaisia ihmisiä ja vaikka olisivat erittäin älykkäitä sekä tietotaidollisesti ja tunneälykkäästi, voi olla että heidän koulutuksessaan ei olla keskitytty traumoihin kuin pintasilauksen verran.
Siinä sitten potilas ajattelee, että terapeuttia ei kiinnosta, mutta kun ei se edes tiedä, mitä ja miten sen pitäisi hoitaa.
Pitää varmaan paikkansa. Yritin terapiassa usein nostaa esiin mihin asioihin minusta olisi toipumisen kannalta olennaisen tärkeää keskittyä, mutta usein ne sivuutettiin.
Sen sijaan käytiin ajallisesti paljon läpi minusta melko epäolennaisilta tuntuvia asioita tyyliin "kirjoita ikävä ajatus paperille ja polta se, ehkä se katoaa mielestä".
Abracadabra vain, en tiennytkään käyväni psykoterapeutin sijasta taikurin vastaanotolla. Olihan terapiassa toki puolensa, mutta ei se mikään ihmelääke traumoihin ole.
Olen ollut noin kymmenen terapeutin kanssa tekemisissä. Vain kahdella on ollut paljon näkemystä ja toisellakin sitten vähän eritahtinen luonne kanssani eli yritti puskea. Pari on ollut tosi mukavia ja toinen heistä osaavakin, mutta häneltä ei saa kela-terapiaa. Eli terapeutin valinta on todella tärkeä vaihe terapiaa.
Toivon todella ettei ole mennyt Kelan rahoista kaikki kymmenen.
Toivottavasti sinä saat Kelan rahoilla apua itsellesi. Siitä hyötyisi varmasti moni muukin.
Tämä on joskus ikävää ystävyyssuhteissa toisen traumatisoituneen kanssa, jos toinen osapuoli ei pysty näkemään omia kipukohtiaan ja "outouttaan". Silloin käy helposti noin, että se tasapainottomampi ja vähemmän sinut itsensä kanssa oleva ulkoistaa ne ei-toivotut luonteenpiirteet toisen niskaan tai kuvittelee defenssinä olevansa jotenkin "parempi". Vaikka on oikeasti ihan yhtä hajalla mutta ei vain halua nähdä sitä.
Siksi en suhtaudu vertaistukeen täysin varauksettomasti, koska tällainen poljetaan toinen alemmas -ilmiö on ihan olemassaoleva juttu niissä. Samoin kilpailu siitä, kenellä on ollut rankinta. Suurin osa tuskin toimii näin tietoisesti vaan kuten jo sanottu, defenssit ovat niin kovat, että mieluummin vetää kaverin lokaan kuin katsoisi rehellisesti omia haavojaan. Toki on olemassa niin pahasti vaurioituneita ihmisiä, että heille ainoa keino pärjätä hoitamattomien traumojen kanssa on samassa tilanteessa olevien dissaaminen. Traumatisoituneet eivät kaikki ole kovista kokemuksistaan huolimatta mitään enkeleitä tai kärsimystensä jalostamia. Itse asiassa monen henkinen kehitys on traumatisoitumisen seurauksena pysähtynyt jonnekin lapsuus- tai teinivuosiin ja käytös etenkin triggeröityneenä on sen mukaista.
Tämä ketju vaikuttaa onneksi kannustavalta, lämminhenkiseltä ja asialliselta. Kiitos omasta puolestani tähänastisesta keskustelusta ja toivottavasti tämä ketju pysyy aktiivisena vielä pitkään!