Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen juuri alkanut käsitellä traumojani, jotka ovat johtaneet monenlaiseen uupumukseen ja itsensä hylkäämiseen ja sairauksiin. Sitten taas tänään sain kuulla, miten kannattaisi nyt vaan keskittyä positiiviseen niin hyvin menee. No, niin olen koko ikäni tehnyt ja se on vain pitänyt minut näennäisesti terveenä, kulissina, ihmisenä vailla jaksamisen rajoja ja tarpeita.
Tuollaisten ihmisten seuraa kannattaa välttää jotka jauhaa *keskity positiiviseen*.
Asiat on vain käytävä lävitse. Itselle tämä tapahtui yli vuosi sitten kun uuvuin pahasti. Olen se tunnollinen ja kiltti. Suoritan. Ja olen läheisriippuvainen.
En kestä riitoja enkä muiden pahaaoloa.
Äitini on narsisti ja meidän koko suku on omituinen. Äitini narsismi on sotkenut kaikkien sisarusten välit.
Kotiliesi 7 on asiallinen juttu hylkäämisestä. Kannattaa lukea.
Ja Kotiliesi 6 oli Tommy H juttu. Siinä oli mielestäni avaava lause *anteeksi antamisessa on oikeastaan kyse ymmärtämisestä. Kun ymmärtää toisen toimintaa , pystyy päästämään irti loukatuksi tulemisen tunteista.
Minusta toisen toimintaan ja tunnemaailmaan keskittymisessä on riskinä se, että silloin hylkää itsensä. Jää liikaa pohtimaan ohjasivatko toisen toimintaa traumat, välinpitämättömyys yms., joita ns. hyvän ihmisen tulisi normien mukaan ymmärtää, koska kukaan ei ole täydellinen.
Liian pieneen osaan jää silloin se miltä se kaikki on sinussa tuntunut ja miten sinä voit, mikä on toipumisen kannalta olennaista. Huomio pitäisi silloin ohjata pois muista itseen, koska se auttaa luomaan suuntaviivat miten tässä maailmassa toimia.
Toimiakseen ei tarvitse antaa anteeksi, jos ei sillä hetkellä se tunnu hyvältä. Asioiden käsitteleminen voi viedä pitkään. Ei välttämättä synny mitään lopullista valaistumista miksi asiat aiemmin olivat kuten olivat ja miten niiden kanssa nyt pitäisi nyt tulla toimeen.
Traumatisoitunut mieli jumiutuu helposti toistamaan kysymystä 'miksi'. Oloa ei kuitenkaan helpota loputon pohdiskelu siitä, että vanhemmilla / kumppanilla / kollegoilla / naapurin lapsilla/ kenellä tahansa varmaan oli omat syynsä toimia kuten toimivat. Jälkikäteen syiden arvioiminen on pelkkää spekulointia. Olennaisempaa olisi pohtia miten se kaikki on sinuun vaikuttanut ja miten nämä asiat huomioiden kannattaa yrittää toimia jatkossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin olen yliymmärtänyt ja antanut pyytämättä anteeksi. Siksi kaikki loukkaantuminen, viha ja suru on tuntematta ja käsittelemättä ja olen jatkanut hyvän ihmisen kynnysmattoelämää. En aio jatkaa enää.
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin olen yliymmärtänyt ja antanut pyytämättä anteeksi. Siksi kaikki loukkaantuminen, viha ja suru on tuntematta ja käsittelemättä ja olen jatkanut hyvän ihmisen kynnysmattoelämää. En aio jatkaa enää.
Yhteiskunnassa on todella vahva normi, ettei hyvä ihminen saa olla vihainen, vaan suhtautuu muihin hyväksyvästi ja anteeksi antaen. Ei tarvitse antaa vääryyksiä anteeksi. Elämä jatkuu joka tapauksessa, koska aika ei pysähdy. Tunteiden kokeminen ns. raakana on todella tärkeää. Silloin tuska vähitellen helpottuu.
Jos sen sijaan tunteet yrittää älyllistää ja sivuuttaa selittämällä itselleen ikävästi toimineen ihmisen tehneen varmasti parhaansa, ei tuskaa toiminnan seurauksista sinulle pysty kunnolla käymään läpi.
Suru ja viha eivät tunnu hyvältä, mutta ne on tärkeää kohdata, vaikka ulkopuoliset asiaa paheksuisivat. Vuosien vääryyksien jättämät tunnejäljet eivät poistu hetkessä.
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin olen yliymmärtänyt ja antanut pyytämättä anteeksi. Siksi kaikki loukkaantuminen, viha ja suru on tuntematta ja käsittelemättä ja olen jatkanut hyvän ihmisen kynnysmattoelämää. En aio jatkaa enää.
Todella osuva termi tuo "hyvän ihmisen kynnysmattoelämä"! Tiivistää hienosti sen, millaista elämä monelle traumatisoituneelle on ja on ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin olen yliymmärtänyt ja antanut pyytämättä anteeksi. Siksi kaikki loukkaantuminen, viha ja suru on tuntematta ja käsittelemättä ja olen jatkanut hyvän ihmisen kynnysmattoelämää. En aio jatkaa enää.
Todella osuva termi tuo "hyvän ihmisen kynnysmattoelämä"! Tiivistää hienosti sen, millaista elämä monelle traumatisoituneelle on ja on ollut.
Kyllä, ja on jatkossakin, jos pääpaino elämässä on traumojen takia vallitseviin olosuhteisiin sopeutumisessa. Tosin traumatisoituneen irtiottoyrityksiin vakiintuneesta roolistaan voidaan suhtautua huonosti, koska ihminen on heikommin kontrolloitavissa, jos traumat eivät enää yhtä paljon ohjaa toimintaa. Henkilö ei enää silloin muiden mielestä ole yhtä kiva ja helppo, kun oma tahto vihdoin alkaa nousta esiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin olen yliymmärtänyt ja antanut pyytämättä anteeksi. Siksi kaikki loukkaantuminen, viha ja suru on tuntematta ja käsittelemättä ja olen jatkanut hyvän ihmisen kynnysmattoelämää. En aio jatkaa enää.
Todella osuva termi tuo "hyvän ihmisen kynnysmattoelämä"! Tiivistää hienosti sen, millaista elämä monelle traumatisoituneelle on ja on ollut.
Kyllä, ja on jatkossakin, jos pääpaino elämässä on traumojen takia vallitseviin olosuhteisiin sopeutumisessa. Tosin traumatisoituneen irtiottoyrityksiin vakiintuneesta roolistaan voidaan suhtautua huonosti, koska ihminen on heikommin kontrolloitavissa, jos traumat eivät enää yhtä paljon ohjaa toimintaa. Henkilö ei enää silloin muiden mielestä ole yhtä kiva ja helppo, kun oma tahto vihdoin alkaa nousta esiin.
Oman tahdon kehittymiselle olisi tietysti pitänyt jo lapsuudessa olla tilaa, mutta jos traumat ovat syntyneet lapsuudessa, on elämä voinut olla vuosikymmeniä lähinnä selviytymistä. Itseään voi kehittää, mutta takamatkaa on paljon verrattuna niihin, joilla on ollut helpommat lähtökohdat. Siitä saa tuntea pettymystä, ettei elämä useinkaan ole reilua. Jotenkin on vain sitten yritettävä jatkaa matkaa niillä eväillä, jotka on saanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, kyllä. Olen täysin yksinäinen ja nykyään toistaiseksi voimassa olevalla tk-eläkkeellä (siis jo 34-vuotiaasta lähtien). Naisten pokaaminen ja paneminen onnistuu, mutta parisuhteista ei tule yhtään mitään. Jatkuvia konflikteja ja jokaista epäilen pahaa aikovaksi viholliseksi.
En haluaisi olla tämmöinen, mutta minkäs teet. :(
No voi v***u, koita sitten edes pokata ja panna kaltaisiasi, sen voit edes kontrolloida, vaikka kuinka esittäisit voimatonta.
Mitä hittoa sä höpiset?
Että tuo rikkonainen ihminen levittää sitä rikkonaisuutta ympärilleen. Yleensä ne pokattavat ja pantavat naiset ovat jo valmiiksi säröllä ja ihan hajalla tuollaisen jälkeen. Että panisi sitten niitä jo valmiiksi palasina olevia niin säästyy yhteiskunnan varoja pajon.
Mutta rikkihän tämä mieskin on. Oletettavasti osa kohtaamistaan naisista. Miksi asetelma on se, että mies on aktiivinen pahantekijä ja nainen passiivinen uhri. Eikös tässä ole kyse kahden kaupasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, kyllä. Olen täysin yksinäinen ja nykyään toistaiseksi voimassa olevalla tk-eläkkeellä (siis jo 34-vuotiaasta lähtien). Naisten pokaaminen ja paneminen onnistuu, mutta parisuhteista ei tule yhtään mitään. Jatkuvia konflikteja ja jokaista epäilen pahaa aikovaksi viholliseksi.
En haluaisi olla tämmöinen, mutta minkäs teet. :(
No voi v***u, koita sitten edes pokata ja panna kaltaisiasi, sen voit edes kontrolloida, vaikka kuinka esittäisit voimatonta.
Mitä hittoa sä höpiset?
Että tuo rikkonainen ihminen levittää sitä rikkonaisuutta ympärilleen. Yleensä ne pokattavat ja pantavat naiset ovat jo valmiiksi säröllä ja ihan hajalla tuollaisen jälkeen. Että panisi sitten niitä jo valmiiksi palasina olevia niin säästyy yhteiskunnan varoja pajon.
Mutta rikkihän tämä mieskin on. Oletettavasti osa kohtaamistaan naisista. Miksi asetelma on se, että mies on aktiivinen pahantekijä ja nainen passiivinen uhri. Eikös tässä ole kyse kahden kaupasta?
On aika vahvana vallalla se ajatus, että ihminen on oikeutettu saamaan rakkautta ja läheisyyttä osakseen vasta siinä vaiheessa, kun on ensin itsekseen mystisellä tavalla parantanut kaikki henkiset haavansa. Sen vasta jälkeen olet rakkauden ja hyvien asioiden arvoinen. Näinhän paraneminen ei tietenkään mene. Rikkonaisina olemme silti hyvien asioiden arvoisia. Eheytyminen tapahtuu yhdessä muiden kanssa, ei yksinään haavojaan häveten. Voit olla kykenevä rakastamaan muita, vaikket aina kykenisi pitämään itsestäsi.
Kiitos niin paljon tästä ketjusta. Otin monesta kommentista kuvakaappauksen koska oli niin hyvin tiivistetty niitä ajatuksia ja tuntemuksia mitä mun itsen on vaikea sanoittaa koska esim. tuntuu ettei ole oikeutta ajatella/tuntea tiettyjä juttuja. Aloitin juuri terapian ja pystynpähän nyt tämänkin avulla edes kirjoittamaan asioista. Helpottavaa koska varsinkin kaiken lisätraumatisoivan psykiatrisen "hoidon" jäljiltä menen helposti lukkoon kun pitäisi miljoonatta kertaa ottaa riski että toinen (tässä tapauksessa terapeutti) ei pysty ottamaan vastaan tai ymmärtämään millään tasolla. Melkein oksettaa kun edes mietin aiempia kokemuksia. Syyllistämistä, hiljaista tuijottamista, jos esim. jokin hengitysharjoitus ei toimi niin "tee sitä harjoitusta nyt vaan ja no niin nähdään sitten parin viikon päästä taas." Kaikki se mitä mielialalääkkeistä mulle on aiheutunut nuorempana ja silti niitä on tuputettu syömään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, kyllä. Olen täysin yksinäinen ja nykyään toistaiseksi voimassa olevalla tk-eläkkeellä (siis jo 34-vuotiaasta lähtien). Naisten pokaaminen ja paneminen onnistuu, mutta parisuhteista ei tule yhtään mitään. Jatkuvia konflikteja ja jokaista epäilen pahaa aikovaksi viholliseksi.
En haluaisi olla tämmöinen, mutta minkäs teet. :(
No voi v***u, koita sitten edes pokata ja panna kaltaisiasi, sen voit edes kontrolloida, vaikka kuinka esittäisit voimatonta.
Mitä hittoa sä höpiset?
Että tuo rikkonainen ihminen levittää sitä rikkonaisuutta ympärilleen. Yleensä ne pokattavat ja pantavat naiset ovat jo valmiiksi säröllä ja ihan hajalla tuollaisen jälkeen. Että panisi sitten niitä jo valmiiksi palasina olevia niin säästyy yhteiskunnan varoja pajon.
Mutta rikkihän tämä mieskin on. Oletettavasti osa kohtaamistaan naisista. Miksi asetelma on se, että mies on aktiivinen pahantekijä ja nainen passiivinen uhri. Eikös tässä ole kyse kahden kaupasta?
Miten sinä oikeutat itsellesi sen, että rikkonaista ihmistä saa rikkoa lisää? Tässähän on kuvio se, että mies satavarmasti rikkoo toista ja itseään. Sitten toinen osapuoli on rikki ja tulee lisää rikotuksi tai siinä sivussa myös rikkoo tätä miestä tai sitten ei, monesti ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin olen yliymmärtänyt ja antanut pyytämättä anteeksi. Siksi kaikki loukkaantuminen, viha ja suru on tuntematta ja käsittelemättä ja olen jatkanut hyvän ihmisen kynnysmattoelämää. En aio jatkaa enää.
Yhteiskunnassa on todella vahva normi, ettei hyvä ihminen saa olla vihainen, vaan suhtautuu muihin hyväksyvästi ja anteeksi antaen. Ei tarvitse antaa vääryyksiä anteeksi. Elämä jatkuu joka tapauksessa, koska aika ei pysähdy. Tunteiden kokeminen ns. raakana on todella tärkeää. Silloin tuska vähitellen helpottuu.
Jos sen sijaan tunteet yrittää älyllistää ja sivuuttaa selittämällä itselleen ikävästi toimineen ihmisen tehneen varmasti parhaansa, ei tuskaa toiminnan seurauksista sinulle pysty kunnolla käymään läpi.
Suru ja viha eivät tunnu hyvältä, mutta ne on tärkeää kohdata, vaikka ulkopuoliset asiaa paheksuisivat. Vuosien vääryyksien jättämät tunnejäljet eivät poistu hetkessä.
Tunsin vihaa ensimmäistä kertaa 50-vuotiaana! Niin hyvin oli ohjelmoitu lapsesta asti kynnysmatoksi.
Olen esim. jäänyt haitalliseen suhteeseen viideksi vuodeksi, koska minut oli ohjelmoitu niin, että minun tulee aina ymmärtää ja tehdä parhaani muiden eteen. Jos oireilen mitenkään, olen sairas ja hankala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle vaikeinta traumoissa tuntuu olevan uudelleen traumatisoitumisen pelko. Pelkään äkillisiä traumoja joihin en voi valmistautua mitenkään etukäteen, esim läheisen äkillinen menehtyminen sairauskohtaukseen tai onnettomuuteen. Näihin liittyy paljon pakkoajatuksia eli tahtomattani pyöritän päässäni joka päivä kuin filminä erilaisia tilanteita, mitä jos joku päivä poliisi tulee ilmoittamaan ovelle että joku läheinen on menehtynyt, miten hautajaiset menisi, näen itseni sekoamassa koska en kestäisi enää vastoinkäymisiä ja joutuisin osastolle.
Tähän tuntuu olevan vaikein vaikuttaa. Voin nyt aikuisena valita millaisessa seurassa olen eikä tarvitse sietää esim toisen vanhemman seuraa joka on kaltoinkohdellut lapsena. Mutta en voi millään tavalla vaikuttaa siihen mitä muille ihmisille tapahtuu. Olen menettänyt toisen vanhempani lapsena, mutta en äkillisesti vaan pitkän sairastelun jälkeen. Se jätti kuitenkin aivan valtavan menettämisen pelon, pelkään läheisten sairastumista, onnettomuuksia ja ihmissuhteiden äkillistä loppumista eli ns. jätetyksi tulemista. Vaikka kuinka yrittää ajatella sitä niin että miksi murehtia asioita mihin ei voi vaikuttaa, en saa siltä ahdistukselta rauhaa että en kestäisi enää yhtään uutta traumaa lisää.
Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?
Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumani ovat syntyneet aikuisiällä. Lisäksi sorruin kuuntelemaan ns. henkisiä oppeja, jotka ainoastaan pahensivat tilannetta monellakin tavalla. Se toksisuus ja ihmisen syyllistäminen elämän jumitilanteissa ei tee kenellekään hyvää. Tällä hetkellä moni asia on haasteellinen, mutta tästä selvitään, kun jättää satunnaiset ilkeilykommentit huomioimatta ja pysyy omassa totuudessaan, yrittipä kuka tahansa uskotella tietävänsä ajatusmaailmani ja tunnekokemukseni. Useimmiten ne arvailut ovat menneet täysin pieleen.
Täällä toinen, joka erehtyi etsimään lohtua henkisistä opeista vain traumatisoituakseen entistä pahemmin. Ns. valtavirran henkiset opit eivät tue kovinkaan monen traumataustaisen paranemista. Kiitollisuuden ja anteeksiannon tuputtaminen, jopa vaatiminen vain vahvistaa olemassaolevaa traumaa entisestään eikä näissä piireissä tajuta, että parantuminen ei tapahdu ulkopuolisten vaatimuksesta. Uskon, että hyvin suuri osa henkisissä porukoissa mukana olevista on itse enempi vähempi traumatisoituneita eivätkä siksi osaa tai uskalla kyseenalaistaa valmiiksi annettuja oppeja. Onhan yksi traumatisoitumisen tunnuspiirre se, että oppii myötäilemään ympäristöään ja samalla ei enää osaa luottaa omaan sisäiseen ääneensä.
Yksi harvoista vastaan tullesta poikkeuksista on In My Sacred Space -sivuston ylläpitäjä Ash Riley, joka löytyy myös instagramista. Virkistävää ja ennen kaikkea tarpeellista, että joku uskaltaa tuulettaa ja kyseenalaistaa henkisyyden haitallisia, pahimmillaan traumatisoitumista vahvistavia puolia.
Kyllä juurikin kiitollisuuden ja anteeksiannon vaatiminen ja traumatisoivien tapahtumien selittäminen sillä, että karmaasi nyt puhdistetaan ja ole kiitollinen siitäkin kivusta, koska tämä on kasvun mahdollisuus. Tähän vielä lisäksi se, että nämä tapahtumat eivät liity sinuun vaan toisten karmaan, on todella vahingollinen ajatusmalli.
Kaikkein vahingollisin ajatus on kuitenkin se, että yksinäisyys ja yksinoleminen jollakin tavoin parantaisivat. Ei, ei, ei. Ei näin. Henkiset opit sekoitettuna mukamas psykologisiin näkökulmiin on myrkyllisin ja vahingollisin yhdistelmä kenenkään trauman kohtaamiseen tai parantamiseen. Inhimillisten tunnetason tarpeiden mitätöiminen ja henkimaailman korostaminen tukena ja turvana. Toisinaan mietin uskovatko he itsekään siihen mitä sanovat tai elävätkö tavalla jota ehdottavat. Eli yksinäisyyteen sulkeutuneina erakoina, jotka eivät tarvitse mitään tai ketään. Tuskinpa.
Mitä taasen karmaan tulee (jonka olemassa olemisen kyseenalaistan), niin näkökulmastani nämä tulkitsijat ja kanavoijat ovat kyllä keräneet itselleen negatiivista karmaa roppakaupalla, neuvojensa ja opastustensa kautta. Enemmänkin nämä tulkitsijat kanavoivat henkistä väkivaltaa, jossa oikeutetaan tietty toiminta korkeamman henkisen kasvun ja sielun korkeimman toiveen perusteella. Sen verran vielä annan henkisyydelle mahdollisuutta, että laitoin energiasuojaukset sille ettei heillä ole energioihini enää pääsyä. Ei siitä ainakakaan haittaa ole vaikken täysin uskokaan. Teoreettisena pohdintana, sillä kyseenalaistan kaikki nämä henkisyyden opit.
Vastustan avoimesti heidän oppejaan. Ehkä se on sitten elämän tehtäväni, jolle niin kovin on yritetty ohjata. Vastustaa henkisyyden varjolla tehtyä väkivaltaa. Tämä osittaisella ironialla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumani ovat syntyneet aikuisiällä. Lisäksi sorruin kuuntelemaan ns. henkisiä oppeja, jotka ainoastaan pahensivat tilannetta monellakin tavalla. Se toksisuus ja ihmisen syyllistäminen elämän jumitilanteissa ei tee kenellekään hyvää. Tällä hetkellä moni asia on haasteellinen, mutta tästä selvitään, kun jättää satunnaiset ilkeilykommentit huomioimatta ja pysyy omassa totuudessaan, yrittipä kuka tahansa uskotella tietävänsä ajatusmaailmani ja tunnekokemukseni. Useimmiten ne arvailut ovat menneet täysin pieleen.
Täällä toinen, joka erehtyi etsimään lohtua henkisistä opeista vain traumatisoituakseen entistä pahemmin. Ns. valtavirran henkiset opit eivät tue kovinkaan monen traumataustaisen paranemista. Kiitollisuuden ja anteeksiannon tuputtaminen, jopa vaatiminen vain vahvistaa olemassaolevaa traumaa entisestään eikä näissä piireissä tajuta, että parantuminen ei tapahdu ulkopuolisten vaatimuksesta. Uskon, että hyvin suuri osa henkisissä porukoissa mukana olevista on itse enempi vähempi traumatisoituneita eivätkä siksi osaa tai uskalla kyseenalaistaa valmiiksi annettuja oppeja. Onhan yksi traumatisoitumisen tunnuspiirre se, että oppii myötäilemään ympäristöään ja samalla ei enää osaa luottaa omaan sisäiseen ääneensä.
Yksi harvoista vastaan tullesta poikkeuksista on In My Sacred Space -sivuston ylläpitäjä Ash Riley, joka löytyy myös instagramista. Virkistävää ja ennen kaikkea tarpeellista, että joku uskaltaa tuulettaa ja kyseenalaistaa henkisyyden haitallisia, pahimmillaan traumatisoitumista vahvistavia puolia.
Kyllä juurikin kiitollisuuden ja anteeksiannon vaatiminen ja traumatisoivien tapahtumien selittäminen sillä, että karmaasi nyt puhdistetaan ja ole kiitollinen siitäkin kivusta, koska tämä on kasvun mahdollisuus. Tähän vielä lisäksi se, että nämä tapahtumat eivät liity sinuun vaan toisten karmaan, on todella vahingollinen ajatusmalli.
Kaikkein vahingollisin ajatus on kuitenkin se, että yksinäisyys ja yksinoleminen jollakin tavoin parantaisivat. Ei, ei, ei. Ei näin. Henkiset opit sekoitettuna mukamas psykologisiin näkökulmiin on myrkyllisin ja vahingollisin yhdistelmä kenenkään trauman kohtaamiseen tai parantamiseen. Inhimillisten tunnetason tarpeiden mitätöiminen ja henkimaailman korostaminen tukena ja turvana. Toisinaan mietin uskovatko he itsekään siihen mitä sanovat tai elävätkö tavalla jota ehdottavat. Eli yksinäisyyteen sulkeutuneina erakoina, jotka eivät tarvitse mitään tai ketään. Tuskinpa.
Mitä taasen karmaan tulee (jonka olemassa olemisen kyseenalaistan), niin näkökulmastani nämä tulkitsijat ja kanavoijat ovat kyllä keräneet itselleen negatiivista karmaa roppakaupalla, neuvojensa ja opastustensa kautta. Enemmänkin nämä tulkitsijat kanavoivat henkistä väkivaltaa, jossa oikeutetaan tietty toiminta korkeamman henkisen kasvun ja sielun korkeimman toiveen perusteella. Sen verran vielä annan henkisyydelle mahdollisuutta, että laitoin energiasuojaukset sille ettei heillä ole energioihini enää pääsyä. Ei siitä ainakakaan haittaa ole vaikken täysin uskokaan. Teoreettisena pohdintana, sillä kyseenalaistan kaikki nämä henkisyyden opit.
Vastustan avoimesti heidän oppejaan. Ehkä se on sitten elämän tehtäväni, jolle niin kovin on yritetty ohjata. Vastustaa henkisyyden varjolla tehtyä väkivaltaa. Tämä osittaisella ironialla.
Ihan mahtava teksti! Sopivasti viisautta ja huumoria sekoitettuna. Ja etenkin tuo kohta energiasuojauksesta on hyvä.
En edes tajua, että miten länsimainen kristillisen maan ihminen yhtäkkiä on alkanut pitää karmaa jonain olemassaolevana luonnonlakina. Sen vielä ymmärrän, ettei kristillisyys kiinnostele, mutta että sitten tuollainen imetään tilanne kyseenalaistamatta.
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?
Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa.
Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.
Vierailija kirjoitti:
Terapeutin tarvitsisi mielestäni tajuta:
- traumoista, niiden vaikutuksesta ihmiseen ja niistä parantumisesta
- väkivaltaisista ihmisistä, jotka aiheuttavat traumoja (narsistit, psykopaatit, muut vastaavat)
Jos terapeutti alkaa käsitellä traumoja aiheuttanutta ihmissuhdetta kuin mitä tahansa vähän solmuun mennyttä suhdetta, että siinä nyt varmaan oli väärinkäsitystä puolin ja toisin ja kukaan ei ole täydellinen ja jos nyt sitten annat anteeksi kun annat ensin pettymyksen tulla niin huh heijaa.
Terapeutin tulee olla tietoinen traumojen monimuotoisuudesta.
Tähän muistutan, että kaikkien traumojen taustalla ei ole ihmissuhde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?
Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa.
Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.
Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.
Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.
He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?
Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa.
Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.
Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.
Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.
He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.
Oleellista on tiedostaa, että on ihmisiä, joilta ei voi saada tukea ja lakata yrittämästä heidän kanssaan ja etsiä elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa tätä voi aidosti kokeilla niin, että on mahdollisuus onnistua. Ihmissuhteessa on kuitenkin aina kyse kahdesta ihmisestä.
Minusta toisen toimintaan ja tunnemaailmaan keskittymisessä on riskinä se, että silloin hylkää itsensä. Jää liikaa pohtimaan ohjasivatko toisen toimintaa traumat, välinpitämättömyys yms., joita ns. hyvän ihmisen tulisi normien mukaan ymmärtää, koska kukaan ei ole täydellinen.
Liian pieneen osaan jää silloin se miltä se kaikki on sinussa tuntunut ja miten sinä voit, mikä on toipumisen kannalta olennaista. Huomio pitäisi silloin ohjata pois muista itseen, koska se auttaa luomaan suuntaviivat miten tässä maailmassa toimia.
Toimiakseen ei tarvitse antaa anteeksi, jos ei sillä hetkellä se tunnu hyvältä. Asioiden käsitteleminen voi viedä pitkään. Ei välttämättä synny mitään lopullista valaistumista miksi asiat aiemmin olivat kuten olivat ja miten niiden kanssa nyt pitäisi nyt tulla toimeen.