Aviomies tyytymätön elämäänsä

Rakkaus on vain sana ja tunteena sinänsä tyhjän kanssa, jos teot ja todellisuus eivät ilmennä sitä rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyytymättömyyttä elämään. Asiat ovat liian hyvin. Siitä valitus. Nykyisin on vähän hankalaa, että parisuhteen muutospaineissa erotaan. Sitten on kyllä ongelmia, joita voi yrittää ratkoa. Olen huomannut, että pitää vain hyväksyä, että elämä ei ole jatkuvaa juhlaa.

Mikä juttu tämä.on että sitkeästi vaan pitäisi olla yhdessä? Miksi? Ap on ollut miehensä kanssa varmaan yli kolmekymmentä vuotta. Miksi ei voisi erota ja hakea uutta puolisoa?

Miksi edes pitää olla kenenkään kanssa?

Minä olin 20 vuotta (20-vuotiaasta 40-vuotiaaksi) mieheni kanssa ja hän jätti minut, vaihtoi lennosta toiseen naiseen.

Tällaisen yllärijätön jälkeen miehet ei kiinnosta. Parisuhteeseen ei saisi, vaikka maksettaisiin. En enää jaksa ottaa huomioon ketään muuta kuin itseni, en ikinä enää halua ketään arkeeni. MIksi pitäisi siis hakea uusi puoliso`?

Miksei ihmiset voi olla yksin? Tätä en niinku käsitä.

Emme ole noin vanhoja, olemme 5-kymppisiä, joilla lapset on muutama vuosi sitten lentäneet pesästä ja nyt olemme kahden. Matkallekin olemme lähdössä ensimmäistä kertaa kahden, ilman lapsia. Itse olen oikein odottanut, että pääsemme tähän elämäntilanteeseen. Mies ei ilmeisesti sitten niinkään.

Ap[/quote]

Matkustelkaa yksin tai omien kavereiden kanssa! Silloin saisi kotiin jääväkin nauttia omasta ajasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kokeilla yhdessä matkailua. Siihen voi sisällyttää projektinomaisia elementtejä jotka tarjoavat luontevia aiheita yhteisiin keskusteluihin. Esim. "Haluaisitko että mennään Ranskaan tai Espanjaan Italian sijaan?" voi viitekehyksen keskusteluille jotka polveleita aiheesta toiseen ja joiden kautta uudelleen tutustuu toiseen. On luonnollista että ihmiset muuttuvat ajanmittaan, mielenkiinnon kohteet, toiveet parisuhteen osalta, halu ja kyky tehdä asioita jne.

Yksi vaihtoehto matkailun suhteen on tehdä sitä sen kummemmin suunnittelematta ja yhdessä kokea kaikki uusi siinä hetkessä kun asiat tapahtuvat, joka on omiaan syventämään parisuhdetta. Esim. EU Schengen alue tarjoaa suhteellisen turvallisen ja hyvin monipuolisen "leikkikentän" tälläiseen matkailuun.

En ymmärrä ihmisiä, jotka tällaista ehdottaa. Jos on rakkaus loppunut ja on kyllästynyt toiseen ei siihen mitkään matkustamisen, mökkilomat tms auta.

Pari lainausta aloituksesta:

 "Hänen mielestään meillä menee hyvin, kun teemme jotain mukavaa yhdessä ja hän saa olla itsekseenkin."

"Ei kuitenkaan halua erota, haluaa olla yhdessä kanssani ja aina ajatellessaan tulevaisuutta näkee minut siinä. Näin sanoi."

Sikäli kun mies puhuu totta, tuosta voisi päätellä että rakkaus ei ole loppunut.

Niin voiko tuon selkeämmin kertoa? Miksi ap ei usko ja keksi jotain mukavaa tekemistä yhdessä ja anna miehen olla itsekseenkin?

Joo, voi olla, että aplta vaaditaan nyt vähän enemmän, eli että hän on se, joka keksii tekemistä ja ehkä järjestääkin sitä. Mutta onko se nyt sitten niin kamalaa? Todennäköisesti mieskin siitä aktivoituu, kun pääsee alkuun ja masennuksen omaisesta olosta yli.

Onko niin kauheaa buukata lomareissu kivan likkakaverin kanssa vaikka viikonlopun yli tai miten nyt vapaat menee, jotta mies voi välillä olla yksikseenkin?

Mutta ei. Ap haluaa keskustella uudelleen ja uudelleen miehen tyytymättömyydestä ja pitää kiinni siitä, että hänhän ei vapaapäiviään mihinkään muuhun kuin omassa, ihanassa kodissa olemiseen tuhlaa!

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus on vain sana ja tunteena sinänsä tyhjän kanssa, jos teot ja todellisuus eivät ilmennä sitä rakkautta.

Erittäin hyvä huomio. Se ei riitä että sanoo että rakastaa vaan sen tulee näkyä tekoina.

En epäile etteikö ap:n mies rakastaisi, mutta aina teot eivät sitä kerro niin että sen tuntisi.

Ja jos ap ei koe itseään rakastetuksi, niin se on hänelle todempaa kuin sanat.

Rakkaus vähenee suhteessa missä ei ole aitoa ja elävää kontaktia. Ei tuntematonta voi rakastaa, silloinhan rakastaa vsin omaa haavekuvaansa.

Mutta toisiinsa voi tietysti aina uudelleen tutustua. Voi olla, ettei se uusi mies tai nainen enää vastaa sitä mitä haluaa tai sitten voidaan rakastua uudelleen. Rakkaus ei pysy samanlaisena koko elämän välillä ollaan kauempana ja lähempänä, kuin vuorovesi.

Ap vaikuttaa aika raskaalta kumppanilta. Etkö osaa tehdä asioita ilman miestäsi vaikka ystävien kanssa?

Lasten lähteminen kotoa on aika luonnollinen välietappi missä moni havahtuu "välitilinpäätöstä" elämästään tekemään. Pari edellistä vuosikymmentä on hujahtanut ohi hetkessä, fokus ollut lapsissa ja töissä, yhtäkkiä talo on tyhjä ja pitäisi tavallaan keksiä itsensä uudelleen. Se voi olla vähän pelottavaakin kun on aikaa katsoa huolella peiliin, miettiä että kuka tuo ihminen on joka sieltä takaisin tuijottaa. Lasten hankkiminen on tietysti samanlainen mullistus myös, mutta ainakin omalla kohdallani se oli tavallaan helpompi koska silloin ei ollut aikaa jäädä asiaa märehtimään vaan oli vain toimittava.

Liikunta on hyvä, siihen kannattaa itseään tai kumppaniaan tsempata koska se on verrattain helppo tapa tuoda omaan elämään hyvää oloa, onnistumisen kokemuksia ja sitä kautta tietynlaista hallinnan tunnetta joka usein näissä elämän käännekohdissa tuntuu olevan hukassa. Liikkuessa usein saa myös ajatuksiaan järjestykseen eri tavalla kun kotisohvan nurkalla toisella silmällä telkkaria tuijotellen.

Itselleni samassa tilanteessa käänteentekevä hetki muutaman vuoden limbon jälkeen oli kun kaverini oli houkutellut minut pitkäksi viikonlopuksi kokeilemaan melomista mutta sairastuikin itse ja päädyin lähtemään yksinäni kun oli  kerran kaikenlaista varustetta jo hankittu ja pakattukin. Muutaman päivän ja yön kun ihan itsekseen meloskeli pitkin Saimaata niin jotenkin palaset vain loksahtivat paikoilleen ja muistui taas mieleen että kuka sitä oikein onkaan.

Eikä tuo ajanjakso vaimollenikaan mikään helppo tietenkään ollut - minä olin etäinen ja syrjäänvetäytyvä ja hän painiskeli ihan samojen kysymysten äärellä, mutta vetäytymisen sijaan pikemminkin tarrautui ja toivoi että minä ratkaisen ne hänen puolestaan tai vähintäänkin että ne ratkeavat itsekseen kunhan minä vain saan pääni järjestykseen.  Tavallaan oli osittain oikeassakin koska olihan häntä sitten helpompi omissa kipuiluissaan tukea kun ei enää itse aivan yhtä syvällä samassa suossa ollut, aiemmin en siihen pystynyt.

Olen joskus myöhemmin tuota ajanjaksoa muistellessani ajatellut että ihmiset ovat vähän kuin käärmeet. Välillä pitää luoda nahkansa, eikä se välttämättä ole aina kovin helppoa tai kaunista mutta sen jälkeen ne tärkeät asiat elämässä kirkastuvat ja syventyvät ja turha kuona jää taakse. 

Ap on mies. On aiemminkin kirjoitellut kostofantasioitaan palstalle.

Vierailija kirjoitti:

Minusta apn mies on ollut yksinkertaisesti rehellinen. Hän kertoo, että on masentunut olo, ei oikein jaksa ryhtyä mihinkään, ei oikein tiedä, mitä haluaisi, mutta sen hän tietää, että ei halua erota tämän vuoksi ja kokee, että rakkautta on vielä jäljellä. Tuntuu siltä, että kaipaa omaa aikaa enemmän kuitenkin kuin sen, minkä toinen on töissä. Tuntuu, että kun katsoo taaksepäin, oikein mitään ei olekaan saatu aikaiseksi.

Miten tuon rehellisemmin voi kertoa? Onko täällä kirjoittamassa vain ihmisiä, joilla on koko elämänsä ajan ollut suunnat selvillä, tavoitteet kirkkaina ja ne on kyetty kysyttäessä luettelemaan kuin apteekin hyllyltä selkein sanakääntein ja oikein painotuksin?

Muistaa nyt kuitenkin täytyy, että myös mies on uuden edessä. En tiedä, kuinka tuore eläkelöityminen on, mutta lasten lähtö kodista on aivan yhtä tuore kuin apllekin.

Olen itse lapseton, mutta voin kuvitella, että vaikka nyt hartaasti miehen kanssa odotamme eläkelöitymistä, tulee siitä kriisi kumminkin. Nyt kuitenkin loppuu ne pitkätkin lomat, loppui koronat, tieto siitä, että elämään tulee väistämättä muutakin kuin toisemme, on perälautana. Olemme naureskelleet, että miten siinä oikeasti käy, kun katsommekin toisiamme ja siinä se, ellei ole itse kovasti aktiivinen ja tee jotain. Jotain jotain jotain, mitä emme nyt kyllä käskemällä keksi, mitä se sitten tulee olemaan, joka täyttää yhteisen elämän. Voin kuvitella, että jos töistä luopuminen tullee tekemään tämän, miten sitten lasten lähtö?

Olen ihan varma, että meillä tullaan käsittelemään tyytymättömyyttä elämään.  Toivon kuitenkin, että maltamme ottaa aikaa elämänmuutokseen, eikä toinen ala tivaamaan mitään, mihin ei vastausta ole.

Ei eläkkeelle lähteminen ja lasten muutto kotoa ole kriisi niissä suhteissa, jossa ollaan läheisiä.

Vain suhteet jollaista ap:nkin kuvaa eli toisitaan vieraantuneiden suhde on kriisissa, kun velvollisuus olla yhdessä puuttuu (lapset, perhe-elämä).

Erillään käytännössä eläviä kämppisliittojakin on paljon, näitä jotka jatkavat kodin huoltajina ja muuten elävät omissa oloissaan ja menoissaan kuten muutamat tässä ehdottavat. Kun on etäännytty, jatketaan samaan malliin yhä kauemmas. Se voi monille olla hyvä malli, mutta ei selvästikään sovi ap:lle. Jospa kuitenkin jätettäisiin hänelle se mitä avioliitoltaan toivoo.

Ei ole halunnu keikuttaa venettä. Tarkoittaa että haluaa jatkaa avioliittoa, mutta löytää merkitystä.

Teidän iässä moni alkaa tajuta, että pitää siirtyä "sitten kun" elämästä "nytten just" elämään. Eli tehdä ne asiat joita aina halunnut tehdä niin kauan kun terveyttä vielä riittää. Toivottavasti voitte tehdä ne yhdessä. Kysessä usein vanhojen harrastusten tai haaveiden aktivoiminen. Niitä asioita yleisesti kaivataan, kun kadutaan "elämää". Myöhemmin kadutaan sitä, että ei ole oltu enemmän läheisten kanssa tai kohdeltu heitä paremmin, mutta se on sitten myöhemmin.

Pariskunnat elää pitempään. Usein erityisesti parisuhteessa olevien miesten terveys kohenee suhteessa sinkkumiehiin merkittävästi tuossa viidenkympin tienolla. Näin kertoi juoksuvalmentaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta apn mies on ollut yksinkertaisesti rehellinen. Hän kertoo, että on masentunut olo, ei oikein jaksa ryhtyä mihinkään, ei oikein tiedä, mitä haluaisi, mutta sen hän tietää, että ei halua erota tämän vuoksi ja kokee, että rakkautta on vielä jäljellä. Tuntuu siltä, että kaipaa omaa aikaa enemmän kuitenkin kuin sen, minkä toinen on töissä. Tuntuu, että kun katsoo taaksepäin, oikein mitään ei olekaan saatu aikaiseksi.

Miten tuon rehellisemmin voi kertoa? Onko täällä kirjoittamassa vain ihmisiä, joilla on koko elämänsä ajan ollut suunnat selvillä, tavoitteet kirkkaina ja ne on kyetty kysyttäessä luettelemaan kuin apteekin hyllyltä selkein sanakääntein ja oikein painotuksin?

Muistaa nyt kuitenkin täytyy, että myös mies on uuden edessä. En tiedä, kuinka tuore eläkelöityminen on, mutta lasten lähtö kodista on aivan yhtä tuore kuin apllekin.

Olen itse lapseton, mutta voin kuvitella, että vaikka nyt hartaasti miehen kanssa odotamme eläkelöitymistä, tulee siitä kriisi kumminkin. Nyt kuitenkin loppuu ne pitkätkin lomat, loppui koronat, tieto siitä, että elämään tulee väistämättä muutakin kuin toisemme, on perälautana. Olemme naureskelleet, että miten siinä oikeasti käy, kun katsommekin toisiamme ja siinä se, ellei ole itse kovasti aktiivinen ja tee jotain. Jotain jotain jotain, mitä emme nyt kyllä käskemällä keksi, mitä se sitten tulee olemaan, joka täyttää yhteisen elämän. Voin kuvitella, että jos töistä luopuminen tullee tekemään tämän, miten sitten lasten lähtö?

Olen ihan varma, että meillä tullaan käsittelemään tyytymättömyyttä elämään.  Toivon kuitenkin, että maltamme ottaa aikaa elämänmuutokseen, eikä toinen ala tivaamaan mitään, mihin ei vastausta ole.

Ei eläkkeelle lähteminen ja lasten muutto kotoa ole kriisi niissä suhteissa, jossa ollaan läheisiä.

Vain suhteet jollaista ap:nkin kuvaa eli toisitaan vieraantuneiden suhde on kriisissa, kun velvollisuus olla yhdessä puuttuu (lapset, perhe-elämä).

Erillään käytännössä eläviä kämppisliittojakin on paljon, näitä jotka jatkavat kodin huoltajina ja muuten elävät omissa oloissaan ja menoissaan kuten muutamat tässä ehdottavat. Kun on etäännytty, jatketaan samaan malliin yhä kauemmas. Se voi monille olla hyvä malli, mutta ei selvästikään sovi ap:lle. Jospa kuitenkin jätettäisiin hänelle se mitä avioliitoltaan toivoo.

Jospa tehtäisiin, kuten ap toivoo: kerrotaan erilaisia näkökulmia ja omia kokemuksia.

Itse omasta puolestani voin sanoa, että se läheisyys ei pitkässä liitossa ole mikään itsestään selvyys, vaan sitä koettelee juurikin isot elämänmuutokset. On minusta jopa aika typerää ajatella, että pariskunnalla automaattisesti olisi joku maaginen läheisyys, joka kestää kaikki elämän kolhut ja muutokset, jopa estää kriisit. Ei kaikilla todellakaan ole ja moni vain kuvittelee, että on, kun ei tajua tai uskalla nostaa muutoksien tuomaa kriisiä käsiteltäväksi.

Ainakin itse olen joutunut/saanut käsitellä muutoksien tuomia kriisejä ja onpa ollut ihan muitakin kriisejä, kuten läheisten sairastumista, kuolemista jne. Niissä olen todennut, että eri elämänvaiheissa ei välttämättä samat kikat toimi, eli ei ole mitään läheisyyskorttia, jolla niistä kaikista voisi mennä läpi. On osattava sopeutua molemmin puolin, myös siihen, että toinen ottaa etäisyyttä eikä anna läheisyyttä kuten ennen.

Masentuneena ihminen haluaa eristäytyä, joten omaa tilaa pitäisi löytää jostain. Oman mielensä selkeyttäminen ja rakentaminen vaatii tilaa. Oma asiansa tietysti se, aikooko mies tällaista duunia tehdä vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M54 täällä. Ei liene yllätys ettei meitä hirveästi syvälliset keskustelut kiinnosta, toki jos ne liittyy esim kalastukseen, metsästykseen tai autoiluun niin toki, mutta varmaan harvemmin näin. Taitaa olla jonkinlainen kriisi päällä, kyllä sellainen tyhjäkäynti on täälläkin, odottaa vaan et pääsee eläkkeelle. Kaikkea haluaisi tehdä mutta töissä joutuu vielä käymään, ei ole enää kunnianhimoa tai halua oppia juuri uuttakaan. Mietin vain, että oletko mahdollisesti kova puhumaan, kokoajan äänessä. Itse en jaksa sellaista ollenkaan ja väsyn nopeasti sellaisessa seurassa. 

Mun mieheni on myös sellainen ettei hän tykkää jos puhuu paljon. Mahdollisimman vähän pitää puhua ja ainoa mistä kannattaa puhua on urheilu

Mistä sinä sitten haluaisit puhua?

Ihan kaikesta. Arkipäivän elämästä, politiikasta, ihan kaikesta. Olen puhelias ihminen .

Muuten ok mutta politiikasta ei puhuta, ajatukset liian kaukana toisistaan. Toinen ajattelee loogisesti ja faktoihin perustuen, toinen tunteella, henkisesti ja arvomaailmaa ajatellen. Ei kannata aloittaa tuota keskustelua, sama kuin uskovaisen kanssa keskustelisi.

Mulla on miehen kanssa erilaiset poltiittiset näkemykset, jonka lisäksi mies on pohtiva ja looginen ja minä olen tunteellinen ja uskovainen eikä looginen ajattelu ole todellakaan vahvin puoleni. Silti ollaan oltu 20 vuotta yhdessä ja voidaan puhua ihan mistä vaan. Tämä onnistuu ihan helposti, kun avoimesti kuuntelee mitä toisella on sanottavaa eikä lähtökohtaisesti ajattele toisen olevan tyhmä. Ei puolisoidenkaan tarvitse olla samaa mieltä kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Lasten lähteminen kotoa on aika luonnollinen välietappi missä moni havahtuu "välitilinpäätöstä" elämästään tekemään. Pari edellistä vuosikymmentä on hujahtanut ohi hetkessä, fokus ollut lapsissa ja töissä, yhtäkkiä talo on tyhjä ja pitäisi tavallaan keksiä itsensä uudelleen. Se voi olla vähän pelottavaakin kun on aikaa katsoa huolella peiliin, miettiä että kuka tuo ihminen on joka sieltä takaisin tuijottaa. Lasten hankkiminen on tietysti samanlainen mullistus myös, mutta ainakin omalla kohdallani se oli tavallaan helpompi koska silloin ei ollut aikaa jäädä asiaa märehtimään vaan oli vain toimittava.

Liikunta on hyvä, siihen kannattaa itseään tai kumppaniaan tsempata koska se on verrattain helppo tapa tuoda omaan elämään hyvää oloa, onnistumisen kokemuksia ja sitä kautta tietynlaista hallinnan tunnetta joka usein näissä elämän käännekohdissa tuntuu olevan hukassa. Liikkuessa usein saa myös ajatuksiaan järjestykseen eri tavalla kun kotisohvan nurkalla toisella silmällä telkkaria tuijotellen.

Itselleni samassa tilanteessa käänteentekevä hetki muutaman vuoden limbon jälkeen oli kun kaverini oli houkutellut minut pitkäksi viikonlopuksi kokeilemaan melomista mutta sairastuikin itse ja päädyin lähtemään yksinäni kun oli  kerran kaikenlaista varustetta jo hankittu ja pakattukin. Muutaman päivän ja yön kun ihan itsekseen meloskeli pitkin Saimaata niin jotenkin palaset vain loksahtivat paikoilleen ja muistui taas mieleen että kuka sitä oikein onkaan.

Eikä tuo ajanjakso vaimollenikaan mikään helppo tietenkään ollut - minä olin etäinen ja syrjäänvetäytyvä ja hän painiskeli ihan samojen kysymysten äärellä, mutta vetäytymisen sijaan pikemminkin tarrautui ja toivoi että minä ratkaisen ne hänen puolestaan tai vähintäänkin että ne ratkeavat itsekseen kunhan minä vain saan pääni järjestykseen.  Tavallaan oli osittain oikeassakin koska olihan häntä sitten helpompi omissa kipuiluissaan tukea kun ei enää itse aivan yhtä syvällä samassa suossa ollut, aiemmin en siihen pystynyt.

Olen joskus myöhemmin tuota ajanjaksoa muistellessani ajatellut että ihmiset ovat vähän kuin käärmeet. Välillä pitää luoda nahkansa, eikä se välttämättä ole aina kovin helppoa tai kaunista mutta sen jälkeen ne tärkeät asiat elämässä kirkastuvat ja syventyvät ja turha kuona jää taakse. 

Kivasti kirjoitettu omasta kokemuksesta sanoittamatta sitä ap:n kokemukseen. Sellaiset ihmiset ovat arvokkaita kriisissä, jotka osaavat pysyä ns. omalla tontillaan, kun koettavat auttaa muita. Myös vertaus käärmeeseen joka luo nahkansa on hieno.

Minusta etäiset suhteetkin ovat omalla tavallaan upeita, jos (ja vain jos) se on molempien tahto. Tunnen pitkän parisuhteen parin, jotka ovat eläneet pitkiä aikoja töidensä takia eri maissa. Vaikka molemmilla on varmasti turvaton kiintynyssuhde, en ajattele sitä patologisen, vaan ihmisennrikastuttavana erilaisuutena. Pitkä rakkaus, ystävyys, kiintymys, toisesta huolehtiminen on arvokasta, vaikka suhde onkin melko väljä. Se kuitenkin on molempien pisin ja tärkein suhde elämässä. Ja he ovat saaneet yhteiset lapset ja lapsenlapset.

On hyvä että erilaisia suhteita on ja niistä puhutaan eikä kaikkia tungeta samaan muottiin psykiatrian patologisoivien diskurssien keinoin. Psykiatria on kuutenkin olemassa ihmisten monimuotoisuuden tutkimista varten.

Lähde pois. Anna hänen olla tyytymätön tai tyytyväinen ilman sinua.

Teimme lomamatkan RodokselleMies makasi kaiket päivät altaalla.Ehdotin kävelyä vanhassa kaupungissa.Mies sanoi ettei häntä kiinnosta,kiretele sisä siellä.Hänn jäi istumaan kahvilaan ja lukemaan lehtiä.Ei suostunut tulemaan edes rannalle kanssani,kun kävin meressä uimassa.Palatessa sain raivarin ja sanoin että tultiin tänne lomailemaan maara voi kotonakin.Sama juttu on toistunut aiemminkin.Nyt ei miehen terveysongelmien takia edes pystytä matkuslemaan.Ylipäätään mieheni ei halua tehdä mitään yhdessä kanssani sillä hän hermostuu heti jos yritän ehdottaa jotsin muuta toimintatapaa,kuin mitä itse tekisi.Kuikki luulevat miestäni tosi mukavaksi ihmiseksi,koska hän myötäilee aina muita on samaa mieltä heidän kanssaan ja antaa käyttää jopa itseään hyväksi.Yllättyisivät,jos tietäisivät miten hän kohtelee minua.Olemme yhdessä siksi,että meillä oli vakavasti sairaat lapset,oli vuorotyö,enkä olisi pystynyt lapsista yksin huolehtimaan.Muuten olisin eronnut hönestä jo nuorena.Auttavia sukulaisia tai ystäviä ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten lähteminen kotoa on aika luonnollinen välietappi missä moni havahtuu "välitilinpäätöstä" elämästään tekemään. Pari edellistä vuosikymmentä on hujahtanut ohi hetkessä, fokus ollut lapsissa ja töissä, yhtäkkiä talo on tyhjä ja pitäisi tavallaan keksiä itsensä uudelleen. Se voi olla vähän pelottavaakin kun on aikaa katsoa huolella peiliin, miettiä että kuka tuo ihminen on joka sieltä takaisin tuijottaa. Lasten hankkiminen on tietysti samanlainen mullistus myös, mutta ainakin omalla kohdallani se oli tavallaan helpompi koska silloin ei ollut aikaa jäädä asiaa märehtimään vaan oli vain toimittava.

Liikunta on hyvä, siihen kannattaa itseään tai kumppaniaan tsempata koska se on verrattain helppo tapa tuoda omaan elämään hyvää oloa, onnistumisen kokemuksia ja sitä kautta tietynlaista hallinnan tunnetta joka usein näissä elämän käännekohdissa tuntuu olevan hukassa. Liikkuessa usein saa myös ajatuksiaan järjestykseen eri tavalla kun kotisohvan nurkalla toisella silmällä telkkaria tuijotellen.

Itselleni samassa tilanteessa käänteentekevä hetki muutaman vuoden limbon jälkeen oli kun kaverini oli houkutellut minut pitkäksi viikonlopuksi kokeilemaan melomista mutta sairastuikin itse ja päädyin lähtemään yksinäni kun oli  kerran kaikenlaista varustetta jo hankittu ja pakattukin. Muutaman päivän ja yön kun ihan itsekseen meloskeli pitkin Saimaata niin jotenkin palaset vain loksahtivat paikoilleen ja muistui taas mieleen että kuka sitä oikein onkaan.

Eikä tuo ajanjakso vaimollenikaan mikään helppo tietenkään ollut - minä olin etäinen ja syrjäänvetäytyvä ja hän painiskeli ihan samojen kysymysten äärellä, mutta vetäytymisen sijaan pikemminkin tarrautui ja toivoi että minä ratkaisen ne hänen puolestaan tai vähintäänkin että ne ratkeavat itsekseen kunhan minä vain saan pääni järjestykseen.  Tavallaan oli osittain oikeassakin koska olihan häntä sitten helpompi omissa kipuiluissaan tukea kun ei enää itse aivan yhtä syvällä samassa suossa ollut, aiemmin en siihen pystynyt.

Olen joskus myöhemmin tuota ajanjaksoa muistellessani ajatellut että ihmiset ovat vähän kuin käärmeet. Välillä pitää luoda nahkansa, eikä se välttämättä ole aina kovin helppoa tai kaunista mutta sen jälkeen ne tärkeät asiat elämässä kirkastuvat ja syventyvät ja turha kuona jää taakse. 

Kivasti kirjoitettu omasta kokemuksesta sanoittamatta sitä ap:n kokemukseen. Sellaiset ihmiset ovat arvokkaita kriisissä, jotka osaavat pysyä ns. omalla tontillaan, kun koettavat auttaa muita. Myös vertaus käärmeeseen joka luo nahkansa on hieno.

Minusta etäiset suhteetkin ovat omalla tavallaan upeita, jos (ja vain jos) se on molempien tahto. Tunnen pitkän parisuhteen parin, jotka ovat eläneet pitkiä aikoja töidensä takia eri maissa. Vaikka molemmilla on varmasti turvaton kiintynyssuhde, en ajattele sitä patologisen, vaan ihmisennrikastuttavana erilaisuutena. Pitkä rakkaus, ystävyys, kiintymys, toisesta huolehtiminen on arvokasta, vaikka suhde onkin melko väljä. Se kuitenkin on molempien pisin ja tärkein suhde elämässä. Ja he ovat saaneet yhteiset lapset ja lapsenlapset.

On hyvä että erilaisia suhteita on ja niistä puhutaan eikä kaikkia tungeta samaan muottiin psykiatrian patologisoivien diskurssien keinoin. Psykiatria on kuutenkin olemassa ihmisten monimuotoisuuden tutkimista varten.

Mistäs sä tiedät, että heillä on kummallakin turvaton kiintymyssuhde, oletteko keskustelleet asiasta ja he ovat molemmat sinulle näin kertoneet?

Mä olen asunut puolisoni kanssa niin eri maissa kuin kaupungeissa töiden takia ja suhteessamme ei ole mitään turvatonta. Päinvastoin, mitä nyt olen kavereiden kanssa jutellut, niin huomattavasti enemmän voin luottaa puolisoni tekoihin ja sanoihin kuin moni muu, vaikka ovat vuosia asuneet saman katon alla. Samoin voin luottaa 100 % kiintymykseen, rakkauteen ja huolehtimiseen ja tukeen, jos niitä tarvitsen.

Meillä ei ole mikään väljä suhde sen vuoksi, että emme tapaa joka päivä. Ettet nyt itse sortuisi sanoittamaan psykologian keinoin toisten suhdetta??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta apn mies on ollut yksinkertaisesti rehellinen. Hän kertoo, että on masentunut olo, ei oikein jaksa ryhtyä mihinkään, ei oikein tiedä, mitä haluaisi, mutta sen hän tietää, että ei halua erota tämän vuoksi ja kokee, että rakkautta on vielä jäljellä. Tuntuu siltä, että kaipaa omaa aikaa enemmän kuitenkin kuin sen, minkä toinen on töissä. Tuntuu, että kun katsoo taaksepäin, oikein mitään ei olekaan saatu aikaiseksi.

Miten tuon rehellisemmin voi kertoa? Onko täällä kirjoittamassa vain ihmisiä, joilla on koko elämänsä ajan ollut suunnat selvillä, tavoitteet kirkkaina ja ne on kyetty kysyttäessä luettelemaan kuin apteekin hyllyltä selkein sanakääntein ja oikein painotuksin?

Muistaa nyt kuitenkin täytyy, että myös mies on uuden edessä. En tiedä, kuinka tuore eläkelöityminen on, mutta lasten lähtö kodista on aivan yhtä tuore kuin apllekin.

Olen itse lapseton, mutta voin kuvitella, että vaikka nyt hartaasti miehen kanssa odotamme eläkelöitymistä, tulee siitä kriisi kumminkin. Nyt kuitenkin loppuu ne pitkätkin lomat, loppui koronat, tieto siitä, että elämään tulee väistämättä muutakin kuin toisemme, on perälautana. Olemme naureskelleet, että miten siinä oikeasti käy, kun katsommekin toisiamme ja siinä se, ellei ole itse kovasti aktiivinen ja tee jotain. Jotain jotain jotain, mitä emme nyt kyllä käskemällä keksi, mitä se sitten tulee olemaan, joka täyttää yhteisen elämän. Voin kuvitella, että jos töistä luopuminen tullee tekemään tämän, miten sitten lasten lähtö?

Olen ihan varma, että meillä tullaan käsittelemään tyytymättömyyttä elämään.  Toivon kuitenkin, että maltamme ottaa aikaa elämänmuutokseen, eikä toinen ala tivaamaan mitään, mihin ei vastausta ole.

Ei eläkkeelle lähteminen ja lasten muutto kotoa ole kriisi niissä suhteissa, jossa ollaan läheisiä.

Vain suhteet jollaista ap:nkin kuvaa eli toisitaan vieraantuneiden suhde on kriisissa, kun velvollisuus olla yhdessä puuttuu (lapset, perhe-elämä).

Erillään käytännössä eläviä kämppisliittojakin on paljon, näitä jotka jatkavat kodin huoltajina ja muuten elävät omissa oloissaan ja menoissaan kuten muutamat tässä ehdottavat. Kun on etäännytty, jatketaan samaan malliin yhä kauemmas. Se voi monille olla hyvä malli, mutta ei selvästikään sovi ap:lle. Jospa kuitenkin jätettäisiin hänelle se mitä avioliitoltaan toivoo.

Jospa tehtäisiin, kuten ap toivoo: kerrotaan erilaisia näkökulmia ja omia kokemuksia.

Itse omasta puolestani voin sanoa, että se läheisyys ei pitkässä liitossa ole mikään itsestään selvyys, vaan sitä koettelee juurikin isot elämänmuutokset. On minusta jopa aika typerää ajatella, että pariskunnalla automaattisesti olisi joku maaginen läheisyys, joka kestää kaikki elämän kolhut ja muutokset, jopa estää kriisit. Ei kaikilla todellakaan ole ja moni vain kuvittelee, että on, kun ei tajua tai uskalla nostaa muutoksien tuomaa kriisiä käsiteltäväksi.

Ainakin itse olen joutunut/saanut käsitellä muutoksien tuomia kriisejä ja onpa ollut ihan muitakin kriisejä, kuten läheisten sairastumista, kuolemista jne. Niissä olen todennut, että eri elämänvaiheissa ei välttämättä samat kikat toimi, eli ei ole mitään läheisyyskorttia, jolla niistä kaikista voisi mennä läpi. On osattava sopeutua molemmin puolin, myös siihen, että toinen ottaa etäisyyttä eikä anna läheisyyttä kuten ennen.

Sitähän mä just sanoin, että kun se läheisyys puuttuu, niin joutuu sopeutumaan ja eikä saa mitä tarvitsee. Mutta jos ap ei halua sellaista elämää, niin kukapa sinäkään olet määräämään, että hänen pitää sopeutua. Naimisissa ei ole pakko olla, vaan molemmat päättävät millaista elämää haluavat elää. Ei sitä apn puolisokaan päätä, vaan ap itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten lähteminen kotoa on aika luonnollinen välietappi missä moni havahtuu "välitilinpäätöstä" elämästään tekemään. Pari edellistä vuosikymmentä on hujahtanut ohi hetkessä, fokus ollut lapsissa ja töissä, yhtäkkiä talo on tyhjä ja pitäisi tavallaan keksiä itsensä uudelleen. Se voi olla vähän pelottavaakin kun on aikaa katsoa huolella peiliin, miettiä että kuka tuo ihminen on joka sieltä takaisin tuijottaa. Lasten hankkiminen on tietysti samanlainen mullistus myös, mutta ainakin omalla kohdallani se oli tavallaan helpompi koska silloin ei ollut aikaa jäädä asiaa märehtimään vaan oli vain toimittava.

Liikunta on hyvä, siihen kannattaa itseään tai kumppaniaan tsempata koska se on verrattain helppo tapa tuoda omaan elämään hyvää oloa, onnistumisen kokemuksia ja sitä kautta tietynlaista hallinnan tunnetta joka usein näissä elämän käännekohdissa tuntuu olevan hukassa. Liikkuessa usein saa myös ajatuksiaan järjestykseen eri tavalla kun kotisohvan nurkalla toisella silmällä telkkaria tuijotellen.

Itselleni samassa tilanteessa käänteentekevä hetki muutaman vuoden limbon jälkeen oli kun kaverini oli houkutellut minut pitkäksi viikonlopuksi kokeilemaan melomista mutta sairastuikin itse ja päädyin lähtemään yksinäni kun oli  kerran kaikenlaista varustetta jo hankittu ja pakattukin. Muutaman päivän ja yön kun ihan itsekseen meloskeli pitkin Saimaata niin jotenkin palaset vain loksahtivat paikoilleen ja muistui taas mieleen että kuka sitä oikein onkaan.

Eikä tuo ajanjakso vaimollenikaan mikään helppo tietenkään ollut - minä olin etäinen ja syrjäänvetäytyvä ja hän painiskeli ihan samojen kysymysten äärellä, mutta vetäytymisen sijaan pikemminkin tarrautui ja toivoi että minä ratkaisen ne hänen puolestaan tai vähintäänkin että ne ratkeavat itsekseen kunhan minä vain saan pääni järjestykseen.  Tavallaan oli osittain oikeassakin koska olihan häntä sitten helpompi omissa kipuiluissaan tukea kun ei enää itse aivan yhtä syvällä samassa suossa ollut, aiemmin en siihen pystynyt.

Olen joskus myöhemmin tuota ajanjaksoa muistellessani ajatellut että ihmiset ovat vähän kuin käärmeet. Välillä pitää luoda nahkansa, eikä se välttämättä ole aina kovin helppoa tai kaunista mutta sen jälkeen ne tärkeät asiat elämässä kirkastuvat ja syventyvät ja turha kuona jää taakse. 

Kivasti kirjoitettu omasta kokemuksesta sanoittamatta sitä ap:n kokemukseen. Sellaiset ihmiset ovat arvokkaita kriisissä, jotka osaavat pysyä ns. omalla tontillaan, kun koettavat auttaa muita. Myös vertaus käärmeeseen joka luo nahkansa on hieno.

Minusta etäiset suhteetkin ovat omalla tavallaan upeita, jos (ja vain jos) se on molempien tahto. Tunnen pitkän parisuhteen parin, jotka ovat eläneet pitkiä aikoja töidensä takia eri maissa. Vaikka molemmilla on varmasti turvaton kiintynyssuhde, en ajattele sitä patologisen, vaan ihmisennrikastuttavana erilaisuutena. Pitkä rakkaus, ystävyys, kiintymys, toisesta huolehtiminen on arvokasta, vaikka suhde onkin melko väljä. Se kuitenkin on molempien pisin ja tärkein suhde elämässä. Ja he ovat saaneet yhteiset lapset ja lapsenlapset.

On hyvä että erilaisia suhteita on ja niistä puhutaan eikä kaikkia tungeta samaan muottiin psykiatrian patologisoivien diskurssien keinoin. Psykiatria on kuutenkin olemassa ihmisten monimuotoisuuden tutkimista varten.

Mistäs sä tiedät, että heillä on kummallakin turvaton kiintymyssuhde, oletteko keskustelleet asiasta ja he ovat molemmat sinulle näin kertoneet?

Mä olen asunut puolisoni kanssa niin eri maissa kuin kaupungeissa töiden takia ja suhteessamme ei ole mitään turvatonta. Päinvastoin, mitä nyt olen kavereiden kanssa jutellut, niin huomattavasti enemmän voin luottaa puolisoni tekoihin ja sanoihin kuin moni muu, vaikka ovat vuosia asuneet saman katon alla. Samoin voin luottaa 100 % kiintymykseen, rakkauteen ja huolehtimiseen ja tukeen, jos niitä tarvitsen.

Meillä ei ole mikään väljä suhde sen vuoksi, että emme tapaa joka päivä. Ettet nyt itse sortuisi sanoittamaan psykologian keinoin toisten suhdetta??

En.