Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Minäkään en uskalla näyttää haavoittuvuuttani läheisille ja ystäville. En puhu traumoistani, koska en halua olla raskas, taakka ja vaivaksi. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että voin näyttää vain vahvuuttani ja se käy raskaaksi, jos koen välillä päin vastoin. Joudun piilottamaan muut osani ja se vie paljon psyykkistä energiaa.
Yhden kerran kerroin yhdelle ystävistäni yhden minut traumatisoineen tapahtuman (vainoajan tekemä vapaudenriisto). Ystäväni kysyi onko se vain valemuisto. Sillä tavalla hän tahattomasti mitätöi. Ymmärrän, että noinkin kamalaan asiaan on joillekin vaikeaa keksiä sanomista. Silti tuli taas vain se olo, että parempi olla hiljaa ja jutella kevyistä puheenaiheista. Joskin olen huomannut, että omien ystävieni puheet kyllä menevät aina syvään päätyyn. Ilmeisesti vain minä pelkään olevani raskas ym. En tiedä, aion opetella olemaan avoimempi, rennompi ja spontaanimpi. Ehken sitten kuormittuisi tapaamisista niin paljon. Olen myös aina se kannattelija. Joskus toivon, että joku voisi vuorostaan kannatella minua. Sitä ennen pitäisi opetella kunnolla luottamaan. Ihmissuhteet on mielestäni lopulta aika vaikeita. Olisi hyvä olla tasapaino antamisessa ja saamisessa. Useimmiten minä vain annan. Se on alkanut vaivata itseäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tuli myös mieleen se, kun yritin vanhemmilleni kertoa nuorempana mitä ihmiset olivat minulle sanoneet. Liittyi kiusaamiseen ja muuhun pilkkaan. Kumpikaan heistä ei aluksi uskonut minua. Äitini väitti, että kuvittelen vain jotain ja isäni hoki, etteivät ne tyypit tunne minua. Kuitenkin kiusaaminen ja ne ikävät puheet olivat levinneet ja näin myös muita tyyppejä liittyi siihen. Vanhemmat eivät vaan halunneet uskoa minua. Tämä oikeastaan on jäänyt aina mieleeni. He tekivät mielessään minusta "hullun" joka puhuu mitä sattuu, vaikka olin oikeassa. Myöhemmin äitini on viimein myöntänyt, että olin oikeassa. Silti ei ole pahoitellut mitään. Isäni ei vieläkään tajua asiaa. Molemmat jättivät minut myös muuten kiusaamisen kanssa omilleni. Ei koskaan puhuttu asiasta ja kaikki käsittelemättä. Tätä asiaa on vaikeaa unohtaa. Jos luen esim jostain lehtijutusta mikä käsittelee kiusaamista ja siinä vanhemmat auttavat lastaan kiusaamisen kanssa ja tukevat niin se on vaikeaa hyväksyä, että he ymmärtävät lastaan ja minun vanhempani taas eivät.
Tämä asia on yksi mikä tulee aina olemaan hankala suhteessani vanhempiini. Isäni kanssa muutenkin vaikeaa ja hänen kanssaan on monet eri jutut hankalia. Äitini kanssa muuten kaikki paremmin, mutta tämä kirjoittamani asia nousee esiin. Välillä mietin olenko minä heidän lapsensa jos jättävät tavallaan sen tarinani välistä ja eivät näe minua sellaisena joka kantaa mukanaan näitä ikäviä juttuja. Eivät tavallaan tunne minua. Samalla minä, kun vaan tahtoisin puhua kaikesta. Ei se, että eletään kuin mitään ei olisi tapahtunut ole itselleni hyväksi. Jättää tavallaan vaan häpeään, että ei voi puhua mistään. Kuin minussa olisi se vika.
Luin yhden äidin haastattelun jonka lasta kiusattiin ja tämä sanoi kuinka hän näkee vähitellen tyttärensä murenevan pala palalta kiusaamisen jatkuessa. Se oli surullinen, mutta hyvä ilmaus. Minun vanhempani eivät nähneet eivätkä koskaan tule näkemään sitä. Jos myös katsoo elämääni niin en pärjää hyvin. Näin vanhemmat jotka oikeasti näkisivät minut huomaisivat kuinka nämä asiat ovat vaikuttaneet paljon. Samalla joku hyvin minulle kirjoittikin tässä ketjussa, että en voi pakottaa vanhempiani ymmärtämään. Tiedän sen. Asiassa on myös se puoli, etteivät he oikein tiedä mitä tehdä. Se läpi vaikka harmaan kiven asenne on kantanut heitä nuoruudessaan ja omat ongelmansa heilläkin. Itse mietin silti, että se näkee joka haluaa nähdä. Elämästään riippumatta. Silmien sulkeminen on oma valinta. On vaan vaikeaa elää niin kuin en kuin minulla ei olisi näitä kokemuksia. Kuin ne sivut puuttuisivat elämästäni. Minun elämästäni ne eivät puutu. Vanhempieni kirjasta taas puuttuvat.
Tänään olen surrut tosi paljon muutosta, mikä hiljalleen tapahtui minussa, kun traumat painoivat päälle ja jäin sairauslomalle. Nyt olen ollut 4 vuotta pois työelämästä.
Tajusin, että minusta on tullut näköalaton. Ei ole enää toivoa, ei edes toipumisesta. Elän todella raskasta elämäntilannetta, missä kamppailen jo joka päiväisestä selviytymisestäni (talous). Minulle on tulossa tulevalla viikolla yövieras, jota olen rakastanut ja vaalinut tärkeänä ihmisenä. Hän ei ole kuitenkaan käynyt luonani ainakaan kahteen vuoteen. Nyt suren sitä, että en osaa enää odottaa innolla jne., minua vain ja ainoastaan ahdistaa. Minua pelottaa, että voimavarani ei riitä enkä yksinkertaisesti vain jaksa tuota vierailua. Paljastunkin.
Yllättäen kuitenkin äsken "keksin", että mitä tapahtuisi, jos lakkaisin pelkäämästä uupumustani ja antaisin itseni välillä väsyä ja sitten taas virkistyä uudelleen. Entä jos antaisin vain itseni olla sitä mitä olen?
Kyllähän se on vaikuttanut ja vaikuttaa
kun about v.1980-2022 elämä ollut traumoja täynnä,
eikä tämäkään vuosi ilman vaikeuksia ole sujunut.
Vierailija wrote:
Tänään olen surrut tosi paljon muutosta, mikä hiljalleen tapahtui minussa, kun traumat painoivat päälle ja jäin sairauslomalle. Nyt olen ollut 4 vuotta pois työelämästä.
Tajusin, että minusta on tullut näköalaton. Ei ole enää toivoa, ei edes toipumisesta. Elän todella raskasta elämäntilannetta, missä kamppailen jo joka päiväisestä selviytymisestäni (talous). Minulle on tulossa tulevalla viikolla yövieras, jota olen rakastanut ja vaalinut tärkeänä ihmisenä. Hän ei ole kuitenkaan käynyt luonani ainakaan kahteen vuoteen. Nyt suren sitä, että en osaa enää odottaa innolla jne., minua vain ja ainoastaan ahdistaa. Minua pelottaa, että voimavarani ei riitä enkä yksinkertaisesti vain jaksa tuota vierailua. Paljastunkin.
Yllättäen kuitenkin äsken "keksin", että mitä tapahtuisi, jos lakkaisin pelkäämästä uupumustani ja antaisin itseni välillä väsyä ja sitten taas virkistyä uudelleen. Entä jos antaisin vain its
Voisitko kertoa nuo kirjoittamasi asiat tälle tärkeälle ihmiselle, joka on tulossa kylään? Ei sinun tarvitse olla ehtoisa emäntä (tai isäntä), ihmisyyteen liittyy myös väsymys, ahdistus ja suru.
Siinä on aina riskinsä, jos itsensä asettaa paljaaksi mutta se voi myös avata ovia paljon syvempään ystävyyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
♥️♥️♥️♥️♥️♥️♥️♥️♥️♥️♥️♥️♥️Vierailija wrote:
Täällä nyt muutama kommentoija ei näytä tajuavan, että se ei ole valintakysymys häiritseekö/pilaako traumat elämää vai ei. Te kuvittelette, että tässä ketjussa kirjoittavat vapaaehtoisesti joka päivä surkuttelevat menneisyyttään ja jumittavat menneisyydessä ja siitä johtuen eivät kykene normaaliin elämään. Ei, tästä ei ole kyse.
Kyse on epämääräisistä ja loppumattomista oireista (väsymys, ahdistus, fobiat, syömishäiriöt, riippuvuudet, pakko-oireet jne) jotka ovat alkaneet trauman seurauksena, ja joita on vaikea tai mahdotonta saada loppumaan vaikka kuinka käsittelisi/ei käsittelisi traumojaan. Ne elävät ikäänkuin omaa elämäänsä ja aktivoituvat tahdon vastaisesti tai ovat jatkuvasti päällä, tehden elämästä kärsimystä.
Jos te kykenette sisulla menemään eteenpäin vaikeasta menneisyydestä huolimatta, niin hienoa, mutta puhutte silloin eri asiasta. Meistäkin moni jaksoi vuosia tai vuosikymmeniä puskea eteenpä
Lainaus ei edelleenkään toimi, joten kopioin tämän:
"Voisitko kertoa nuo kirjoittamasi asiat tälle tärkeälle ihmiselle, joka on tulossa kylään? Ei sinun tarvitse olla ehtoisa emäntä (tai isäntä), ihmisyyteen liittyy myös väsymys, ahdistus ja suru.
Siinä on aina riskinsä, jos itsensä asettaa paljaaksi mutta se voi myös avata ovia paljon syvempään ystävyyteen."
Hyvä idea, kiitos. Ehkäpä voisin tosiaan kokeilla. Tuollainenkin voi varmaan olla tosi helpottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kauheaa, kun ihmiset kyselee kuulumisia eikä ole ikinä mitään hyvää kerrottavaa. En ole töissä, vaan kotona kärsimässä ja voin joka päivä huonosti. En kuulu niihin, jotka vastaavat automaattisesti aina "hyvää", varsinkaan kun se ei pienimmissäkään määrin pidä paikkaansa. Mitä te vastaatte tällaisessa tilanteessa?
Vierailija wrote:
Tänään olen surrut tosi paljon muutosta, mikä hiljalleen tapahtui minussa, kun traumat painoivat päälle ja jäin sairauslomalle. Nyt olen ollut 4 vuotta pois työelämästä.
Tajusin, että minusta on tullut näköalaton. Ei ole enää toivoa, ei edes toipumisesta. Elän todella raskasta elämäntilannetta, missä kamppailen jo joka päiväisestä selviytymisestäni (talous). Minulle on tulossa tulevalla viikolla yövieras, jota olen rakastanut ja vaalinut tärkeänä ihmisenä. Hän ei ole kuitenkaan käynyt luonani ainakaan kahteen vuoteen. Nyt suren sitä, että en osaa enää odottaa innolla jne., minua vain ja ainoastaan ahdistaa. Minua pelottaa, että voimavarani ei riitä enkä yksinkertaisesti vain jaksa tuota vierailua. Paljastunkin.
Yllättäen kuitenkin äsken "keksin", että mitä tapahtuisi, jos lakkaisin pelkäämästä uupumustani ja antaisin itseni välillä väsyä ja sitten taas virkistyä uudelleen. Entä jos antaisin vain its
Pahoittelen jos lainaus menee taas pieleen. Muillakin näköjään sama juttu. Tarkoitus on siis vastata viestin aiheisiin jossa kerrottiin kuinka 4 vuotta sitten töistä pois ja henkilö suree muutosta. Ystävä tulossa kylään yms.
Se viesti sai minutkin miettimään asioita. Huomaan Nyo itsessäni sen, kuinka vähitellen minusta on tullut katkera. Kun ikää tulee vähitellen huomaan kuinka olen oikeastaan menettänyt nuoruuteni. Olen vielä melko nuori, mutta alan jo ymmärtää sen, ettei oma nuoruuteni ole ollut sellainen minkä sen pitäisi olla. Ja en tarkoita, että muillakaan en mitään ihania vuosia nuo välttämättä. Silti itsellä se on jatkuvaa sinnittelyä ja kaikkea ikävää. En ole käynyt missään, ei ole ollut ystäviä. Ikäviä kokemuksia ihmisissä. Samalla yksinäisyyttä. Elämä ei ole edennyt niin kuin sen toivoisi etenevän. Aikaa vaan kulunut ja asiat ovat pysyneet ennallaan tai jopa pahentuneet. Yritän löytää hyviä juttuja, mutta jos kysyttäisiin olenko onnellinen elämääni niin kyllähän se vastaus on en ole. Sitten mietin kuinka jollakin toisella on huonompi tilanne. Juuri eilen silti totesin ettei paljon huonommin voi enää esim sosiaalisen elämän kohdalla mennä. Minulla, kun on vaan vanhemmat. Niin hyvässä kuin pahassa ja omat ongelmat on heidänkin kanssaan. Näin en voi enää mennä alemmas ja oikeasti olen ihan ulkopuolinen ja yksin. Omaakin syytä tietysti. Viesti 1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viesti 2
Minullakaan ei juurikaan ole toivoa enää. Viime vuosi hyvin raskas. Olen myös niin paljon pettynyt ihmisiin etten oikeasti tiedä miten enää pystyisin tutustumaan keneenkään sen enempää. Pärjään jotenkin jos jaksan tätä hyvinkin tylsää arkeani. Muuten en sitten keksikään enää miten pääsisin eteenpäin. Tuntuu myös ettei itselläkään ole esim juuri taloudelliselta kannalta mitään toivoa elää hyvää elämää. En vaadi paljon, mutta kaikki rahan vähyys stressaa minua jatkuvasti.
Minulle on myös tuttua se kuinka joskus on esim sukulaisten nähden pitänyt yrittää esittää parempaa ja sitä kuinka tilanne on eri. Huipennus oli esim kun jotkut kaukaiset sukulaiset joita kaikki en edes tunnistanut kyselivät missä opiskelen pappani hautajaisissa. Se on oikeastaan ollut huipennus ja minä valehtelen opiskelevani jossain. Samoin eräs nuorempi sukulainen jonka juhlissa (rippi, yo sekä siskonsa juhlat myös) perheeni aiemmin kävi ei kutsunut enää häihinsä. Silloin mietin paljon olinko tavallaan epäonnistunut elämässäni lukion jälkeen niin pahasti ettei häntä enää kiinnostanut kutsua minua. Toki tämäkin on vain yksi syy. Siitä silti helposti alkaa, ettei enää ole syytä edes yrittää luoda mitään välejä.
Ymmärrän kyllä hyvin tuon, että yrittää näyttää paremmalta mitä on. En itsekään helposti kyllä halua paljastaa kuinka huonosti joku asia on. Varsinkaan jos on tottunut siihen, ettei tavallaan riitä muutenkaan. Ei edes vaikka yrittäisi paljon. Itsekin yritän jaksaa, vaikka voimat vähissä. Jos luovutan niin sitten pelkään etten pääse enää ylös. Sen vuoksi haluan esim olla ulkona paljon.
Vierailija wrote:
On kauheaa, kun ihmiset kyselee kuulumisia eikä ole ikinä mitään hyvää kerrottavaa. En ole töissä, vaan kotona kärsimässä ja voin joka päivä huonosti. En kuulu niihin, jotka vastaavat automaattisesti aina "hyvää", varsinkaan kun se ei pienimmissäkään määrin pidä paikkaansa. Mitä te vastaatte tällaisessa tilanteessa?
No, minä kirjoitinkin jo kuinka jollekin kaukaiselle sukulaiselle olen valehdellut. Tämä ei tietysti toimi läheisemnälle ihmiselle. Itsekin varmaan yritän sanoa, että ihan hyvää kuuluu ja olen tehnyt mukamas jotain. Yritän puhua "tavallisesti" ja niin ettei toinen huomaisi mitään. Toisaalta olen niin yksinäinen etten oikein tapaa ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku kirjoitti ketjuun hyvin kuinka stressi ja traumat ovat saaneet hänet menettämään keskittymiskykynsä. Minä olen nyt huomannut saman. Ennen kirjan lukeminen oli helppoa. Nyt oikein tule enää mitään. Pahinta on varmaan iltaisin. Ennen illat olivat minulle se hetki milloin esim luin kirjaa, katsoin sarjaa yms mukavaa juttua. Nyt en meinaa enää osata lainkaan keskittyä ja nuo vapaat rennot hetketkin ovat yhtä sinnittelyä. Päätän, että tänään luen yms ja se onnistukaan.
Munkin keskittymiskyky on mennyt ja lukeminen "käy työstä". Se harmittaa tosi paljon, en uskalla edes jatkaa opiskelua Avoimessa saati hakeutua kunnolla opiskelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on jännä, että jotkut meistä solmivat ystävyyssuhteita ihan sujuvasti, mutta toisille se on todella vaikea ajatus. Ja sitten taas toiset solmivat jopa avioliittoja ja se on toisille meistä todella kaukainen ajatus, että siihen pisteeseen joskus pääsisi tai edes terveeseen parisuhteseen.
AIna jossain lehtijutuissa on tarinoita, miten joku traumatisoitunut/masentunut tms. ongelmainen löysi sitten jonkun äärimmäisen fiksun ja kärsivällisen puolison ja on nyt aikuisena normaalissa perheessä normaalissa parisuhteesa. Kuulostaa ihan joltain sadulta, ei realismilta.
Täällä on usein ketjuja missä mietitään, kun jotain vanhusta ei käy kukaan katsomassa. Sitten joku aika kirjoittaa, että se on vanhuksen omaakin syytä ja on ollut esim ikävä vanhempi lapsilleen. Jos totuuden nimissä ollaan on vähän vaikeaa itsekin tuntea kovin paljon sympatiaa vanhempiaan kohtaan, kun olen itse jäänyt omilleni nuorena esim kiusaamisen kanssa. En silti toivo mitään ikävää vanhemmilleni ja he ovat elämässäni mukana. Äitini vaan ainakin itse odottaa, että tuntisin sympatiaa häntä kohtaan. Saattaa vihjailla etten esim tukenut häntä, kun en on kipeä tms. Silloin mietin miksei hän, itse auttanut nuoruudessani minua.
Ymmärrän kaiken tämän jälkeen hyvin miksi jotkut hylkäävät vanhempansa. Minä taas olen liian kiltti ja liikaa varsinkin äitini kanssa yhdessä. Hän nojaa minuun ja ei oikein itse hoida mitään "erikoisempia" juttuja. Minä väsyn vähitellen siihen kaikkeen. Isäni taas on sitten muuten sellainen joka elää omaa elämäänsä. Vähän kuin turvaa itsensä ja hyvinvointinsa. Tämä näkyy esim siinä, kun minulla rahat ruokaan loppu ja isäni tienaa kuitenkin sen verran, että voisi joskus auttaa. Ei hän syö vaan itse hyvin. Toisaalta tietysti jokainen vastaa itsestään. Nämä pienet jutut vaan välillä kertovat tarinaansa minulle, että missä mennään. Laitan yleensä muut edelleni ja mietin harvoin mikä minulle on tärkeää. Jos vaan aina luopuu kaikesta niin ei se hyvä ole. Jos katsoo jonkun elämää niin ei minulla mitään nuoruutta edes ollut. Nyt vanhempani saisivat ottaa vastuuta ja alkaa pärjätä tilanteissa ilman minun jatkuvaa tukea. Tuntuu, että äitini on nyt ilman isäni "valtaa" kuin joku nuori joka ei tee mitään. Hoitaa työnsä, mutta muuten kaikki päätökset ja valinnat vaikeita.
Tuohon edelliseen viestiin oikeastaan ymmärrän nyt sen ajatuksen, että kun isäni on ollut käskijänä meillä niin äitini on mennyt hänen mukaansa eri jutuissa. Nyt, kun isä asuu erillään ja äidillä tilaa enemmän niin ei osaa tehdä päätöksiä. Hän on tottunut menemään muiden mukaan. Tätä samaa vikaa itselläni myös. Äitini ei myöskään ole ikinä tottunut asumaan yksin. Lähti isäni matkaan nuorena.
Vierailija wrote:
On kauheaa, kun ihmiset kyselee kuulumisia eikä ole ikinä mitään hyvää kerrottavaa. En ole töissä, vaan kotona kärsimässä ja voin joka päivä huonosti. En kuulu niihin, jotka vastaavat automaattisesti aina "hyvää", varsinkaan kun se ei pienimmissäkään määrin pidä paikkaansa. Mitä te vastaatte tällaisessa tilanteessa?
Olen opetellut amerikkalaisen tavan vastata "Hyvää kuulu, mites itselläsi?" joka kääntää keskustelun pois minusta.
Ja hyväähän se minulle kuuluu koska en halua avata ventovieraille mitään elämästäni. Siitä kuulee sitten myöhemmin tuhat ja yksi tarinaa niin keksiköön juorunsa muualta.
Kiitos vastauksesta, ehkä opettelen itse saman. Toi keskustelun kääntäminen pois itsestä kuulostaa suorastaan ihanalta.
Vierailija wrote:
Minäkään en uskalla näyttää haavoittuvuuttani läheisille ja ystäville. En puhu traumoistani, koska en halua olla raskas, taakka ja vaivaksi. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että voin näyttää vain vahvuuttani ja se käy raskaaksi, jos koen välillä päin vastoin. Joudun piilottamaan muut osani ja se vie paljon psyykkistä energiaa.
Yhden kerran kerroin yhdelle ystävistäni yhden minut traumatisoineen tapahtuman (vainoajan tekemä vapaudenriisto). Ystäväni kysyi onko se vain valemuisto. Sillä tavalla hän tahattomasti mitätöi. Ymmärrän, että noinkin kamalaan asiaan on joillekin vaikeaa keksiä sanomista. Silti tuli taas vain se olo, että parempi olla hiljaa ja jutella kevyistä puheenaiheista. Joskin olen huomannut, että omien ystävieni puheet kyllä menevät aina syvään päätyyn. Ilmeisesti vain minä pelkään olevani raskas ym. En tiedä, aion opetella olemaan avoimempi, rennompi ja spontaanimpi. Ehken sitten kuormittuisi tapaamisista nii
No mutta oliko se vain valemuisto?
Alue: Aihe vapaa
Olet varmasti hyvä ystävä. Sellaiset harvinaisia saada ja hyvin arvokkaita. Mietin aina itsekin sitä, kumpa omaisin ihmisen joku oikeasti ymmärtää minua ja vaikka kun usein jännitän eri juttuja tai toimin vähän "hassustikin" kun vältän esim menoa johonkin paikkaan jne. Näin turvaa toisi ihminen joka tajuaisi minua. Nyt pitää harvojen läheisten nähden yrittää olla rohkea. He eivät huomaa esim epäröintiäni. Puhuvat mitä sattuu ja minä yritän esim uskaltaa mennä jonnekin ja olen ihan eri maailmoissa sinä hetkenä. Toki taakka en haluasi muille olla, mutta arvostaisin jos toinen huomaisi nämä jutut ja olisi kartalla missä mennään. Sitä vaan aina haen, mutta turhaan.