Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olenko ainoa, joka kokee "ethän hylkää enää itseäsi" -puhetavan syyllistävänä? On vaikeaa muuttaa pelkällä tahdonvoimalla sisäistä kokemusta itsestään.
Et ole ainoa. Huomaan usein, että ulkopuoliset - mukaan lukien kaiken maailman hyvinvointivalmentajat eivät tiedä, että näitä asioita ei järjellä muuteta.
Jos itse mietin tätä niin kyllähän ihminen monesti hylkää itsensä ikävien tapahtumien keskellä. On vaikeaa ajatella olevansa mikään "paras" tyyppi jos saa esim ikävää kohtelua muilta ja kaikki asiat elämässä viittaavat siihen kuinka on jotenkin epäonnistunut. Oikeastaan vain ihminen jolla on todella hyvä itsetunto voi kestää ikävien kokemusten alla menettämättä toivoaan. Kyllä nämä jättävät jälkensä ja on vähän ihmee
On vaikea tietää millaiset odotukset esimerkiksi ihmissuhteille ovat realistisia, jos on päivittäisessä elämässään nähnyt pääosin esimerkkejä pahasti pielessä olevista ihmissuhteista. Silloin hyvän ihmissuhteen vertauskuvaksi voi nousta epärealistisia esimerkkejä television sarjoista tai elokuvista, joissa vaikeatkin ristiriidat aina lopulta ratkeavat iloisen naurun kera yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajuan, että olen traumatisoitunut niistä asioista ja tapahtumista, joissa en ole voinut tapella vastaan ja toimia aktiivisesti, vaan on ollut pakko lamaantua tai näytellä kuin tilannetta ei olisikaan.
Minullakin sama ajatus. Paljon liittyy itselläni myös kiusaamiseen. Oli vaan pakko yrittää kestää sitä. Tuo lamaannuksen tunne oli tuttua. Samoin minäkin yritin vaan näytellä ettei tunne missään. Mikään minussa ei tavallaan paljastanut miltä se tuntui. Lopulta ne ikävät sanat yms olivat vain ihan arkipäiväistä. Ihan tavallista puhetta ja tavallisia kokemuksia minulle. Eihän sen näin pitäisi mennä. Nyt myöhemmin ymmärrän sen, että minulla on mennyt vähitellen jotain pahasti rikki juuri suhteessa ihmisiin. En oikein enää millään pärjää ihmisjoukossa. Se tunne siitä kuinka olen vääränlainen tai epäonnistunut sekä nuo tilanteet vaan ovat liikaa. En meinaa enää saada
Minun käsittääkseni nuo huonommuudentunteet eivät ole pelkästään traumareaktio vaan myös oire trauman aiheuttamasta masennuksesta. Masennuslääke olisi varmasti suurimmalle osalle avuksi, helpottaisi edes vähän. Esim. Serotoniinin vaje saa yksilön vetäytymään laumasta.
Omista vanhemmistaan pitäisi pystyä repimään itsensä irti, vaikka se voi vaikeaa ollakin. Itsenäistyminen on tärkeää. Voisiko tästä vaikka sanoa vanhemmille - silläkin uhalla, että isä saattaa suuttua.
Minä hyväksyin jo kauan sitten, että kukaan ei voi koskaan täysin ymmärtää minua. Ihan niinkuin minäkään en voi koskaan täysin ymmärtää ketään toista. Meistä jokainen on sillä tavalla yksin täällä maailmassa. Oli tosi kivuliasta tajuta, että kukaan ei voi ymmärtää mua kunnolla, mutta kun sen hyväksyin, pystyin surrakin asian. Sittemmin siihen on sopeutunut. Vertaistukea kannattaa etsiä, jotta joku voi ymmärtää edes vähän. Minua ei myöskään omat vanhemmat ymmärrä enkä ole sitä yrittänytkään, kun tajusin varhain, että vanhemmillani ei ole kapasiteettia siihen. En haikaile vanhempieni ymmärryksen perään ja näin elämä on helpompaa siltä osin.
Vierailija kirjoitti:
Omista vanhemmistaan pitäisi pystyä repimään itsensä irti, vaikka se voi vaikeaa ollakin. Itsenäistyminen on tärkeää. Voisiko tästä vaikka sanoa vanhemmille - silläkin uhalla, että isä saattaa suuttua.
Minä hyväksyin jo kauan sitten, että kukaan ei voi koskaan täysin ymmärtää minua. Ihan niinkuin minäkään en voi koskaan täysin ymmärtää ketään toista. Meistä jokainen on sillä tavalla yksin täällä maailmassa. Oli tosi kivuliasta tajuta, että kukaan ei voi ymmärtää mua kunnolla, mutta kun sen hyväksyin, pystyin surrakin asian. Sittemmin siihen on sopeutunut. Vertaistukea kannattaa etsiä, jotta joku voi ymmärtää edes vähän. Minua ei myöskään omat vanhemmat ymmärrä enkä ole sitä yrittänytkään, kun tajusin varhain, että vanhemmillani ei ole kapasiteettia siihen. En haikaile vanhempieni ymmärryksen perään ja näin elämä on helpompaa siltä osin.
Ei kai kukaan voi koskaan täysin ymmärtää ketään. Aivan kuin jokainen lopulta eläisi omalla tähdellään erossa toisista. Pikku Prinssin kirjoittajaa tuo ajatus ilmeisesti masensi ja raskaalta se tuntuu minustakin.
Vierailija kirjoitti:
Omista vanhemmistaan pitäisi pystyä repimään itsensä irti, vaikka se voi vaikeaa ollakin. Itsenäistyminen on tärkeää. Voisiko tästä vaikka sanoa vanhemmille - silläkin uhalla, että isä saattaa suuttua.
Omalla kohdallani ei ole kyse mistään isän suuttumisesta, vaan sokeasta raivosta. Hän uhkaili tulevansa "kavereiden kanssa" käymään, jos en ole perheeni käytettävissä kuten ennen. Äitini soitti työpaikalleni että minulla on huumeongelma (sote-ala) ja jouduin valvottuihin seuloihin tämän takia. Minun traumani johtuvat silkasta vanhempieni harjoittamasta kidutuksesta. Ei kyse ole mistään sellaisesta, että iskä nyt saattaa vähän suuttua. Kaikki eivät tunnu ymmärtävän trauman käsitettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omista vanhemmistaan pitäisi pystyä repimään itsensä irti, vaikka se voi vaikeaa ollakin. Itsenäistyminen on tärkeää. Voisiko tästä vaikka sanoa vanhemmille - silläkin uhalla, että isä saattaa suuttua.
Omalla kohdallani ei ole kyse mistään isän suuttumisesta, vaan sokeasta raivosta. Hän uhkaili tulevansa "kavereiden kanssa" käymään, jos en ole perheeni käytettävissä kuten ennen. Äitini soitti työpaikalleni että minulla on huumeongelma (sote-ala) ja jouduin valvottuihin seuloihin tämän takia. Minun traumani johtuvat silkasta vanhempieni harjoittamasta kidutuksesta. Ei kyse ole mistään sellaisesta, että iskä nyt saattaa vähän suuttua. Kaikki eivät tunnu ymmärtävän trauman käsitettä.
Kyllä traumoja saa vähemmästäkin. Katoa kokonaan vanhemmiltasi tai sitten vaan jatkat, ei kai tuossa muuta vaihtoehtoa ole, kun vanhemmat ovat noin sairaita ja väkivaltaisia. Sinun pitäisi jutella jonkun turvakoti-tyyppisen erityisammattilaisen kanssa, mitä voi tehdä.
Tsemppiä! Toivotaan, että vanhempasi kuolevat...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omista vanhemmistaan pitäisi pystyä repimään itsensä irti, vaikka se voi vaikeaa ollakin. Itsenäistyminen on tärkeää. Voisiko tästä vaikka sanoa vanhemmille - silläkin uhalla, että isä saattaa suuttua.
Omalla kohdallani ei ole kyse mistään isän suuttumisesta, vaan sokeasta raivosta. Hän uhkaili tulevansa "kavereiden kanssa" käymään, jos en ole perheeni käytettävissä kuten ennen. Äitini soitti työpaikalleni että minulla on huumeongelma (sote-ala) ja jouduin valvottuihin seuloihin tämän takia. Minun traumani johtuvat silkasta vanhempieni harjoittamasta kidutuksesta. Ei kyse ole mistään sellaisesta, että iskä nyt saattaa vähän suuttua. Kaikki eivät tunnu ymmärtävän trauman käsitettä.
Aiemmasta kirjoituksesta sai sen kuvan. Täällä ei voi tietää kuin sen, mitä tänne kirjoitetaan. En todellakaan tarkoittanut pahalla.
Isäsi kuulostaa suorastaan rikolliselta ja tosi pelottavalta, eikä äitisikään ok:lta vaikuta, taustoja hänen teolleen tuntematta. Joidenkin vanhempien kanssa ei voi eikä kannata olla tekemisissä lainkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
millaisia traumoja teillä on ja miten ne ovat ilmenneet myöhemmin?
Sama kuin useilla muillakin tässä ketjussa, tunnistamisen tunteita on monta kertaa tullut lukiessa. Eli olen lapsesta saakka pelännyt kasvojen menetystä niiden ihmisten silmissä, joiden kanssa joudun kulloinkin olemaan tekemisissä. Tähän on sitten yhdistynyt vanhemmilta saatu tiukka (nykylasten mittapuulla varmasti aivan mielisairaan tiukka, mutta oman lapsuusajan eli 80-luvun mittapuulla vielä "normaalin rajoissa" ollut) kasvatus, johon kuului esim. rangaistusten saaminen nimenomaan kasvojen menettämistä korostavalla tavalla.
Esim. jos vanhempien tuttavia kyläili meillä, lapsilta saatettiin aina joskus kysyä milloin viimeksi kukin meistä oli tehnyt jotain väärin, ja siihen piti vastata totuudenmukaisesti. Piti myös kertoa millaisen rangaistuksen oli saanut, olipa se sitten piiskaa, arestia, viikkorahan menetys
no eipä anna oikeaa kohtaa lainata, mutta mistä tiedät etteivät ole traumatisoituneet? Oletko jutellut heidän kanssaan? Mullakin on ulkoisesti asia melko hyvin, mutta kylläpä vaan olen traumatisoitunut...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omista vanhemmistaan pitäisi pystyä repimään itsensä irti, vaikka se voi vaikeaa ollakin. Itsenäistyminen on tärkeää. Voisiko tästä vaikka sanoa vanhemmille - silläkin uhalla, että isä saattaa suuttua.
Omalla kohdallani ei ole kyse mistään isän suuttumisesta, vaan sokeasta raivosta. Hän uhkaili tulevansa "kavereiden kanssa" käymään, jos en ole perheeni käytettävissä kuten ennen. Äitini soitti työpaikalleni että minulla on huumeongelma (sote-ala) ja jouduin valvottuihin seuloihin tämän takia. Minun traumani johtuvat silkasta vanhempieni harjoittamasta kidutuksesta. Ei kyse ole mistään sellaisesta, että iskä nyt saattaa vähän suuttua. Kaikki eivät tunnu ymmärtävän trauman käsitettä.
Aiemmasta kirjoituksesta sai sen kuvan. Täällä ei voi tietää kuin sen, mitä tänne kirjoitetaan. En todell
Ei tähän viestiin en nyt kirjoittanut joku muu. Minä joka alun perin kirjoitin isästäni ja lapsuudestani en ole kirjoittanut enää vastauksesi jälkeen. Vastasit viestiini alkulauseella: "Omista vanhemmista pitäisi pystyä repimään itsensä irti". Sen jälkeen en ole enää itse kirjoittanut aiheeseen. Näköjään joku muu vastasi sinulle ja varmasti luulit, että se olin minä jonka viestiin liittyen kirjoitit vastauksen. Ajattelin vaan, kun kirjoitit, että aiemmasta viestistäsi saa sen kuvan niin tarkoitit varmaan tätä minun alun pitkää viestiä johon vastasit. Tähän on nyt joku muu kirjoittanut väliin omia kokemuksiaan. Minulla ei ole ollut väkivaltaa tai uhkailuja vanhempien puolelta. Ehkä olisi hyvä jos joku selkeästi vastaa johonkin viestiin mikä on tarkoitettu vastaukseksi jonkun toisen aloittamaan "viestiketjuun" niin, että laittaisi oman viestin olevan sivusta jos ei kerran ole se jolle viesti en osoitettu. Tässä on nyt tullut sekaannus ja toinen ihminen on kertonut kokemuksiaan jotka eivät liity tuohon alku viestiini mitenkään. Toisaalta pieni juttu, mutta itse en siis ole kokenut uhkailua tai väkivaltaa vanhempien osalta. Kirjoitin tuon yhden viestin ja joku muu taas sen jälkeen omia kokemuksiaan. Nyt varmasti luultiin, että minä olen vastannut ja kirjoittanut myös ne viestit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että selvensit asiaa, minä tosiaan luulin, että sinä vastasit. En luule enää. :)
no eipä anna oikeaa kohtaa lainata, mutta mistä tiedät etteivät ole traumatisoituneet? Oletko jutellut heidän kanssaan? Mullakin on ulkoisesti asia melko hyvin, mutta kylläpä vaan olen traumatisoitunut...
Minä taas luulen, että se on monella vielä pinnan alla ja se saatta ponnahtaa esille jollain (epä)sopivalla hetkellä. Minäkin elin 55 vuotta kuvitellen, etten ole traumaitisoitunut, mutta niin vaan sitten olinkin, kun mieli ei jaksanut enää pitää niitä asioita taka-alalla. Ystävällä on paljon aihetta traumaan, mutta ei se hänestä vielä näy. Ehkä saa taiteiltua elämänsä niin, ettei se koskaan puhkea pinnalle tai sitten ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ihanaa olisikaan jos olisi elänyt turvallisen ja lämpimän lapsuuden ja vielä vanhempanakin olisi perhe tukena. Lopuksi saisi periä vähän rahaa, jolla saisi elämänsä järjestettyä loppuelämän ajaksi. Koskaan ei olisi stressiä mistään, vain iloa ja hauskuutta. Saisi vain elää rentona elämäänsä.
Tällaista joskus ajattelen kun katson ihmisiä ja niiden elämää.
Vierailija kirjoitti:
👵🏻:YHYYY ylisukupolviset invalidisoivat traumat ovat tuhonneet elämäni YHYYYYY😩😫
Joo-o. Ollaan kuultu tuo jo aika monesti. Haluaisiko kertoa vähän tarkemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
👵🏻:YHYYY ylisukupolviset invalidisoivat traumat ovat tuhonneet elämäni YHYYYYY😩😫
Joo-o. Ollaan kuultu tuo jo aika monesti. Haluaisiko kertoa vähän tarkemmin?
Tantta oikein päivystää tässä ulinaketjussa😆
Akat kilpailemassa kenelläkin on eniten ja pahimmat traumat.
Vierailija kirjoitti:
Akat kilpailemassa kenelläkin on eniten ja pahimmat traumat.
Millaisena näet itsesi?
Te lillutte ja marinoidutte ikuisuuden jossain saattanan mitättömissä asioissa koska vain sillä tavalla koette olevanne erityisiä. HUOH!
Vierailija kirjoitti:
Te lillutte ja marinoidutte ikuisuuden jossain saattanan mitättömissä asioissa koska vain sillä tavalla koette olevanne erityisiä. HUOH!
Oletko pohtinut miksi toisten ongelmat haittaavat sinua noin paljon? Mikä sinut saa kirjoittamaan ketjuihin?
Aloin nyt itsekin pohtia, että kyllähän omassakin elämässäni olen huomannut, että monet jutut liittyvät menneisyyteen ja monella ihmisellä on ollut omat asiansa mistä he eivät ole päässeet yli. Äitini äiti jäi syntymän jälkeen ilman äitiä. Tämä kuoli hänen ollessaan vauva. Isoäiti selvisi ihan hyvin elämästään silti ja sukulaiset hoisivat häntä. Silti ehkäpä nämä kaikki asiat näkyivät siinä millainen ihminen hän oli. Ei oikeastaan koskaan ottanut vastuuta elämästään. Ei ikinä ollut töissä ja tavoitteli jotain parempaa mihin perheen rahat eivät riittäneet. Oli siihen asti mukava ihminen, kun asiat menivät täysin hänen mukaansa. Isoisäni teki raskasta työtä ja perhe olisi voinut tarvita lisää rahaa, mutta mummuni oli vaan "kotirouvana". Hänen miehensä teki kaiken mitä hän pyysi ja ei oikeastaan varsinkaan vanhempana enää omannut mitään omaa tahtoa. Teki vaan kaiken mummuni puolesta.
Äitini tappeli myös oman äitinsä kanssa jatkuvasti. Eivät tulleet toimeen ja ymmärrän sen. Mummuni oli hankala ihminen monessa asiassa. Silti en tiedä aina onko äitinikään päässyt ikinä yli näistä jutuista. Jos hänelle vielä äitinsä kuoleman jälkeen puhuu hänen äidistään niin sanoo heti kuinka ei tullut toimeen hänen kanssaan. Se kaikki on jäänyt parhaiten mieleen. Ei ole päässyt varmistikaan taas yli näistä jutuista. On jäänyt se toisen ihmisen käytös mieleen. Lisäksi äidilleni on jäänyt jonkinlainen suuri pettymys siihen, ettei kotona tuettu opiskelua ja näin hänellä jäi monien vaiheiden kautta opiskelut vähiin. Ei ole ikinä hyväksynyt sitä asiaa. Olisi voinut olla "älliä" parempaan.
Nuo äitini asiat johtivat myös siihen, että lähti jo nuorena isäni matkaan. Jos miettii niin todella nuorena jos oikeasti miettii sitä. Tämä taas johti siihen, että lähti sellaisen ihmisen matkaan mitä ei oikeasti tuntenut vielä kunnolla. Hänen vanhempansa toivoivat äidilleni ns parempaa puolisoa. Tämäkin toi omat juttunsa. Toisaalta ei äitinikään ole mikään syytön kaikkeen. Melko vaikea ihminen monissa jutuissa ja varsinkin jos häntä arvostelee. Ei ota mitään syytöksiä vastaan.
Kuitenkin äidilläni ja isälleni on ollut alusta asti omat ongelmansa. Isäni on isosta köyhästä perheestä. Ei ole saanut mitään tukea tai apua koskaan. On oppinut selviämään itse niinkuin parhaaksi näkee. Hyvin riidanhaluinen ja vaikea ihminen. Suuttuu helposti ja on käytökseltään vaihteleva. Joku paha adhd tuli varsinkin ollessani lapsi tai nuori mieleen. Käytös niin vaihtelevaa. Tämäkin on syynä moneen ongelmaan. Isäni on ollut katkera siitä, että jäi ilman tukea lapsuuden kodissaan ja olivat köyhiä. Hänelläkin jäi koulut käymättä. Toisaalta en usko, että hänen sietokykynsä olisi kovin pitkällä kestänyt opiskeluihin liittyen. Lisäksi meillä on aina ollut suhde rahaan hyvin vaikea. Isäni oppinut siihen kuinka arvokasta raha on ja sekin on aina tuonut riitaa ja suuttumusta. Meilläkin on ollut rahaa melko vähän. Se taas on tuonut omat vaikeutensa.
1 osa
Minullakin sama ajatus. Paljon liittyy itselläni myös kiusaamiseen. Oli vaan pakko yrittää kestää sitä. Tuo lamaannuksen tunne oli tuttua. Samoin minäkin yritin vaan näytellä ettei tunne missään. Mikään minussa ei tavallaan paljastanut miltä se tuntui. Lopulta ne ikävät sanat yms olivat vain ihan arkipäiväistä. Ihan tavallista puhetta ja tavallisia kokemuksia minulle. Eihän sen näin pitäisi mennä. Nyt myöhemmin ymmärrän sen, että minulla on mennyt vähitellen jotain pahasti rikki juuri suhteessa ihmisiin. En oikein enää millään pärjää ihmisjoukossa. Se tunne siitä kuinka olen vääränlainen tai epäonnistunut sekä nuo tilanteet vaan ovat liikaa. En meinaa enää saada sitä kaikkea muutettua. Toisaalta en ole ilkeä muille tms. En vaan enää uskalla toimia muiden kanssa tai oikeastaan oikein osaakaan. Olen tottunut olemaan yksin ja se joka ei kuulu mihinkään porukkaan ja jonka en tavallaan turha edes yrittää sitä, että kelpaisi. Ei näitä vuosikymmenien kokemuksia vaan muuteta helposti. Tiedän toisaalta sen kuinka ihmisiä on monenlaisia. Eräskin ryhmä oli kiva paikka minulle. Silti se ei vaan meinaa riittää.
Jos mietin elämääni niin pelkään etten koskaan enää pysty olemaan muiden kanssa "normaalisti" ja niinkuin joku "tavallinen" ihminen. Minulla vielä korostuu se oma huonommuuden tunne muiden keskellä ollessa. Se tunne kuinka oikeasti inhoaa itseään ja kokee olevansa täysin vääränlainen on todella voimakas silloin. Samalla suren sitä, että kaikki on mennyt näin. Nykyisin alan tavallaan menettää uskoani siihen, että saisin muutosta aikaan. Olen todella väsynyt monin tavoin. En tiedä mitä ihmiset sitten surevat eniten itsessään tai elämässään. Minulla varmaan korostuvat juuri tämä ihmisten kanssa toimimiseen liittyvät jutut. Elämää on vaikeaa elää täysin ns erossa muista ja niin etteivät nämä kokemukset korostu. Itsellä on vielä se, kun en edes tahtoisi olla näin yksin. En, vaikka kuinka ihmisten kanssa on vaikeaa toimia.
Joku muukin voisi miettiä mitä on vaikeinta sietää elämässään ja itsessään. Mikä vaikeuttaa elämää eniten ja aiheuttaa surua. Minulla se on varmasti tämä ihmisten kanssa toimimisen vaikeus ja oikeastaan täysi erillisyys kaikista ja kaikesta. Samalla häpeä ja katkeruus sekä väsymys on tällä hetkellä vaikeaa. Olen todella heikoissa voimissa varsinkin psyykkisesti nyt. Tämä, vaikka yleensä kestän paljon. Tämä vuosi on vaan ollut todella raskas. Pahin pitkään aikaan.