Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija wrote:

Kiitos vastauksesta, ehkä opettelen itse saman. Toi keskustelun kääntäminen pois itsestä kuulostaa suorastaan ihanalta. 

Tässä on laajempikin viisaus, joka monien traumoistaan kärsivän kannattaa sisäistää. Eli huomion kääntäminen pois itsestä muihin ihmisiin. Ketjua lukiessa on tullut huomattua, että monen ajatukset pyörivät pelkästään oman navan ympärillä, tutkaillaan miltä minusta juuri nyt tuntuu, miten minulle tulisi parempi olo, miten muut voisivat auttaa minua. Minä minä minä! Elämässä eteenpäin pääsyä auttaisi varmasti jos keskittyisi välillä vaikka läheisimpiin ihmisiin, ja miettisi, miten voisi olla heille avuksi, ja miten parantaa heidän oloaan. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Kiitos vastauksesta, ehkä opettelen itse saman. Toi keskustelun kääntäminen pois itsestä kuulostaa suorastaan ihanalta. 

Tässä on laajempikin viisaus, joka monien traumoistaan kärsivän kannattaa sisäistää. Eli huomion kääntäminen pois itsestä muihin ihmisiin. Ketjua lukiessa on tullut huomattua, että monen ajatukset pyörivät pelkästään oman navan ympärillä, tutkaillaan miltä minusta juuri nyt tuntuu, miten minulle tulisi parempi olo, miten muut voisivat auttaa minua. Minä minä minä! Elämässä eteenpäin pääsyä auttaisi varmasti jos keskittyisi välillä vaikka läheisimpiin ihmisiin, ja miettisi, miten voisi olla heille avuksi, ja miten parantaa heidän oloaan. 

Minä nyt en edes paljon ajattele itseäni. Läheisiä ei juurikaan ole ja muuten tuo "huomion kääntäminen" muihin ei oikein toimi ja on yleensä saanut aina jotain huonoa muilta. Monelle ne ikävät jutut ovat toisten ihmisten mukanaan tuomia. On ihan inhimillistä, että moni yrittää löytää keinoja miten kestää elämäänsä. Kaikilla ei myöskään ole läheisiä. 

Tiedätkö edes mikä on valemuisto? Kannattaa ottaa selvää. Ei tietenkään ollut valemuisto. 

Vierailija wrote:

Tiedätkö edes mikä on valemuisto? Kannattaa ottaa selvää. Ei tietenkään ollut valemuisto. 

Aiempi lainaus ei toiminut. Vastasin siis tuolle, joka kysyi oliko vankeuteni valemuisto. Myöskään ystäväni ei ymmärrä mitä valemuistot vaativat syntyäkseen, ei ne tosta noin vain synny, vaan jos tarkalleen ottaa siinä pitää olla joku toinen ihminen ruokkimassa niiden syntymistä. 

Totta kai tällaisessa traumaketjussa jokainen kirjoittaa lähinnä itsestään. Siitä ei voi vetää päätelmiä, että muuna aikana ajattelisimme vain itsejämme. Älytöntä yleistystä. 

Hyvä neuvo tuo huomion vieminen pois omasta itsestä kaiken suhteen. Maailma on täynnä kaikkea hyvää ja positiivista, jos haluaa niin ajatella. Trauma aiheuttaa kaikenlaista ikävää oiretta, mutta itse valitsee sen, kuinka paljon antaa niiden oireiden hallita omaa elämää. 

Trauma on asia, minkä kanssa on opittava elämään. Se ei koskaan katoa, ei koskaan. Edellinen lause on asia, minkä soisi jokaisen traumaihmisen iskostavan syvälle sieluunsa. Trauman kanssa voi oppia elämään, siitä tulee kumppani ajan kanssa. 

Ihminen in itse itsensä pahin vihollinen muiden lisäksi, joko märehtii koko ajan traumassa tai etsii keinoja selviytyä trauman kanssa. Netti on täynnä päteviä itseapu-oppaita ja vastaavia ja sieltä etsii itselleen sopivia. Joku hyötyy ja saa apua jostakin, joku taas jostakin toisesta. 

Aikansa voi märehtiä sitä traumaa ja tuskaa, mutta niin se vaan on, että sieltäkin sontakasasta on noustava. Nousu läjästä tapahtuu täysin yksin, ilman kenenkään apua. Kukaan ei voi oikeasti nostaa traumaihmistä pois sieltä suosta, ihmelääkettä ei ole vielä keksitty, ihmeterapiaakaan ei ole. Vain itsetuntemus ja kyky ymmärtää sekä hyväksyä trauma osaksi elämää ja katkeruudesta irtipäästäminen vihan voimalla voipi auttaa. Vihakin sitten sammuu joskus, sekin on vain vaihe kohti eheytymistä ja trauman kanssa elämistä. 

Vierailija wrote:

Totta kai tällaisessa traumaketjussa jokainen kirjoittaa lähinnä itsestään. Siitä ei voi vetää päätelmiä, että muuna aikana ajattelisimme vain itsejämme. Älytöntä yleistystä. 

Juuri samaa olin kirjoittamassa. Syöpäketjussa kirjoitetaan syövästä, lastenkasvatusketjussa lastenkasvatuksesta, koiranhankintaketjussa koirista jne. 

Ainakin itsellä (juu, kirjoitan nyt sitten itsestäni ja pyörin oman napani ympärillä) on ollut traumaoireena nimen omaan se, että unohdan ja laiminlyön itseni ja suuntaan energiani pitääkseni muiden elämää hyvänä ja vastaan heidän emotionaalisiin tarpeisiin enkä "vaivaa" heitä omillani.

On ollut opettelemista siinä, että pyörisi riittävästi itsensä ympärillä. Nytkin tässä tietokoneen näytössä on tarralappu: Muista keskittyä itseesi. Ajatus meinaan lähtee todella helposti harhailemaan kaikkien muiden vaikeuksiin ja yleensäkin muihin. Todellakin on opettelemista siinä, että minä saan ja minun pitää ajatella itseäni ja keskittyä ensisijaisesti ratkaisemaan omia ongelmiani ja tukemaan itseäni näissä vaikeuksissa ja hoitamaan aktiivisesti omaa elämääni valuttamatta energiaa muualle. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Kiitos vastauksesta, ehkä opettelen itse saman. Toi keskustelun kääntäminen pois itsestä kuulostaa suorastaan ihanalta. 

Tässä on laajempikin viisaus, joka monien traumoistaan kärsivän kannattaa sisäistää. Eli huomion kääntäminen pois itsestä muihin ihmisiin. Ketjua lukiessa on tullut huomattua, että monen ajatukset pyörivät pelkästään oman navan ympärillä, tutkaillaan miltä minusta juuri nyt tuntuu, miten minulle tulisi parempi olo, miten muut voisivat auttaa minua. Minä minä minä! Elämässä eteenpäin pääsyä auttaisi varmasti jos keskittyisi välillä vaikka läheisimpiin ihmisiin, ja miettisi, miten voisi olla heille avuksi, ja miten parantaa heidän oloaan. 

Tuossa meni pari vuotta, jolloin keskityin vain hoitamaan muita. En osannut hoitaa itseäni, vaikka tarve olisi ollut valtava, enkä saanut muilta tukea itselleni - näiltä, joita autoin tai muilta. Niiden parin vuoden aikana terveyteni romahti sitten sen viimeisen oljenkorren, joka katkaisi kamelin selän. Menetin mielenterveyteni, sitä myötä työkykyni ja sitä myötä kaikki säästöni. Eipä ole näkynyt tukijoita arjessa tai edes ketään toivottamassa hyvää vointia tai kysymässä, miten voin. 

Vierailija wrote:

Hyvä neuvo tuo huomion vieminen pois omasta itsestä kaiken suhteen. Maailma on täynnä kaikkea hyvää ja positiivista, jos haluaa niin ajatella. Trauma aiheuttaa kaikenlaista ikävää oiretta, mutta itse valitsee sen, kuinka paljon antaa niiden oireiden hallita omaa elämää. 

Trauma on asia, minkä kanssa on opittava elämään. Se ei koskaan katoa, ei koskaan. Edellinen lause on asia, minkä soisi jokaisen traumaihmisen iskostavan syvälle sieluunsa. Trauman kanssa voi oppia elämään, siitä tulee kumppani ajan kanssa. 

Ihminen in itse itsensä pahin vihollinen muiden lisäksi, joko märehtii koko ajan traumassa tai etsii keinoja selviytyä trauman kanssa. Netti on täynnä päteviä itseapu-oppaita ja vastaavia ja sieltä etsii itselleen sopivia. Joku hyötyy ja saa apua jostakin, joku taas jostakin toisesta. 

Aikansa voi märehtiä sitä traumaa ja tuskaa, mutta niin se vaan on, että sieltäkin sontakasasta on noustava. 

Kerropa minulle, millaiset oireet sinulla oli ja miten konkreettisesti teit sen nousun silkalla päättäväisyydellä. Paraneeko syövästäkin päättäväisyydellä?

Niin kauan, kun minulla oli vain traumatausta, mutta ne traumat eivät olleet aktivoituneet sairastuttamaan minua (täysin, toki olen koko elämäni sairastellut niitä tavalla ja toisella), voidaan ajatella, että valitsin elää kauniissa ja hyvässä maailmassa terveenä ja menestyvänä. 

Ei kuitenkaan ole minun valitani, että lopulta sairastuin. Eikä ole minun valintani, paranenko vai en. Minun valintani on ollut hakeutua hoitoon ja olla avoin ja aktiivinen hoitotahojani kohtaan ja hoitamaa itseäni - mitään takuuta paranemisesta ei kuitenkaan ole. 

Psykiatri ja terapeutti ovat saaneet minut ymmärtämään sen, että tämä ei ole tahdon asia sen enempää kuin keuhkoputken kuume. Minä nyt vaan sairastuin ja nyt sitä sairautta sitten hoidetaan ja yritetään saada minut kuntoon, minä aktiivisena toiminaja, sen mitä sairaus realistisesti antaa myöten. 

Vierailija wrote:

On kauheaa, kun ihmiset kyselee kuulumisia eikä ole ikinä mitään hyvää kerrottavaa. En ole töissä, vaan kotona kärsimässä ja voin joka päivä huonosti. En kuulu niihin, jotka vastaavat automaattisesti aina "hyvää", varsinkaan kun se ei pienimmissäkään määrin pidä paikkaansa. Mitä te vastaatte tällaisessa tilanteessa? 

Viimesen vuoden, parin aikana oon just tullut tän asian osalta sellaseen pisteeseen, etten ole enää vastannut mitään. En vain yksinkertaisesti kehtaa aina olla valittamassa jostain, tuntuu, ettei mulla koskaan mene hyvin. Jossain välissä yritin terapeutinkin suosituksesta olla avoin ja kertoa rehellisesti myös siitä, kun ei mene hyvin, mutta enää en pysty. Kun ei ole edes kyse siitä, ettei mitään hyvää olis just sillä hetkellä tapahtumassa, vaan kun ei ole mitään normaalia elämää, ei kykene töihin, ei opiskelemaan, on vain kotona ja voi huonosti... En halua sellaisesta enää kenellekään kertoa eikä mitään muuta ole. Mieluummin voin huonosti ihan omissa oloissani.

On ihan luvallista vastata, että hyvää kuuluu, entäpä sinulle. Tai sitten kun joku kysyy, että miten menee/ mitä olet tehnyt niin vastaa, että eipä tässä ihmeempiä, sitä normaalia/samaa tms. Sitten vaan lisää perään jonkun, entäpä sinulle tai on muuten ihmeen leuto syksy tai mielessäsi on valmiiksi joku kysymys toisesta ihmisestä tai itsestäsi joku positiivinen tai neutraali asia, jonka voit siinä vaiheessa kertoa. -> Ilmiottauduin muuten työväenopiston kurssille, on ollut tosi mielenkiintoista.. minulla on muuten uusi kissa... 

Kehottaisin varovaisuuteen siinä, kuinka paljon hoitamattomasta traumasta kärsivää kannustetaan suuntaamaan huomio muihin ihmisiin. Ensiksi hyvin moni traumatisoitunut on selviytymiskeinona tottunut huomioimaan muita ihmisiä liikaakin ja hautaamaan omat tarpeensa auttaessaan muita. Traumatisoitumiseen liittyy hyvin monissa tapauksissa läheisriippuvuutta ja nimenomaan ne omat läheiset ovat voineet olla niitä, jotka alituiseen pyytävät apua ja juoksuttavat mennen tullen. Paranemista ei voi tapahtua, jos ihminen ei joksikin aikaa laita itseään etusijalle. On kohdattava ne haudatut tunteet, haavat ja pelot, joita traumatisoituminen on kehoon ja mieleen jättänyt. Toisten palvelemiseen keskittymisellä se ei tule onnistumaan.

Toiseksi on olemassa riski, että traumatisoitunut ihminen saattaa alkaa heijastaa omaa traumaansa muihin. Monesti masentuneita, ahdistuneita ja muista mielenterveyden häiriöistä kärsiviä rohkaistaan, suorastaan patistetaan hakeutumaan vapaaehtoistyöhön esimerkiksi vanhusten tai vammaisten pariin. Ajatuksena se, että toisia auttamalla auttaa myös itseään. Kaunis ajatus mutta monesti masennusoireilun ym. taustalla on käsittelemätön trauma, ja traumat taas ovat usein syntyneet vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Tällainen ihmisläheinen vapaaehtoistyö saattaa triggeröidä niitä haavoja, joita muut ihmiset ovat jättäneet. Etenkin erityisryhmien, joilla sosiaaliset taidot ja sosiaalinen suodatin voivat olla heikohkoja, kanssa työskennellessä tästä voi tulla ongelma. Puhumattakaan siitä, että traumatisoitumiseen liittyy usein uupumusta, keskittymiskyvyn heikkoutta ja muuta oireilua, joka ei sovi hyvin yhteen vaativan auttamistyön tai vastaavan kanssa.

Tl;dr: hoitamattomasta traumasta kärsivän on nimenomaan keskityttävä itseensä, jotta toipuminen olisi mahdollista. Jossain vaiheessa niin halutessaan voi sitten alkaa pikku hiljaa taas miettiä sitä, miten itse voisi olla avuksi muille. Monelle saattaa olla helpompaa lähteä auttamaan eläimiä, esimerkiksi vaikka vain ulkoiluttamalla naapurin koiraa tai kuskaamalla kissanhiekkasäkkejä ja ruokaa löytöeläintalolle.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Kiitos vastauksesta, ehkä opettelen itse saman. Toi keskustelun kääntäminen pois itsestä kuulostaa suorastaan ihanalta. 

Tässä on laajempikin viisaus, joka monien traumoistaan kärsivän kannattaa sisäistää. Eli huomion kääntäminen pois itsestä muihin ihmisiin. Ketjua lukiessa on tullut huomattua, että monen ajatukset pyörivät pelkästään oman navan ympärillä, tutkaillaan miltä minusta juuri nyt tuntuu, miten minulle tulisi parempi olo, miten muut voisivat auttaa minua. Minä minä minä! Elämässä eteenpäin pääsyä auttaisi varmasti jos keskittyisi välillä vaikka läheisimpiin ihmisiin, ja miettisi, miten voisi olla heille avuksi, ja miten parantaa heidän oloaan. 

Toisaalta on myös yleistä, että traumatisoitunut ihminen unohtaa itsensä ja keskittyy huolehtimaan vain muista. Osa paranemista on silloin todellakin opetella enemmän minäminä -ihmiseksi. Itselleni kokemus on osoittanut, että jos en itse huolehdi itsestäni, ei sitä tee kukaan muukaan. Kaikki otetaan kyllä irti, mitä saadaan.

Jokaisen ihmisen pitää pitää itsensä ensimmäisenä, kun tiukka paikka tulee. Tämä taito on traumatisoituneelta täysin hukassa. Normaali ihminen osaa sen luonnostaan. Ketään ei saa auttaa/tukea/huomioida niin, että se on itseltä pois. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Kiitos vastauksesta, ehkä opettelen itse saman. Toi keskustelun kääntäminen pois itsestä kuulostaa suorastaan ihanalta. 

Tässä on laajempikin viisaus, joka monien traumoistaan kärsivän kannattaa sisäistää. Eli huomion kääntäminen pois itsestä muihin ihmisiin. Ketjua lukiessa on tullut huomattua, että monen ajatukset pyörivät pelkästään oman navan ympärillä, tutkaillaan miltä minusta juuri nyt tuntuu, miten minulle tulisi parempi olo, miten muut voisivat auttaa minua. Minä minä minä! Elämässä eteenpäin pääsyä auttaisi varmasti jos keskittyisi välillä vaikka läheisimpiin ihmisiin, ja miettisi, miten voisi olla heille avuksi, ja miten parantaa heidän oloaan. 

Jos sinulla on olohuoneessa läjä mätänevää jätettä (se oireita aiheuttava trauma ) niin miten sen poistamiseen ja siivoamiseen auttaa se, että lähtee pois kotoa? Se, että siivoaa toisten luona tai vaan oleilee toisten luona, oli se auttelemista tai chillailua tai että uppoutuu töihin - vapaaehtoisiin tai palkalliseen?

Avaatko vähän tarkemmin logiikkaasi?

Nyt kyllä täytyy sanoa, että tuo kehoitus olla keskittymättä itseen triggeröi kovasti. 

Syöpäsairaan on paras lähteä vapaaehtoistöihin, ettei nyt vaan sairastaisi liikaa?

Jos jalka on saanut avomurtuman niin pitää fyssariharjoitteiden sijaan lähteä kaverin mökkitalkoisiin, koska se on terveellisempää?

Juu, en kannusta ketään hautautumaan traumoineen kotiinsa, mutta ottamaan ne riittävän vakavasti. Eikö se traumatisoitunut itse ole se, jolla on tarve muiden apuun ja tukeen ja jos ei niin koska sitten?

C-ptsd oireiselle avun vastaanottaminen ja etenkin pyytäminen on äärimmäisen vaikeaa ja syyllistävän kommentin jälkeen hän voi ihan oikeasti alkaa ajatella (tai jatkaa sen uskomista), ettei hän ole avun ja tuen arvoinen, ei omansa eikä muiden.

Vierailija wrote:

Hyvä neuvo tuo huomion vieminen pois omasta itsestä kaiken suhteen. Maailma on täynnä kaikkea hyvää ja positiivista, jos haluaa niin ajatella. Trauma aiheuttaa kaikenlaista ikävää oiretta, mutta itse valitsee sen, kuinka paljon antaa niiden oireiden hallita omaa elämää. 

Trauma on asia, minkä kanssa on opittava elämään. Se ei koskaan katoa, ei koskaan. Edellinen lause on asia, minkä soisi jokaisen traumaihmisen iskostavan syvälle sieluunsa. Trauman kanssa voi oppia elämään, siitä tulee kumppani ajan kanssa. 

Ihminen in itse itsensä pahin vihollinen muiden lisäksi, joko märehtii koko ajan traumassa tai etsii keinoja selviytyä trauman kanssa. Netti on täynnä päteviä itseapu-oppaita ja vastaavia ja sieltä etsii itselleen sopivia. Joku hyötyy ja saa apua jostakin, joku taas jostakin toisesta. 

Aikansa voi märehtiä sitä traumaa ja tuskaa, mutta niin se vaan on, että sieltäkin sontakasasta on noustava. Nousu

 Itse raakaa väkivaltaa kohdanneena ja pahoinpitelyjen kohteeksi joutuneena halusin unohtaa tietoisesti kokemani asiat, kunnes ne muistot pulpahtivat taas uudestaan tietoisuuteen.Nyt sitä sitten yritetään sitä asioiden deletointia uudestaan. Mitä mieltä muut ovat tästä tekniikasta, että yrittää unohtaa kaikki kokemansa pahat asiat ja kokemukset?

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Hyvä neuvo tuo huomion vieminen pois omasta itsestä kaiken suhteen. Maailma on täynnä kaikkea hyvää ja positiivista, jos haluaa niin ajatella. Trauma aiheuttaa kaikenlaista ikävää oiretta, mutta itse valitsee sen, kuinka paljon antaa niiden oireiden hallita omaa elämää. 

Trauma on asia, minkä kanssa on opittava elämään. Se ei koskaan katoa, ei koskaan. Edellinen lause on asia, minkä soisi jokaisen traumaihmisen iskostavan syvälle sieluunsa. Trauman kanssa voi oppia elämään, siitä tulee kumppani ajan kanssa. 

Ihminen in itse itsensä pahin vihollinen muiden lisäksi, joko märehtii koko ajan traumassa tai etsii keinoja selviytyä trauman kanssa. Netti on täynnä päteviä itseapu-oppaita ja vastaavia ja sieltä etsii itselleen sopivia. Joku hyötyy ja saa apua jostakin, joku taas jostakin toisesta. 

Aikansa voi märehtiä sitä traumaa ja tuskaa, mutta niin se vaan on,

Ei toiminut ainakaan mulla, vaikka parikymmentä vuotta sitä koitin jaksaa, kun ympärillä kukaan ei suonut asioista rehellisesti puhumista. Helpotus oli alkaa terapian avulla kohdata ja purkaa kokemaani sekä opetella parempia tapoja elää (toki on myös ollut raskas prosessi). Vain asioita käsittelemällä niiltä on saanut lopullisen rauhan, vähän kerrassaan.

Lainaaminen palstalla ei kyllä toimi enää ollenkaan. Edellinen siis vastauksena kysymykseen "Mitä mieltä muut ovat tästä tekniikasta, että yrittää unohtaa kaikki kokemansa pahat asiat ja kokemukset?"

Vierailija wrote:

On ihan luvallista vastata, että hyvää kuuluu, entäpä sinulle. Tai sitten kun joku kysyy, että miten menee/ mitä olet tehnyt niin vastaa, että eipä tässä ihmeempiä, sitä normaalia/samaa tms. Sitten vaan lisää perään jonkun, entäpä sinulle tai on muuten ihmeen leuto syksy tai mielessäsi on valmiiksi joku kysymys toisesta ihmisestä tai itsestäsi joku positiivinen tai neutraali asia, jonka voit siinä vaiheessa kertoa. -> Ilmiottauduin muuten työväenopiston kurssille, on ollut tosi mielenkiintoista.. minulla on muuten uusi kissa... 

Toki jos on siinä kunnossa, että pystyy käymään kursseilla/pitämään lemmikkiä tms. onkin edes jotain kerrottavaa, mutten pidemmän päälle näe pointtia ihmissuhteissa, joihin ei itse kykene osallistumaan muuten kuin valehtelemalla, että hyvin menee, koskaan asiaa sen enempää avaamatta.