Lue keskustelun säännöt.
Sairauden ja elämän väsyttämä jo viisikymppisenä
25.04.2023 |
Minä sairastuin nelikymppisenä vaikeasti ja etnevästi - putosin työelämästä ja ns normaaleista kuvioista aika nopeasti. Aika menee omassa kuplassa, päivät jaksamisen tahtiin, aika usein sitä jaksamista ei ole lainkaan. Vanhoja ystäviä/tuttavia en jaksa oikein enää tavata, tuntuu teennäiseltä ja väsyttävältä. Huomaan usein eläväni ennemminkin lähinnä kasikymppisen elämää kuin vajaa viisikymppisen. Muita?
Kommentit (121)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.
Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.
Niin, neropatti, sairaudet eivät varsinaisesti ole normaali tila.
Miksi pitää loukkaantua ja suuttua, eikö saa sanoa että sairaan pitäisi saada kaikki mahdollinen tuki? Nyt olen sitten idiootti kun olin vain huolestunut ja empaattinen. Ei todellakaan ollut tarkoitus loukata ketään.
Ilmaisussasi on kyllä toivomisen varaa mutta kyllähän näin kirjoittaen syntyy helposti väärinymmärryksiä kun eleet ja ilmeet puuttuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, kyllä avut on haettu ja saatu kaikki mahdollinen - ja silti tilanne on tämä. T. Yksi kirjoittajista
Suomi on maapallon harvoja kolkkia joissa kuvitellaan, että työ ja saavutukset kuntouttaa ihmistä sekä takaavat onnen.
Mielenterveyttä hoitaa paluu juurille, luonnon keskelle. Jos vain voitte, häivytte niistä kuvioista jotka aiheutti ahdistuksen.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo näin kolmekymppisenä. Miksihän v*ssa piti edes syntyä päätyäkseen kuppaiseen luukkuun yksin kyhjöttämään.
OLisko mahdollista muuttaa maalle, isompi asunto edullisemmin, luontoa lähellä.
Pitäs kuntoutua leikkauksesta, mutta makoilen vaan suurimman osan päivää. Väsyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä elämää se on jos aina on huono päivä? Toivon että en olisi koskaan syntynytkään.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.
Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.
Kyllä, apua tarvitsisi, mutta ei sitä saa. Kipujen kanssa saa yksin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo näin kolmekymppisenä. Miksihän v*ssa piti edes syntyä päätyäkseen kuppaiseen luukkuun yksin kyhjöttämään.
OLisko mahdollista muuttaa maalle, isompi asunto edullisemmin, luontoa lähellä.
Pienillä paikkakunnilla on vuokra-asuntoja maaseudulla.
Tervetuloa Ylä-Savoon luonnon keskelle!
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.
Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.
Mitäköhän fyysistä ja psyykkistä apua tarjoaisit parantumattomasti sairaalle, kun sairaus vie liikuntakyvyn? En mä ainakaan eristäydy tahallisesti yhteiskunnasta, vaan en PYSTY osallistumaan. Ei riitä sähköpyörötuolikaan, pitäisi olla sänky mukana, kun lähtee ulos.
Kaikesta avusta ja tukitoimista joutuu taistelemaan kunnan, nykyisen hyvin(pahoin)vointialueen byrokraattien kanssa. Vaikka olisi kuinka hyvä lääkärinlausunto, palveluja ei välttämättä myönnetä.
Jos saat 18 VPL-taksimatkaa kuukaudessa, sillä pystyt "osallistumaan yhteiskuntaan" alle 2 kertaa viikossa. Jos käyt esim. uimassa viikoittain, loput matkat menee asiointi/ kauppa/ kyläilyreissuihin. 21 vrk/ kk olet kotona kuplassasi, jos sulla ei ole sellaisia ystäviä, jotka aidosti haluavat auttaa, kuskata, tai maksaa taksin että pääset heille kylään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.
Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.
Jumalauta! Oikeesti? Olen aina kuvitellut että vain minä MS-tautini ja muun scheissen kanssa kotona eristäytyneenä olen _normaali_, ja kaikki tästä poikkeava pirteä ja elämänvoimainen jotakin avun piiriin kuuluvaa. Onneksi ammensit meille tuosta viisautesi lähteestä!
Voi hyvänen aika kun meni tunteisiin. Mut joo jatkakaa.
Huomaa ettet ymmärrä kärsimyksestä yhtään mitään. Veetuilit juuri triggeröityneenä ihmiselle jolla on MS, voi olla hyvin valvonut vaikka 3 vrk ja olla kivuissa ym. ja sinä loukkaannut kun viisastelusi meni tunteisiin. Olen sanaton
eri
Täällä kans yksi sairas joka viettää aikansa sängyssä. Kahdeksas vuosi menossa. Sairastuin vakavasti kun täytin 40 vuotta. Perhe, läheiset ja avustajat pitävät pinnalla. Välillä uidaan todella syvissä vesissä. Ajatus siitä että eläisin näin, tällaista elämää vielä vuosikausia ahdistaa pirun paljon! Kyllä sitä itsekin on miettinyt että mikä tarkoitus minun elämälläni on?! Oli ylipäänsä syntyä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
KiuruvesiIisalmiVieremäPielavesi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo näin kolmekymppisenä. Miksihän v*ssa piti edes syntyä päätyäkseen kuppaiseen luukkuun yksin kyhjöttämään.
OLisko mahdollista muuttaa maalle, isompi asunto edullisemmin, luontoa lähellä.
Pienillä paikkakunnilla on vuokra-asuntoja maaseudulla.
Tervetuloa Ylä-Savoon luonnon keskelle!
Mutta siellä ei ole palveluja ja jäisi ne vähäisetkin kaverit elämästä. Monisairas köyhäliini tuskin olisi halutuinta seuraa paikkakunnalla. Eikä ole omaa autoakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.
Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.
Kyllä, apua tarvitsisi, mutta ei sitä saa. Kipujen kanssa saa yksin olla.
Suomessa vedettiin kivunhoitokin ihan överiksi. Joo, on ihan totta, että USAssa opiaattien määräämisestä syntyi todella paha ja jopa kuolemiin johtava ongelma, mutta Suomessa päätettiin estää tilanne sillä, ettei enää hoideta kipua. Ei tule opiaattiriippuvaisia eikä opiaattikuolemia, kun jätetään kivut kokonaan hoitamatta. Meillä lääkäreillä kuitenkin on - tai ainakin pitäisi olla - tietämys siitä, miten kipulääkkeet vaikutavat. Miten aivoissa kipureseptorit toimivat. Mutta on vissiin helpompaa jättää kipupotilas hoitamatta kuin hoitaa se ammattitaidolla. Ja ei...mä en ole opiaatteja itselleni edes haluamassa. Mutta olen huomannut lääkäreistä, että joko opiaatit tai burana. Muitakin vaihtoehtoja olisi, mutta joko ei osata tai ei haluta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunpa elämä menisikin niin reilusti että kaikkiin henkisiin ja fyysisiin sairauksiin olisi parantava hoito ja jokainen saisi onnellisen elämän. Kyllähän elämä tuntuisi hyvältä levänneenä, hyvin nukkuneena, kivuttomana, hyvällä mielialalla, hyvien ihmissuhteiden ympäröimänä.
Vierailija kirjoitti:
täällä 1, fyysinen sairaus, ei kavereita, ei jaksamista. Ihan helkkarin väsynyt. Elämä on muilla tuolla jossain, omani on jäähyllä. En jaksa enää välittää. Teen mitä teen ja haluan, mihin kellonaikaan tahansa, ( toki kunnioitan hiljaisuusaikaa kerrostalossa). Tekis mieli sanoa HV aika monelle, osalle olen jo sanonutkin.
Ei semmoinen ihminen tajua, joka ei itse ole/ole ollut tällaisessa tilanteessa.
Minum 50 vuotias mieheni sairastaa insomniaa.
Käy kerran viikossa lääkärillä.
On laihtunut,joten käy kaksi kertaa päivässä fatzerilla kakkukahvilla.
Kerran viikossa harrastaa.
Käy välillä yrityksessä pari tuntia töissä.
Ystävät ovat säilyneet.
Lopetimme alkoholin käyrön.
Kohta alkaa prätkäkausi.
Mutta onhan tuo työkyvytön, tosin komea ja hoikka sellainen:)
Vierailija kirjoitti:
Pieniä iloja <3 kirjoitti:
Minäkin olin kymmenisen vuotta todella uupunut. Odotin vain viikonloppua, eläkettä. Tai jopa kuolemaa. Raudanpuutos ja kilpirauhasen vajaatoiminta saivat elimistön väsyneeksi ja yrittäessäni ponnistella siitä huolimatta hermosto meni ylikierroksille. Saatoin menettää tajuntani kesken kauppareissun, sydämen rytmihäiriöt valvottivat öisin, eikä liikkuminenkaan onnistunut enää.
Pikkuhiljaa olen kuitenkin kyennyt nousemaan suosta. Rautatabletit, B-vitamiinilisä, terveellinen ruokavalio (runsaasti kasviksia, pähkinöitä, ei sokeria, ei päihteitä), jooga, hengitysharjoitukset, hyvin rauhallinen kävely ja avantouinti ovat tehneet hyvää. Keho on alkanut palautua ja välillä elämä tuntuu jopa hyvältä. En olisi uskonut tätä aiemmin!Tsemppiä siis kaikille teille! Yrittäkää jaksaa pitää huolta itsestänne. Älkää välittäkö, vaikka ette saavuttaisi elämässä rikkauksia tai olisi juhlien tähti. Olkaa oman elämänne tähti. Iloitkaa pienistä asioista kuten kevätauringosta, muuttolinnuista ja siitä, että jaksatte pukea vaatteet päälle ja istua hetken pihalla.
Kyllä mä pidän hyvää huolta itsestäni, muuten en pääsisi edes sängystä ylös. Kaikkia sairauksia vaan ei sillä korjata ja muuttolinnutkaan ei aina paljoa lohduta kun olet täysin absurdissa limbossa viranomaisten kanssa viidettä vuotta ja elät löysässä hirressä joka välillä kiristyy enemmän, välillä vähemmän. Mua ei vois myöskään vähemmän kiinnostaa jotkut rikkaudet tai "juhlien tähtenä oleminen" 😅 Eli sori, vähän naivi kirjoitus vaikka varmaan tarkoitit ihan hyvää.
Täällä yksi paljon naivi tyyppi ihmettelee, miksi pitää vastata rumasti toiselle, joka on päässyt kapuamaan omasta kuopastaan ja yrittää lohduttaa ja tsempata.
Ymmärrän kurjasta tilanteesta johtuvan masennuksen, mutta ei pitäisi kierrättää huonoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.
Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.
Kyllä, apua tarvitsisi, mutta ei sitä saa. Kipujen kanssa saa yksin olla.
Kai sinulla on sairasvakuutus ollut kunnossa?
Mies ja minä maksettiin 1000 eur/vuosi noin 13 vuotta.
Nyt mies sairas ja hoito ilmaista.
Jos vaan mahdollista, kannattaa koittaa keksiä elämäänsä edes joskus jotain kivaa. Mä olen jo 10 vuoden ajan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kattanut sunnuntaisin itselleni aamiaisen mun nk mummoastioihin ja kantanut tarjottimella makkariin omaan sänkyyni. Siinä yhdessä kissan kanssa kaikessa rauhassa syönyt aamiaisen samalla katsellen telkkarista Avaraa luontoa tai jotain muuta. Hyvin helposti elämä kipujen keskellä kietoutuu vain kurjuuden ympärille. Vaikka ei isoja asioita pystyisikään tekemään, niin edes jotain pientä.
Pitkään jatkunut kipu tekee kärttyisäksi. Moni varmaan otti sun kommenttisi niin, että mitä eivät ole hakeneet apua. Mä ymmärsin pointtisi, mutta kun fakta on, että eipä apua nykyisin pahemmin saa.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/