Lue keskustelun säännöt.
Aviomies tyytymätön elämäänsä
25.04.2023 |
Meillä on ollut joulusta asti jonkinlainen parisuhdekriisi päällä. Ollaan yritetty selvittää sitä ja tuoda lisää läheisyyttä suhteeseemme, joka oli pahasti väljähtynyt. Lapset on jo aikuisia ja meillä on lapsenlapsikin. Ollaan 5-kymppinen pariskunta.
Käytännössä minä kyselen ja puhun omista tunteistani ja yritän saada miestä puhumaan omistaan. No tänään hän sitten avautui sen verran, että on ollut tyytymätön elämäänsä jo kymmenen (10!) vuotta! Mitään ei ole kuitenkaan asiasta sanonut tänä aikana. Osaltaan on tyytymätön, koska minä olen hankala (haluan puhua tunteista esim) mutta syyttää enemmän itseään, kun on niin saamaton ettei ole tehnyt mitään haaveidensa toteuttamiseksi. Hänellä on ihan tavallisia haaveita, matkustelu, liikunnan harrastaminen esimerkkeinä. Hän on tyytymätön pääasiassa itseensä. Hänen mielestään meillä menee hyvin, kun teemme jotain mukavaa yhdessä ja hän saa olla itsekseenkin.
Vaadinko nyt ihan mahdottomia, kun haluaisin keskustella hänen kanssaan hieman syvällisempiä kuin vaikkapa mitä tehtäisiin ruuaksi? Emme ole kyllä koskaan olleet mitään kovin syvällisiä, mutta haluaisin asian muuttuvan. Minusta tuntuu, etten tunne miestäni enää ollenkaan. En esimerkiksi tiennyt mitään hänen haaveistaan tai millaiseksi hän on kokenut elämänsä. Kuinka voisin tietää, jos hän ei puhu?
Onko miehet yleensäkin samanlaisia? Hän on käytännössä sanonut, että tämmöinen hän on eikä muuksi muutu, hän ei tiedä riittääkö se minulle. En tiedä minäkään. Tuntuu, että mies haluaisi olla enimmäkseen itsekseen koska aina puhuu omasta ajasta. Hän ei ole koskaan asunut yksin, joten nytkö se sitten kostautuu? Ei kuitenkaan halua erota, haluaa olla yhdessä kanssani ja aina ajatellessaan tulevaisuutta näkee minut siinä. Näin sanoi.
Onko tämä nyt 5-kympin kriisiä molemmilla, joka menee ohi ajastaan? Onko kellään ollut samanlaista ja kuinka selvisitte?
Kommentit (396)
Täällä yksi 50+ kukkahattutäti, tämä tosin ei näy päällepäin - kun ei olisi työelämässä uskottava. Mun mies sanoi kun ryhdyin syventymään näihin "henkimaailman juttuihin", että häntä ei nämä sitten kiinnosta. No mua ei taas kiinnosta sen kiinnostuksenkohteista autot eikä urheilu eikä julkkisjuorut. On sovittu että näitä ei toiselle tuputeta.
Jos sinun on siis pakko (jauhaa) syvällisiä, niin tee se jonkun ystäväsi kanssa muuten avioliittosi hajoaa kun miehestäsi tuntuu että painostat häntä näiden asioiden kanssa. Juttele ja tee hänen kanssaan niitä asioita, mitkä kiinnostavat häntäkin. Minulla ei ole tällä hetkellä ketään kenen kanssa jutella näitä syvällisiä, mutta olen tyytynyt siihen, sillä näistä asioista jatkuvasi jauhavat ihmiset voivat olla tosi raskaita. Sen vuoksi en edes haluaisi samanhenkistä ihmistä puolisoksi, voisin saada näistä jutuista yliannostuksen.
Jätä siis miehesi rauhaan ja syvenny itse iloisena näihin asioihin. Tulipa mieleen että sellainen kirjakin on kirjoitettu "Jätä miehet rauhaan" ja se koski juurikin tätä samaa asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mies haluaa olla viikonlopun yksin, mene käymään jonkun teidän lapsen luona tai kaverilla tai hotellissa. Kesällä vaikka telttailisit. Miten se miehen asia on missä olet, jos hän saa kaipaamansa yksinoloviikonlopun kotona?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta apn mies on ollut yksinkertaisesti rehellinen. Hän kertoo, että on masentunut olo, ei oikein jaksa ryhtyä mihinkään, ei oikein tiedä, mitä haluaisi, mutta sen hän tietää, että ei halua erota tämän vuoksi ja kokee, että rakkautta on vielä jäljellä. Tuntuu siltä, että kaipaa omaa aikaa enemmän kuitenkin kuin sen, minkä toinen on töissä. Tuntuu, että kun katsoo taaksepäin, oikein mitään ei olekaan saatu aikaiseksi.
Miten tuon rehellisemmin voi kertoa? Onko täällä kirjoittamassa vain ihmisiä, joilla on koko elämänsä ajan ollut suunnat selvillä, tavoitteet kirkkaina ja ne on kyetty kysyttäessä luettelemaan kuin apteekin hyllyltä selkein sanakääntein ja oikein painotuksin?
Muistaa nyt kuitenkin täytyy, että myös mies on uuden edessä. En tiedä, kuinka tuore eläkelöityminen on, mutta lasten lähtö kodista on aivan yhtä tuore kuin apllekin.
Olen itse lapseton, mutta voin kuvitella, että vaikka nyt hartaasti miehen kanssa odotamme eläkelöitymistä, tulee siitä kriisi kumminkin. Nyt kuitenkin loppuu ne pitkätkin lomat, loppui koronat, tieto siitä, että elämään tulee väistämättä muutakin kuin toisemme, on perälautana. Olemme naureskelleet, että miten siinä oikeasti käy, kun katsommekin toisiamme ja siinä se, ellei ole itse kovasti aktiivinen ja tee jotain. Jotain jotain jotain, mitä emme nyt kyllä käskemällä keksi, mitä se sitten tulee olemaan, joka täyttää yhteisen elämän. Voin kuvitella, että jos töistä luopuminen tullee tekemään tämän, miten sitten lasten lähtö?
Olen ihan varma, että meillä tullaan käsittelemään tyytymättömyyttä elämään. Toivon kuitenkin, että maltamme ottaa aikaa elämänmuutokseen, eikä toinen ala tivaamaan mitään, mihin ei vastausta ole.
Ei eläkkeelle lähteminen ja lasten muutto kotoa ole kriisi niissä suhteissa, jossa ollaan läheisiä.
Vain suhteet jollaista ap:nkin kuvaa eli toisitaan vieraantuneiden suhde on kriisissa, kun velvollisuus olla yhdessä puuttuu (lapset, perhe-elämä).Erillään käytännössä eläviä kämppisliittojakin on paljon, näitä jotka jatkavat kodin huoltajina ja muuten elävät omissa oloissaan ja menoissaan kuten muutamat tässä ehdottavat. Kun on etäännytty, jatketaan samaan malliin yhä kauemmas. Se voi monille olla hyvä malli, mutta ei selvästikään sovi ap:lle. Jospa kuitenkin jätettäisiin hänelle se mitä avioliitoltaan toivoo.
Jospa tehtäisiin, kuten ap toivoo: kerrotaan erilaisia näkökulmia ja omia kokemuksia.
Itse omasta puolestani voin sanoa, että se läheisyys ei pitkässä liitossa ole mikään itsestään selvyys, vaan sitä koettelee juurikin isot elämänmuutokset. On minusta jopa aika typerää ajatella, että pariskunnalla automaattisesti olisi joku maaginen läheisyys, joka kestää kaikki elämän kolhut ja muutokset, jopa estää kriisit. Ei kaikilla todellakaan ole ja moni vain kuvittelee, että on, kun ei tajua tai uskalla nostaa muutoksien tuomaa kriisiä käsiteltäväksi.
Ainakin itse olen joutunut/saanut käsitellä muutoksien tuomia kriisejä ja onpa ollut ihan muitakin kriisejä, kuten läheisten sairastumista, kuolemista jne. Niissä olen todennut, että eri elämänvaiheissa ei välttämättä samat kikat toimi, eli ei ole mitään läheisyyskorttia, jolla niistä kaikista voisi mennä läpi. On osattava sopeutua molemmin puolin, myös siihen, että toinen ottaa etäisyyttä eikä anna läheisyyttä kuten ennen.
Sitähän mä just sanoin, että kun se läheisyys puuttuu, niin joutuu sopeutumaan ja eikä saa mitä tarvitsee. Mutta jos ap ei halua sellaista elämää, niin kukapa sinäkään olet määräämään, että hänen pitää sopeutua. Naimisissa ei ole pakko olla, vaan molemmat päättävät millaista elämää haluavat elää. Ei sitä apn puolisokaan päätä, vaan ap itse.
Ja mä sanoin, että yleensä parisuhteissa läheisyyden tunne ja tarve vaihtelee. Jos on valmis heittämään heti eropaperit pöytään, kun tuntuu siltä, että nytten puuttuu läheisyys, ilman, että yrittää sopeutua ja tulla toista puolitiehen vastaan, se tosiaan on jokaisen oma valinta.
Itse olen toiminut toisin.
Vähän ohiksena tulee mieleen sanoa, että kiintymyssuhdemalli ei viittaa siihen, miten nykysuhde on rakentunut käytännössä, vaan malleihin, joiden perusta on varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. Tarve ja tapa säädellä läheisyyttä suhteessa perustuu kiintymyssuhdemalliin, joita on useita.
Suomalaisista 30% on arveltu olevan turvallisesti kiintyneitä, yleisin malli on välttelevä kiintymyssuhde. Lisätietoa löytyy googlaamalla.
Vierailija kirjoitti:
Eli nyt kun lapset ja muut on hoidettu niin siitä miehestä pitäisikin kuoriutua naispuolinen kaveri?
Ei, vaan ihan elämänkumppani. Tasavertainen aikuinen ihminen.
Tässä, kuten niin monissa muissakin perheissä, on käynyt niin, että lapset ovat toimineet kummallekin puolisolle elämän täyttäjinä.
Mies, joskus mys nainekin, riippuu ihmistyypistä, on päässyt seilaamaan noin parikymmentä vuotta ikäänkuin vapaamatkustajana parisuhtern kannalta niin tunne- kuin keskustelutasollakin.
Sitä ei ole huomattu kun lapset. Tai jos, niin kun lapset.
Nyt sitten pitäisikin opetella olemaan keskenään sen oman kumppanin kanssa taas uudelleen. Mutta kun on oppinut seilaamaan vapaamatkustajana, sivusta katsojana, olemaan omissa oloissaan omassa päässään jne. niin ei ole helppoa.
Vaatii vaivaa, viitseliäisyyttä, motiivia, rakkautta, yhteenkuuluvuutta, uskallusta, toisen nyt huomaamiensa tapojen sietämistä ja mitä kaikkea vielä.
Joskus, ja aika usein, kun se vetäytyjä huomaa tämän niin siinä sitten kukin tomiii tavallaan. Usein juuri niin, ettei osaa toimia oikein kuinkaan.
Lisänä vielä se viidenkympin ikä. Jäädäkö vanhaan, vai olisiko vielä itselle jotain uutta tai ennen kokematonta elämää.
Tuttu ja turvallinen houkuttaa, kaikesta huolimatta. Mutta kun houkuttaa se uusi tuntematonkin. Taloudellinen puolikin vaikuttaa, muut ihmiset, oma saamattomuus, pelko tuntemattomasta, omat piintyneet tavat, pelko vanhenemisesta. Näitä riittää.
Aloittajan mies, kuten moni muukin parisuhteessa oleva ihminen, näitä mielessään pyörittää. Mutta mene nyt sitten se sanomaan ääneen, siinäpä se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hakewkaa ne YHTEISET puheenaiheet älkääkä yritäkö tuputtaa jotain omaa fix ideetänne. Kokeilla voi mutta tuputus on turn off. Minä voin kysäistä, että philips vai supadrive tai Sae vai Din liitimissä, mutta en tuputa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli nyt kun lapset ja muut on hoidettu niin siitä miehestä pitäisikin kuoriutua naispuolinen kaveri?
Ei, vaan ihan elämänkumppani. Tasavertainen aikuinen ihminen.
Tässä, kuten niin monissa muissakin perheissä, on käynyt niin, että lapset ovat toimineet kummallekin puolisolle elämän täyttäjinä.
Mies, joskus mys nainekin, riippuu ihmistyypistä, on päässyt seilaamaan noin parikymmentä vuotta ikäänkuin vapaamatkustajana parisuhtern kannalta niin tunne- kuin keskustelutasollakin.
Sitä ei ole huomattu kun lapset. Tai jos, niin kun lapset.Nyt sitten pitäisikin opetella olemaan keskenään sen oman kumppanin kanssa taas uudelleen. Mutta kun on oppinut seilaamaan vapaamatkustajana, sivusta katsojana, olemaan omissa oloissaan omassa päässään jne. niin ei ole helppoa.
Vaatii vaivaa, viitseliäisyyttä, motiivia, rakkautta, yhteenkuuluvuutta, uskallusta, toisen nyt huomaamiensa tapojen sietämistä ja mitä kaikkea vielä.Joskus, ja aika usein, kun se vetäytyjä huomaa tämän niin siinä sitten kukin tomiii tavallaan. Usein juuri niin, ettei osaa toimia oikein kuinkaan.
Lisänä vielä se viidenkympin ikä. Jäädäkö vanhaan, vai olisiko vielä itselle jotain uutta tai ennen kokematonta elämää.
Tuttu ja turvallinen houkuttaa, kaikesta huolimatta. Mutta kun houkuttaa se uusi tuntematonkin. Taloudellinen puolikin vaikuttaa, muut ihmiset, oma saamattomuus, pelko tuntemattomasta, omat piintyneet tavat, pelko vanhenemisesta. Näitä riittää.Aloittajan mies, kuten moni muukin parisuhteessa oleva ihminen, näitä mielessään pyörittää. Mutta mene nyt sitten se sanomaan ääneen, siinäpä se.
Jos lapset ovat toimineet kummallekin elämän täyttäjinä niin onko silloin reilua nimittää vain toista parisuhteen vapaamatkustajaksi?
Itse sanoisin tuollaisesta tilanteesta pikemminkin että parisuhde on jäänyt lapsiperhe-elämän jalkoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toi on yleistä miehillä että olis periaatteessa kiva tehdä kaikenlaista, mutta ei vaan saa aikaan. Sit alkaa ikääntyessä harmittaa vaikka itsestä se on koko ajan ollut kiinni.
Eikä pelkästään miehillä, vaan naisilla myös. Kukapa ei haluaisi kehittyä ihmisenä ja osata vaikka mitä taitoja, mutta sellaisen motivaation löytäminen joka oikeasti pistäisi tekemään jotain asian eteen on yllättävän vaikeaa (varsinkin vanhemmalla iällä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi 50+ kukkahattutäti, tämä tosin ei näy päällepäin - kun ei olisi työelämässä uskottava. Mun mies sanoi kun ryhdyin syventymään näihin "henkimaailman juttuihin", että häntä ei nämä sitten kiinnosta. No mua ei taas kiinnosta sen kiinnostuksenkohteista autot eikä urheilu eikä julkkisjuorut. On sovittu että näitä ei toiselle tuputeta.
Jos sinun on siis pakko (jauhaa) syvällisiä, niin tee se jonkun ystäväsi kanssa muuten avioliittosi hajoaa kun miehestäsi tuntuu että painostat häntä näiden asioiden kanssa. Juttele ja tee hänen kanssaan niitä asioita, mitkä kiinnostavat häntäkin. Minulla ei ole tällä hetkellä ketään kenen kanssa jutella näitä syvällisiä, mutta olen tyytynyt siihen, sillä näistä asioista jatkuvasi jauhavat ihmiset voivat olla tosi raskaita. Sen vuoksi en edes haluaisi samanhenkistä ihmistä puolisoksi, voisin saada näistä jutuista yliannostuksen.
Jätä siis miehesi rauhaan ja syvenny itse iloisena näihin asioihin. Tulipa mieleen että sellainen kirjakin on kirjoitettu "Jätä miehet rauhaan" ja se koski juurikin tätä samaa asiaa.
Ei tarvitse jauhaa jatkuvasti, päivittäin tai edes viikoittain.
Mutta minulle kumppani, joka ei koskaan kykenisi mihinkään muuhun jutteluun kun tarkasti omiin rajattuihin aiheisiin olisi aika huono vaihtoehto.
Kyllä sekin alkaisi ajan myötä kyllästyttää jos kotona kumppanista ei saisi kaipaamaansa juttuseuraa ja ne "vaikeimmat" jutun aiheet tarvitsisi hakea ulkopuiselta ihmiseltä. Spontaanius kärsisi ja ei boisi puhua kun joku adia tulee mieleen. Jos m7es oisi sanonut ettei niistä jutuistani välitä.
Miettisin miksi olen tuon ihmisen valinnut ja veisi kyllä henkistä läheisyyttä mieheen.
Itse en isommin välit urheilusta tai autoista. Mutta jos mies niistä haluaa jutella niin ainakin yritän kuunnella ja jotenkin osallistua. Mielestäni olla jopa matalaa mennyhteen ja sitten teilata kylmästi kumppania kiinnostavat asiat pois yhteisistä keskusteluista.
Minulle mieheni ei ole lapsi, huollettava, vajaaälyinen, paapottava, yliymmärettävä, jotenkin tunnevajainen tai vajaa keskustelemaan tietyistä, sinällään normaaleista ja yleisistä asioista.
Hän on tasavertainen ihminen ja olemme samalla tasolla ja aaltopituudella. Myös keskustelun tasolla
Se on eräs osa-alue miksi parisuhteessa ylipäätään olen.
Tuntuu usein, että mies on vain joku välttämätön lisäärvo tai lisäosa naiselle, ja häneltä ei voi niin paljon vaatia. Kunhan se siinä sivussa kulkee ja nainen ymmärtää antaa miehen olla rauhassa.
Omat henkiset ja korkeampaa älyä ja keskustelutasoa vaativat asiat hoidetaan sitten muiden kanssa.
Miehen rooliksi usein näyttää riittävän kunhan vain on huushollissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta apn mies on ollut yksinkertaisesti rehellinen. Hän kertoo, että on masentunut olo, ei oikein jaksa ryhtyä mihinkään, ei oikein tiedä, mitä haluaisi, mutta sen hän tietää, että ei halua erota tämän vuoksi ja kokee, että rakkautta on vielä jäljellä. Tuntuu siltä, että kaipaa omaa aikaa enemmän kuitenkin kuin sen, minkä toinen on töissä. Tuntuu, että kun katsoo taaksepäin, oikein mitään ei olekaan saatu aikaiseksi.
Miten tuon rehellisemmin voi kertoa? Onko täällä kirjoittamassa vain ihmisiä, joilla on koko elämänsä ajan ollut suunnat selvillä, tavoitteet kirkkaina ja ne on kyetty kysyttäessä luettelemaan kuin apteekin hyllyltä selkein sanakääntein ja oikein painotuksin?
Muistaa nyt kuitenkin täytyy, että myös mies on uuden edessä. En tiedä, kuinka tuore eläkelöityminen on, mutta lasten lähtö kodista on aivan yhtä tuore kuin apllekin.
Olen itse lapseton, mutta voin kuvitella, että vaikka nyt hartaasti miehen kanssa odotamme eläkelöitymistä, tulee siitä kriisi kumminkin. Nyt kuitenkin loppuu ne pitkätkin lomat, loppui koronat, tieto siitä, että elämään tulee väistämättä muutakin kuin toisemme, on perälautana. Olemme naureskelleet, että miten siinä oikeasti käy, kun katsommekin toisiamme ja siinä se, ellei ole itse kovasti aktiivinen ja tee jotain. Jotain jotain jotain, mitä emme nyt kyllä käskemällä keksi, mitä se sitten tulee olemaan, joka täyttää yhteisen elämän. Voin kuvitella, että jos töistä luopuminen tullee tekemään tämän, miten sitten lasten lähtö?
Olen ihan varma, että meillä tullaan käsittelemään tyytymättömyyttä elämään. Toivon kuitenkin, että maltamme ottaa aikaa elämänmuutokseen, eikä toinen ala tivaamaan mitään, mihin ei vastausta ole.
Ei eläkkeelle lähteminen ja lasten muutto kotoa ole kriisi niissä suhteissa, jossa ollaan läheisiä.
Vain suhteet jollaista ap:nkin kuvaa eli toisitaan vieraantuneiden suhde on kriisissa, kun velvollisuus olla yhdessä puuttuu (lapset, perhe-elämä).Erillään käytännössä eläviä kämppisliittojakin on paljon, näitä jotka jatkavat kodin huoltajina ja muuten elävät omissa oloissaan ja menoissaan kuten muutamat tässä ehdottavat. Kun on etäännytty, jatketaan samaan malliin yhä kauemmas. Se voi monille olla hyvä malli, mutta ei selvästikään sovi ap:lle. Jospa kuitenkin jätettäisiin hänelle se mitä avioliitoltaan toivoo.
Jospa tehtäisiin, kuten ap toivoo: kerrotaan erilaisia näkökulmia ja omia kokemuksia.
Itse omasta puolestani voin sanoa, että se läheisyys ei pitkässä liitossa ole mikään itsestään selvyys, vaan sitä koettelee juurikin isot elämänmuutokset. On minusta jopa aika typerää ajatella, että pariskunnalla automaattisesti olisi joku maaginen läheisyys, joka kestää kaikki elämän kolhut ja muutokset, jopa estää kriisit. Ei kaikilla todellakaan ole ja moni vain kuvittelee, että on, kun ei tajua tai uskalla nostaa muutoksien tuomaa kriisiä käsiteltäväksi.
Ainakin itse olen joutunut/saanut käsitellä muutoksien tuomia kriisejä ja onpa ollut ihan muitakin kriisejä, kuten läheisten sairastumista, kuolemista jne. Niissä olen todennut, että eri elämänvaiheissa ei välttämättä samat kikat toimi, eli ei ole mitään läheisyyskorttia, jolla niistä kaikista voisi mennä läpi. On osattava sopeutua molemmin puolin, myös siihen, että toinen ottaa etäisyyttä eikä anna läheisyyttä kuten ennen.
Sitähän mä just sanoin, että kun se läheisyys puuttuu, niin joutuu sopeutumaan ja eikä saa mitä tarvitsee. Mutta jos ap ei halua sellaista elämää, niin kukapa sinäkään olet määräämään, että hänen pitää sopeutua. Naimisissa ei ole pakko olla, vaan molemmat päättävät millaista elämää haluavat elää. Ei sitä apn puolisokaan päätä, vaan ap itse.
Ja mä sanoin, että yleensä parisuhteissa läheisyyden tunne ja tarve vaihtelee. Jos on valmis heittämään heti eropaperit pöytään, kun tuntuu siltä, että nytten puuttuu läheisyys, ilman, että yrittää sopeutua ja tulla toista puolitiehen vastaan, se tosiaan on jokaisen oma valinta.
Itse olen toiminut toisin.
Pyrit dramatisoimaan puheitani ja laittamaan sanoja suuhuni. Ei eroamisesta puhuminen ole mitenkään pelottava aihe minulle, vaan aika normaali aihe miettiä mielestäni tilanteessa jota ap kuvaa. On aina mahdollista että erotaan.
Ja se paljon puhuttu läheisyys syntyy juuri siitä, että vaikeista asioista uskalletaan keskustella. Jos eron mahdollisuus pelottaa liikaa niin ero on kielletty aihe ottaa esille. Ap:ta ero ei pelota kun hän siitä jo ehti keskustella sen sijaan että olisi vain mukautunut miehen toiveisiin noin vain
miettimättä mitä minä itse haluan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi 50+ kukkahattutäti, tämä tosin ei näy päällepäin - kun ei olisi työelämässä uskottava. Mun mies sanoi kun ryhdyin syventymään näihin "henkimaailman juttuihin", että häntä ei nämä sitten kiinnosta. No mua ei taas kiinnosta sen kiinnostuksenkohteista autot eikä urheilu eikä julkkisjuorut. On sovittu että näitä ei toiselle tuputeta.
Jos sinun on siis pakko (jauhaa) syvällisiä, niin tee se jonkun ystäväsi kanssa muuten avioliittosi hajoaa kun miehestäsi tuntuu että painostat häntä näiden asioiden kanssa. Juttele ja tee hänen kanssaan niitä asioita, mitkä kiinnostavat häntäkin. Minulla ei ole tällä hetkellä ketään kenen kanssa jutella näitä syvällisiä, mutta olen tyytynyt siihen, sillä näistä asioista jatkuvasi jauhavat ihmiset voivat olla tosi raskaita. Sen vuoksi en edes haluaisi samanhenkistä ihmistä puolisoksi, voisin saada näistä jutuista yliannostuksen.
Jätä siis miehesi rauhaan ja syvenny itse iloisena näihin asioihin. Tulipa mieleen että sellainen kirjakin on kirjoitettu "Jätä miehet rauhaan" ja se koski juurikin tätä samaa asiaa.
Ei tarvitse jauhaa jatkuvasti, päivittäin tai edes viikoittain.
Mutta minulle kumppani, joka ei koskaan kykenisi mihinkään muuhun jutteluun kun tarkasti omiin rajattuihin aiheisiin olisi aika huono vaihtoehto.
Kyllä sekin alkaisi ajan myötä kyllästyttää jos kotona kumppanista ei saisi kaipaamaansa juttuseuraa ja ne "vaikeimmat" jutun aiheet tarvitsisi hakea ulkopuiselta ihmiseltä. Spontaanius kärsisi ja ei boisi puhua kun joku adia tulee mieleen. Jos m7es oisi sanonut ettei niistä jutuistani välitä.
Miettisin miksi olen tuon ihmisen valinnut ja veisi kyllä henkistä läheisyyttä mieheen.Itse en isommin välit urheilusta tai autoista. Mutta jos mies niistä haluaa jutella niin ainakin yritän kuunnella ja jotenkin osallistua. Mielestäni olla jopa matalaa mennyhteen ja sitten teilata kylmästi kumppania kiinnostavat asiat pois yhteisistä keskusteluista.
Minulle mieheni ei ole lapsi, huollettava, vajaaälyinen, paapottava, yliymmärettävä, jotenkin tunnevajainen tai vajaa keskustelemaan tietyistä, sinällään normaaleista ja yleisistä asioista.
Hän on tasavertainen ihminen ja olemme samalla tasolla ja aaltopituudella. Myös keskustelun tasolla
Se on eräs osa-alue miksi parisuhteessa ylipäätään olen.Tuntuu usein, että mies on vain joku välttämätön lisäärvo tai lisäosa naiselle, ja häneltä ei voi niin paljon vaatia. Kunhan se siinä sivussa kulkee ja nainen ymmärtää antaa miehen olla rauhassa.
Omat henkiset ja korkeampaa älyä ja keskustelutasoa vaativat asiat hoidetaan sitten muiden kanssa.
Miehen rooliksi usein näyttää riittävän kunhan vain on huushollissa.
Samoilla linjoilla. En tajua miksi parisuhteessa ollaan, jos toisen kanssa ei pysty mitään jakamaan. Ei se minulle riittäisi.
Kiinnitin huomiota siihen että ap:n mies oli itse tehnyt masennustestin ja saanut korkeat pisteet. Sille asialle olisi hyvä jotain tehdä (mennä lääkäriin), koska se selittäisi ainakin osaksi sen ettei saa asioita tehtyä ja haluaa vetäytyä mahdollisimman paljon omiin oloihin.
En jäisi odottelemaan että masennus menee itsestään ohi, siinä menee helposti oma elämä ohi odotellessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli nyt kun lapset ja muut on hoidettu niin siitä miehestä pitäisikin kuoriutua naispuolinen kaveri?
Ei, vaan ihan elämänkumppani. Tasavertainen aikuinen ihminen.
Tässä, kuten niin monissa muissakin perheissä, on käynyt niin, että lapset ovat toimineet kummallekin puolisolle elämän täyttäjinä.
Mies, joskus mys nainekin, riippuu ihmistyypistä, on päässyt seilaamaan noin parikymmentä vuotta ikäänkuin vapaamatkustajana parisuhtern kannalta niin tunne- kuin keskustelutasollakin.
Sitä ei ole huomattu kun lapset. Tai jos, niin kun lapset.Nyt sitten pitäisikin opetella olemaan keskenään sen oman kumppanin kanssa taas uudelleen. Mutta kun on oppinut seilaamaan vapaamatkustajana, sivusta katsojana, olemaan omissa oloissaan omassa päässään jne. niin ei ole helppoa.
Vaatii vaivaa, viitseliäisyyttä, motiivia, rakkautta, yhteenkuuluvuutta, uskallusta, toisen nyt huomaamiensa tapojen sietämistä ja mitä kaikkea vielä.Joskus, ja aika usein, kun se vetäytyjä huomaa tämän niin siinä sitten kukin tomiii tavallaan. Usein juuri niin, ettei osaa toimia oikein kuinkaan.
Lisänä vielä se viidenkympin ikä. Jäädäkö vanhaan, vai olisiko vielä itselle jotain uutta tai ennen kokematonta elämää.
Tuttu ja turvallinen houkuttaa, kaikesta huolimatta. Mutta kun houkuttaa se uusi tuntematonkin. Taloudellinen puolikin vaikuttaa, muut ihmiset, oma saamattomuus, pelko tuntemattomasta, omat piintyneet tavat, pelko vanhenemisesta. Näitä riittää.Aloittajan mies, kuten moni muukin parisuhteessa oleva ihminen, näitä mielessään pyörittää. Mutta mene nyt sitten se sanomaan ääneen, siinäpä se.
Jos lapset ovat toimineet kummallekin elämän täyttäjinä niin onko silloin reilua nimittää vain toista parisuhteen vapaamatkustajaksi?
Itse sanoisin tuollaisesta tilanteesta pikemminkin että parisuhde on jäänyt lapsiperhe-elämän jalkoihin.
Kyllä, on näinkin tietysti.
Mutta silloin pitää ole kummallakin tahtoa nousta sieltä lapsiperhe-elämän jaloista ja kummankin yrittää elvyttää parisuhdetta. Kun lapset ovat lentäneet pesästä.
Jos lapset ovat täyttäneet elämän (on siten ohittanut parisuhteen tarpeet) niin pitää löytää uudelleen täyte parisuhteeseen toisistaan.
Ei voi jatkaa vain ihmettelemällä sivusta mites nyt suu pannaan ja toinen on huolissaan miten nyt yhteistä elämää atketaan.
Ja millä eväillä. Ne uudet eväät pitää yhdessä löytää. Ei voi vetäytyä omasta vastuusta.
Tai voi, mutta silloin pitää sekin pystyä kertomaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M54 täällä. Ei liene yllätys ettei meitä hirveästi syvälliset keskustelut kiinnosta, toki jos ne liittyy esim kalastukseen, metsästykseen tai autoiluun niin toki, mutta varmaan harvemmin näin. Taitaa olla jonkinlainen kriisi päällä, kyllä sellainen tyhjäkäynti on täälläkin, odottaa vaan et pääsee eläkkeelle. Kaikkea haluaisi tehdä mutta töissä joutuu vielä käymään, ei ole enää kunnianhimoa tai halua oppia juuri uuttakaan. Mietin vain, että oletko mahdollisesti kova puhumaan, kokoajan äänessä. Itse en jaksa sellaista ollenkaan ja väsyn nopeasti sellaisessa seurassa.
Mun mieheni on myös sellainen ettei hän tykkää jos puhuu paljon. Mahdollisimman vähän pitää puhua ja ainoa mistä kannattaa puhua on urheilu
Mistä sinä sitten haluaisit puhua?
Ihan kaikesta. Arkipäivän elämästä, politiikasta, ihan kaikesta. Olen puhelias ihminen .
Et sinä voi odottaa, että miehesi täyttää kaikki tarpeeksi. Siksi meillä on esim ystäviä.
En minä odotakkaan. Sanoinhan jo monta kertaa, että puhun kotona hyvin vähän. En haittaa miehen elämää.
Hitostako me tiedetään mitä juuri sinä olet sanonut, kun ei kukaan käytä nimimerkkejä. Oletko ap vai joku muu? Joku sanoi, että hän on puhelias ihminen ja tykkää jutella kaikenlaisesta. Onko hän ap vai joku muu?!? Luoja tätä palstaa!
Käyttäjä27764 kirjoitti:
Kiinnitin huomiota siihen että ap:n mies oli itse tehnyt masennustestin ja saanut korkeat pisteet. Sille asialle olisi hyvä jotain tehdä (mennä lääkäriin), koska se selittäisi ainakin osaksi sen ettei saa asioita tehtyä ja haluaa vetäytyä mahdollisimman paljon omiin oloihin.
En jäisi odottelemaan että masennus menee itsestään ohi, siinä menee helposti oma elämä ohi odotellessa.
Hyv huomio jota vielä ei olekaan käsitelty. Aiemmin mainittu testosteronin mittaus myös.
Masennuksen oire on vetäytyminen ihmissuhteista. Usein myös kiukkuisuus on oireena, vaikka sitä ap ei maininnut. Masennus on tavallinen oire, kun työorientoitunut ihminen jää eläkkeelle. Uusi merkitys elämälle pitää löytää.
Parisuhteen kriisit eivät liity eläköitymiseen, vaan niillä on pitemmät juuret suhteen historiassa ja henkilöhistoriassa.
Vierailija kirjoitti:
Ok, asia ymmärretty. En siis yritä enää ja jätän miehen rauhaan. Eiköhän hän sitten ilmoita minulle, jos hänen ajatuksensa eron suhteen muuttuu. Itse en halua erota, joten jatkossa keskustelen vain normikaupassakäynnit ja ruuanlaitot.
Ap
Ettekö nyt tosiaan keskustele muusta kuin ruuanlaitosta? Ettekö lue lehtiä ja seuraa uutisia, vaikka hallitustilannetta? Siitä voisi vaihtaa mielipiteitä, samaten kuin muista ajan tapahtumista ja ilmiöistä.
Jos ihminen on henkisesti vireä, hänellä kyllä on halua jutella maailman asioista toisten kanssa. Lukekaa, katsokaa asiaohjelmia tai sarjoja yhdessä. Parantakaa maailmaa!
Kyllä miehesi sun tavat tuntee. Parempi antaa touhuta omiaan tai kohta olet omillasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos hänellä on haaveena matkustelu niin ehdota yhteistä matkaa. Tai vaikka sitäkin että lähtee yksin matkalle. Tai jos teillä on mökki niin lähtee edes sinne yksin saunoamaa, grillaamaan, kalastamaan jne. Saattaa tarvita omaa aikaa jotta pää selkiäisi.
-mies
Hän haluaisi olla nimenomaan kotona, yksin. Mieluusti vaikka koko viikonlopun. Se, että hän on yksin kotona paljon kun minä olen töissä, ei riitä. Hänellä on enemmän vapaapäiviä kuin minulla, joten luonnollisesti hän on enemmän kotonakin kun minä. Mutta lisää pitäisi saada olla. Kun kysyin, mihin sitten menen, hotelliinko, niin ei tietenkään.
Ja tosiaan erota ei halua, vaikka haluaisi olla enemmän yksin. En tajua.
Ap
Oli mies masentunut tai ei, hän voi myös kaivata omaa rauhaa ihan luonteensa vuoksi. Tai koska hänellä on mietittävää elämässä. Ei kuulosta hyvältä tuollainen, ettei omassa elämässä ole sen vertaa sisältöä, ettei sitä voi lähteä toteuttamaan innosta puhkuen, jos toiselle pitäisi järjestää omaa rauhaa. Moni meistä kokee muiden läsnäolon häiritsevänä, jopa silloin kun tietää toisen jossain vaiheessa iltaa palaavan kotiin. Normaalielämässä siihen ehkä mukautuu, mutta tulee aikoja, jolloin yksinoloa todella tarvitsee ja kaipaa. Vaikka toinen ei olisi mitenkään tilaa ottava luonne.
Keskustella vaimon kanssa ruoanlaitosta - APUA!
Kesj'kustella vaimon kanssa vaatteista! - KATASTROFIHÄLYTYS!
Keskustella ylipäätään naisten asioista! ...kävelet miinakentällä!
Keskustella isä mateosta, tlc90days fiance,etc -LISÄÖÄ MIINAKENTTÄÄ!
jne.....
Joudun jopa katsomaan popularisoitua Egyptin arkeologisia kaivauksia feikkiobjekteilla. Enään puutuu von Däniken!