Lue keskustelun säännöt.
Puolison kuolleen vanhemman kaikki tavarat 50 neliön kaksiossa
26.04.2023 |
Puolisoni äiti kuoli ja jotenkin kaikki hänen irtaimistonsa päätyi kuolinpesän tyhjäyksen yhteydessä meidän kotiimme. Tottakai olin aluksi sitä mieltä että ne voi tuoda, käydä läpi meillä ja sukulaiset tulevat hakemaan mitä hakevat ja hoidamme sellaiseen kierrätykseen mitä kukaan ei halua. Ajattelin että eikai siinä lopulta niin kauan mene ja kaikki varmasti haluavat hoitaa asian mahdollisimman pian selvemmäksi.
Nyt yli puoli vuotta myöhemmin nämä tavarat ovat meidän pienen pienessä asunnostammeja varastoissamme yhä koskematta ja alan olla suoraan sanottuna aika väsynyt siihen että meillä ei ole omaa kotia täällä, vaan sukulaisen tavaroiden museo. Ahdistaa ihan hirveästi. En voi siivota kunnolla enkä laittaa kotia kesäkuntoon.
Tilanne on tietenkin puolisolle vaikea, mutta pakko tästä asiasta on puhua ja hoitaa tilannetta - mutta joka kerta kun mainitsenkin asiasta alkaa ihan hirveä raivokohtaus. Vaikka miten kiltisti ja ystävällisesti ja ratkaisukeskeisesti yrittäisin toimia tilanteessa.
Neuvoja? Onko muilla ollut samaa tilannetta? Tämä roinamäärä kotona alkaa olla liikaa enkä tykkää olla kotona kun tämä ei tunnu omalta kodilta Olenko ihan kohtuuton ihminen kun haluaisin hoitaa tavarat eteenpäin, olenko tunteeton? Ristiriitainen olo
Kommentit (125)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten perunkirjoitus on tekemättä vielä puolen vuoden jälkeen?
Minulta ei kannata asiaa kysyä, tätä hoitavat mieheni ja hänen sukunsa. En minä.
No miksi ei voi kysyä, että missä nyt mennään?
Olen kysynyt mutta asia nostaa riidan, samoin kuin kysymykset tavaroihin liittyen. Enkä jaksa tapella asiasta joka ei minulle suoranaisesti kuulu, heillä on sukua koko liuta jotka asiaa kai hoitavat.
No kysy niiltä kuka hoitaa ja sovit sen kanssa, että hoitaa sen varaston ja tarjoat kantoapua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanot vaan että tavarat lähtee tai sinä lähdet. Ei tuollaista tarvitse kenenkään sietää.
Jos et pysty miehen kanssa puhumaan asiasta, niin mitä jos otat yhteyttä suoraan niihin hänen sisaruksiinsa?
Eihän tuossa auta kuin laittaa kovaa kovaa vasten; puoliso valitkoon sinun ja huonekalujen välillä. Sano että jompikumpi lähtee talosta. Ja muistuta, että se äiti todellakin lähti jo aikoja sitten. Ja mitä hänkin ajattelisi, jos vaimokin lähtisi äidin mööpeleitten takia.
Tai ehdota, että valokuvaatte ne tavarat. Säilötte ne kuvina. Siten minä sain mieheni luopumaan karmeasta hirventaljasta, josta irtosi jo karvojakin ja joka varmaan kuhisi syöpäläisiä. Nappasin miehestä taljan kanssa kuvan ja sitten sai kapinen hirvi kyytiä seinältä.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Puolisosi ilmoittaa sisaruksilleen päivämäärän, mihin mennessä heidän on haettava haluamansa tavarat. Ja sen jälkeen loput tavarat kärräätte pois.
Et kai tarkoita kaatopaikkaa?
Reilua olisi vuokrata niille varasto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten perunkirjoitus on tekemättä vielä puolen vuoden jälkeen?
Minulta ei kannata asiaa kysyä, tätä hoitavat mieheni ja hänen sukunsa. En minä.
No miksi ei voi kysyä, että missä nyt mennään?
Olen kysynyt mutta asia nostaa riidan, samoin kuin kysymykset tavaroihin liittyen. Enkä jaksa tapella asiasta joka ei minulle suoranaisesti kuulu, heillä on sukua koko liuta jotka asiaa kai hoitavat.
Kuolinpesän selvitys on ihan virallinen tapahtuma, ja siihen on joku henkilö määrätty/ sovittu, ja asian täytyy hoitua ihan lain puitteissa. Kerrot tarinaa, joka on ollut auki jo yli puoli vuotta. Tarinaa keskiviikon ratoksi.
On tosi hienoa että täällä on perunkirjoitukseen vihkiytyneitä henkilöitä, minä en ole sellainen ihminen enkä perunkirjoitusta hoida tässä tilanteessa vaan sitä hoitavat mieheni sisarukset.
Tässä kuolinpesän tavaran säilyttämisessä ja huolehtimisesssa ja mieheni tukemisessa on ollut minulle tarpeeksi tällä hetkellä, töiden ja opiskelun ohella. Asia on varmasti heillä hoidossa vaikka juuri minä en asian yksityiskohdista tiedä sen enempää.
Jos tietäisin niin kertoisin, tämä aloitukseni koskee ahdinkoa liittyen tähän tavaramäärään jonka keskellä nyt elän. Puolisoni äiti oli täysin varaton irtaimistoa lukuunottamatta, joten kenties perunkirjoituksen lisäaika liittyy siihen- en tiedä. Minulle riittää nyt ahdistusta riittävästi tästä tavara-asiasta, enkä haluaisi ottaa vielä lisää ahdistusta puimalla perunkirjoitusta jota hoitavat muut kuin minä.
Kun sanoin että yli puoli vuotta saatoin liioitella, aikaa on kulunut kohta puoli vuotta, tarkistin kalenterista. Tuntuu vuosilta, ottaen huomioon tämän tilanteen täällä kotona.
Vierailija kirjoitti:
On jossain määrin ymmärrettävää että äidin tavarat voivat olla aloittajan miehelle läheisiä ja herkkä asia.
Mutta Jeesuskin opetti että mies avioituessaan jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa.
Vaikuttaa ettei miehesi ole vielä oikein kasvanut mieleltänsä terveen täysi-ikäiseksi aviomieheksi.
Tämä, normaali aikuinen ihminen ei mene surusta täysin toimintakyvyttömäksi, vaikka vainaja olisikin oma vanhempi. Eri asia, jos oma lapsi menehtyy, mutta kun marssijärjestys on "oikea", ja tuo on jokaisella edessä.
Ap, tuo häkkivaraston vuokraaminen määräajaksi oli hyvä ajatus. Sitä odotellessa, koeta saada edes yksi osa kodista "oman" tuntuiseksi. Sekin auttaa.
Itselläni oli hieman samanlainen tilanne, kun mieheni aloitti yritystoimintaa. Meillä oli aika pieni asunto, makuuhuone ja tupakeittiö, ja miehen firman tavaraa residenssi täynnä. Puolisen vuotta sai väistellä kaikenlaista työkalua ja konetta jos yritti päästä parvekkeelle. Se oli todella ahdistavaa, joten ymmärrän kyllä miten kamalaa sinulla on, ja tietysti vielä kamalampaa, kun asiayhteys on kielteisempi.
Minä selvisin sillä, että pidin huolellisesti keittiön, makuuhuoneen ja parvekkeen "kotina", ja miehen firman tavarat oli sitten vaan keskellä olohuonetta (ja välillä saunassa, niitä piti aina siirrellä kun tahtoi saunaan). Samoin käänsin sohvan niin, että se rajasi tilaa, että kun istuin sohvalla lukemassa, en nähnyt niitä romuja vaan ikkunasta ulos ja viherseinäni.
Erityisen ikävää oli, että mies teki toimistohommansa keittiön pöydän ääressä, ja siinä oli sitten aina sen läppäri ja mappia ja paperia. Siihen en ole tähän päivään mennessä keksinyt hyvää ratkaisua, olen vaan ottanut tavakseni peittää "oman" pääni pöydästä kirjoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Karmea tilanne, mutta mielestäni tilanne johtuu siitä, ettet ole saanut suutasi kyllin painokkaasti auki, jos ihmiset itse ovat niin helvetin tyhmiä, etteivät tilannetta tajua, pitää sellaisille yksilöille antaa vähän HUUTIA, eli nyt laitat asiat järjestykseen ja otat päällikön natsat olkapäille ja pistät niihin vätyksiin vauhtia. Onnea matkaan!
Vierailija kirjoitti:
jos jäämistössä ei ole mitään yltiöarvokasta tai yksittäistä tavaraa, mikä olisi jollekin nimenomaisesti testamentattu, niin kodin irtaimiston voi kyllä "hävittää"/jakaa ennen perunkirjoitusta. Perukirjassa se kuitataan vain tavanomaisena kodin irtaimistona, mille ei määritellä erillistä arvoa. Ja rehellisesti kun miettii, niin olishan sellaisen randomkaman myyminen aikamoista showta ja tuskin siinä kauheasti voitolle jäisi, uupumuksen kyllä voi saada. Miehesi on nyt vain liian itsekäs ja menee surun ja agression taakse piiloon ja kuvittelee, että näin pääsee tilannetta pakoon.
Kiitos, tosiaan mitään testamenttia ei ole olemassa ja tavaroissa ei ole mitään oikeasti arvokasta tavaraa, vaan irtaimistoa, valokuvia, huonekaluja, kirjoja ja niin edelleen. Täytyy nyt ottaa ryhtiliike itse tämän tavara-asian hoitamisen kanssa, minulla alkaa mielenterveys rakoilla muutoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen vielä sanon, että miehellesi tavaroiden läpi käyminen ja niistä luopuminen voi myös aiheuttaa tunnetasolla lopullisen luopumisen äidistään eikä hän välttämättä ole vielä valmis tekemään sitä. Jos tällaisesta on kyse, koitaisi saada miehen houkuteltua etsimään äitinsä tavaroista - vaikka yhdessä sun kanssasi - ne kaikista eniten muistoja sisältävät. Pyytää vaikka esine kerrallaan kertomaan esineestä ja samalla muistelemaan hyviä aikoja äitinsä kanssa. Osa tavaroista lienee kuitenkin sellaisia, joihin miehelläsi ei liity minkäänlaisia tunnesiteitä, mutta osalla esineistä voi olla tunnearvoa ja ne nähdessään mies saattaa muistaa kivoja juttuja elämästään ja äidistää. Joskus voi olla hyvä kertoa ääneen muistoistaan.
Ihmettelen tuossa miksi perunkirjoitusta ei ole vieläkään tehty. Vainaja ilmeisesti asui vuokra-asunnossa koska kaikki irtaimisto päätyi teille. Ihmettelen siis lähinnä että miksi viivytellä perunkirjoituksen kanssa? Sukuselvityksissä toki saattaa kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten perunkirjoitus on tekemättä vielä puolen vuoden jälkeen?
Minulta ei kannata asiaa kysyä, tätä hoitavat mieheni ja hänen sukunsa. En minä.
No miksi ei voi kysyä, että missä nyt mennään?
Olen kysynyt mutta asia nostaa riidan, samoin kuin kysymykset tavaroihin liittyen. Enkä jaksa tapella asiasta joka ei minulle suoranaisesti kuulu, heillä on sukua koko liuta jotka asiaa kai hoitavat.
Kuolinpesän selvitys on ihan virallinen tapahtuma, ja siihen on joku henkilö määrätty/ sovittu, ja asian täytyy hoitua ihan lain puitteissa. Kerrot tarinaa, joka on ollut auki jo yli puoli vuotta. Tarinaa keskiviikon ratoksi.
On tosi hienoa että täällä on perunkirjoitukseen vihkiytyneitä henkilöitä, minä en ole sellainen ihminen enkä perunkirjoitusta hoida tässä tilanteessa vaan sitä hoitavat mieheni sisarukset.
Tässä kuolinpesän tavaran säilyttämisessä ja huolehtimisesssa ja mieheni tukemisessa on ollut minulle tarpeeksi tällä hetkellä, töiden ja opiskelun ohella. Asia on varmasti heillä hoidossa vaikka juuri minä en asian yksityiskohdista tiedä sen enempää.
Jos tietäisin niin kertoisin, tämä aloitukseni koskee ahdinkoa liittyen tähän tavaramäärään jonka keskellä nyt elän. Puolisoni äiti oli täysin varaton irtaimistoa lukuunottamatta, joten kenties perunkirjoituksen lisäaika liittyy siihen- en tiedä. Minulle riittää nyt ahdistusta riittävästi tästä tavara-asiasta, enkä haluaisi ottaa vielä lisää ahdistusta puimalla perunkirjoitusta jota hoitavat muut kuin minä.
Kun sanoin että yli puoli vuotta saatoin liioitella, aikaa on kulunut kohta puoli vuotta, tarkistin kalenterista. Tuntuu vuosilta, ottaen huomioon tämän tilanteen täällä kotona.
ahdistuksesi on ihan perusteltua. Mikäli miehestä ei ole toimijaksi, voisit yrittää ilmoittaa sisarukselle, että ette voi enää pitää tavaroita teillä säilössä, pitää mahtua elämäänkin. Asun yksin suunnilleen sen kokoisessa kämpässä, niin voin vain kuvitella kuinka ahdasta siellä olisi 2 ihmisen tavaroiden + 1 kuolinpesän kamojen kanssa, vaikka osa verkkokellarissa onkin. Tää peli jatkuu niin kauan kun kiltisti katsot vierestä ja vaivihkaa vihjaat. Toinen vaihtoehto on ilmoittaa, että muutat omillesi ellet sitten omista ko. kämppää. Ei suru oikeuta siihen että ns. kirjautuu koko elämästä ja vastuusta ulos. Itse jouduin eroamaan hiukan vastaavassa tilanteessa kun mies ei 3v tapahtuneen jälkeen suostunut hakemaan apua ja kehitti vielä lisäksi kivan riippuvuuden ettei tarvinnut olla pskassa nykyhetkessä. Ei puolison voida olettaa hukuttavan itsensä siinä mukana, siitä ei tule kukaan sinua kiittämään ja saat jälkeenpäin vain ihmettelyä, että ei sulla ole oikeutta olla uupunut tilanteeseen.
Vierailija kirjoitti:
jos jäämistössä ei ole mitään yltiöarvokasta tai yksittäistä tavaraa, mikä olisi jollekin nimenomaisesti testamentattu, niin kodin irtaimiston voi kyllä "hävittää"/jakaa ennen perunkirjoitusta. Perukirjassa se kuitataan vain tavanomaisena kodin irtaimistona, mille ei määritellä erillistä arvoa. Ja rehellisesti kun miettii, niin olishan sellaisen randomkaman myyminen aikamoista showta ja tuskin siinä kauheasti voitolle jäisi, uupumuksen kyllä voi saada. Miehesi on nyt vain liian itsekäs ja menee surun ja agression taakse piiloon ja kuvittelee, että näin pääsee tilannetta pakoon.
Mies luultavasti ei edes halunnut noita tavaroita kotiinsa, tuo lamaantuminen kertoo eniten siitä. Että tilanne ahdistaa ja kuormittaa sitä niin paljon, eikä jotenkin osaa tehdä mitään.
Ap:n kertoman mukaan mies raivostuu aina, kun hän ottaa asian puheeksi. Tilanne on siis jokseenkin kestämätön ap:n kannalta: hän ei voi romuja hävittää ja niistä vastuussa oleva käyttäytyy kuin kakara.
Miehelle voisi sanoa, että suru ei ole mikään validi tekosyy sille, että käyttäytyy kuin vastuuton mulkku. Tämän jälkeen menisin pariksi viikoksi hotelliin ja ilmoittaisin, että jos kämppä ei ole asuttavassa kunnossa kun palaan, se tyhjenee hyvin äkkiä -minun tavaroistani.
Ihmisellä on oikeus voida hyvin omassa kodissaan, eikä kenelläkään, edes toisella siinä kodissa asuvalla, ole oikeutta pilata kodin turvallisuutta ja harmoniaa tekemällä siitä romuvarastoa.
Ja puhun romuista, koska jos irtaimistolla olisi arvoa, joku sukulainen olisi kyllä ollut jo hyvinkin kiinnostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei perunkirjoituksessa ole muuta ilmoitettavaa kuin irtaimisto, sen luulisi pikemminkin nopeuttavan kuin hidastavan asian hoitoa. Hmm, mitähän seurauksia siitä tulee, jos ei sitä ajallaan hoida tai pyydä jatkoaikaa. Saako sitä jatkoaikaa, jos saamattomuus on ainoa peruste anomukselle?
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Sen vielä sanon, että miehellesi tavaroiden läpi käyminen ja niistä luopuminen voi myös aiheuttaa tunnetasolla lopullisen luopumisen äidistään eikä hän välttämättä ole vielä valmis tekemään sitä. Jos tällaisesta on kyse, koitaisi saada miehen houkuteltua etsimään äitinsä tavaroista - vaikka yhdessä sun kanssasi - ne kaikista eniten muistoja sisältävät. Pyytää vaikka esine kerrallaan kertomaan esineestä ja samalla muistelemaan hyviä aikoja äitinsä kanssa. Osa tavaroista lienee kuitenkin sellaisia, joihin miehelläsi ei liity minkäänlaisia tunnesiteitä, mutta osalla esineistä voi olla tunnearvoa ja ne nähdessään mies saattaa muistaa kivoja juttuja elämästään ja äidistää. Joskus voi olla hyvä kertoa ääneen muistoistaan.
Kiitos paljon hyvistä vastauksistasi :)
Olemme yhdessä käyneet paljon valokuvia läpi ja olen rohkaissut pitämään itsellä sellaisen mikä herättää hyviä muistoja, ehdotin että voidaan laittaa esineitä kirjahyllyymme koristeeksi ja ottaa astioita käyttöön jos siellä on sellaisia mistä hän pitää. On itketty ja naurettu :) Kirjoista tykkäämme kummatkin ja valittiin pari laatikollista yhdessä sellaisia joita otetaan lukemistoomme.
Minulle tulee välillä tökerö ja röyhkeä olo kun yritän edistää asioita täällä kotona, kun tiedän että he olivat kovasti läheisiä nuorempana ja asia on kipeä, tunnen hänen surunsa itsekin tottakai vaikka en hänen äitiään tuntenut ollenkaan. Samaan aikaan minua harmittaa ja ahdistaa se, ettei koti tällä hetkellä vie eteenpäin vaan olemme jumissa kummatkin. Vaikea tilanne.
En pidä kirjoitusta ollenkaan provona. Appiukko kuoli 2 vuotta sitten ja huone on edelleen samanlaisena kuin sinä päivänä kun hän lähti. Rannekello ja lääkerasia edelleenkin yöpöydällä siinä missä olivat ennen.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Sen vielä sanon, että miehellesi tavaroiden läpi käyminen ja niistä luopuminen voi myös aiheuttaa tunnetasolla lopullisen luopumisen äidistään eikä hän välttämättä ole vielä valmis tekemään sitä. Jos tällaisesta on kyse, koitaisi saada miehen houkuteltua etsimään äitinsä tavaroista - vaikka yhdessä sun kanssasi - ne kaikista eniten muistoja sisältävät. Pyytää vaikka esine kerrallaan kertomaan esineestä ja samalla muistelemaan hyviä aikoja äitinsä kanssa. Osa tavaroista lienee kuitenkin sellaisia, joihin miehelläsi ei liity minkäänlaisia tunnesiteitä, mutta osalla esineistä voi olla tunnearvoa ja ne nähdessään mies saattaa muistaa kivoja juttuja elämästään ja äidistää. Joskus voi olla hyvä kertoa ääneen muistoistaan.
Sehän nyt on sanomattakin selvä, että juuri tunneside sen miehen laittaa pitämään kiinni edesmenneen äidin tavaroista. Sama ongelma on äideillä pikkuvauvan tavaroissa. Kun lapsi kasvaa, moni säilöö muistot vauva-ajasta tavaroitten ja vaatteiden muodossa, jotka saattavat lojua vanhuuten asti nurkissa.
Kannatan tavaroitten valokuvaamista. Sillä tavalla myös ammattijärjestäjät ehdottavat tunnepitoisille asioille tekemään. Sen jälkeen niistä voi paremmin luopua, kun on muisto tallessa takataskussa. Ja näkyyhän niistä tavaroista osa varmasti jo perhevalokuvissakin eli kaikkea tuskin edes tarvii valokuvata.
Miehen pitäisi nyt oppia pitämään muistoa yllä ilman tavaroitten läsnäoloa.
Kuulostaa hiukan siltä, että kukaan ei oikeasti tahdo noita tavaroita. Ajatellaan sentimentaalisesti, että ei voi hävittää, kun ovat äitin tavaroita, mutta kukaan ei niitä itselleen halua. Jos haluaisi, olisivat hakeneet jo.
Mieskään ei luultavasti pysty tekemään päätöksiä juuri siksi, että tavara on niin kamalaa ettei tahdo sitä pitää, mutta tuntuu väärältä hävittää äitinsä tavaroita.
Itse en ymmärrä mistä tuollainen sentimentaalisuus kumpuaa, mutta osa ihmisisistä on tuollaisia. Omallani äidilläni on rakennutettu lämmin varasto pihaan suvun perintömööpeleille, koska hän itse haluaa vain vaaleaa skandinaavista tyyliä á la Solsidan, mutta ei sitä talonpoikaisantiikkia hävittääkään voi -vaikka ne eivät nykyasuntoihin ihan suosiolla mahdu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
jos jäämistössä ei ole mitään yltiöarvokasta tai yksittäistä tavaraa, mikä olisi jollekin nimenomaisesti testamentattu, niin kodin irtaimiston voi kyllä "hävittää"/jakaa ennen perunkirjoitusta. Perukirjassa se kuitataan vain tavanomaisena kodin irtaimistona, mille ei määritellä erillistä arvoa. Ja rehellisesti kun miettii, niin olishan sellaisen randomkaman myyminen aikamoista showta ja tuskin siinä kauheasti voitolle jäisi, uupumuksen kyllä voi saada. Miehesi on nyt vain liian itsekäs ja menee surun ja agression taakse piiloon ja kuvittelee, että näin pääsee tilannetta pakoon.
Mies luultavasti ei edes halunnut noita tavaroita kotiinsa, tuo lamaantuminen kertoo eniten siitä. Että tilanne ahdistaa ja kuormittaa sitä niin paljon, eikä jotenkin osaa tehdä mitään.
Ap:n kertoman mukaan mies raivostuu aina, kun hän ottaa asian puheeksi. Tilanne on siis jokseenkin kestämätön ap:n kannalta: hän ei voi romuja hävittää ja niistä vastuussa oleva käyttäytyy kuin kakara.
Miehelle voisi sanoa, että suru ei ole mikään validi tekosyy sille, että käyttäytyy kuin vastuuton mulkku. Tämän jälkeen menisin pariksi viikoksi hotelliin ja ilmoittaisin, että jos kämppä ei ole asuttavassa kunnossa kun palaan, se tyhjenee hyvin äkkiä -minun tavaroistani.
Ihmisellä on oikeus voida hyvin omassa kodissaan, eikä kenelläkään, edes toisella siinä kodissa asuvalla, ole oikeutta pilata kodin turvallisuutta ja harmoniaa tekemällä siitä romuvarastoa.
Ja puhun romuista, koska jos irtaimistolla olisi arvoa, joku sukulainen olisi kyllä ollut jo hyvinkin kiinnostunut.
Tämä!!
Ap menet nyt vaan hotelliin muutamaksi viikoksi ja miehelle tuo ilmoitus.
Vailla tunteilua.
Luultavasti mies havahtuu jo siinä, että lähdet hotelliin - jos siinä ajassa ei kämppä tyhjene anopin romuista, kertoo se kaiken miehen arvostuksesta sinua kohtaan.
jos jäämistössä ei ole mitään yltiöarvokasta tai yksittäistä tavaraa, mikä olisi jollekin nimenomaisesti testamentattu, niin kodin irtaimiston voi kyllä "hävittää"/jakaa ennen perunkirjoitusta. Perukirjassa se kuitataan vain tavanomaisena kodin irtaimistona, mille ei määritellä erillistä arvoa. Ja rehellisesti kun miettii, niin olishan sellaisen randomkaman myyminen aikamoista showta ja tuskin siinä kauheasti voitolle jäisi, uupumuksen kyllä voi saada. Miehesi on nyt vain liian itsekäs ja menee surun ja agression taakse piiloon ja kuvittelee, että näin pääsee tilannetta pakoon.