Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omista vanhemmistaan pitäisi pystyä repimään itsensä irti, vaikka se voi vaikeaa ollakin. Itsenäistyminen on tärkeää. Voisiko tästä vaikka sanoa vanhemmille - silläkin uhalla, että isä saattaa suuttua. 

 

Minä hyväksyin jo kauan sitten, että kukaan ei voi koskaan täysin ymmärtää minua. Ihan niinkuin minäkään en voi koskaan täysin ymmärtää ketään toista. Meistä jokainen on sillä tavalla yksin täällä maailmassa. Oli tosi kivuliasta tajuta, että kukaan ei voi ymmärtää mua kunnolla, mutta kun sen hyväksyin, pystyin surrakin asian. Sittemmin siihen on sopeutunut. Vertaistukea kannattaa etsiä, jotta joku voi ymmärtää edes vähän. Minua ei myöskään omat vanhemmat ymmärrä enkä ole sitä yrittänytkään, kun tajusin varhain, että vanhemmillani ei ole kapasiteettia siihen. En haikaile vanhempieni ymmärryksen perään ja näin elämä on helpompaa siltä osin.

Pikku Prinssin kirjoittaja ehdottomasti käsitti kokemusten, tulkintojen ja lähtökohtien erillisyyden. Mutta tutkaili sitä uteliaisuuden ja toivon kautta. Tulkinnasta riippuen kyseessä on hattu tai käärme. Perustuu aiemmin kokemaamme. Kuitenkin on mahdollista keskustelulla ja teoilla saavuttaa yhteisymmärrystä, eroista huolimatta. Sillä, että kuvaa toiselle ainutlaatista sisäistä maailmaansa.

Kaikki ruusut näyttävät samalta, mutta erilaisuus tekee jokaisesta erityisen. Siihen erilaisuuteen täytyy vain tutustua ja toisen tarpeisiin vastaaminen antaa merkitystä sekä itselle että sille toiselle. Kettu kesyyntyy vasta kun jaetaan kokemuksia ja tunteita, näin ylittäen ennakkoluulot. Prinssi ei metsästä kettua, vaikka jotkut ihmiset tekevät niin. Näin hän myös ymmärtää syyn ketun varovaisuudelle ihmisten suhteen. Nämä asiat eivät jää ystävyyden tielle, kun näkemyksiä jaetaan ja ymmärretään.

Erilaisuus on tosiasia, mutta onko se uhka vai mahdollisuus?

Jossain kirkkauden maassa kuljen.

Taakka harteita ei paina,

se on poissa.

Kukkaportit avaan,

suljen.

Hengittelen ilmaa,

kevyttä kuin tuuli.

Joka puu on ystäväni,

hymyhuuli.

Itkenkö?

Enhän toki ihanassa maassa.

Hyvästi!

Toivottavasti noi hyvästit tarkoitti vain ketjusta poistumista. :(

Olitko sinä koulussa se ruma tyttö jolla ei ollut kavereita ja jonka ympärille muut kerääntyivät lällättämään ja sinä juoksit open helmoihin pillittämään?

Tuliko traumat?😆

Kärsittekö te muut pelkotiloista? Mitkä asiat teitä niiden aikana auttaa, jos kärsitte?

Mä saatan herätä niin, että on pelkotilat päällä, olen säikky ja pelkään kaikkea elämässä. Ilmeisesti olen myös ylivireä ja ahdistunut tuolloin, mutta keholliset menetelmät eivät ole tuoneet apua. Noi tilat on raskaita, olen niiden jälkeen ihan uupunut. Haluaisin vain, että ne loppuu. :( En ole varma onko kyse takaumista vai mistä. 

Ei traumat mutta Rauma. Lienee Suomen ainoa käpykylä, jossa Matti ja Teppo suositumpi kuin The Rolling Stones. Luojan kiitos olen helsinkiläistynyt savolainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumoja kokee kaikki. Toiset vain ottavat opikseen ja käsittelee asian kun jatkaa eteenpäin ja toiset jäävät märehtimään ja murehtimaan sitä yhtä traumaa vuosikymmeniksi

EI, TRAUMOJA EI KOE KAIKKI. Vastoinkäymisiä kokee kaikki. Todellakaan kaikki ei traumatisoidu, joten lopettakaa sen hokeminen. 

 

Jonkinlainen coping- mekanismi tuokin. Traumatisoitumisen perusolemusta tai vaikutusta ei pystytä käsittämään ja se typistetään tavalliseksi elämän vastoinkäymiseksi joista kaikki kärsivät, koska on yksinkertaisempi helpompaa ja selkeämpää hahmottaa maailmaa näin. Kertoo lähinnä ihmisen yksinkertaisuudesta. Ärsyttävää on lähinnä se että tämän kaltaiset ihmiset yliarvioivat viisautensa (mistähän traumasta sekin kumpuaa) ja tuputtavat virheellisiä mielipiteitään faktoina tila

Ongelma voi olla sekin, että psyykkinen trauma on huonosti määritelty ja melko abstrakti käsite. Fyysinen trauma on helposti määritelty, se on ulkoisen tekijän aiheuttama kudosvaurio, ja se voi vaihdella lievästä vakavaan. Kudosvaurion näkee yleensä heti, ja sen parantuminen on useimmiten kohtuu selkeästi havaittavissa. Psyykkinen trauma taas kyllä liittyy fysiologisesti ihmisen stressivasteisiin, hyökkää-pakene-lamaannu -reaktioihin, jotka aktivoituvat kaikilla eläimillä uhkaavissa tilanteissa. Psyykkistä traumaa ei kuitenkaan voi suoralta käsin mitata eikä sen vaikutuksia suoralta käsin havainnoida. Sille on ominaista kokemuksellisuus tilanteen uhkaavuudesta ja toisaalta kokemus hallinnan menettämisestä, eikä ole lainkaan selvää, että eri ikäiset ja eri ominaisuuksia omaavat ihmiset kokevat samat kokemukset yhtä uhkaavina ja vaikeasti hallittavina.

Koska psyykkinen trauma on sisäinen kokemus, niin se on helppo laventaa koskemaan kaikkia elämän vastoinkäymisiä, jossa koetaan vakavaa uhkaa ei vain omaa terveyttä ja henkeä kohtaan, vaan uhkaa omalle minuudelle, identiteetille tai sosiaaliselle asemalle ja jossa koetaan hallinnan menetystä tavalla tai toisella. Sellaisiahan ihmiset kohtaavat jatkuvasti. Läheisiä kuolee, ihmisiä satutetaan, kiusataan, jätetään yksin, ihmiset menettävät työpaikkansa ja taloudellisen asemansa (mikä voi olla äärimmäisen kova kokemus monelle) jne.  Uhkaavia tilanteita, joissa ihminen kokee eriasteisesti menettävänsä tilanteen ja itsensä hallinnan ja jotka vaikuttavat eriasteisesti ihmisen terveyteen ja toimintakykyyn, kokee melkein jokainen ihminen joskus elämässään. Vakavia ja etenkin toistuvia terveyteen ja henkeen kohdistuvia uhkaavia tilanteita harvempi kohtaa nyky-yhteiskunnassa, ja niissäkin on aika paljon tulkinnanvaraa. Kun käsitteessä on paljon liukumaa ja tulkinnanvaraa, niin silloin se on helppo popularisoida ja sitä on helppo käyttää kuvaamaan sellaisia kokemuksia, joihin sitä ei ehkä alun perin oltu tarkoitettu. 

Vierailija kirjoitti:

Kärsittekö te muut pelkotiloista? Mitkä asiat teitä niiden aikana auttaa, jos kärsitte?

Mä saatan herätä niin, että on pelkotilat päällä, olen säikky ja pelkään kaikkea elämässä. Ilmeisesti olen myös ylivireä ja ahdistunut tuolloin, mutta keholliset menetelmät eivät ole tuoneet apua. Noi tilat on raskaita, olen niiden jälkeen ihan uupunut. Haluaisin vain, että ne loppuu. :( En ole varma onko kyse takaumista vai mistä. 

Aiemmin pelkotilat olivat pahempia. Ajan kuluessa tapahtumiin on saanut etäisyyttä. Flash backeja ja pelkotiloja tulee toisinaan yhä, mutta huomattavasti aiempaa lievempinä. Pelkotilan ollesss pahimmillaan ei oikeastaan auta muu kuin odottaa toimintakyvyn palautumista. Lievempi ahdistus voi mennä ohi tietoisella hengittämisellä, mutta paniikkikohtauksessa harvemmin sellaiseen kykenee keskittymään.

Vierailija kirjoitti:

Kärsittekö te muut pelkotiloista? Mitkä asiat teitä niiden aikana auttaa, jos kärsitte?

Mä saatan herätä niin, että on pelkotilat päällä, olen säikky ja pelkään kaikkea elämässä. Ilmeisesti olen myös ylivireä ja ahdistunut tuolloin, mutta keholliset menetelmät eivät ole tuoneet apua. Noi tilat on raskaita, olen niiden jälkeen ihan uupunut. Haluaisin vain, että ne loppuu. :( En ole varma onko kyse takaumista vai mistä. 

Aiemmin pelkotilat olivat pahempia. Ajan kuluessa tapahtumiin on saanut etäisyyttä. Flashbackeja ja pelkotiloja tulee toisinaan yhä, mutta huomattavasti aiempaa lievempinä. Pelkotilan ollesss pahimmillaan ei oikeastaan auta muu kuin odottaa toimintakyvyn palautumista. Lievempi ahdistus voi mennä ohi tietoisella hengittämisellä, mutta paniikkikohtauksessa harvemmin sellaiseen kykenee keskittymään.

Vierailija kirjoitti:

Kärsittekö te muut pelkotiloista? Mitkä asiat teitä niiden aikana auttaa, jos kärsitte?

Mä saatan herätä niin, että on pelkotilat päällä, olen säikky ja pelkään kaikkea elämässä. Ilmeisesti olen myös ylivireä ja ahdistunut tuolloin, mutta keholliset menetelmät eivät ole tuoneet apua. Noi tilat on raskaita, olen niiden jälkeen ihan uupunut. Haluaisin vain, että ne loppuu. :( En ole varma onko kyse takaumista vai mistä. 

Mulla on pelkotila heti jos vaikka kova tuuli paiskaa ulko oven kiinni. Kyselin vanhemmiltani ja lapsuudesta se on jäänyt traumaksi. Silloin mummolassa olin nukkunut ulkona ,oli tullut nopea myrsky ja olin jäänyt ulko oven paukaisemana myrskyn armoille lasten vaunuun. Eli sieltä asti keho muistaa ,mitä tapahtunut. Kannattaa selvittää lapsuuteen asti asioita sieltä voi tulla selvyys.

Millainen kasvatustyyli näissä lapsuudenperheisdä on ollut, joista tulee niin traumatisoituneita aikuisia? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

 

Sitten se ei ole trauma.

Meinaatko, että traumasta ei selviä, vaan pitää loppuelämä kärsiä? 

Vierailija kirjoitti:

Olitko sinä koulussa se ruma tyttö jolla ei ollut kavereita ja jonka ympärille muut kerääntyivät lällättämään ja sinä juoksit open helmoihin pillittämään?

Tuliko traumat?😆

Sinulle ilmeisesti tuli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

 

Sitten se ei ole trauma.

Meinaatko, että traumasta ei selviä, vaan pitää loppuelämä kärsiä? 

 

Olen eri. Fyysisestä ja / tai psyykkisestä traumasta toipuminen on prosessi, joka riippuu monista eri tekijöistä. Traumasta voi ajan saatossa toipua hyvin tai sitten siitä voi olla harmia loppuelämän ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

 

Sitten se ei ole trauma.

Meinaatko, että traumasta ei selviä, vaan pitää loppuelämä kärsiä? 

 

Olen eri. Fyysisestä ja / tai psyykkisestä traumasta toipuminen on prosessi, joka riippuu monista eri tekijöistä. Traumasta voi ajan saatossa toipua hyvin tai sitten siitä voi olla harmia loppuelämän ajan.

Jos henkilölle saa vakavan onnettomuuden seurauksena jalkaansa pahoja vammoja, harva olettaa, että hän toipuisi täysin ennalleen. Miksi henkisten kolhujen kohdalla asioiden oletetaan usein olevan täysin toisin? Toipumisessa ei ole kyse pelkästään kyseisen yksilön voimavaroista, vaan monesta muustakin asiasta, mm. ympäristöstä saatavalla tuella on iso merkitys kuntoutumiseen.

minun, 74v, on ollut myös kamppailua traumojen takia! Äitini oli narsisti, ja minulla oli jatkuva riita hänen määräyksiään kestämisessä! Veljeni tuhoutui, ei koskaan perustanut perhettä! myös siskoon se vaikutti! meillä oli hyvä isä, mutta jatkuvan arvostelun kohteena, ja riitelynä! menin naimisiin, ilman rakkautta, koska lapsuuden malli oli niin huono! Nyt olen huomannut että poikanikaan, ei arvosta minua tarpeeksi, kun lapsena kuuli, kun riitelin äitini kanssa!!

Vierailija kirjoitti:

Millainen kasvatustyyli näissä lapsuudenperheisdä on ollut, joista tulee niin traumatisoituneita aikuisia?

Äiti ja isä on eronneita, eli kaksi eri kokemusta. Äiti on narsisti. Selkäytimeen uurtui, että olen perustavanlaatuisesti viallinen, julma, manipuloiva, itsekäs jne. ja kohtelukin on sen mukaista. Toki lapsen "rooli" voi vaihtua narsistin tarpeista riippuen. Vaikeinta on tajuta, että pohjimmiltaan viha ja inho ei edes kohdistu lapsen persoonaan, koska lapsi ei ole erillinen ihminen narsistille. Sanoiksi tämä on helpompi pukea.

Isäsuhteen kipuja huutoitkin eilen itsekseni, koska isä petti taas yhden lupauksensa. Ei siinä mitään uutta ole, enkä edes ole yllättynyt. Pettynyt kylläkin, ja prosessoinnin jälkeen aion kertoa, miltä lupailu, sen poisvetäminen ja leivänmurujen tarjoaminen tuntuu. Pienenä kalja, kontrollointi ja hänen tarpeensa menivät lasten edelle, eikä tässä mitään oleellista muutosta ole tapahtunut. Uutta on se, että uskallan olla vihainen itseni puolesta. Olen myös kertonut hänelle hiljattain, että en luota enkä rakasta häntä, että sen sillan olisi pitänyt rakentua lapsuudessa mutta sitä ei ole tapahtunut. Olin isänkin perheessä se, jolle syytettiin hankaluudesta.

Valoa on tunnelin päässä, vaikka nyt silmät tuntuvatkin raskailta itkemisestä ja surusta. On ollut ihan hiton perseestä, ja on kohdeltu todella väärin. Tahtoisin opetella soittamaan kitaraa, siihen on orastava innostus. Olen aina ollut hyvä kielissä, mutta ajatellut että musiikki (ja ilo) ei ole mua varten, että en osaa. Nuotit ovat kuitenkin eräänlainen kieli, ja vähintäänkin voi tunnustella miltä se tuntuu. Tällainen omaan tekemiseen luottaminen ja kokeilemaan kannustaminen ei ole ollut lainkaan läsnä kummankaan perheen kulttuurissa.

On ollut ilotonta, ankeaa, syyllistämisellä ja syyllistymisellä toimivaa kasvatusta. Tai oikeastaan sen puutetta, koska asioita ei opetettu, ja kun et osannut, olit huono ja ansaitsit sen mukaista halveksuntaa. Eli ei ole ollut vanhempia, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Vierailija kirjoitti:

Millainen kasvatustyyli näissä lapsuudenperheisdä on ollut, joista tulee niin traumatisoituneita aikuisia? 

Minua ja sisaruksiani kasvattettiin häpeällä ja pelolla. Oli syyllistämistä ja tuomitsemista. Ei kehuttu edes syystä, ettei ylpistytä. Henkisen väkivallan lisäksi oli fyysistä väkivaltaa, kaikenlaista kuritusta. Äidilläni persoonallisuushäiriö, isällä skitsofrenia. Minua äiti haukkui h u o raksi, repi hiuksista ja löi. Olin perheen syntipukki. Nämä nyt ensin tulee mieleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

millaisia traumoja teillä on ja miten ne ovat ilmenneet myöhemmin?

Tai ihan perhepiirissäkin se meni joskus äärimmäisyyksiin. Ehkä syvimmin mieleen jäi näistä kun olin 12, ala-asteen viimeinen kevät. Näpistelin kotoa rahaa eteisen puhelinpöydällä olleesta kupista, johon oli kerätty vanhempien kauppareissuilta jääneitä irtokolikoita yms. Se huomattiin ja minua ja kolmea sisarustani kuulusteltiin. Pikkuveljeäni epäiltiin aluksi eniten, mutta kun vanhemmat asettivat ansan, jäin kiinni itse teossa. Jouduin etsimään pihapuusta vitsan ja laskemaan housuni, ja äiti piiskasi minut kaikkien nähden. Vähemmän yllättävästi viimeinen kerta koskaan kun näin tapahtui. Tässäkin pahinta ei ollut se itse kuumotus pyllyssä tai sen aiheuttama itketys, vaan se psykologinen nöyryytys, kun "putosin korkealta". Eli olin jo iso tyttö, jota pikkusisarukset olivat katsoneet vähän ylöspäin, ja omasta pöyhkeästä mielestäni heidän oli kuulunutkin tehdä niin. Siitä tuli pitkäksi aikaa loppu.

Tästä tuli mieleen yksi paha muisto. Olin 10-11 ja oli vuotta nuorempi serkku, joka aika lailla ihaili minua, ja jonka kanssa vietin paljon aikaa, kesäisin perheet kyläilivät toisensa mökeillä jne. No, kerran oltiin meidän mökillä ja lähdettiin veneellä järvelle ilman lupaa, kun serkun vanhemmat eivät juuri silloin olleet paikalla ja omat vanhemmat nukkuivat ruoan jälkeen päiväunia. Saatiin huudot, ja koska olin isompi sain lisäksi piiskaa. Isä antoi koivunoksasta pihalla, kun muut olivat menneet sisään. Sitä ei siis kukaan nähnyt, mutta kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut, kun tyttö tulee pyllyään pidellen ja naama räässä nyyhkyttäen. Se pilasi suhteen serkkuuni aika lailla, koska tämän nolon lopputuleman takia menetin isomman ja viisaamman "sädekehän" serkun silmissä, ja lisäksi venehölmöilyn takia serkku myös menetti omien vanhempiensa luottamuksen, mihin olin epäsuorasti syyllinen.

Toinen mikä palaa usein mieleen on, kun yläasteella minun piti saada hyvä työ koko kesäksi isän opiskelukaverin yrityksestä. Se oli sovittu jo edellisenä talvena, ja ehdin kuuluttaa sitä kavereille moneen kertaan. Kävi kuitenkin niin, että koko yritys ehti mennä sillä välin nurin (sinänsä onneksi jo ennen kuin olin ehtinyt aloittaa siellä), ja se siitä sitten. Jotkut kaverit vielä käänsivät veistä haavassa väittämällä että olin keksinyt koko jutun. Tässäkin hävetti juuri se, että ikään kuin aiempi hyvä maine meni toisten silmissä.

Tällaisista on tullut sellainen perustunne, että kaikki hyvä mitä tapahtuu on vain jonkinlaista kohtalon suopeutta, ja se voidaan hetkessä perua varoittamatta. Minulla on rakas puoliso ja ihanat lapset, mutta en ole koskaan osannut nauttia siitä, koska olen pelännyt että voin menettää sen kaiken koska tahansa.

Olen miettinyt, onko taipumus nähdä asiat näin periytynyt äidiltäni. Monet ovat kertoneet, kuinka heillä on ollut narsistinen äiti, joka on omasta mielestään kaikki kaikessa ja lapsi ei ole mitään. Minulla on kuitenkin sellainen ääripessimistinen äiti, jonka mielestä lapsi ei ole mitään, mutta myöskään hän itse ei ole mitään, eikä mikään muukaan koko maailmassa. Äiti pelkää aina pahinta, niin että aina kun esim. korona, tämä Ukrainan homma tai jokin muu vastaava kriisi alkaa, niin se oikein innoissaan ennustaa, että "me kaikki kuollaan kohta" tms. Toistuvasti on jääty kuolematta, mutta se ei saa sitä muuttamaan ajatteluaan.

Itse olen ikään kuin lievempi versio tästä. Ymmärrän kyllä, että asiat eivät aina mene niin pahasti kuin voisivat, mutta en saa useinkaan pidettyä kiinni tästä ajatuksesta sellaisissa tilanteissa, joissa haluaisin pitää siitä kiinni.

"Tässäkin hävetti juuri se, että ikään kuin aiempi hyvä maine meni toisten silmissä." 

Lainasin nyt vaan tämän yhden kohdan, mutta olen siis itse kärsinyt tästä todella paljon. Kiusaamisen yms pahanpuhumisen myötä maineeni pilattiin täysin uudella paikkakunnalla mistä sitten juttu jatkui muuallekin. Niin suurella volyymilla, että moni ei ymmärräkään tai joudu koskaan kohtaamaan samaa. Enkä  toivo kenellekään sitä. Haluaisin vaan muiden  ymmärtävän miten ihmiset oikeasti voivat pilata toisten elämää todella paljon niin halutessaan.

Minäkin olen nojannut siihen, että olen "hyvä" ihminen. En ryyppää tai riehu. Olen neitsyt, eikä kumppaneita ole  ikinä ollut. Sitten olenkin muiden puheissa ihan toista maata ja saan kokea ikävää pilkkaa ja hyvin ilkeitä puheita. Se kaikki tuntuu hirveän väärältä. Kuin totuus ei olisi mitään, kun muut ovat luoneet minulle kuin jonkun kaksoisolennon. En ikinä ajatellut joutuvani kokemaan tälläistä. Ja tämä kaikki on totta, enkä kuvittele mitään. Oikeasti tämä asia alkaa nyt nujertaa minua ja en oikein enää meinaa kestää tätä kaikkea. Mitään pahaa en ole tehnyt. Jotkut vaan näkivät oikeasti vaivaa ja saivat kaikki ilkeät puheet liikkeelle. Tämä kaikki vie voimani ja juuri se ajatus mielessä, että minä menetän kasvoni muiden edessä ja häpeän itseäni, vaikka minulla ei ole mitään hävettävää. Tämä ristiriita tuntuu vievän nyt minulta kaiken ja en meinaa kestää sitä.