Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Jos trauman voisi korvata toisella sanalla tai määritelmällä, olisi se ehkä elämänkokemuksen tuoma muutos maailmankuvaan. En koe, että minulle olisi tapahtunut muutosta, josta en olisi ylpeä tai tyytyväinen.

 - Ukrainassa sotimassa ollut, vaikeaa reumaa sairastava koditon Mikko Rupponen

Verratkaas akat ruikutustanne tähän!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi ketjuun toistuvasti tulee joku selittämään, että hoidon piiriin päässeiden ongelmat ovat mitättömiä. Ihan oikeasti, kuka kehtaisi mennä sanomaan vastaavaa esimerkiksi sydänsairaalle?

Resursseja mielen terveyden ongelmien hoitamiseen on aivan liian vähän ja hoidon piiriin on siksi vaikea päästä. Moni maksaa siitä hengellään ja aivan liian moni kärsii huonosta elämänlaadusta ja joutuu olemaan työkyvyttömänä, koska ei saa tarvitsemaansa tukea.

Hetkinen, vertaatko nyt ihan oikeasti lääketiedettä ja psykoterapiaa keskenään? Vain ensimmäinen on TIEDETTÄ. 

Lääketiede on tiedettä, joka ja hoitaa somaattisia sairauksia. Sekä lääketieteellisiä hoitoja että psykoterapiaa voidaan tutkia ihan samoilla tilastomatemaattisilla menetelmillä, esimerkiksi psykoterapioiden vastetta ja lääkehoidon vastetta mitataan aivan samoilla kyselomakkeilla, kun arvioidaan hoitojen vaikutuksia psykiatrisissa häiriöissä. Psykiatrian ongelma on se, että se on lääketiedettä, jolta puuttuu lääketieteelliset diagnoosimenetelmät. Se ei pysty diagnosoimaan eikä määrittämään psykiatrisia sairauksia lääketieteellisinä sairauksina, myös oirepohjausten häiriöiden reliabiliteettia mittaavat kappa-arvot ovat usein melko matalia. Se löytää erinäisiä korrelaatioita häiriöiden ja biomarkkereiden välillä, mutta korrelaatiot ovat liian heikkoja ja liian epäjohdonmukaisia tukeakseen mitään hypoteesia häiriöiden biologisesta pohjasta. Kuitenkin lääketieteen ja käyttäytymistieteiden välinen raja-aita on häilyvä, koska monia somaattisiksi miellettyjä kokemuksia kuten kivun tunnetta ei voida arvioida muuten kuin subjektiivisilla arvioilla.

Esimerkiksi vuonna 2013 julkaistun systemaattisen tutkimuskatsauksen mukaan Are Treatments More Effective than Placebos? A Systematic Review and Meta-Analysis lääkehoito ei ollut plaseboa eli uskomushoitoa tehokkaampi mm. kivun hoidossa, masennuksen hoidossa eikä unettomuuden hoidossa. Lääkehoidolla on myös somaattisissa häiriöissä usein merkittävä plasebovaste. Näin ollen ei ole yllätys, että psykoterapiakin on usein todettu melko tehokkaasi hoitomuodoksi psykiatrisissa häiriöissä, koska sehän on käytännössä plasebohoitoa eli ajatteluun ja uskomuksiin vaikuttamista. Se ei tarkoita, etteikö tuen vaikutus olisi todellinen, vaikka se ei ole biologisesti määriteltävissä eikä suoraan todettavissa. Monesti ihmisen psyyken tiedolliset rakenteet ohjaavat voimakkaasti tunnereaktioita ja käyttäytymistä, minkä takia niihin vaikuttamalla voidaan osittain vaikuttaa myös elintapasairauksien riskiin.  Psykoterapian vastetta ei voi kuitenkaan erottaa plasebosta, koska kyse on mielen tason häiriöstä. Lääketieteessä tämä on tärkeää, koska yritetään erottaa lääkkeen biologinen vaste uskomusvasteesta subjektiivisilla arviointimittareilla mitattuna, usein siinä epäonnistuen. On eri asia, että minkä tason ongelmissa hoito on vaikuttavaa ja onko se oikeasti vaikuttavaa yleensä vai onko hoitamatta jättäminen haitta-hyötysuhteeltaan parempi idea. Medikalisaatio koskee myös somaattisia ongelmia, esimerkiksi kolesterolilääkkeitä syötetään monille täysin terveille ihmisille pelkän hieman kohonneen tilastollisen riskin perusteella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi ketjuun toistuvasti tulee joku selittämään, että hoidon piiriin päässeiden ongelmat ovat mitättömiä. Ihan oikeasti, kuka kehtaisi mennä sanomaan vastaavaa esimerkiksi sydänsairaalle?

Resursseja mielen terveyden ongelmien hoitamiseen on aivan liian vähän ja hoidon piiriin on siksi vaikea päästä. Moni maksaa siitä hengellään ja aivan liian moni kärsii huonosta elämänlaadusta ja joutuu olemaan työkyvyttömänä, koska ei saa tarvitsemaansa tukea.

Hetkinen, vertaatko nyt ihan oikeasti lääketiedettä ja psykoterapiaa keskenään? Vain ensimmäinen on TIEDETTÄ. 

No mihin psykiatrian erikoislääkäri vetoaa, kun asiakas tulee esim. kongnitiiviseen psykoterapiaan?

Ajattelitko, että vain sisätaudit on lääketiedettä?  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työkyvyn alentuminen on suuri kulu yhteiskunnalle. Miksei sitä tajuta! Ajoissa saatu hoito voi pelastaa työkyvyn ja siitä sitten taas pääsee maksamaan kiltisti veroja. Toinen vaihtoehto on pysyvä työkyvyn menetys ja eläke. Kumpikohan on kannattavampaa?

Tuo on ongelma vain jos olet töissä sotealalla. 

Tuossa varsinaisen matematiikan ihmelapsen päättelyä. Yhteiskunnalle eli meille kaikille käy kyllä kalliiksi myös se vuosikymmenten ajan työkyvytön huoltomies, siivooja, opettaja ja kaupan kassa. Jos työkyky pystytään asianmukaisen avulla säilyttämään tai kuntouttamaan henkilö takaisin työelämään, on se keskimäärin aina järkevää rahankäyttöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi ketjuun toistuvasti tulee joku selittämään, että hoidon piiriin päässeiden ongelmat ovat mitättömiä. Ihan oikeasti, kuka kehtaisi mennä sanomaan vastaavaa esimerkiksi sydänsairaalle?

Resursseja mielen terveyden ongelmien hoitamiseen on aivan liian vähän ja hoidon piiriin on siksi vaikea päästä. Moni maksaa siitä hengellään ja aivan liian moni kärsii huonosta elämänlaadusta ja joutuu olemaan työkyvyttömänä, koska ei saa tarvitsemaansa tukea.

Hetkinen, vertaatko nyt ihan oikeasti lääketiedettä ja psykoterapiaa keskenään? Vain ensimmäinen on TIEDETTÄ. 

Pitäisikö ensin hankkia tietoa asioista, joita tulee kommentoimaan? Psykoterapeutti ei anna diagnooseja mielenterveyden ongelmista kärsiville, vaan diagnosoinnin ja hoidon suunnittelun tekee psykiatri, joka on koulutukseltaan lääketieteen tohtori.

Vierailija kirjoitti:

Jos trauman voisi korvata toisella sanalla tai määritelmällä, olisi se ehkä elämänkokemuksen tuoma muutos maailmankuvaan. En koe, että minulle olisi tapahtunut muutosta, josta en olisi ylpeä tai tyytyväinen.

 - Ukrainassa sotimassa ollut, vaikeaa reumaa sairastava koditon Mikko Rupponen

 

Verratkaas akat ruikutustanne tähän!

No en tunne minkäänlaista katumusta siitä, etten ole lähtenyt vapaaehtoisesti laittamaan mielenterveyttäni nykyistä pahemmin palasiksi sotaoloissa. Olen tyytyväinen siihen, että tunnistan yleensä oman henkisen kestokyvyn rajat ja osaan sovittaa toimintani sen mukaan.

Miten kommentoija, oletko sinä parhaillaan Ukrainassa sotimassa vai trollaatko leppoisasti lämpimässä kodissasi sohvan pohjalta? Tuskin sinulla on kokemusta sodasta tai kodittomuudesta.

Traumat näkyvät mm. aivokuvauksissa. Toki kuvattavalla henkilöllä pitää olla päässään aivot, jotta niitä ylipäätään on mahdollista kuvata. Kommenttien tason perusteella kaikkia tämän ketjun kommentoijista ei siis välttämättä tällaisiin kuvauksiin kannata viedä tutkittavaksi, jotta aivotoiminnasta saataisiin lisää tietoa. Jos aivotoiminnan taso on nollassa, ei siitä tutkimuksilla tarkempaa tietoa saada.

Vierailija kirjoitti:

Jos trauman voisi korvata toisella sanalla tai määritelmällä, olisi se ehkä elämänkokemuksen tuoma muutos maailmankuvaan. En koe, että minulle olisi tapahtunut muutosta, josta en olisi ylpeä tai tyytyväinen.

 - Ukrainassa sotimassa ollut, vaikeaa reumaa sairastava koditon Mikko Rupponen

 

Verratkaas akat ruikutustanne tähän!

Niin,

En tiedä miten tämä Mikko jaksaa, mutta sanotaan nyt, että en ole kuukausiin nukkunut hyvin, olen hädin tuskin työkykyinen, ja pikku hiljaa sen lopullisen ratkaisun partaalla.

Toivottavasti pian tulossa oleva käynti antaa jotakin apua, sillä aika palasina ollaan. Kokemukset h-käytöstä vaivaavat joka päivä.

Vaikken olekaan ollut sodassa enkä ilman asuntoa (lähellä tosin tämä jälkimmäinen).

Niin.. miten Mikon asiat ovat? Huonommin kuin minulla?

Vierailija kirjoitti:

Traumat näkyvät mm. aivokuvauksissa. Toki kuvattavalla henkilöllä pitää olla päässään aivot, jotta niitä ylipäätään on mahdollista kuvata. Kommenttien tason perusteella kaikkia tämän ketjun kommentoijista ei siis välttämättä tällaisiin kuvauksiin kannata viedä tutkittavaksi, jotta aivotoiminnasta saataisiin lisää tietoa. Jos aivotoiminnan taso on nollassa, ei siitä tutkimuksilla tarkempaa tietoa saada.

Traumat eivät näy suoraan aivokuvissa. Ihmiset sotkevat usein tilastollisesti merkitsevät yhteydet kliinisesti merkitseviin assosiaatioihin. Tätä käytetään hyväksi myös terveydenhuollossa, kun halutaan perustella jotain hoitomuotoa niiden biologisilla vaikutuksilla. Kliinisesti merkitsevä yhteys edellyttää kausaalisuhdetta tai ainakin vahvaa ja erittäin johdonmukaista yhteyttä jonkun aivotason poikkeaman ja oiretason häiriön välillä. Se että tutkimuksissa todetaan esimerkiksi, että traumatisoituneilla ihmisillä on keskimäärin tilastollisesti pienempi hippokampus ei tarkoita, että voisit diagnosoida traumatisoitumisen siitä, että yksilöllä on pienempi hippokampus kuin keskimäärin. Myös esimerkiksi skitsofreenikoilla on ryhmänä pienempi hippokampus keskimäärin, mutta et voi diagnosoida skitsofreniaa siitä, että henkilöllä on pienempi hippokampus kuin keskimäärin. Myös hyvin tavallisella ei-traumatisoituneella ihmisellä ilman mitään diagnoosia voi olla keskimääräistä pienempi hippokampus. Pienempi hippokampus yhdistyykin enemmän krooniseen stressiin kuin mihinkään spesifiin sairauteen tai kokemukseen, eikä sekään suoraan selitä yksilöiden välisiä eroja eri aivoalueiden volyymissä. 

Suurimman osan skitsofreniadiagnoosin saaneiden ja lapsuusiän traumoista kärsineiden potilaiden hippokampusten volyymi on normaalivariaation piirissä, jakaumat ovat vain hieman eri kohtaa ryhmätasolla verrattuna ns. terveisiin verrokkeihin. Voit kuvitella päähäsi näin ollen kaksi normaalijakaumaa, josta toinen on hieman eri kohdassa kuin toinen. Näiden normaalijakaumien huippujen ero ilmaisee eroa, eli efektiä, joka on siis ryhmätason mittari, ei yksilötason. Normaalijakaumat ovat muuten suurelta osin päällekkäisiä, vain pieni osa koeryhmästä on normaalivariaation ulkopuolella. Eli jos noukit normaalisti jakautuneesta populaatiosta 100 traumatisoitunutta ihmistä, niin vaikkapa 95 % heistä on täysin normaalijakauman sisällä ja osalla on jopa suurempi hippokampuksen volyymi kuin keskimäärin. Tämä tuottaa kuitenkin jonkinasteisen tilastollisesti merkitsevän eron jossain tutkimuksissa, mutta se ei ole riittävän suuri ja johdonmukainen ollakseen hyödyllinen esimerkiksi diagnostiikassa. Traumatisoituminen on erittäin epämääräinen ja lavea käsite, ja eri ihmiset traumatisoituvat hyvin erilaisista tilanteista. 

Traumatisoituminen on erittäin epämääräinen ja lavea käsite, ja eri ihmiset traumatisoituvat hyvin erilaisista tilanteista. 

Eikö noin ole tässä ketjussa todettu jo monet kertaan? Resilienssiin vaikuttavat mm. erilaiset suojaavat tekijät. On todella törkeää väittää ihmisten traumatisoivan mitättömistä asioista, kun usein traumojen taustalla voi olla paljon todella vaikeita kokemuksia hyvin nuoresta asti ja vähäinen ympäristön antama tuki. Kukaan ei ole särkymätön. Riittävästi pahoja vaikeuksia ja ikäviä kokemuksia, niin kestokyvyn rajat alkavat tulla vastaan, vaikka aiemmin olisikin päässyt vaikeuksista yli.

Tiede joka oikeasti tutkii teidän ruikuttajien traumoja on sosiologia tai mediatutkimus sillä se keskittyy trendien ja yhteiskunnallisten sekä kulttuuristen muotivirtauksten ja niiden leviämistapojentutkimiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoituminen on erittäin epämääräinen ja lavea käsite, ja eri ihmiset traumatisoituvat hyvin erilaisista tilanteista. 

 

Eikö noin ole tässä ketjussa todettu jo monet kertaan? Resilienssiin vaikuttavat mm. erilaiset suojaavat tekijät. On todella törkeää väittää ihmisten traumatisoivan mitättömistä asioista, kun usein traumojen taustalla voi olla paljon todella vaikeita kokemuksia hyvin nuoresta asti ja vähäinen ympäristön antama tuki. Kukaan ei ole särkymätön. Riittävästi pahoja vaikeuksia ja ikäviä kokemuksia, niin kestokyvyn rajat alkavat tulla vastaan, vaikka aiemmin olisikin päässyt vaikeuksista yli.

Ei näille kannata yrittää selittää, aikaansa vain hukkaa. Tietävät kyllä, kunhan spämmäävät.

Aikanaan puhuin usein traumoistani, kunnes huomasin ettei ne oikeastaan ketään kiinnostaneet. Tulin siihen tulokseen, että olkoot, mitä minäkään niitä aina muistelemaan.

Helpommin sanottu kuin tehty, sillä ne traumat ovat osa persoonaasi, jotka ovat muokanneet sinut siksi mikä olet nyt. Ymmärsin tämän mutta silti päätin heivata ne hitoille, joka olikin yksi elämäni paras päätös.

Nykyään ne ovat kaukainen muisto, jotka vain harvoin vierailevat mielessäni ja silloinkin vain välähdyksinä. Nyt elän täysillä TäTä aikaa ja olen tyytyväinen:))

"Kiitos tosi paljon! Mustakin tuntuu, että on ollut tunteet jumissa ja, vaikka hanat onkin mullakin auenneet, itkua ei vain tule. Vielä.  Minustakin välillä tuntuu, että kuolen tähän kipuun ja tuskaan, mikä tulee siitä, kun kaikki asiat tuntuvat oikein vyöryvän kerralla käsiteltäviksi enkä meinaa pysyä perässä. Kipua on todellakin enemmän kuin tahtoisi kestää. Olikin tosi lohdullista lukea kirjoitustasi, sain toivoa siihen, että vielä tämä hellittää joskus. Lämmin halaus ja kaikkea hyvää sinullekin!"

Kiitos <3

Niin tuttua tuo, että pelkää tunteiden vyöryvän kerralla päälle, jos patoa uskaltautuu purkamaan. Voin kuitenkin vuosien kokemuksella sanoa, ettei niin koskaan ole käynyt. Ihan fyysisestikään ei jaksa kertaheitolla käydä loputtomiin läpi suuria, raskaita tunteita, vaan välillä tarvitsee lepotauon. Ne tunteet myös ajan myötä tasaantuvat, jo ihan se auttaa, kun "saa luvan" tuntea. Ei tarvitse enää pidätellä painekattilaa sisällään.

Tunneyhteyden löytämisessä sekä tunteiden vapauttamisessa mua auttoi terapian ohella erityisesti kirjoittaminen, piirtäminen sekä musiikki. Kannattaa tunnustella, mitkä keinot itselle tuntuvat luontevimmilta, jos siis haluat ja jaksat myös terapian ulkopuolella edistää prosessia.

Vierailija kirjoitti:

Aikanaan puhuin usein traumoistani, kunnes huomasin ettei ne oikeastaan ketään kiinnostaneet. Tulin siihen tulokseen, että olkoot, mitä minäkään niitä aina muistelemaan.

Helpommin sanottu kuin tehty, sillä ne traumat ovat osa persoonaasi, jotka ovat muokanneet sinut siksi mikä olet nyt. Ymmärsin tämän mutta silti päätin heivata ne hitoille, joka olikin yksi elämäni paras päätös.

Nykyään ne ovat kaukainen muisto, jotka vain harvoin vierailevat mielessäni ja silloinkin vain välähdyksinä. Nyt elän täysillä TäTä aikaa ja olen tyytyväinen:))

Traumatisoituneet eivät puhu usein traumoistaan. 

Koulukiusaaminen vaikuttaa yhä  yli 50 vuoden jälkeen. 😞

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoitumisen takia kärsin hirveästä häpeästä. Häpeän lähteä ulos kotiovesta. Häpeä on yleisin dissosiaation aiheuttaja, joten myös dissosioin, kun lähden kotoa ulos. Järjellä olen yrittänyt miettiä miksi häpeän itseäni niin paljon ulos lähtiessä, en ole esimerkiksi lihava enkä ruma, olen päinvastoin ollut hyvinkin suosittu vastakkaisen sukupuolen taholla. En tiedä saiko hakkaaminen ja puukolla uhkailu minut tuntemaan, että kehoni on pilattu, rikki hakattu. Vaikuttiko jatkuva h uo rittelu siihen, miten koen seksuaalisuuteni. Minua on hakattu ja h uo riteltu sekä lapsuuden perheessäni että varhaisaikuisuuden parisuhteissa. 

Onko kellään muulla tuollaista häpeää? Voisin haluta käydä esimerkiksi uimahallissa tai kuntosalilla, mutta en kehtaa ja dissosioisin varmasti sielläkin. Mikä tällaiseen voisi auttaa?  

Selitit jo itse ja terapia (ihan

Joo, minulla on C-ptsd ja kaltoinkohtelevat suhteet jätin jo varhaisaikuisuudessa. Ben Malista ja Janne Viljamaata olen lukenut, myös Lapsuuden kehityksellisen trauman. Voisin jatkaa Myllyviidasta. Käyn traumapsykoterapiassa neljättä vuotta, häpeä vain pahentunut. Kiitos vastauksesta ja vinkeistä. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoitumisen takia kärsin hirveästä häpeästä. Häpeän lähteä ulos kotiovesta. Häpeä on yleisin dissosiaation aiheuttaja, joten myös dissosioin, kun lähden kotoa ulos. Järjellä olen yrittänyt miettiä miksi häpeän itseäni niin paljon ulos lähtiessä, en ole esimerkiksi lihava enkä ruma, olen päinvastoin ollut hyvinkin suosittu vastakkaisen sukupuolen taholla. En tiedä saiko hakkaaminen ja puukolla uhkailu minut tuntemaan, että kehoni on pilattu, rikki hakattu. Vaikuttiko jatkuva h uo rittelu siihen, miten koen seksuaalisuuteni. Minua on hakattu ja h uo riteltu sekä lapsuuden perheessäni että varhaisaikuisuuden parisuhteissa. 

Onko kellään muulla tuollaista häpeää? Voisin haluta käydä esimerkiksi uimahallissa tai kuntosalilla, mutta en kehtaa ja dissosioisin varmasti sielläkin. Mikä tällaiseen voisi auttaa?  

Joo, minulla on C-ptsd ja kaltoinkohtelevat suhteet jätin jo varhaisaikuisuudessa. Ben Malista ja Janne Viljamaata olen lukenut, myös Lapsuuden kehityksellisen trauman. Voisin jatkaa Myllyviidasta. Käyn traumapsykoterapiassa neljättä vuotta, häpeä vain pahentunut. Kiitos vastauksesta ja vinkeistä. :)

Ou nou. Miksi häpeä on pahentunut? Itselleni toki on käynyt niin, että olen alkanut tajuta häpeäväni kroonisesti, vaikka en ennen osannut nimetä sitä niin ja välillä terapiassa tuntuu pahemmalta, kun asia on työstön alla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoitumisen takia kärsin hirveästä häpeästä. Häpeän lähteä ulos kotiovesta. Häpeä on yleisin dissosiaation aiheuttaja, joten myös dissosioin, kun lähden kotoa ulos. Järjellä olen yrittänyt miettiä miksi häpeän itseäni niin paljon ulos lähtiessä, en ole esimerkiksi lihava enkä ruma, olen päinvastoin ollut hyvinkin suosittu vastakkaisen sukupuolen taholla. En tiedä saiko hakkaaminen ja puukolla uhkailu minut tuntemaan, että kehoni on pilattu, rikki hakattu. Vaikuttiko jatkuva h uo rittelu siihen, miten koen seksuaalisuuteni. Minua on hakattu ja h uo riteltu sekä lapsuuden perheessäni että varhaisaikuisuuden parisuhteissa. 

Onko kellään muulla tuollaista häpeää? Voisin haluta käydä esimerkiksi uimahallissa tai kuntosalilla, mutta en kehtaa ja dissosioisin varmasti sielläkin

Luulen, että minulla on osittain itse asiassa sama juttu. Ehkei häpeä ole pahentunut, vaan vain tunnistan sen paremmin. Toisaalta minua ei kyllä helpottanut tieto dissosiaatiohäiriöstä, vaan hävetti eli sen kohdalla häpeä on pahentunut. En ollut tajunnut kaikkea surua ja tuskaa, mitä elämäni on oikeasti sisältänyt ja sekin hävettää. Yritin kauan elää ja suorittaa elämää ikään kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Sitten neljänkympin hujakoilla koko korttitalo romahti ja sillä tiellä olen edelleen. Sekin hävettää, että en ole töissä. Eli osin siis häpeä on lisääntynyt ja osin vain tunnistan sitä paremmin. 

Ei sinun tarvitse hävetä sitä, että joku toinen istutti sinuun häpeän ja romutti työkykysi. Tekijälle se häpeä kuuluu, ei sinulle.