Surullinen juttu äidin kuolemasta HS

Hohhoijaa, on noita muitakin.

80-luvulla suhtauduttiin tosi kummallisesti lapsiin. Minä jouduin ala-asteella isoon leikkaukseen, kukaan ei kysynyt pelottaako tai mitä minä tunnen, ei kertaakaan mitään. Kipuakin vain vähäteltiin.

Minun isäni kuoli kun olin 7v. En silti ole koskaan mitenkään vihannut isänpäivää, vaan juhlinut aina jonkun kanssa. No, ihmiset on erilaisia.

Näkyy vaan tilaajille...Mitä tossa on?

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni kuoli kun olin 7v. En silti ole koskaan mitenkään vihannut isänpäivää, vaan juhlinut aina jonkun kanssa. No, ihmiset on erilaisia.

Minunkin isäni kuoli kun olin pieni.

Jostain syystä minulle usein sanottiin, että kaverini äidin kuolema on paljon surullisempi juttu kuin minun isäni kuolema, koska äidin kuolema on muka kauheampi asia kuin isän kuolema. Siis kuka ihminen sanoo ala-asteikäiselle lapselle noin?

Vai että oikein repi sivun kirjasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni kuoli kun olin 7v. En silti ole koskaan mitenkään vihannut isänpäivää, vaan juhlinut aina jonkun kanssa. No, ihmiset on erilaisia.

Minunkin isäni kuoli kun olin pieni.

Jostain syystä minulle usein sanottiin, että kaverini äidin kuolema on paljon surullisempi juttu kuin minun isäni kuolema, koska äidin kuolema on muka kauheampi asia kuin isän kuolema. Siis kuka ihminen sanoo ala-asteikäiselle lapselle noin?

Tämä on muuten totta.

Vierailija kirjoitti:

80-luvulla suhtauduttiin tosi kummallisesti lapsiin. Minä jouduin ala-asteella isoon leikkaukseen, kukaan ei kysynyt pelottaako tai mitä minä tunnen, ei kertaakaan mitään. Kipuakin vain vähäteltiin.

Vanhempiakaan ei juuri osastolla näkynyt, ei minun eikä muidenkaan. Lapset oli keskenään, jopa 6 pikkupotilasta samassa huoneessa. Joku itki, toinen tuijotti ilmeettömänä seinää.

surullista

Minä toivoin lapsena että se "isä" olisi kuollut. Minulla ei ollut isää todellisuudessa. Oli vain vaarallinen ihminen, jota piti pelätä.

Sain joskus koulussa huudot kun kirjoitin isänpäiväkorttiin paskaa isänpäivää.

Tärkeä asia ottaa esille yhä uudelleen. Helposti se lapsen suru unohtuu, kun aikuiset kipuilevat oman surunsa kanssa. Ko kirjoittaja ei ole vieläkään päässyt surustaan irti, koska asia on edelleen noin herkkä.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni kuoli kun olin 7v. En silti ole koskaan mitenkään vihannut isänpäivää, vaan juhlinut aina jonkun kanssa. No, ihmiset on erilaisia.

Niin, varmaan riippuu siitäkin, miten asiaan ehtii valmistautua ja miten muut aikuiset pystyvät tukemaan lasta tuon menetyksen sattuessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni kuoli kun olin 7v. En silti ole koskaan mitenkään vihannut isänpäivää, vaan juhlinut aina jonkun kanssa. No, ihmiset on erilaisia.

Niin, varmaan riippuu siitäkin, miten asiaan ehtii valmistautua ja miten muut aikuiset pystyvät tukemaan lasta tuon menetyksen sattuessa. 

Voi olla.

Tosin isäni teki itsemurhan. Ei siihen oikein voinut valmistautua mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Näkyy vaan tilaajille...Mitä tossa on?

Surullinen, pitkä juttu. 8-vuotias menettää äitinsä täysin yllättäin ja traumatisoituu. 10-vuotiaana menettää äidinäidin, varäitinsä täysin yllättäin. On jäänyt kiinni suhteeseen, koska menetys tapahtui niin kriittisessä iässä ja lapsi niin yksin (oma tulkintani).

Tuolla jutun kirjoittajallahan tuli kaksi menetystä peräjälkeen, ensin äidin menetys 8 v iässä ja läheisen mummin menetys 10 v iässä ja sen jälkeen koki jääneensä kokonaan yksin.  Surullinen tarina.

Se oli ajan tapa. Lapsen tunteet sivuutettiin/mitätöitiin. Ajateltiinko jotenkin että lapsi unohtaa murheet nopeammin jos ei niistä puhuta, vai mistä lie johtunut?

On jåänyt hyvin mieleen kun äiti sanoi johonkin suruuni vain "anna hevosen surra, sillä on isompi pää". En sitten toiste edes hakenut enää lohtua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näkyy vaan tilaajille...Mitä tossa on?

Surullinen, pitkä juttu. 8-vuotias menettää äitinsä täysin yllättäin ja traumatisoituu. 10-vuotiaana menettää äidinäidin, varäitinsä täysin yllättäin. On jäänyt kiinni suhteeseen, koska menetys tapahtui niin kriittisessä iässä ja lapsi niin yksin (oma tulkintani).

Noin minäkin sen ajattelin, trauma kaksinkertaistui mummin menetyksen myötä ja ei saanut siihen enää tukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni kuoli kun olin 7v. En silti ole koskaan mitenkään vihannut isänpäivää, vaan juhlinut aina jonkun kanssa. No, ihmiset on erilaisia.

Minunkin isäni kuoli kun olin pieni.

Jostain syystä minulle usein sanottiin, että kaverini äidin kuolema on paljon surullisempi juttu kuin minun isäni kuolema, koska äidin kuolema on muka kauheampi asia kuin isän kuolema. Siis kuka ihminen sanoo ala-asteikäiselle lapselle noin?

Taitaa olla yleinen käytäntö. Minua aikuiset lohdutti sanomalla, että onneksi se oli vaan isä joka kuoli.

Menetin isäni 80-luvulla. Siitä ei voinut puhua sanaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni kuoli kun olin 7v. En silti ole koskaan mitenkään vihannut isänpäivää, vaan juhlinut aina jonkun kanssa. No, ihmiset on erilaisia.

Niin, varmaan riippuu siitäkin, miten asiaan ehtii valmistautua ja miten muut aikuiset pystyvät tukemaan lasta tuon menetyksen sattuessa. 

Voi olla.

Tosin isäni teki itsemurhan. Ei siihen oikein voinut valmistautua mitenkään.

Niin, onhan tuo todella traagista, osanottoni sinulle. Toivottavasti sait jonkun ymmärtävien aikuisten tuen ja ilmeisesti olet saanutkin?

Itsemurha oli vielä -80 luvulla tabu ja siihen liittyvät tunteet vielä vaikeammin käsiteltäviä kuin esim äkilliseen sairauteen liittyvät tunteet. Ja lapsia ei välttämättä osattu huomioida, mutta sekin riippui varmasti perheestä.