Lue keskustelun säännöt.
Sairauden ja elämän väsyttämä jo viisikymppisenä
25.04.2023 |
Minä sairastuin nelikymppisenä vaikeasti ja etnevästi - putosin työelämästä ja ns normaaleista kuvioista aika nopeasti. Aika menee omassa kuplassa, päivät jaksamisen tahtiin, aika usein sitä jaksamista ei ole lainkaan. Vanhoja ystäviä/tuttavia en jaksa oikein enää tavata, tuntuu teennäiseltä ja väsyttävältä. Huomaan usein eläväni ennemminkin lähinnä kasikymppisen elämää kuin vajaa viisikymppisen. Muita?
Kommentit (121)
Hankimökki kirjoitti:
Suomi on maapallon harvoja kolkkia joissa kuvitellaan, että työ ja saavutukset kuntouttaa ihmistä sekä takaavat onnen.
Mielenterveyttä hoitaa paluu juurille, luonnon keskelle. Jos vain voitte, häivytte niistä kuvioista jotka aiheutti ahdistuksen.
Kyllä työ on pitänyt minut järjissäni, kun olen kohdannut useampia suuria kriisejä ja traumoja viimeisten vuosien aikana. Mm. lapseni tilanne aiheuttaa ahdistusta, enkä todellakaan voi irtaantua hänestä, vaan aion taistella hänen puolestaan vaikka viimeisillä voimillani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä elämää se on jos aina on huono päivä? Toivon että en olisi koskaan syntynytkään.
Kerro se köyhille yksinkertaisille sairaille vanhemmillesi..
Ai niin jeesus käskee lisääntymään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.
Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.
Luuletko että apua ei olla haettu? Mitä luulet sen avun olevan? Tervetuloa todellisuuteen, kaikkiin sairauksiin ei todellakaan ole parantavaa hoitoa olemassakaan.
Ja vaikka hoitoa olisikin olemassa, niin siihen ei enää pääse tässä entisessä hyvinvointiyhteiskunnassa. Rahalla sitä vielä voi onnistua saamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.
Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.
Jumalauta! Oikeesti? Olen aina kuvitellut että vain minä MS-tautini ja muun scheissen kanssa kotona eristäytyneenä olen _normaali_, ja kaikki tästä poikkeava pirteä ja elämänvoimainen jotakin avun piiriin kuuluvaa. Onneksi ammensit meille tuosta viisautesi lähteestä!
Katkera ilkeys ei varsinaisesti ole ms-taudin oire. Se on sinun oma juttu, sitä ei voi pitää normaalina. Jos joku on empaattinen, ei tarvitse potkaista. Kärsimystä on muillakin kuin sinulla.
Vierailija kirjoitti:
Hankimökki kirjoitti:
Suomi on maapallon harvoja kolkkia joissa kuvitellaan, että työ ja saavutukset kuntouttaa ihmistä sekä takaavat onnen.
Mielenterveyttä hoitaa paluu juurille, luonnon keskelle. Jos vain voitte, häivytte niistä kuvioista jotka aiheutti ahdistuksen.Kyllä työ on pitänyt minut järjissäni, kun olen kohdannut useampia suuria kriisejä ja traumoja viimeisten vuosien aikana. Mm. lapseni tilanne aiheuttaa ahdistusta, enkä todellakaan voi irtaantua hänestä, vaan aion taistella hänen puolestaan vaikka viimeisillä voimillani.
Mulla on huono äiti ,
Sulla on huono...
Minä katkaisin välit,
Sinä..olet...ilmeisesti siinä uskossa että
Pystyt tyhmästä tekemään viisaan ja
Rumasta kauniin????
Nauran...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.
Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.
Jumalauta! Oikeesti? Olen aina kuvitellut että vain minä MS-tautini ja muun scheissen kanssa kotona eristäytyneenä olen _normaali_, ja kaikki tästä poikkeava pirteä ja elämänvoimainen jotakin avun piiriin kuuluvaa. Onneksi ammensit meille tuosta viisautesi lähteestä!
Katkera ilkeys ei varsinaisesti ole ms-taudin oire. Se on sinun oma juttu, sitä ei voi pitää normaalina. Jos joku on empaattinen, ei tarvitse potkaista. Kärsimystä on muillakin kuin sinulla.
Ihmisestä tulee helposti katkera.
Esim incel miehet.
Mut pitää vaan iloita muiden seksin saannista ja hoitaa rakkokäsiä?
Kyllä se sairaus ja huono olo ja katkeruus tekee sen ettei näille sairaille saa sanoa mitään kun ihan kaikesta loukkaannutaan ja ymmärretään loukkaavaksi. Ei ihme että jäädään yksin omien vaikeuksien kanssa. Oma katkeruus vuotaa myrkkyään. Ihmiset karttavat tällaisia ihmisiä joille ei pysty sanomaan mitään ilman että se tulkitaan tavalla tai toisella negatiivisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40v kolme kipu sairautta. Ulkopuolella kaikesta osittain omastakin halusta, kun pitää rajata voimien riittävyyttä. Iso juttu on jo suihkuun selviäminen. Koko elämä pyörii kivun ympärillä ja jatkuvasti sairaalassa kiputipassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankimökki kirjoitti:
Suomi on maapallon harvoja kolkkia joissa kuvitellaan, että työ ja saavutukset kuntouttaa ihmistä sekä takaavat onnen.
Mielenterveyttä hoitaa paluu juurille, luonnon keskelle. Jos vain voitte, häivytte niistä kuvioista jotka aiheutti ahdistuksen.Kyllä työ on pitänyt minut järjissäni, kun olen kohdannut useampia suuria kriisejä ja traumoja viimeisten vuosien aikana. Mm. lapseni tilanne aiheuttaa ahdistusta, enkä todellakaan voi irtaantua hänestä, vaan aion taistella hänen puolestaan vaikka viimeisillä voimillani.
Mulla on huono äiti ,
Sulla on huono...Minä katkaisin välit,
Sinä..olet...ilmeisesti siinä uskossa että
Pystyt tyhmästä tekemään viisaan ja
Rumasta kauniin????Nauran...
En tehnyr lapsia, koska en halunnut geenejä eteenpäin.
Olen tosin kaunis , hoikka ja terve.
Onnisruin myös vaurastumaan.
Äit oli huono ja kylmä.
Tosin näytti ihan marilyn monroelts.
Kiitti siitä äippä:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun sanotaan että pitäisi etsiä pienistäkin asioista iloa tms. muuta sontaa niin se on jossain vaiheessa vaan lähes mahdotonta. Kun et pääse edes ulkoilemaan kuin kerran kaksi vuodessa ja joudut olemaan vain sängyssä niin oman elämän arvostaminen on pirun vaikeaa. Mutta aina siinä kohtaa kun henki on melkein lähdössä taikka kivut vievät tajun niin sitä osaa jokusen päivän arvostaa tapahtuneen jälkeen sen hetkistä elämää ja aamulla herättyään hengissä omassa sängyssään voi tuntea olevansa onnellinen ihminen, vähän aikaa! Terv. se joka sairastanut 8 vuotta
Aina ei mene elämässä nallekarkit tasan.
Sairastuin 32-vuotiaana harvinaiseen sairauteen, perheessämme oli tuolloin 1 v lapsi. Sairastumisen myötä meni viemäristä alas haaveet työuralla etenemisestä, toisesta lapsesta, omakotitalosta ja mukavista harrastuksista. Yhä etsitään lääkitystä, joka auttaisi päivittäisiin kipuihin. Työelämästä ei voi harkitakaan pois jäämistä, kun pitäisi jaksaa vielä vuosikymmeniä työelämässä (onneksi saan sentään työterveyshuollon). En tosin usko jaksavani eläkeikään asti, kun nyt jo työkyky/toimintakyky on alentunut. Nousujohteinen työura tyssäsi kuin seinään, kaikki työn ohessa kouluttautuminen meni hukkaan. Omakotitaloa ei voi enää harkita, kun minulla on aikoja, jolloin en selviä pihatöistä ja arkiaskareet tuottaa suuria vaikeuksia.
Ennen sairastumistani olin melko terve. En juo, en tupakoi, olen normaalipainoinen ja liikun. Silti sairastuin sairauteen, johon minulla ei ole sukurasitetta. Yksityiseltä ei harvinaiseen sairauteen apua saa (osaamista ei ole sairauden harvinaisuuden vuoksi), joten olen sen osalta julkisen terveydenhuollon varassa. Ja koska olen nuori, niin julkisella jätetään moni asia tutkimatta/hoitamatta, koska "ei tuohon sairauteen yleensä sairastuta sinun iässäsi/ei veronmaksajien rahoilla kannata tässä vaiheessa tutkia, vaan sitten, kun vointi on huonompi". Ikätovereilta ei juuri tukea saa, koska eivät ymmärrä tällä tavalla sairastuneen arkea. Kaikesta huolimatta olen monesta kiitollinen. Minulla on puoliso, pieni lapsi ja välittävät vanhemmat, en ole yksin. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko kauniita ja hoikkia?
Se auttaa vähän ...if auttaa paljon
Rahat meni kaljaan ja röökiin..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrättehän ettei ole normaalia, että alle viisikymppiset ihmiset ovat kivuliaita ja kroonisesti väsyneitä tai eristäytynyt /syrjäytynyt yhteiskunnasta ja sosiaalisesta kehityksestä.
Tarvitsette kaiken avun niin psyykkisesti kuin fyysisesti.
Jumalauta! Oikeesti? Olen aina kuvitellut että vain minä MS-tautini ja muun scheissen kanssa kotona eristäytyneenä olen _normaali_, ja kaikki tästä poikkeava pirteä ja elämänvoimainen jotakin avun piiriin kuuluvaa. Onneksi ammensit meille tuosta viisautesi lähteestä!
Voi hyvänen aika kun meni tunteisiin. Mut joo jatkakaa.
Huomaa ettet ymmärrä kärsimyksestä yhtään mitään. Veetuilit juuri triggeröityneenä ihmiselle jolla on MS, voi olla hyvin valvonut vaikka 3 vrk ja olla kivuissa ym. ja sinä loukkaannut kun viisastelusi meni tunteisiin. Olen sanaton
eri
Olen myös sanaton. Ms-tauti ei ole ainoa kipua aiheuttava asia maailmassa. Jos tiedät oman kärsimyksesi tai yhden toisen, muusta et välttämättä tiedä, jos ei sulle sitä sanota.
Oikeuttaako toisen ymmärrämättömyys sen, että hänelle pitää yrittää tehdä psyykkistä kipua? Luulisi olevan enemmän sitä ymmärrystä, jota peräänkuuluttaa muilta.
Eri myös
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaava tilanne. Minulla ei tiettävästi ole noin vakavaa sairautta, mutta viimeiset kuusi seitsemän vuotta on alkanut joka hemmetin vuosi oireilemaan aina joku uusi sairaus, ja minut on leikattukin kahteen kertaa. Parhaillaan epäillään viisi vuotta sitten sairastamani ainoastaan leikkauksella paranevan sairauden uusiutuneen. Ärsyttää sekin kun useimpina vuosina sairaudet on alkaneet oireilemaan pahemmin juuri keväisin niin että kesä on mennyt tutkimuksissa ja leikkausjonossa. Juuri kun olisi paras aika vuodesta, ei pystykään kävelemään pitkiä matkoja ja on huonovointinen. Olo on kuin eläkeläisellä ja nyt epäilty sairaus on jopa sellainen, joka on tavallisempi vanhuksilla.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se sairaus ja huono olo ja katkeruus tekee sen ettei näille sairaille saa sanoa mitään kun ihan kaikesta loukkaannutaan ja ymmärretään loukkaavaksi. Ei ihme että jäädään yksin omien vaikeuksien kanssa. Oma katkeruus vuotaa myrkkyään. Ihmiset karttavat tällaisia ihmisiä joille ei pysty sanomaan mitään ilman että se tulkitaan tavalla tai toisella negatiivisesti.
Päivän projisoinnit :D
Vierailija kirjoitti:
Kun sanotaan että pitäisi etsiä pienistäkin asioista iloa tms. muuta sontaa niin se on jossain vaiheessa vaan lähes mahdotonta. Kun et pääse edes ulkoilemaan kuin kerran kaksi vuodessa ja joudut olemaan vain sängyssä niin oman elämän arvostaminen on pirun vaikeaa. Mutta aina siinä kohtaa kun henki on melkein lähdössä taikka kivut vievät tajun niin sitä osaa jokusen päivän arvostaa tapahtuneen jälkeen sen hetkistä elämää ja aamulla herättyään hengissä omassa sängyssään voi tuntea olevansa onnellinen ihminen, vähän aikaa! Terv. se joka sairastanut 8 vuotta
Juuri näin. Mulla ilo siitä, että vastoin kaikkien mua hoitaneiden lääkäreiden odotuksia selvisinkin joulukuussa 2012 hengissä, sai aikaan sen, että joka sunnuntaiaamu kannan aamiaisen sänkyyni. Välillä en jaksaisi eikä huvittaisi. Väsyttää ja sattuu ihan liikaa. Mutta sitten aina muistan sen aamun Meilahden sairaalassa, kun en pystynyt liikuttamaan edes kättäni, mutta tunsin huumaavan kahvin tuoksun. Ja sen, miten silloin arvostin elämääni. Vaikken pystynyt edes kättäni nostamaan. Mulle nämä mun sunnuntaiaamiaiset on eräänlainen "never forget" -juttu.
Minulla ikää 46 v. Ja on ollut huonoa tuuria. Välilevytyrä vei lähes liikuntakyvyn 5 kuukaudeksi, kunnes leikattiin. Se oli niin iso, että vaikutti kävelyyn. Joinakin aamuina itkin, koska en päässyt ylös sängystä. Piti huutaa mies auttamaan ja taluttamaan pissalle. Joskus kävi niin, että mies oli jo lähtenyt töihin, kun heräsin. 8-vuotias tytär yritti auttaa. Kerran putosin suorilta jaloilta polvilleni, kun otin sivuttaisaskeleen. Polviltaan ei selkävikainen pääse ylös. Jotenkin sain kontattua ruokapöydän luo ja nostin itseni käsivoimilla seisomaan ruokapöytää vasten, otin tukea ensin tuolista ja sitten pöydästä. Siinä seisoin niin kauan, että pahin kipu alkoi hellittää ja uskalsin kurkottaa särkylääkkeen tiskipöydältä. Kotona oli reumarollaattori, mutta silloin jos menee jalat täysin alta, ei siinä pysty käsivoimilla roikkumaan. Selkäkipu oli sekä jyskyttävää että sähköiskumaista.
Leikkauksen jälkeen kuljin 2 kuukautta rollaattorilla, hitaasti. Poljin kotona terapiakuntopyörää joka päivä 15 min. neljä kertaa. Tuntui, että koko elämä pyörii ainoastaan selän ja kivun ympärillä.
Kuitenkin noin 8 kk leikkauksesta alkoi olo helpottaa ja mielikin piristyi. Onneksi oli työpaikka, ja sain tehdä etätöitä usean kuukauden ajan. Ensin osa-aikaisesti ja sitten kokoaikaisesti. Joillakin on huonompi tuuri eikä pääse leikkaukseen tai ei pystytä leikkaamaan.
Ymmärrän tunteen, kun ajattelee, että tässäkö tämä elämä oli ja eikö ole mitään hyvää. Kuitenkin minun lapset oli vasta 8-9-vuotias ja 12-13-vuotias, kun olin lähes liikuntakyvytön. En voinut viedä kavereille, en järjestää synttäreitä, en jaksanut pahimpaan aikaan istua niin pitkään, että olisin joulujuhlaan päässyt. Mieheni kävi kauppareissut ja hoiti siivoukset. Ruokaa nyt kuitenkin pystyin laittamaan. Tuli huono omatunto, etten ole riittävän hyvä äiti.
Sama olo jo 30-vuotiaana.
Vanhempien ero, kun olin 16, lopetti väkivallan ja muun hulluuden, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Parikymppisenä oli sitten hakeuduttava lopulta hoitoon ja terapiaan. Vuosia vierähti opiskelu ja terapia oravanpyörässä. Fyysisten perussairauksien puhkeaminen löi mukavasti kapuloita rattaisiin kaiken muun ohessa.
16 vuotta oli omanlaisensa selviytyminen, vuodet 20 eteenpäin näihin päiviin omansa ja vaikka nyt mielenterveyspuoli on selätetty, fyysinen puoli on hallinnassa ja tutkinto taskussa, ei vaan lähde tämä elämä. Yksinkertaisesti on vain ollut aivan liikaa kaikenlaista viimeiset 30 vuotta ja tankki on tyhjä. Ehkä lopullisesti.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Jos vaan mahdollista, kannattaa koittaa keksiä elämäänsä edes joskus jotain kivaa. Mä olen jo 10 vuoden ajan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kattanut sunnuntaisin itselleni aamiaisen mun nk mummoastioihin ja kantanut tarjottimella makkariin omaan sänkyyni. Siinä yhdessä kissan kanssa kaikessa rauhassa syönyt aamiaisen samalla katsellen telkkarista Avaraa luontoa tai jotain muuta. Hyvin helposti elämä kipujen keskellä kietoutuu vain kurjuuden ympärille. Vaikka ei isoja asioita pystyisikään tekemään, niin edes jotain pientä.
Pälkähti (taas) mieleeni, että haluaisin tuntea sinut.
Kipu on väistämätön, mutta kärsimys on oma valinta, sanoi yksi viisas mies aikanaan.
Oletteko kauniita ja hoikkia?
Se auttaa vähän ...if auttaa paljon