Lue keskustelun säännöt.
Sairauden ja elämän väsyttämä jo viisikymppisenä
25.04.2023 |
Minä sairastuin nelikymppisenä vaikeasti ja etnevästi - putosin työelämästä ja ns normaaleista kuvioista aika nopeasti. Aika menee omassa kuplassa, päivät jaksamisen tahtiin, aika usein sitä jaksamista ei ole lainkaan. Vanhoja ystäviä/tuttavia en jaksa oikein enää tavata, tuntuu teennäiseltä ja väsyttävältä. Huomaan usein eläväni ennemminkin lähinnä kasikymppisen elämää kuin vajaa viisikymppisen. Muita?
Kommentit (121)
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää miten noin nuoret haluavat tai odottavat kuolemaa.
Se on varmaan niin, että saattaa kuulostaa kauhealta. Täällä onneksi voi kirjottaa sen, mitä ei ääneen kelleen vois kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää miten noin nuoret haluavat tai odottavat kuolemaa.
Sairaus ja kärsimys teettää tällaista. Sen tietää sitten kun osuu kohdalle.
Olen 40 enkä ole aiemminkaan oikein onnistunut pääsemään työhön kiinni. Terveys on sellainen kombo sairauksia ja vammoja, että käytännössä mikään työ ei ole mahdollinen. Yksi sairaus myös väsyttää. Jos mun ei tarvi tehdä mitään, olen ihan hyväntuulinen, mutta jos aletaan vaatia jotakin, niin uuvun melkein samantien. Ulospääsyä ei oikein ole.
Ap - kiitos tästä ketjusta, pelasti iltani! Ei tietenkään saisi iloita muiden sairauksista ja kärsimyksestä, mutta musta tuntuu etten olekaan yksin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä 45 v. Mitään suurempaa sairautta ei ole, mutta joka paikkaa kivistää ja olen väsynyt enkä jaksa innostua mistään. Käyn töissä, jota en jaksaisi ja joka vie loputkin mehut.
Ihan ohis, mutta mä olin myös väsynyt ja aivan älyttömän kipeä iässäsi. Kävinpä sitten hakemassa estrogeenia esivaihdevuosiin. Kivut loppui siihen.
Olen eri kuin edellinen, mutta tuo oli hyvä tietää. Itselläni ei ole montaa vuotta vaihdevuosiin, elleivät sitten ala supermyöhään. Väsymystä ja kipuja on enemmän kuin ennen, mutta vielä niille on löytynyt kaikille jokin muu syy kuin hormonaalinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut aina laaja ystäväpiiri, nyttemmin olen huomannut, etten jaksa kuunnella kenenkään kuulumisia ja jaaritteluja. Olen alkanut vetäytymään omaan ihanaan kotiini ja nautin hiljaisuudesta. Kirjoja kaverina ja metsälenkit. Aivan erakon elkeet ja pidän siitä. Toivon vain, ettei kukaan kysy kuulumisia, kun ei ole mitään kerrottavaa. Tykkään elää näin. Varmaan joku ikään tai hormooneihin liittyvä koijaus.
Aina hoetaan sitä, et yhteisöllisyys on niin ihanaa ja on niin mukavaa olla ihmisten kanssa, tule mukaan harrastamaan sitä ja tätä ja koronan jälkeen on niin mahtavaa taas saada olla yhdessä!
Onneksi olen viimein hyväksyny et saan olla tällanen kuin olen, eikä mun tarvi osallistua, kun voin huonosti porukoissa. Se on niin raskasta. Häly, meno ja meteli. Yksin puuhaan jotain jos jaksan. Monesti en jaksa.
Kummeksuvat varmaan jotkut, mutta mitä se heille kuuluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu ja minullakin syynä sairaudet tai siis niiden aiheuttama työnantajien haluttomuus palkata minua töihin ja tämän aiheuttama rahan puute.
Vierailija kirjoitti:
Täälä, mutta olen 30v. Elämä on ihan paskaa. Mikään ei kiinnosta.
Kurjaa... antaisin äidillisen rutistuksen, jos voisin.
N50v, 32-vuotiaan äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen M 33v. Toivon lähes jokapäivä että kuolisin pois.
Älä rakas lapsi tuollaista.
T. Äiti.
Täällä sama, tosin ikää alle 30. Fyysisten ja henkisten sairauksien väsyttämä... Ei ole elämä mennyt ihan kuten lapsena ajattelin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukekaa kirja Salaisuus. Itse sain sillä elämänilon takaisin sairaudesta huolimatta. Nyt harrastan ja nautin hetkestä ja pienistä asioista, päivä kerrallaan. Tsemppiä kaikille, i feel u mutta toivoa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 40 enkä ole aiemminkaan oikein onnistunut pääsemään työhön kiinni. Terveys on sellainen kombo sairauksia ja vammoja, että käytännössä mikään työ ei ole mahdollinen. Yksi sairaus myös väsyttää. Jos mun ei tarvi tehdä mitään, olen ihan hyväntuulinen, mutta jos aletaan vaatia jotakin, niin uuvun melkein samantien. Ulospääsyä ei oikein ole.
Tää oli melkein kuin mun kirjoittama. Olen 35v. Uupumus on kova (sairaudet, nukun äärimmäisen vähän) mutta pärjäilen ihan ok jos saan keskittyä vaan hoitamaan pakolliset kaupassakäynnit, suihkussa käymiset ym. Haaveilen vielä työelämästä, ikinä mua ei tulla eläkkeelle päästämään ja rääkätään jatkuvasti joillain "kuntoutuksilla" eli palkattomilla työkokeiluilla. Taas olen sairauslomienhakurumbassa, eivät ole päästäneet edes kuntoutustuelle. Ei ole herkkua. V**uttaa ja hirvittää että tätäkö tää loppuelämä oikeesti on.
Olen kuuskymppinen, mutta sairastuin jo vähän yli kolmekymppisenä. Onneksi älysin pian sairastumiseni jälkeen vaihtaa alaa ja nyt olen jo 10 vuotta tehnyt 100% etätöitä. Vielä jotenkin jaksaa lyhennetyllä työviikolla, mutta on mulla jo vasen jalka menossa eläkkeelle. Enää pikkasen yli 3 vuotta, Mäkin elän omassa kuplassani, kipujeni kanssa. En silti ole menettänyt toivoani enkä ole täysin erakoitunut. Läheisimmät ystäväni ovat samanlaisia räähkiä kuin itsekin olen. Tilannekomiikka ja hirtehishuumori näiden ystävien kanssa saa nauramaan ääneen.
Minäkin olin kymmenisen vuotta todella uupunut. Odotin vain viikonloppua, eläkettä. Tai jopa kuolemaa. Raudanpuutos ja kilpirauhasen vajaatoiminta saivat elimistön väsyneeksi ja yrittäessäni ponnistella siitä huolimatta hermosto meni ylikierroksille. Saatoin menettää tajuntani kesken kauppareissun, sydämen rytmihäiriöt valvottivat öisin, eikä liikkuminenkaan onnistunut enää.
Pikkuhiljaa olen kuitenkin kyennyt nousemaan suosta. Rautatabletit, B-vitamiinilisä, terveellinen ruokavalio (runsaasti kasviksia, pähkinöitä, ei sokeria, ei päihteitä), jooga, hengitysharjoitukset, hyvin rauhallinen kävely ja avantouinti ovat tehneet hyvää. Keho on alkanut palautua ja välillä elämä tuntuu jopa hyvältä. En olisi uskonut tätä aiemmin!
Tsemppiä siis kaikille teille! Yrittäkää jaksaa pitää huolta itsestänne. Älkää välittäkö, vaikka ette saavuttaisi elämässä rikkauksia tai olisi juhlien tähti. Olkaa oman elämänne tähti. Iloitkaa pienistä asioista kuten kevätauringosta, muuttolinnuista ja siitä, että jaksatte pukea vaatteet päälle ja istua hetken pihalla.
Suomi on muka tänäkin vuonna onnellisin maa... Ei kyllä siltä vaikuta...
Kuulostaa niin tutulta. Täällä myös liki viiskymppinen raunio sairauksineen ja huolineen. Työssä olen vielä, mutta en tiedä kuinka kauan keho enää kestää.
Vierailija kirjoitti:
Suomi on muka tänäkin vuonna onnellisin maa... Ei kyllä siltä vaikuta...
No itsellä ei kyllä tämä rakas kotimaa (eikä ole sarkasmia) liity mitenkään siihen että on sairastunut eka fyysisesti ja sitä kautta myös henkisesti.
Itse olen M 33v. Toivon lähes jokapäivä että kuolisin pois.