Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija wrote:

Jokaisen ihmisen pitää pitää itsensä ensimmäisenä, kun tiukka paikka tulee. Tämä taito on traumatisoituneelta täysin hukassa. Normaali ihminen osaa sen luonnostaan. Ketään ei saa auttaa/tukea/huomioida niin, että se on itseltä pois. 

Voi kyllä välillä antaa enemmänkin itsestään läheisilleen, kunhan se tapahtuu tietoisesti omia rajoja kunnioittaen. Usein ne omat rajat ovat vieras konsepti traumatisoituneelle. Niitä kun alkaa opetella, voi helposti mennäkin aluksi ääripäästä toiseen, täydestä toisten eteen uhrautumisesta vain ja ainoastaan itsensä ajatteluun. Ajan myötä tällaiset asiat tasaantuvat, kun oppii terveitä toimintatapoja. Ehdottomuuden sijasta pystyy arvioimaan tietoisesti toimintaansa ja joustamaan tilanteiden mukaan.

Minäkin vastaan kysymykseen "Mitä mieltä muut ovat tästä tekniikasta, että yrittää unohtaa kaikki kokemansa pahat asiat ja kokemukset?": 

Minulla se johti romahdukseen nelikymppisenä. Sitä ennen keskityin huomattavasti enemmän muihin kuin itseeni, hoidin lastani ja tein uraa. Harrastin liikuntaa, tapasin ystäviä, opiskelin. Tein kaikkeni, että ei tarvinnut kohdata itseäni ja muistojani. Sitten lopulta tosiaan romahdin. On se ******* kumma, jos ei edes romahduksen jälkeen saa itseensä keskittyä ilman, että joku järjen jättiläinen besserwisser tulee siitäkin tällä palstalla ja vielä tässä ketjussa syyllistämään. Nyt jotain rajaa. Pysykää pois tästä ketjusta, jos ette kestä hankalia asioita ja tunteita. Me emme teidän takianne ala muuttua. 

Olen joskus miettinyt, että tavallaan olen vähän kuin p*kolainen. Joutunut aikoinaan kiusaamisen yms takia muuttamaan äkkiä pois ja valitsemaan huonoista vaihtoehdoista asuinpaikka. Päädyin vähän kuin pakosta tänne. Jos olisi ollut aikaa ja rahaa sekä parempi tilanne, eikä minun olisi pitänyt miettiä myös muuta perhettäni niin en olisi valinnut näin. Nyt päädyin tänne ja tänne myös jäin. Toki jokainen on vapaa muuttamaan. En vaan ole vieläkään sellaisessa tilanteessa, että olisin järjestynyt muuton pois. Ei ole rahaa, voimia tai oikein uskallustakaan. Ei minua odota työ tai opiskelu. En ole myöskään kotiutunut tänne. Täälläkin toisaalta  ikäviä ihmisiä. Olen saanut kokea sen. En kuulu tänne, enkä oikeastaan voi hyvin täällä. Pahoittelen valitusta, mutta aloin miettiä, että on melko paljon vaadittu jos jonkun p*kolaisen tai muun ulkomaalaisen pitäisi kotiutua ja viihtyä jos se on "tavalliselle" ihmiselle vaikeaa. Rikoksia yms en tietenkään hyväksy silti. Samoin ymmärrän sen, että moni sodan keskeltä yms tullut ihminen on tietysti kokenut todella paljon enemmän pahaa ja en voi näin verrata itseäni siihen kaikkeen. Silti ajatuksena vähän sama. Tuli tämä kaikki nyt vaan mieleen. (* merkki, että julkaistaisiin) 

"Minäkin vastaan kysymykseen "Mitä mieltä muut ovat tästä tekniikasta, että yrittää unohtaa kaikki kokemansa pahat asiat ja kokemukset?"

Kiusattuna ollessa menin eteenpäin niin etten paljon ajatellut menneitä juttuja. Yritin vaan kestää. Sen jälkeen kaikki meni sitten  niin, että koin yhtenä vuotena niin paljon kaikkea muuta pahaa, että se oli vaan liikaa kestää. Silloin voin todella huonosti. Sen jälkeen, kun viimein pääsin vähän jaloilleni niin elin juuri tuolla tavalla, etten miettinyt mitään. Ikäviä juttuja tuli, mutta elin kuin kuplassa ja pystyin siihen. Elämäni oli ehkä sen verran hyvää, että pystyin kuin huijaamaan itseäni. Olin silti monesti uupunut ja toivoton. En voinut hyvin. Nyt sitten, kun on ollut hyvin vaikea vuosi niin kaikki ikävät jutut ovat tulleet ryminällä mieleeni. On ollut liikaa kaikkea ikävää ja näin suodatin ei enää toimi. Aiemmin pystyin unohtamaan ja jatkamaan.

Mietin myös, että huominen on kuitenkin hyvä päivä. Jossain vaiheessa en enää kyennyt uskomaan, että huominen on hyvä vaan tuli se epäilys, että mitä ikävää seuraavaksi tapahtuu. Olen samassa pisteessä vieläkin. Ajoittain ihan siedettävää. Sitten taas ei. Tavallaan omat voimavarat ylittyivät tänä vuonna. Kestin siihen asti. Ihmisiin paljon liittyy tämä kaikki ja myös muuhun  tilanteeni. 

Traumapsykoterapiaprosessi on ihan älyttömän raskas, en ole ollut lainkaan työkykyinen tänä aikana. Edistyminen on niin hidasta, että olen alkanut pelätä, että en taida toipua koskaan. Jaksamiseni on erittäin vähäistä ja se kaikki menee terapiaprosessiin ja vanhemmuuteen. Pelkään epäonnistuneeni siinäkin.

Olen alkanut pienissä määrin sopeutua ajatukseen pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen mahdollisuudesta, vaikka en luovuttamassa olekaan. Mitä pidemmälle traumapsykoterapia on mennyt, sitä vähemmän minulla on toivoa ja näköaloja tulevaisuuteen. Tilanteeni on kamala ja olen erittäin ahdistunut. Yritän kyllä ajatella kiitollisuuden aiheita, pieniäkin myönteisiä juttuja joka päivä, mutta ne eivät jää kannattelemaan minua. Ne eivät riitä. En rehellisesti sanottuna tiedä enää mitä minun pitäisi tehdä. Terapiassani on tuskallisin vaihe menossa, ehkä se selittää osan pahoinvoinnista. 

Minkälaisia kokemuksia teillä muilla on terapiasta? Käsittääkseni jonkinlainen psykoterapia voi aika nopeastikin parantaa vointia ja "voimauttaa", mutta ne tulokset eivät käsittääkseni koskenut traumapsykoterapiaa, vaan jotain muuta suuntausta. 

En samaistu ollenkaan. Itselläni ei traumoja ihmissuhteista vaan ainoastaan törkeiksi luettavista rikoksista mitä tehtailtu ihan perheen ulkopuolisten toimesta vuosikausia. Nekin ikävät jutu mitä olleet perheen sisällä on suurin osa sabotoitu.Tämän takia rakastan hate speech forever ja katson että rikokset tulee varmasti vielä muidenkin tietoon. Tyhmimmät ei niitä ikinä tule tajuamaan mutta onneksi fiksujakin on. Ja tietenkin ne, jotka esittää, että ei ymmärrä ei vain ole samalla puolella. 

Jotkut yritti lasten kautta saada sellasta draamaa aikaan että olisi ihan itkettänyt nyyh ja hermorauniona. No itkikö se? Ei kertaakaan. Ei ole ollut mitään aihetta katsos. On vain kuvottavan sekaisin tuntemuksin miettinyt ihmisiä ketkä olleet mukana ja mitä kaikkia rikoksia tehty. Ihmiset on uskomattoman vastenmielisiä ja hulluja. Ne jotka siis olleet mukana ja mukamas joku oikeutus kaikille rikoksille.

Katson aina välillä youtubessa erästä nuorta naista joka kuvaa lyhyitä videoita sinne. Hänellä syömishäiriö ja myös mielenterveysongelmia. Tuo syömishäiriön on kertonut saaneen alkunsa kiusaamisesta. On koulussa pilkattu painosta. Nyt hän kuin hyvin laiha ja vieläkin sairaus ottaa valtaa hänen elämästään. Yrittää silti syödä ja kuvaa videoita missä syö esim pitkästä aikaa jotain suosikkikakkuaan yms. Toivon, että on paremmassa kunnossa vähitellen. Vielä se ei painossa näy. Muuten ehkä terveemmän näköinen. Kuitenkin tähän loppuun mietin sitä kuinka ihmiset ovat julmia ja ovat osasyynä ihmisen sairastumiseen. Hänelläkin yksi video missä kertoo, että oli joskus hyvä koulussa. Sitten pudotus alas näiden sairauksien myötä. Näin tämä kaikki muuttaa ihmisen elämää. On muuttanut myös minun elämääni ja tieni ei olisi tälläinen ilman kokemuksiani ja sitä että häpeän itseäni sekä jännitän kaikkea. 

Edelliseen vielä hänellä on hyvä mietelause eli yrittää selvitä aina yhdestä päivästä eteenpäin. Niin minäkin nykyään. Joskus tuo ajanjakso on ollut kuukausi tai viikko. Tällä hetkellä jo yksi päivä voi olla vaikea. Olen todella väsynyt. Ehkä fyysisesti enemmänkin tällä hetkellä. Toisaalta myös pää ihan sumussa ja unohtelen asioita ja sanoja. 

Pahinta on pelkotilat ja, että ei oikeastaan ole mitään takeita toipumisesta. Minulla ptsd ehti kroonistua, kun en saanut tarpeeksi apua. Pahinta on myös elää ihmisten keskellä ihmisiä peläten. Ihmiset, kun ovat minunkin traumani aiheuttaneet. Miten voisi vain lakata pelkäämästä? Sitä ei järkipuheilla tehdä, kuten moni "ketjussa piipahtava" tuntuu luulevan. 

Trauma voi olla myös voimavara. Oppii asenteen, että tuleen ei jäädä makaamaan, vaan yritetään ja tehdään itse. Harvalla meistä on kokonaan traumaton elämä.

Vierailija wrote:

Trauma voi olla myös voimavara. Oppii asenteen, että tuleen ei jäädä makaamaan, vaan yritetään ja tehdään itse. Harvalla meistä on kokonaan traumaton elämä.

Tiedätkö miten moni muu ulkopuolinen on jo käynyt ketjussa jauhamassa tota samaa? Pidättekö meitä kenties tyhminä vai itsejänne vain niin paljon parempina. Huoh miten tylsistyttävää. Lopettakaa jo. 

Nämä "trauma voi olla myös voimavara" -hokijat ovat tyypillisiä hyvää tarkoittavia hölmöjä, joilla on kova palo auttaa ja opastaa mutta laihat valmiudet olla oikeasti avuksi. Pelkät hyvät aikeet eivät riitä vaan pitää osata viestiä niin, että muut ymmärtävät aikeet oikein. Joku voi olla maailman sydämellisin tyyppi omasta mielestään mutta jos ulosanti on alentuvaa pätemistä ja latteuksia, niin ei ole ihme, jos muut suhtautuvat nuivasti.

Netissä nämä onneksi pystyy jättämään omaan liemeensä kiehumaan. Netin ulkopuolella se on joskus hankalaa, kun tuppaavat ripustautumaan ja loukkaantuvat vielä herkästi, jos heidän erinomaisia neuvojaan ei halua tai voi toteuttaa. Hyvä nyrkkisääntö on se, että auttaminen ei ole auttamista, jos se lähtee omista tarpeista ja jos sen tarkoitus on hyssytellä autettavan kokemuksia. Harmillisen harva auttamis- ja neuvomisintoinen tätä kuitenkaan tajuaa.

Vierailija wrote:

Trauma voi olla myös voimavara. Oppii asenteen, että tuleen ei jäädä makaamaan, vaan yritetään ja tehdään itse. Harvalla meistä on kokonaan traumaton elämä.

Harvalla meistä on kuitenkaan todella traumaattinen elämä, mutta silti joillakin on. En koe makaavani tulessa nytkään, vaikka olen tällä hetkellä työkyvytön. 

Harvalla meistä on kokonaan rahaton elämä. Silti jollain on tonni, jollain kymppitonni, satatuhatta, miljoona,  kymmenen miljoonaa, sata miljoonaa jne. 

Mulle ovat aiheuttaneet lisää traumaa traumojen päälle yritykset saada terveydenhuollosta apua tai läheisiltä edes jotain henkistä tukea ja ymmärrystä. Usein en tiedä itkeäkö vaiko nauraako, raivotako vai mitä ihmettä.. Kafkamaisen absurdia. Tuloksena se että olen lamaantunut ja välinpitämätön kaikesta.

Vierailija wrote:

Traumapsykoterapiaprosessi on ihan älyttömän raskas, en ole ollut lainkaan työkykyinen tänä aikana. Edistyminen on niin hidasta, että olen alkanut pelätä, että en taida toipua koskaan. Jaksamiseni on erittäin vähäistä ja se kaikki menee terapiaprosessiin ja vanhemmuuteen. Pelkään epäonnistuneeni siinäkin.

Olen alkanut pienissä määrin sopeutua ajatukseen pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen mahdollisuudesta, vaikka en luovuttamassa olekaan. Mitä pidemmälle traumapsykoterapia on mennyt, sitä vähemmän minulla on toivoa ja näköaloja tulevaisuuteen. Tilanteeni on kamala ja olen erittäin ahdistunut. Yritän kyllä ajatella kiitollisuuden aiheita, pieniäkin myönteisiä juttuja joka päivä, mutta ne eivät jää kannattelemaan minua. Ne eivät riitä. En rehellisesti sanottuna tiedä enää mitä minun pitäisi tehdä. Terapiassani on tuskallisin vaihe menossa, ehkä se selittää osan pahoinvoinnista. 

Minkälaisia kokemuksia teillä m

Mikä järki tuollaisessa terapiassa on? Jos se vie toivon ja näköalat? 

En tiedä. Mutta psykoterapeuttini on tehnyt työtä vakavasti traumatisoituneiden parissa noin 30 vuotta, hän on Suomen johtavia asiantuntijoita trauma-asioissa ja kouluttaa niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Siksi uskonkin vian olevan minussa. Teen jotain väärin tai en tee jotain tarpeeksi tai sitten en vain kuulu heihin, jotka toipuvat takaisin työkykyisiksi. Minulla on paljon traumoja niin lapsuudesta kuin nuoruudesta ja aikuisuudestakin. Niin se taitaa vain valitettavasti mennä, että kaikesta ei voi toipua. Tulevaisuudesta ei silti kukaan vielä tiedä, minäkään. 

Hs:n sivulla on juttu korkeushyppääjä Daniel Kososesta. En itsekään voinut lukea sitä, kun on maksullinen. Toisaalta olen lukenut muualta hänen elämästään. Kertoi kuinka lopulta alkoi väsyä urheiluun, tuli vammoja ja alkoi mielenterveys mennä. Jatkoi silti vielä armeijaan. Siellä alkoi tulla itset*hoisia ajatuksia. Lopulta hänen oli keskeytettävä koko armeija. Minusta hyvin rehellinen kuvaus ja antaa toivoa myös muille, kun hän kertoo julkisuudessa näistä. Silti tuohon Hs:n juttuunkin on muutamat kommentoineet ikäviä juttuja. Eräs kirjoittaa, kuinka toiset kestävät vaikeita olosuhteita ja toiset eivät. Mietin miten kukaan ei tietää mitä jokainen ihminen käy läpi. Jollekin on voinut sattua jo mitä vaan elämässään sekä kunto huono ja armeija on huipennus joka laukaisee pahan olon. Sitten toinen kommentti:

"Miten armeijassa siis voi pärjätä enää kukaan, jos ei urheijakaan pärjää? Onko varusmiespalvelus mennyt jotenkin viime vuosina rankemmaksi"

Tässä ei taas nähdä sitä, että ihminen voi menettää myös mielenterveytensä. Urheilijat ovat monesti kovilla jo ennestään. Voi olla vammoja kuten Danielilla selkä. Armeija on rankka paikka jos kokee masennusta ja se laukaisi myös Danielilla ikävät ajatukset. Nyt sitten joku viitsii omalla nimellään irviä toista. Toivon vaan tännekin aina sitä, että ihmiset voivat puhua näistä jutuista. Tällä menolla se ei mene niin.

Daniel kertoi (Iltalehden tai I-S:n) jutussa, että tahtoi k*olla ja päätti sitten viimein, että haluaa taistella eteenpäin tms vastaavaa. Sitten joku oikeista viitsii kommentoida ikävästi, vaikka tämäkin nuori mies olisi voinut päättää elämänsä jos ikävästi olisi käynyt. Siltikään ihmisillä ei vaan ymmärrys riitä ja  eivät osaa iloita toisen puolesta, että tämä selvisi eteenpäin ja olo parani. Se on surullista. Menee vähän aiheesta ohi, mutta tuli oikeastaan heti tämä kaikki mieleen, kun tiedän jo ennestään hänen tarinaansa. 

Jatkona edelliseen jos joku haluaa lukea Daniel Kososesta niin laitan linkin. Itse tykkään lukea muiden elämästä ja se ehkä auttaa hieman kestämään omaani, kun ymmärrän muillakin on vaikeutensa.

https://www.iltalehti.fi/yleisurheilu/a/2c23b5c5-3e3b-41cf-bf4a-4f4f112…

Kiitos. Mua helpottaa lukea muiden elämästä, vaikka en kellekään vaikeuksia toivokaan. Hyvä, että ihmiset on avoimia.

Noista kommenteista tulee mieleen, että Suomessa taitaa edelleen olla paljon sodan jälkeistä pärjäämisen kulttuuria. Olisi ikään kuin pakko selvitä ja pakko puskea eteenpäin. Sodassa olleiden miesten puhjenneet mielenterveysongelmat salattiin ja heidät leimattiin heikoksi ainekseksi. Ei syytetty sotaa, vaan sen uhreja, joita sotilaatkin lopulta olivat. 

Äidilläni on paljon tuota. Hän on vielä sitä ikäluokkaa. Esim.ensimmäisen kerran, kun masennuin, hän aina vain sanoi, että pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä lenkille ja töihin. "Töitä on vain tehtävä". Tai juuri näitä, mitä ketjussa piipahtelevat hokevat; ei pidä ajatella liikaa, menneitä ei pidä ajatella ollenkaan, ei pidä jäädä tuleen makaamaan ja mitä näitä nyt on. Tuo kulttuuri on jo osoittautunut vahingolliseksi ja toivoisin sen kuolevan jo pois. Oma äitini on täysin empatiakyvytön ja nämä ketjussa huutelijat vain muistuttavat hänestä. Ei siinä, kyllä minä sen kestän, mutta näen silti, että heissä on se ongelma, ei meissä. Tie toipumiseen käy myötätunnon kautta, ei paheksumisen, tuomitsemisen ja syyllistämisen.