Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Mietin tänään yhtä asiaa. Isäni elää nykyisin yksin ja saa asua ilman vuokran maksua  äidilleni kuuluvassa asunnossa. Hän maksaa välillä äidilleni esim auton kuluja sekä maksaa oman sähkönsä. Kuitenkin siis maksua kertyy melko vähän. Monesti jäädään alle 200 euroon. Hänellä on melko hyvä palkka duunariksi. Lisäksi hänellä on säästössä muuta rahaa mitä käyttää välillä kuluihinsa. Helposti rahaa on käytössä ainakin 2500 euroa kuussa. Hän käyttää sen kaiken ja ostaa esim ruokaa melko paljon. Yli 400 tai 500 menee helposti. Välillä mietin miten hän saa sen kaiken rahan menemään yksin, kun asuminenkin lähes ilmaista.

Sitten jos katsoo minua ja äitiäni. Asumme yhdessä vuokralla. Vuokra on melko korkea (täällä vähän valinnan varaa) ja äidilläni palkka jää aina alle 2000 euroon. Yleensä saa 1600-1700 euroa. Sen jälkeen mitään ei sitten jääkään, kun on vuokra ja ruoka maksettu. Auto pitää myös olla ja bensat siihen. Jos jotain yllättävää tulee niin emme meinaa selvitä. Lisäksi äidilleni on myös velkaa maksettavana. Tähän menee jopa 150 kuussa. En kirjoita nyt itsestäni. Minulla on säästöjä jonkin verran mistä välillä otetaan avuksi rahaa. Kuitenkin, vaikka tiedän sen ettei isäni ole mitenkään velvollinen auttamaan meitä tai edes ajattelemaan miten pärjäämme niin kyllä välillä se vaan suututtaa, että toinen ei sillä tavalla näe sitä kaikkea. Saattaa kysyä muodon vuoksi, että pärjäättekö, mutta siihen se jää. Samalla ei saa luulla, että olisin rahan perään tai ikävästi valittaisin aiheetta. Tämä kaikki tuntuu vaan välillä raskaalta. Tietää, että toinen elää niin helposti taas seuraavan kuun ja minä lasken meille ruokarahoja seuraavaan viikkoon. Oikeastaan tämä tilanne on melko sietämätön.

Minulla tietysti on myös omat miinukseni kaikkeen, kun en ole pystynyt auttamaan meitä eteenpäin. Pitäisi minunkin tietysti jo olla paljon töissä ja kustantaa kaikkea. Tiedän sen. Toisaalta minulla on säästöjä ja niitä saa käyttää. Ehkä se maksuni kaikesta. Samalla moni varmasti kirjoittaa, että miksi minä en asu muualla. En ala tähän koko elämääni kirjoittamaan, mutta siihen vaikuttaa moni asia. Samalla toisaalta tämä tulee edullisemmaksi nyt, kun asumme samassa. Ainoastaan ruokaa menee kahden edestä. Toisaalta tietysti ymmärrän monien ajatuksen, että minunkin pitäisi asua yksin ja tienata jne. Elämä ei vaan aina mene niin kuin sen olettaisi menevän. Nyt isäni myös elää hyvää elämää ja äitini katuu miksi antoi aikoinaan hänelle luvan asua ilmaiseksi. Se tuntuu vaan niin hölmöltä, kun me taistelemme pärjäämisen kanssa ja toinen asuu ilman vuokraa. Pitkästi ja ymmärrän jos moni näkee syytä meissä tähän kaikkeen. 

Tuleeko teille koskaan ajatusta, että elämänne menee kuin ohi? Minulle tulee nykyisin usein se ajatus. Tämä, vaikka kuinka yritän miettiä, että elämäni voisi olla kurjempaakin. Silti mietin, että jos voisin paremmin ja jaksaisin enemmän niin olisin elämässä mukana. Nyt jokainen ikävä asia on tavallaan lannistanut minut. En ole enää se ihminen mikä voisin olla. Jännitän kaikkea ja toisaalta olen myös välinpitämätön ja katkerakin. Ikävät kokemukset ovat muuttaneet minua paljon. Ihmisten kanssa en oikein enää edes halua toimia. Toisaalta olen yksinäinen. Elämäni ei ole sellaista kuin sen toivoisi olevan enkä tiedä onko minusta enää muuttamaan sitä. Jotenkin tuntuu, että minussa on jokin mennyt nyt niin pieleen, etten enää setvi tätä kaikkea. Joku myös kivasti kirjoitti, että elämästään täytyy yrittää tehdä sellaista, että sitä kestää ja yrittää olla itselleen armollinen. En minäkään vaadi paljon, mutta nyt se rima vaan alittuu. Tällä hetkellä mielessä pyörii ajatus, että tahtoisin pienen mökin missä asua. Ei tarvisi olla hyvässä kunnossa. Silti tiedän etten todennäköisesti koskaan saa sellaista ostettua. Se ajatus tavallaan särkee sydämeni, kun rakastan asumista omakotitalossa. Nyt asun pienessä sellaisessa vuokralla juuri ja juuri pärjäten. Vuokra nielee kaikki rahat ja ruoassa pitää säästää. Samalla en saisi valittaa, kun saan asua tässä. Silti vuokralla olo on aina maksua toisille. Omassa tapauksessakin summa vaan kasvaa. Aiheestakin jo ohi, mutta tämä asia pyörii nyt päässäni.

Tähän loppuun vielä se, että lapsena ja nuorenakin minulla oli vielä usein se ajatus, että haluan olla erilainen kuin muut. Valitsin aina myös kaiken niin ettei ollut samaa muilla. Tämä esim  harrastuksiin liittyen. Jossakin vaiheessa kiusaamisen yms jälkeen minusta tuli näkymätön. Vaatteet yms niin etten vaan erotu. En enää ylpeillyt sillä, että valitsin toisin. Näin sen vaan uhkana. Mietin monesti mihin se minä katosi. Ehkä lannistuin ja koin niin paljon pahaa, etten jaksanut enää. Jos nyt olisin tuo rohkeampi ja jännitystä kaipaava ihminen joka haluaa kokoa kaikenlaista ja joka ei häpeäisi itseään niin elämäni olisi varmasti erilaista. Nyt olen tavallaan niin eri tilanteessa. Kaipaan rauhaa ja sellaista todella säännöllistä elämää. Jännitän kaikkea ja mistään ei tule mitään. Tämä elämä on tylsää ja ei ole sitä tahtoisin. Sori valitus. 

Eikö äitisi voi selittää isällesi nykyistä rahatilannetta ja vedota, että sen takia teidän on itse muutettava tuohon asuntoon, missä isäsi nyt asuu? Eihän tuollaiseen tarvitse vain alistua? Asiat ja elämäntilanteet muuttuu. 

Mulla on myös sellainen olo, että elämä menee ohi. Kärsin voimakkaasta uupumuksesta eikä minulla sen takia ole mahdollisuutta muokata elämästä haluamani kaltaista. Hyvä, kun jaksan kaupassa kävellen käydä. Ja minäkin jännitän kaikkea. Tilanne tuntuu loukulta, mistä en pääse pois. Näinköhän pidemmän päälle katkeroidun vielä. Uupumus on kamalaa, en kerta kaikkiaan jaksa tehdä päivän aikana juuri mitään. 

Omakotitalo sen sijaan kuulostaa ihanalta. Toivottavasti varasi riittävät siinä asumiseen. Tai joskus oman ostamiseen. tsemppiä! 

Vierailija wrote:

Eikö äitisi voi selittää isällesi nykyistä rahatilannetta ja vedota, että sen takia teidän on itse muutettava tuohon asuntoon, missä isäsi nyt asuu? Eihän tuollaiseen tarvitse vain alistua? Asiat ja elämäntilanteet muuttuu. 

Emme voi muuttaa sinne, kun olemme sieltä itse aikoinaan lähteneet. En itse palaisi enää koskaan sinne asumaan ja siellä ei ole meille mitään. Äidilläni on työ täällä missä nyt asumme. Näin tuo asunto on tietysti meille nyt turha ja ehkä isäni näkee asian niin, että hän hyvää hyvyyttään asuu siellä ja pitää kaiken kunnossa yms. Toisaalta tämäkään ei nyt toimi. Hankalia asioita. En ala tänne nyt enempää selittämään miten kaikki on mennyt. Toisaalta myynti ei nyt ole mahdollista myöskään. Kiitos viestistäsi silti. 

Vierailija wrote:

Mulla on myös sellainen olo, että elämä menee ohi. Kärsin voimakkaasta uupumuksesta eikä minulla sen takia ole mahdollisuutta muokata elämästä haluamani kaltaista. Hyvä, kun jaksan kaupassa kävellen käydä. Ja minäkin jännitän kaikkea. Tilanne tuntuu loukulta, mistä en pääse pois. Näinköhän pidemmän päälle katkeroidun vielä. Uupumus on kamalaa, en kerta kaikkiaan jaksa tehdä päivän aikana juuri mitään. 

Omakotitalo sen sijaan kuulostaa ihanalta. Toivottavasti varasi riittävät siinä asumiseen. Tai joskus oman ostamiseen. tsemppiä! 

Oletko jo kokeillut Voxraa?

Voisiko joku auttaa minua nyt ja kertoa kuinka paljon on jokin työkyvyttömyyskorvaus? 

Pärjään traumojeni kanssa kun saan olla yksin kotona. Mieheni kuoleman jälkeen minulle jäi pieni velaton ok-talo. Leskeneläkettä saan hieman alle 1000e kuussa.

Nyt aikuiset lapseni haluavat että menen lääkärille jotta saisin jonkinlaista tk-eläkettä. En halua. En saa mitään yhteiskunnan tukia, en halua selvittää kenellekään elämääni, ahdistus pahenee.. yksi traumoistani on tullut juuri työterveydessä, josta en saanut apua.

Auttakaa joku, että saisin laskea miten arki muka muuttuisi (osa leskeneläkkeestä alenee jos saisin muuta rahaa). Haluan elää näin, mutta lapseni sanovat että terveemmätkin saavat mt-eläkettä.

Voisiko joku auttaa??

"If I walk the path where the illusion leads, is it reality or just another dream?

I can tell by now that I'd already be dead if not for this persona that I made up

In my head, in my heart, in my lungs when I breathe

I'm fighting to survive in someone else's memory"

Tuli tämä kohta vastaan eräässä biisissä. Ehkä se kuvaa hyvin sitä, että itsekin olen elänyt monesti kuin haaveissa. Vain se auttanut eteenpäin. Nyt kun on vaikeampaa niin samalla ei osaa edes haaveilla enää. Moni luo silti itselleen sen haavemaailman kestääkseen elämää. Minäkin olen yrittänyt uskoa siihen, että elämäni muuttuu. Nyt jos tosissani mietin niin ei se vaan mene niin. On liikaa jo sellaisia perusjuttuja jotka kaipaisivat paljon muutosta. Tämä on liian heikko pohja rakentaa mitään. Mietin myös monesti sitä, ettei minulla ole rauhaa tehdä muutoksia tai mahdollisuuksia muuttaa elämääni niin paljon, että se muutos olisi tarpeeksi. Pitkän aikaa elämäni on nojannut niihin raameihin mitä minulla on. 

Jatkan vielä edelliseen. Joku kirjoittikin jossain ketjussa, kuinka se on tavallaan valetta, että ihminen voi tehdä mitä vaan ja saavuttaa mitä vaan. Kyllä se elämä vaan menee monesti niissä raameissa mitä sinulla on ja niissä mahdollisuuksissa mihin voit vaikuttaa. Näin isot muutokset ovat vaikeita ja monille mahdotonta toteuttaa. Itsekin olisin jo paljon nuorempana tarvinnut rauhaa elämälleni ja sen, että olisin voinut tehdä päätöksiä niin ettei olisi tarvinnut miettiä esim perhettäni. Jouduin ottamaan huomioon monia asioita ja laittamaan muut edelleni. En oikeastaan voinut valita toisin. Tämäkin on aiheuttanut myöhemmin katkeruutta. En tavallaan saanut uutta alkua ja mahdollisuuksia. Minun piti tehdä valinta  huonoista vaihtoehdoista. Sillä tiellä olen edelleen.

Itsellä tämä ehkä näkyi paljolti siinä, että minun piti vaan päästä muuttamaan nopeasti. Minulla oli nuorena meille otettu koira matkassa. Koirani kanssa tämä muutto  oli vaikeaa (haukkui paljon, tarvi tilaa, ei viihtynyt kovin paljon yksin ) ja näin ajauduin omakotitaloon syrjäseudulle vuokralle. Kirjoitinkin tuonne ylemmäs jo tästä. Samalla toisaalta tiedän, etten olisi koskaan valinnut tätä asuinpaikkaa ilman koiraani. Se määritti sitä mihin pystyin muutamaan. Kotiin en olisi voinut sitä jättää. Se tavallaan aiheutti suruakin, että minun piti löytää meille koti jossa voimme elää, vaikka mieleni sanoi, että kyllä sinun täytyy päästä kaupunkiin asumaan ja silti tiesin etten voi tehdä sitä. Ehkä joku ymmärtää tämän. Koin silti tässäkin sen etten voinut valita toisin. Koirani oli minulle tärkeä, mutta myös määritti elämäni suuntaa näissä tilanteissa. Vastuu siitä oli välillä suuri, vaikka joillakin nyt tietysti on jo perhettäkin nuorena yms joten ehkä vastuu koirasta on vielä pientä. Elin silti todella paljon sen ehdoin. Onneksi minulla oli toinen ihminen joka myös joisi sitä välillä. Mietin myös aina jälkeenpäin, kun koiraani ei enää ole, että teinkö tarpeeksi sen kanssa. Pääsi kyllä lenkille kaksi kertaa päivässä,  sai juosta pihalla monia tunteja, sen ei tarvinnut olla paljon yksin. Sai myös hyvää ruokaa, oli leluja jne. Ehkä se läsnäolon merkitys on ollut usein mielessäni. Väsyneenä ja voimat vähissä ihminen ei ehkä ole läsnä hetkessä. Minäkin olen myöhemmin kokenut niitä hetkiä, kun olen miettinyt, että olisin voinut tehdä enemmän koirani kanssa. Toisaalta yritin paljon. Yhteen aikaan surin sitä, kun koirani kävi nuorempana koulutuksissa ja tapasi välillä muita koiria ja piti niistä. En sitten enää myöhemmin voinut järjestää sille kavereita, kun ei ollut ketään sellaista ihmistä jolla olisi ollut koira ja koirapuistot kaukana ja vaikka niistä kokemusta niin vanhalle koiralle vähän huonoja paikkoja. Yritin sitten ottaa pennun ja varasin sen. Sitten tajusin etten vaan pysty kasvattamaan pentua ja hoitamaan kahta koiraa ja vastaamaan niiden kuluista. Näin minun piti nöyrtyä ja perua se kaikki ja tein oikein päätöksen.

Samalla jos mietin tätä kaikkea niin en varmaan koskaan enää ota koiraa. Koirani oli tärkeä ja luonne sillä oli rotuunsa liittyviin mielikuviin mitä monilla on, nähden todella hyvä. Oli melko helppo ja hyvä koira kaikintavoin. Silti koira voi muuttaa ihmisen elämää niin, että joutuu miettimään näitä muuttoja yms mitä itsekin kävin läpi. Joillekin helpompi toteuttaa ja joillekin vaikeampia. Pitkästi taas kerran. 

Vierailija wrote:

Voisiko joku auttaa??

Toivon, että joku osaa neuvoa sinua. Itse en osaa sanoa yhtään mitään niistä mitä kysyit. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Mulla on myös sellainen olo, että elämä menee ohi. Kärsin voimakkaasta uupumuksesta eikä minulla sen takia ole mahdollisuutta muokata elämästä haluamani kaltaista. Hyvä, kun jaksan kaupassa kävellen käydä. Ja minäkin jännitän kaikkea. Tilanne tuntuu loukulta, mistä en pääse pois. Näinköhän pidemmän päälle katkeroidun vielä. Uupumus on kamalaa, en kerta kaikkiaan jaksa tehdä päivän aikana juuri mitään. 

Omakotitalo sen sijaan kuulostaa ihanalta. Toivottavasti varasi riittävät siinä asumiseen. Tai joskus oman ostamiseen. tsemppiä! 

Oletko jo kokeillut Voxraa?

En ole kokeillut, eikä se ole tullut edes puheeksi. Seuraavaksi kokeillaan kuulemma jotain Brintellixiä(?) tjsp.

Vierailija wrote:

Voisiko joku auttaa minua nyt ja kertoa kuinka paljon on jokin työkyvyttömyyskorvaus? 

Pärjään traumojeni kanssa kun saan olla yksin kotona. Mieheni kuoleman jälkeen minulle jäi pieni velaton ok-talo. Leskeneläkettä saan hieman alle 1000e kuussa.

Nyt aikuiset lapseni haluavat että menen lääkärille jotta saisin jonkinlaista tk-eläkettä. En halua. En saa mitään yhteiskunnan tukia, en halua selvittää kenellekään elämääni, ahdistus pahenee.. yksi traumoistani on tullut juuri työterveydessä, josta en saanut apua.

Auttakaa joku, että saisin laskea miten arki muka muuttuisi (osa leskeneläkkeestä alenee jos saisin muuta rahaa). Haluan elää näin, mutta lapseni sanovat että terveemmätkin saavat mt-eläkettä.

Määräaikainen/toistaiseksi voimassa oleva työkyvyttömyyseläke ei ole mikään sossun tuki, vaan sen maksaa vakuutuseläkeyhtiö, mikä määräytyy työnantajasi mukaan. Eläkkeen määrä taas määräytyy tehtyjen työvuosien mukaan. Itse esimerkiksi saan nettona 1300e. Jos ei ole työkertymää sitten Kela maksaa takuueläkettä, mikä on pienempi. Olisko sen maksimi 700-800 e välissä. Jos sinulla on oikeus tk-eläkkeeseen, et ole mikään tuilla eläjä. Henkkoht olen myös sitä mieltä, että tuilla eläjiä ei pitäisi leimata lainkaan, sillä kohtaloita on monia ja kukaan ulkopuolinen ei niistä tiedä. 

Ja ennen eläkettä pitää olla 300pv sairauslomalla. Kuntoutustukea ja tk-elåkettä ei ole mitenkään helppoa välttämättä saada, pitää kyllä olla valmis puhumaan asioista avoimesti. 

"PITKÄAIKAINEN yksinäisyyden kokemus aiheuttaa ajatusvääristymiä. Niiden seurauksena ihminen voi alkaa tulkita arkisia tilanteita jatkuvasti sellaisesta näkökulmasta, että muut haluavat itselle pahaa."

Tästä aiheesta oli HS:n sivuilla. Ketjukin  täällä myös. Itselle nämä yksinäisyyteen liittyvät aiheet ja jutut ovat vaikeita lukea. Olen ollut yksinäinen jo nuorena. Nyt tämä kaikki jatkuu. Silti jos mietin tuota jutun toteamaa niin tavallaan se irvailee sille kaikelle millaisia ihmisiä olen kohdannut. Tavallaan saa kaiken kohdistumaan vaan minuun, että olen muka kuvitellut kaiken tai tulkinnut vääriin, vaikka elämäni on ollut täynnä ikäviä ihmisiä ja hyviä kokemuksia on vähän. Olisin siis tyhmä jos luottaisin ihmisiin hyvin ja enää odottaisin mitään kovin hyvää heiltä. Toisaalta myönnän sen, että olen epäilevä ja en muita muihin. Silti varovaisuus on ihan syystä tullutta. Samoin, vaikka kuinka kärsin yksinäisyydestä ja varsinkin siitä, ettei ole ketään kenen kanssa puhua tai jakaa asioita tai en ole edes "elossa", kun olen niin näkymätön niin silti se on vaan todella vaikeaa enää tällä kokemuksella ja taustalla vaan olla kuin jokin "tavallinen" ihminen ja tutustua muihin. Itsellä tämä kaikki on ehkä vaan vahvistanut sitä, etten osaa olla sellainen ihminen joka pärjää muiden kanssa. Olen ollut liikaa yksin. Siinä mielessä tuo lainauksen kohta voi pitää paikkaansa. Toisaalta en voi kiistää kokemuksiani. Joku kirjoitti ketjuun, että on tavannut niin kivoja ihmisiä, ettei ymmärrä miten joku mukamas tapaa ikäviä tms. Silloin mietin, että vaihtaisin mielelläni elämää hänen kanssaan. 

Vierailija wrote:

"PITKÄAIKAINEN yksinäisyyden kokemus aiheuttaa ajatusvääristymiä. Niiden seurauksena ihminen voi alkaa tulkita arkisia tilanteita jatkuvasti sellaisesta näkökulmasta, että muut haluavat itselle pahaa."

Tästä aiheesta oli HS:n sivuilla. Ketjukin  täällä myös. Itselle nämä yksinäisyyteen liittyvät aiheet ja jutut ovat vaikeita lukea. Olen ollut yksinäinen jo nuorena. Nyt tämä kaikki jatkuu. Silti jos mietin tuota jutun toteamaa niin tavallaan se irvailee sille kaikelle millaisia ihmisiä olen kohdannut. Tavallaan saa kaiken kohdistumaan vaan minuun, että olen muka kuvitellut kaiken tai tulkinnut vääriin, vaikka elämäni on ollut täynnä ikäviä ihmisiä ja hyviä kokemuksia on vähän. Olisin siis tyhmä jos luottaisin ihmisiin hyvin ja enää odottaisin mitään kovin hyvää heiltä. Toisaalta myönnän sen, että olen epäilevä ja en muita muihin. Silti varovaisuus on ihan syystä tullutta. Samoin, vaikka kuinka kärsin yksinäisyydes

Tämä voisi olla minun kirjoittamani kommentti. Itse olen miettinyt sitä, kun luin jostain, että narsisteille on tyypillistä että menneisyydessä on useita negatiivisia ihmissuhteita, joista sitten valitetaan. Yleensä toki niin, että kaikki on sen toisen vika. Tämä on aiheuttanut itselleni lisää ahdistusta, että uskallanko edes avautua kokemuksistani, jos minusta ajatellaan sen jälkeen, että olen narsisti.

Toisaalta kuitenkin huonot kokemukset usein kasautuvat samoille ihmisille. Kun on tottunut huonoon kohteluun, sitä alkaa pitää normaalina, ja sitten vain ihmettelee, miksi on koko ajan paha olla. Ja kun tulkitaan ihmiseksi, jonka päältä saa kävellä ja joka sen jälkeen pyytää anteeksi että makaa maassa, näitä ylikävelijöitä vetää vain enemmän puoleensa ja kierre on valmis. Näin ainakin itse olen kokenut.

Minulla traumat johtuvat alunperin koulukiusaamisesta, jota sain aika hyvin käytyä läpi kolmen vuoden Kela-terapiassa. Silloin jo jäi käymättä läpi vaikeampia myöhemmin tapahtuneita asioita. Sittemmin minuun on kohdistunut kroonista traumatisoitumista höystettynä parilla erittäin traumaattisella yksittäisellä tapahtumalla. Tällä hetkellä olen osapuilleen turvassa ja oletan minulla olevan hyviä ihmissuhteita. Yleensä ei vain tunnu siltä. Epäilen kaikkia ja pelkään kaikkea. Pelkään olla kotona ja pelkään mennä ulos. Pelkään kutsua ystäviäni kylään, koska en halua heidän tietävän, missä asun. Pelkään jatkuvasti, että tuttuni haluavat tappaa minut tai tuhota minut henkisesti/sosiaalisesti. Ja pelkään puhua näistä asioista, koska ahdistaa että joko niitä käytettäisiin minua vastaan tai minua ei edes uskottaisi.

En toivo enää elämältä paljoa: haluan vain pois tästä kaupungista, hankkia eläimiä, työskennellä ja harrastaa. Tiedän, että tarvitsisin kipeästi traumaterapiaa ja se tulee olemaan lemmikin ohella ensimmäinen asia johon tuhlaan, kunhan saan töitä. Tällä hetkellä minulla on hoitajakäyntejä psyk polilla, mutta lääkärin mielestä hoitosuhde on kestänyt liian kauan ja sen voisi jo katkaista. Hänestä minun pitäisi vain oppia tulemaan toimeen "normaaliin elämään kuuluvien vaikeuksien kanssa". Anteeksi pitkästä avautumisesta, mutta kiitos tästä keskustelusta. Hienoa löytää vertaistukea ja huomata, ettei ole yksin näiden ikuisilta tuntuvien traumojen kanssa.

Vierailija wrote:

Jos palaan vielä kerran tuohon viestiin 2171 (koirani ja minä) niin tuli muutamia ajatuksia mieleeni. Toivon, että luet sen ensin, että tiedät tilanteesta. Koirani tuli siis minulle, kun oli vasta pentu. Minä itse 15-vuotias. Kirjoitinkin väärin tuohon aiempaan, että koirani tuli nuorena minulle. Tarkoitin, että olin itse nuori silloin. Vanhemmat ottivat sen oton hyvin kevyesti. Olin itse kiusattu ja yksinäinen nuori. Voin melko huonosti. Siihen ei ehkä olisi koiran otto oikein sopinut. Vanhemmilleni se oli ratkaisu siihen, että voisin paremmin. Itse mietin vaan miten selviän kaikesta. En voi silti kiistää sitä etteikö koira olisi auttanut paljon ja helpottanut ikäviä vuosia. Halusin hoitaa sen hyvin ja kouluttaa. Silti toisaalta mietin aina itseäni jos joku esim täällä ehdottaa masentuneelle koiran ottoa tms. Se oikeasti vie voimia jos koiran haluaa hoitaa hyvin. Itse sitouduin koiraan ja vietin oikeastaan kaiken aikani sen kanssa mitä koululta jäi. Myöhe

Kirjoitin sinulle pitkähkön, myötätuntoisen tekstin, mutta se jäi jostain ihmeen syystä moderoinnin haaviin. Toivottavasti julkaisevat sen vielä. Lyhyesti totean, että ole itsellesi armollinen, selvästi käyt nyt asioita läpi ja sehän kuuluu asiaankin. Muista myös läpielää tunteet ja päästää lopulta irti. Kuulostaa siltä, että olet ollut hyvä ja sensitiivinen koirallesi. <3

Onko teillä muilla paikkoja minne ette esim kokemuksiemme vuoksi tahtoisi mennä. Minulla on muutamia paikkoja. Yhden kanssa menee niin, että välillä on "pakko" käydä siellä. Olen käynytkin lukuisia kertoa vielä jälkeenpäin. Silti vähitellen käynnit siellä alkavat olla vaikeampia. Sitten eräs läheiseni syyllistää minua miksen mene sinne. Kukaan ei oikeastaan kunnolla ymmärrä miksi koen sen kaiken niin vaikeana ja meno sinne on hyvin epämiellyttävää, kun se tuo omat ikävät kokemukseni mieleen. Tarvisin ihmisen joka oikeasti ymmärtäisi minua ja ns pysyisi tukenani jos sinne menen. Nyt yritän olla kuin käynnit eivät olisi mitään ja samalla en meinaa kestä enää. Kysyisin vielä muilta, että saako teitä edes menemään tuollaisiin ikäviin paikkoihin. Itse siis yritän vielä, mutta muut eivät ymmärrä kuinka vaikeaa se on. Minulla entinen asuinpaikka on tämä mistä tässä kirjoitan. Joku voi miettiä esim jonkun palveluita tarjoavan yrityksen tai rakennuksen tms kannalta. 

Suomalaiset naiset ovat kovasti neuroottisia, tunnettu tosiasia.

Mulla ei oikeastaan ole sellaisia paikkoja, minne en haluaisi mennä, mutta on monia ihmisiä, joita en halua tavata.